Part 4

"Aina se on ollut ja on vastakin että vahvemmat heikompiansa heittelevät ja suuremmat pienempiänsä sortavat", Antti lisäsi otsakurttujansa nostaen ja laskien.

Mutta kun tuo huumaus oli ohitse niin ihmiset rauhoittuivat ja jokainen kävi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Levollisemmaksi kävi Anttikin kun tuo jännittävä odotuksen aika päättyi. Hän möyrysi pelloillansa ja niityillänsä yhä uutterammin raivaten uusia ja parantaen vanhoja, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä istui hän kirkossa numerotaulun juurella ja veisasi kilvalla pitäjän harmajapää lukkarin kanssa.

7.

Alettiin jo sanoa että Lehtiviidan isännästä oli tullut rauhaa rakastava mies ja kunnon kansalainen. Nuo valitusvirtensä että torppareita ja muuta loisväkeä isäntäväki, herrat etupäässä, koitetaan kauheasti nylkeä ja sortaa, oli hän unhottanut ja varmaankin sentähden että onnen hengetär lahjoitti hänelle rikkautta ja sen ohessa huolettomat päivät, että vaikka päivät päästään olisi maannut selällään vuoteella palvelusväen taloutta hoitaessa ja potkinut päin seiniä että kolisee.

Vähä vähältä olikin Komulainen heittänyt raskaimmat työt renkiensä tehtäviksi, koska ruhjomisen jälkiä alkoi ilmestyä ruumiinsa kaikkiin osiin, jotta yökaudet jäseniä kolotti niin hirveästi kuin olisi joku pahansuova niitä kappaleiksi kiskonut.

Wille, entinen Lakson kapteenin tallirenki, sai nyt työjohdosta huolen pitää, jota hän tyhmän järkensä mukaan tekikin niinkuin osasi ja niinkuin neuvottiin.

Edesvastauksen palvelijain rehellisyydestä piti Lehtiviidan isäntä kuitenkin itse, seuraten heitä kintereillä väliin näkymättömänä ja väliin näkyvänä. Pensasten takana hän toisinaan kurkotteli kuin kurki suolla karpaloita, pitäen tarkalla silmällä Willen ja Laurin uskollisuutta joko he sitte käänsivät nurmea eli hautasivat kiviä. Ja jos hän silloin huomasi että rengit istuivat mättäälle panemaan tupakaksi ja lyömään leikiksi koko toimet ja möyrimiset, niin silloin syöksyi isäntä pensaan takaa keppi ojolla ja otsakurtut silmäin päällä yhdessä rykämässä kuin heinäkarhi, sekä räyski että:

"Mitä te mokomat siinä nuhjotatte! Tuollako tavalla luulette työt tehdyiksi sopivan. Enkä minä istumisesta ja tupakoimisesta teille palkkoja maksa!"

Niinpä eräänäkin päivänä olivat Wille ja Lauri kantoja vääntämässä Lumpiosuon aholla. Aamupäivän he päät yhdessä uutterasti mylleröivät vääntäen ja junuuttaen tiukassa olevia kannon juuria rahkaperäisestä maasta. Kanget kalahtelivat ja kivet sinkoilivat ja pojat huutelivat sävelettömiä nostolaulujaan. Kannon juuret rusahtelivat yksi toisensa perään maan povesta irroten, ja jos ei oikein ottanut irtoakseen, silloin Lauri kangen työnsi itsepäisen juuren alle ja Wille kirveellä iski poikki kuin hyvä suonenlyöjä ainakin, jolloin pitkähäntäinen jättiläinen nousi ylös kuin krokodiili vedestä.

Silloin he kuin yhdestä suusta huusivat päästiäishuudon että ilma halkesi ja kaiku siihen metsän takaa raikuen vastasi.

Puolisella ryhtyessä ilmestyivät Elli ja Sannakin eväskontin ääreen. He olivat ristiviidakon kupeella lehtiä taittamassa ja kun hiuka tuntui niin arvelivat olevan oikean ruoka-ajan, jolloin heti läksivät astua nuputtamaan renkien luona olevalle eväskontille.

Ja paraiksi sattuivatkin, sillä Wille ja Lauri jo ahnaasti ja kilvalla purkivat kontin sisältöä nurmelle.

"Arvaapas, Elli, mitä sinusta nyt ajattelen?" Lauri kysyi jyrsien kivikuivaa leipää kuin koira luupalasta sekä terävästi keihästäen pikimustat liekehtivät silmänsä Elliin.

"No, mitä sitte?" Elli kysyi ollen samassa touhussa.

"Että sen miehen ylpeillä kelpaa, joka sinusta akan saapi", Lauri selitti.

"Elä virnistele, aja vaan leipää kitaasi!" Elli vastasi ynseästi katsoen Willeä silmiin niinkuin olisi siltä apua pyytänyt..

Mutta Wille oli vaan omassa touhussaan juurikuin ei olisi muusta tiennyt maailmasta mitään enempää kuin miltä leipä, kala, eilen keitetyt perunat ja hapan piimä maistuivat.

Laskettiin siinä sitte leikkiä ja suututettiin Elli, joka lopuksi ei suutaan avannut muuta kuin syömistä varten, mutta Sanna oli Laurin kanssa samaa mieltä ja niiltä pilaa ja naurua olisi riittänyt vaikka kuin pitkälle, mutta kun oli syöty, läksivät tytöt työpaikalleen.

"Hei -- tytöt, ruoat konttiin ja sitte menkää!" Lauri huusi heittäytyen selälleen nurmikolle.

"Jos ette raski korjata konttiin, antakaa olla siinä", Elli ja Sanna vastasi yhdestä suusta ja sitte katosivat.

"On tuo Elli aika vesa. Ihan sillä on isänsä luonto ja äitinsä muoto. En hänestä huolisi vaikka saisin palkkiokseni puolen maailmaa. Vai mitäs tuumailet, Wille?" Lauri puheli loikoen selällään polvet koukussa ja naama päin taivasta.

"Se on viisas ja kaunis tyttö. Eikä siltä taitoakaan puutu. Se kirjottaakin ropsuttelee kuin kirkkoherran rouva, joka kunnan kokouksissa kuuluu pöytäkirjat tekevän", Wille vastasi vakavasti ruoan tähteitä konttiin työntäen.

"No hemmetissä -- olet kai rakastunut häneen. Mutta elä nuolase ennenkuin tipahtaa!" Lauri sanoi imelästi nauraen.

"En kuolemakseni ole sellaista ottanut ajatellaksenikaan, siitä saat olla rauhassa, mutta sanon vaan että sitä tyttöä ei vaivaa rumuus eikä nolous. Eikä se olekaan joka pojan otettavissa, renkimiehen varsinkaan. Saat vaan sinäkin panna suus koreaksi hänen suhteensa", Wille puheli totisena pannen tupakkaa.

"Hänestä en huolisi vaikka mukana saisin koko komean Lehtiviidan hönttyineen pönttyineen. Mutta sen vaan tiedän että jos tahtoisin, niin pian se lintu minun pauloihini lentäisi. Etkö usko?"

"En -- siitä ei kumminkaan mitään tulisi."

"Panetko vetoa. Tuoss' on käsi."

"Sama se. Koko vuotinen palkka."

"Olkoon menneeksi. Kas niin. Minäpä näytän että ottaisi se Elli minunkin jos vaan saisi."

"En usko tällä syömisellä, mutta saadaanpa nähdä."

"Saadaanpa nähdä. -- Mutta joko sitä mentäisiin taas kankia heiluttelemaan, pelkään että se ukko juutalainen pian taas pistäytyy tuolta pensaan takaa ja alkaa haukkua nalkutella kuin hyväsuinen penikkakoira."

"Joskopa vaan minun puolestani. Kyllä se on ilkeä tapa, että se siellä pensaissa urkkii."

"Mutta kuulehan Wille, tehdäänpäs tuo kiusa että pieksetään tässä suutamme tämä päivä, ja jos se tulee niin ollaan vaiti kuin tuo kivi tuossa, vaikka se mitä sanoisi. Koetetaan, uskaltaisiko se lyödä."

"Kyllä se sentään on kunniallisempaa ryhtyä työhön."

"On kai, mutta tehdäänpäs tuo koitos. Se on käynyt niin ylpeäksi ja maisterimaiseksi -- kohta se on niinkuin kartanon kapteeni itse; vaikka se sitä aina moittii ja sen rikkaudesta ähertelee. Ho ho ho -- Eikös se mies sentään ole vähän noin niinkuin ei sillä olisi kaikki kotona? --"

"No onhan se vähän."

"Eikä erittäin vähä olekaan. Se on kohta täysi hullu -- ihan köysiin pantava. Jos sillä olisi edes satakaan sotamiestä, heti se nostaisi sodan herroja ja talollisia vastaan, jakaisi niiden maat ja metsät ja antaisi torppareille ja muille nurkan nuuskijoille, niinkuin meillekin esimerkiksi, osan kullekin."

"Mutta sehän olisikin viisaasti tehty. Kyllä vaan olisin iloinen, jos talon saisin."

Tuollaista inttäilemistä jatkui poikain kesken, kunnes yht'äkkiä Antti Komulainen ilmestyi heidän eteensä. Hän oli pysähtynyt aidan taa tarkkailemaan keskustelua, ja tultuansa paikalle hän sanoi, painaen otsakurttunsa niin alas, jotta silmänsä olivat melkein puoli peitossa:

"Sinusta Lauri, olen luullut paljasta hyvää, mutta nyt huomaan, ettei ole koiraa karvoihin katsomista." Komulainen sanoi.

"Noh niin -- saattepa vastakin niin luulla, sillä teenpä työni kuin mies, syön syötäväni kuin mies, lepään ruokailuaikani kuin mies ja puhun suuni puhtaaksi kuin mies." Lauri tuumasi suutaan levitellen, sekä paikalla lähteä vetustellen etsimään suurinta kantoa peltosaralla.

"Ja laiskottelet ja parjailet minua ja tyttöäni kuin mies. Hm -- suuta ja päätä sinulla on tarpeeksi kuin kerjäläisellä, eikä muuta", Antti lisäsi.

"No, on siinä vielä lisäksi, joka ei suinkaan pahaksi ole. Soromnoo -- juhtakaikki, tuumasi vanha Wasiili kuin nimismies repun vei."

Antti-isäntä kävi pää painuksissa pitkin ojan piennarta potkien kiviä, mitkä irti sai ojaan. Lauri oli alkanut kangellaan väännellä erään kannon juuria.

"Nämä ovat lujassa kuin hassun järki, tule, Wille veliseni, auttamaan", vehmisteli Lauri kiusan vuoksi kaivellen vaan maan rajalla olevia pikkujuuria.

"Isketään kanki syvempään, kyllä lähtee", Wille vastasi ja alkoi työntää kankea kannon juureen.

"Tule Wille pois tänne -- Lauri joutaa siellä yksinkin, ja onhan hänellä kanto toverina ajan ratoksi, jolle sopii jutella vaikka mitä", Antti sanoi potki potkien erästä kiveä joka puolelle, jotta nasahteli.

"Niin, mene sinnekin jos tahdot, tulemme täällä kahdenkin toimeen tämän ystävän kanssa", Lauri tuumasi pidellen kantoa juurikuin olisi ajatellut että: "pysy siinä, vaikka tuomiopäivään saakka!"

Antti-isäntä ja Wille kävivät kiven kimppuun; lapioilla he möyrivät hiekkaa ja soraa pois ympäriinsä. Äänettöminä he työtään jatkoivat jokainen huulet lerpallaan sekä ajatellen toistensa ilkeyttä ja kelvottomuutta muut, paitsi Wille, joka mietti vaan Ellin kauneutta ja jos hän joskus saisi sen armaaksi aviosiipakseen.

Luonto hymyili, vieno etelä-tuuli leuhahteli. Aurinko lämmitti täydeltä terältään ollen jo länteen kallistumassa. Sen hautovat säteet suutelivat apeamielisen Antti-isännän ja Laurin sekä vakavamietteisen Willen kasvoja, joita myöten helle jo valutteli alas hikipisaroita. Muutamat harmaat pilven-hattarat syleilivät toisiaan keskitaivaalla, ikäänkuin pitäen piilosia auringon kanssa, jota tuon tuostakin tahtoivat kätkeä näkymättömyyteen, mutta joka kuitenkin kunnialla näytteli kirkkaita kasvojaan. Linnut helskyttelivät tuhat äänistä kanteloansa varvikossa ja somasti kahisevain lehtipuiden oksilla. Tuolta ristiviidakon kupeelta kuului heläjäviä naisääniä, jotka, ainakin Willen mielestä, voivat kilpailla lintuisten laulelolle.

Siinä äkkiä alkoi kuulua kimeää vihellystä läheisen Noromaan tienoilta, joka sai työntekijät kuuntelemaan. Se läheni lähenemistään ja pian näkyi pensaston takaa vilkkuvan lähenemisen liikettä. Sieltä tuli joku. Mutta kuka, sitä ei Antti Komulainen tarkkaan katsomallakaan voinut vielä tuntea. Vaan pian läheni. Kun huomasi pellolla työskentelijät, suuntasi tulija kulkunsa heitä kohden.

Hän oli paikkakunnalla vieras, tuommoinen pitkä miehen-roikale, Antin mielestä hyvin kuljeksivan suutarinsällin näköinen, ainakin siitä päättäen, että hänellä olivat ylähuulessa punaset viikset ja selässä hartiain kohtaalla riippuva sinertävästä kiiltokankaasta kyhätty pyöreä ja pitkän soikea reppu. Päässään piti hän päivyttynyttä kippurareunaista huopahattua, ja nuttunsa oli ajan kourissa kiilloittunutta trikoota, tuommoista vähän koin kalvaman näköistä, sekä housujen polvet välkähtelivät kuin suutarin ikään pikisinä ja liisterimaisina. Kun vielä lisäämme että tulijalla oli kaulassa valkoinen kovaksi silitetty kaulus, näyttäytyen siltä kuin se olisi muutamia kuukausia riippunut saunan orressa, sekä jaloissa hiirensyömät ruojusaappaat, niin olemme selvillä vieraan ulkoasusta.

Hän pisti kättä Antti-isännälle ja Willelle kuin vanha tuttava ainakin. Olisi tehnyt saman kohteliaisuuden Laurillekin, mutta kun ei viitsinyt käydä luo, niin hän sai tyytyä siihen että vieras hieman korotti hattuaan.

"Puuh puuh -- kyllä se ilma nyt on vari, on niin että vallan sulaisi, jos olisi rasvasta tehty", puhisi ja ähisi vieras istuutuen ojan penkereelle sekä laskien hatun viereensä.

Antti viskeli yhä toimessaan hiekkaa kiven kupeelta.

"Mistä sitä vieras on kotoa?" hän kysyi katsellen kiven juureen, joka hänen mielestään näkyi olevan loppumattoman suuri.

"Ahvenkosken pitäjästä, Luhtimäen kylästä. Puh--uh--huh -- ei siellä Venäjällä koskaan tämmöistä hellettä -- siellä on aina elettävä ilma. -- Onko isännillä kipakoita ja piippuja saatavissa? Hehehe -- kävi niin nolosti että tupakkaneuvot jäivät tuonne --"

Antti haki tupakkamassin ja piipun taskustaan sekä pyyhkien hikeä otsaltaan paitansa hihaan, istuutui vieraan äärelle istumaan, koska oli oppinut tuommoisilta kulkumiehiltä aina saamaan kaikenlaisia huvittavia tietoja, ja varsinkin kun tuntui niin hyvältä kuulla että vieras oli käynyt Venäjälläkin, mistä oli kuullut paljon hyvää puhuttavan.

"Kiitoksia -- hehehe -- en pidä tapanani juuri paljon tupakoita, mutta ainahan sitä sentään vähän kun on tullut tottuneeksi. -- Tuota noin -- mitä tästä vielä on matkaa Lehtiviitaan?" vieras puhua palpatti..

Antti heti huomasi liukkaasta puhetavasta, että sen miehen kieli ei olekaan vellissä käpristynyt. Hän mietti hieman tuijottaen Willen lapion kärkeen, jolla se lakasemalla pyyhkieli pieniä kivikarpaloita ojaan.

"Taitaisi vieraalla olla sinne asioita?" hän kysyi.

"En pidä tapanani kulkea missään asioitta. Onko tästä miten pitkältä Lehtiviitaan?" vieras vastasi arvokkaasti kohottaen leukaansa.

Antin ja Willen katseet tapasivat kysyvästi toisensa.

"Eikä ole pitkältä -- mitä sitte olisi sinne asioita?" Antti tiedusti.

"Sanotaan että se Lehtiviidan isäntä on paraita miehiä koko pitäjän torpparijoukosta. Tahtoisin antaa hänelle muutamia neuvoja, kuinka voisi päästä puuhainsa perille", vieras selvitteli tirkistellen päin taivasta ja puhallellen hienoja savun kiemuroita ilmoja kohti.

Antti Komulainen ei voinut itseänsä enempi pidättää, sillä olihan neuvoja luvassa ja hän kun oli niiden tarpeessa, ankarassakin tarpeessa, niin hulluuttahan olisi ellei niitä vastaanottaisi. Saihan sitä sitte joko hyväksyä eli hyljätä annetut neuvot. Huono oli hänen mielestänsä tuo vieras neuvojaksi, mutta mikä sen tietää koska karvaisenkin takin alla saattoi löytyä sileätäkin vaatetta.

Hän läksi opastamaan vierasta kotiin, joka jälessä astua kolppaisten kertoili matkoistansa tuolla mahtavan suuressa Wenäjässä, jolla ei kehunut ääriäkään löytyvän, ja jossa kaikilla oli oma maatila, yksin kehnoimmilla piikaletuskoillakin. Siellä kuljeksivan kerskailujen mukaan elettiin oikeen herraselämää, jommoisesta Suomessa ei oltu edes uneksittukaan.

Antin kerrottua tuon ikivanhan mielipiteensä, että täällä Suomessa torpparit ja muu loisväki sotkettaisiin suohon samalla lyönnillä, jolloin herrat ja muut maatilusten omistajat olivat kuin salaa purevia koiria, lohdutteli vieras sillä neuvolla että siitä vaivasta pian pääsee, kun vaan vähänkään piirtelee mustaa valkealle.

8.

Lehtiviitaan oli saapunut vieras, jota siellä jokainen katseli erilaisilla mielipiteillä.

Antti ajatteli paljasta hyvää tuosta "niinkuin Luojan lähettämästä vieraastaan", kuten hän Katrille sanoi, kun tämä otti moittiakseen "että sitä siinä laiskana ruokitaan ja juotetaan kuin muutakin syöttilästä, eikä ole tuumaakaan hyötyä koko miehestä."

Katri olisi jo heti ensi päivänä sanonut että: "saat lähteä paremmille elomaille", mutta pelkäsi että jos Antti sen panee pahakseen, eikä hän tahtonut miehensä mieltä pahoittaa. Pani vaan ruokia tämän eteen, kuin käskettiin, keitti kahvit, kuin käskettiin ja tarjosi vieraalle, kun käskettiin.

Tuossa se loikerteli päiväkaudet kuin käärme, kädet housujen taskuissa ja nuo "puolahuulet", vihellystä vikisemässä. Oli jo lähes kaksi viikkoa siinä ojennellut syöden ja juoden mitä parasta oli, eikä kelvanneet nuo "nurkantakusetkaan" piipputupakaksi, joita Antti itse poltteli, piti mokomalle hankkia kartuusit kauppamiehestä. Vaatipa viheljäinen vielä joka toinen päivä saunan lämmitä ja sitte Ellin piti käydä häntä siellä hieroskelemassa ja pesemässä. Ei kelvannut Sanna, vaikka se jo tarjousikin. Ellin piti tulla vaan vaikka tämä ei luvannutkaan, ja mikäs siinä muukaan auttoi, kun isä vakavasti sanoi että: "nyt pitää totella!"

Eikä antanut Ellin ottaa muitakaan toverikseen. Willekin olisi aina tuon vieraan kera mennyt löylylle, mutta kun ei sallinut, koska ei muka muiden kanssa milloinkaan ollut saunoitellut, ja kun Anttikin tuumasi että: "mitä sinne tuppaatte!" niin silloin täytyi pysyä poissa.

"Voit pitää vaarilla vähän, että jos se jotain pahuutta", Elli Willelle kuiskasi kun läksi vieraalle kylpyä antamaan.

Enempiä viittauksia ei Wille odottanut. Painoi lakin päähänsä ja meni suoraan saunan akkunan taa, jossa painoi korvansa vasten höyryvää akkunaa kuunnellen tarkasti sisässä tapahtuvia liikkeitä ja sieltä ehkä kuuluvia ääniä. Ja jos sieltä jotain erityistä huomasi, paiskasi hän suuren kiven saunan seinään, jotta jyrähti, jolloin vieraan suu istui kuin komennetun.

Sellaista kuninkaallista vierasta ei kukaan luullut maailmassa olevankaan, eikä Katrin mielestä kukaan sellaista mokomaa kärsisikään. Mutta Antti -- ei tiennyt, millä olisi voinut hänet luovuttaa tuosta heittiöstä -- maailman kulkijasta.

Ja mitähän niillä oikeastaan oli tekemistä toistensa kanssa?

Iltakaudet aina myöhäiseen yöhön istuivat kahden kamarissa, ja supattelivat, mitä lienevätkään, siitä eivät muut saaneet mitään tietää, ainoastaan Katrille heitettiin jokunen katkonainen ja epäselvä ajatus kuin koiralle luupalanen, vaan joista hän ei toki tahtonut muille perheen jäsenille mitään hiiskua.

Tahtoi jo itkettää kun miehensä vieraasta piti enempi kuin hänestä, ja oli tämän loikareen kanssa sokeasti liittoutunut, jota se ei milloinkaan ennen ollut tehnyt. Mutta sulki sentään kaikki katkeruudet sydämmeensä, toivoen jotta tuo syöttiläs viimeinkin matkoihinsa menisi.

Hän toisinaan pistäysi kamarissa asioissaan sivusilmällä nähdäkseen ja edes vilaukselta kuullakseen, mitä he toimivat ja keskustelivat. Antti istui tavallisesti pöydän ääressä, nähtävästi kirjoituksen hommissa, koska Katri huomasi hänen kädessään kynän ja edessään pöydällä levällään olevan paperin. Mutta keskustelu katkesi hänen sisään astuissaan, jota tavallisesti tuo toisessa päässä pöytää istuva vieras johti.

"Antti hyvä -- sanohan nyt minulle, mitä salaisia asioita sen vieraan kanssa toimitat?" Katri kysyi eräänä päivänä kun olivat Antin kanssa kahden kesken kamarissa. Ja kysyessään laski hän molemmat kätensä miehensä olkapäälle katsoen häntä silmiin niin laupeasti ja pyytävästi että vähällä oli itku päästä.

"No elähän nyt -- se on kieltänyt sinulle ja kenellekään sitä puhumasta, mutta kun se menee pois, niin -- ole nyt rauhassa siksi", Antti vastasi ja silitteli Katrin kasvoja.

Tuo vähän lohdutti että saa sittekin tietää kun se menee pois, mutta miksi häneltä nyt noita salaisuuksia kiellettiin, oliko hän mikään suupaltti, juorukello, että sitä muille olisi lähtenyt sanomaan.

Eräänä iltana kutsui Antti Ellin ja Katrin kamariin.

"Tämä vieras ei kuulu olevankaan mikään tyhjä mies", alkoi Antti nostaen otsakurttunssa aina hiustensa rajoille saakka, sekä lisäsi sitte: "puolen manttaalin talo kuuluu olevan siellä kotipitäjäässä ja tuhansia pankissa, mutta puuttuu emäntää. Sitävarten hän tässä äsken tuumasi että jos hän saisi sinut, Elli --."

Elli pisti sormet korviinsa ja isosti nauraa hohottaen poistui kamarista, heittäen jälkeensä oven selälleen.

"No, jo nyt sinäkin -- vai jo sille Ellillekin sulhasia toimitellaan! Katrikin sanoi katsoen Anttia nuhtelevasti silmiin sekä poistui kamarista tuumaillen että antaisiko tuo nyt lapsensa tuollaiselle kerjuherralle -- mikä lie joku virasta erotettu renttuherra."

Pilkaksi otti vieras koko tuommoisen kohtelun, sanoi Antille että: "onhan niitä maailmassa muitakin tyttöjä, jotka ymmärtävät mitä on päästä sellaisiin naimisiin kuin -- mutta sama se -- no niin -- olkoon kuinka hyvänänsä, mutta huomisaamuna minä lähden, kotona ehkä jo kaivataan. Onkin ollut hupaista tämä aika teidän kanssanne, sillä teillä on oivallinen käsitys rahvasväestön sorretusta tilasta. Mutta saatte olla vakuutettu että tuosta ylenluonnottomasta isäntävallasta nyt tulee loppu, se tulee kuin sanottu, ei tarvitse epäilläkään."

Vieras otti useita papereita pöydältä, käänsi ne taitteeseen ja pisti taskuunsa. Eräs paperi jäi vielä pöydälle levälleen; sitä osoittaen sanoi hän Antille: "Kun olette puolisen sataa allekirjoituksia saanut tuohon, panette sen sitte postiin matkalle luokseni, minä -- niinkuin sanottu -- käyn sitte valtiomiesten puheilla, niin silloin se ihan varmaan ratkiaa ja oikein hyvästi ratkiaakin. Mitä isojako ei tehnyt, sen teen minä, ja silloin herrat ja isännät saavat kiristellä hampaitansa ja pureksia huuliansa, mutta mitäpä voivat."

"Niin, mitäpäs voivat."

Tuon sanottuaan meni Antti pienelle nurkkakaapilleen, josta otti ihka uuden ruskeanahkaisen ja monisäiliöisen lompakon, joka oli täytetty kauniilla setelirahoilla. Satamarkkasen hän sieltä otti sekä antoi vieraalle. Antaissaan hänen kätensä hieman vapisi ja äänessä oli jotain hyppivää epätasaisuutta kun hän sanoi:

"Tässä on sitte aluksi niitä kustannuksia varten, mutta niinkuin on sanottu, saan sen sitte takaisin jos eivät yritykset onnistu?"

"Jumalan nimessä saatte uskoa sen."

Mutta vastoin kaikkia vieraan vakuutuksia enentyi Antin mielessä epäluuloja häntä vastaan. "Ehkä jos tämä kaikki olisikin vaan surkeata narripeliä."

Tuon muutoksen hänen kasvoinsa väreistä ja otsakurttujensa nopeasta liikkeestä sekä äänensä epätasaisuudesta keksi vieraskin. Hän läksi ulos. Sanoi menevänsä "kesäillan luontoa ihailemaan, joka muka aina sai hänet hurmautuneeksi, sekä haihduttelemaan sitä sydämmellistä kaihomieltä, jota tunsi kun kaunis Elli hänet noin kevytmielisesti hylkäsi."

Hän astua letusti Orava-ahon laidalle. Istahti siinä kannon päähän muka nauttien luonnon ihanuudesta. Sen näkivät Antti ja Katrikin kamarin akkunasta, että vieras istui kannolle, ja siinä tarkoituksessa hän siihen istuikin että näkisivät. Sillä jos hän heti samaa menoa olisi poistunut, luuli hän Antin pian katuvan, että oli satamarkkasen antanut, ja sitte työntäytyisi takaa-ajoon sekä ottaisi annetun pois, ja sitte olisi mies jälleen kuin selkäänsä saanut ruotuvaivainen.

Hiljaa ja vähitellen hyvää tulee, ja samalla tavalla pakeneminenkin onnistuu.

Vähän päästä muutti hän kannolta toiselle, ja siitä kolmannelle kunnes mehevät lehtipuut peittivät kamarin akkunat hänen näkyvistänsä. Silloin oikasi Lehtiviidan Antin neuvonantaja koipensa, sivui päivän polttaman hattukulun käteensä ja meni, juoksuun loikkasi kuin jänis, jota reuhaava koiralauma kannaksilla väijyy.

Mutta epäilyksen synkeys valtasi Antin kun hän turhaan odotteli vierastansa -- neuvon antajaansa.

Hänen kiiltokankainen reppunsa riippui tuvan seinällä naulalla. Se vähän lohdutti Anttia että ehkä tulee takaisin, ja jos se ei vaan tule, niin silloin narrasi hänet surkeasti -- vanhan kokeneen miehen -- viekoitteli häneltä satamarkkasen, syödä ahmasi siinä niin kauvan, ajoi nahkoihinsa parhaimmat palat mitä löytyi ja sitte meni matkoihinsa.

Mutta turhaan odotteli Antti vierastansa tulevaksi. Turhaan kävi hän akkunasta akkunaan ja katseli milloin näkisi sen pitkäsäärisen tulevaksi. Turhaan meni hän ulos kartanolle ja rykien katseli kaikille ilmansuunnille, sillä mistäänpäin ei kuulunut edes rapinaakaan.

Hän nojasi vasten sälyaitaa ja kuunteli. Kuunnellessaan mietti hän että jos olisi mennyt niin pitkälle että eksyi metsään, eikä osaakaan takaisin. Pitäisi lähteä hakemaan eli lähettää pojat Wille ja Lauri, eli tytöt Elli ja Sanna. Mutta ehkä olisi liian hätäistä.

Hän päätti odottaa koko yön aina aamuun saakka, ja sitte jos ei kuulu, niin sitte se varmaankin on eksyny, jolloin pitää lähteä hakemaan, eli se on pettänyt hänet!

Antti meni sisään ja päätti rauhoittua. Siinä kamarin pöydällä makasi siniseen kuoreen lukittu kirje. Antti otti sen käteensä ja katseli, mutta osoite oli vieraskielinen että ei ymmärtänyt siitä niin riimuakaan. Hän laski sen jälleen pöydälle, meni akkunan luo ja katseli ulos tuonne metsään, jonka laidalla Sanna paraillaan karjaa kotiin ajeli.

Syntyi siinä kaikenlaisia epäilyksiä tuon kirjeenkin johdosta, jonka tuo maailman kulkija oli sanonut vielä joskus raottavan kultaa ja mainetta, omaisuutta ja arvoa hänelle itselle ja koko Suomen kansalle. Ilta kului semmoisenaan..