Part 3

"Eipä maailmassa -- vai on se Heikki talonsa myynyt -- ja niin upea ja hyvinvoipa talo."

"Mutta olipa siitä kilpailuakin. Vuoroin Karhulan pehtorin kanssa kävimme hintoja korottamassa. Mutta kun sataviiteenkymmeneen tuhanteen nousi, niin silloin se jäi meille."

Tätä sanoessaan kierteli pehtori viiksiään mielistyneen näköisenä.

Samassa tuli pehtorin piikatyttö, joka oli lähetetty tiedustamaan, joko kapteenia saisi tavata, sekä ilmoitti herran juuri olleen aamumekollaan työhuoneessaan ja sanoneen että: "saapi tulla."

Pehtori ja Antti menivät.

Antti mietiskeli mennessään, että pitääkö koko Ahovaaran pitäjän joutua nyt herrain haltuun, ja minkäs se Heikki ei antanut hänelle torpan paikkaa, kun oli aikeissa myydä talonsa, eikä sitte tietoakaan antanut, kun tuli kaupat.

Pitkiä ei hän kumminkaan ehtinyt miettiä, sillä jo rapisteli pehtori kapteenin työhuoneen avainta.

Täällä ei ollut Antin mielestä niin komeata kuin Karhulassa.

"Hyvää päivää!" tervehti Antti hiljaisella äänellä kumartaen vähän syvempään kuin tavallisesti sekä jääden ovipieleen seisoa mököttämään.

Kapteeni lueskeli parhaillaan, pukeutuneena varpaisiin asti ylettyvään viheriään huomenkauhtanaan, eilisessä postissa saapunutta Suometarta, mutta laski sen heti pöydälle ja tuli pistämään kättä Antille, sekä käski istumaan -- Antin mielestä ylen pehmeälle tuolille.

"Olen huomannut teidät työteliääksi ja kykeneväksi mieheksi sekä taitavaksi maanviljelijäksi, niin että jos olette vailla torpan paikkaa, voitte meiltä saada", kapteeni puhui ryhdikkäästi astellen edestakaisin pitkin lattiaa.

"Sitävartenhan tänne tulin, että jos sopisi", Antti vastasi pyöritellen lakkiaan siinä istuessa.

Kapteini näytti hänestä niin hyvänluontoiselta että oikein hävetti silmiin katsoa.

"Niin no -- pehtorini näyttäköön teille paikan. Kymmenen vuotta saatte nauttia torppaa neljänneksen suuruista veroa vastaan, se on: kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Rakennusaineet saatte kartanon metsästä pehtorin osoituksen mukaan. Ja hän pitäköön myöskin huolta tarpeellisesta avusta torpan huoneiden rakentamisessa."

"Kyllä, herra kapteini", pehtori vastasi lyhyesti kumartaen.

"Ja sitte asetatte hänen siksi aikaa sinne Järventaustaan."

Pehtori kumarsi vastaukseksi.

Kapteini toi Antille ja pehtorille sikarin ja sitte pisti kätensä lausuen "hyvästi", sekä toivottaen Antille onnea ja menestystä uusissa torpan hommissa.

Sitte mentiin kartanon konttooriin kauppakirjan tekoon, jonka kirjanpitäjä Katajainen kirjoittaa rapusteli ja Antti hyväksyen piirsi nimensä alle. Vakuudeksi kirjoittivat vielä nimensä alimmaiseksi pehtori ja kirjanpitäjä siten todistaen kauppakirjan pitäväiseksi.

Hyvästit sanottuansa, pisti Antti kauppakirjan takkinsa povitaskuun, sekä läksi tekemään paluumatkaa.

Päästellessään raudikkoa, jutteli hän että "nyt on Komulaisella torpan kontrahti taskussa, ja hyvin hyvillä ehdoilla tulikin. Ja näytti se kapteini joukon paremmalta mieheltä kuin Karhulan herrassöötinki, kehasipa vielä työteliääksi ja kykeneväksi mieheksikin. Onhan edes jotain lystiä."

Kun Antti rekeen istahti, katsoa mulkautti raudikko taaksensa suurilla silmillään ja hörhötti, ikäänkuin olisi iloista naurua pistänyt isäntänsä jutuille.

Mukavasti heitti Antti itsensä reen sarjaa vasten nörkälleen, sekä väliin hotaisten raudikkoansa kiireellisempään juoksuun, kun tämä vähän alkoi vitkastella ja sivuillensa katsellen, käyntiin pysähdellä.

Vapaasti kulkivat siinä mennessä mietteet. Alkoivat Karhulan herrassöötinkistä ja sitte pysähtyivät äskeisiin tapahtumiin. Mieli tuntui nyt niin huokealta ja elämäkin toivorikkaalta, kun tuo kapteenikaan edes oli mies, joka piti hänetkin ihmisenä, jolla oli parempiakin ajatuksia alhaisemmasta kansaluokasta. "Mutta eiköpähän hän lienekin ainoa ihminen laatuansa herrassäätyisistä?"

"Niin, saattoi niitä kyllä löytyä joku muukin, vaikka vaan ani harva. Ja vaikka nyt olisivat kaikkikin herrat yhtä hyvänluontoisia kuin Lakson kapteinikin, miksi sitte juuri heidän pitää saada hallita niin suuria maa-aloja, jotta useammat voivat ylpeillä monestakymmenestä manttaalista? Pitäisi olla laki, joka ei sallisi kenellekään enempi kuin yhden manttaalin suuruisia aloja."

Tuon tapaisissa mietteissä sujahti matka pian. Kun Katri akkunasta katseltuaan näki raudikon pään petäjikön povesta ilmestyvän, riensi hän jo ulos tulokkaita vastaan.

"Terveisiä", Antti sanoi iloisesti kartanolle tultua ja pysäytti hevosen.

"Terveisiä vaan, ja mitä sieltä nyt kuuluu?" Katri kysäsi ja alkoi hevosta päästellä.

"Kyllä sieltä hyvää kuuluu -- jo tehtiin kirjat", Antti vastasi vieden käden rinnoilleen kauppakirjan kohdalle.

Sitte tuli inttäminen siitä, kumpi raudikon talliin päästäisi ja laittaisi silppua eteen. Katri tahtoi sen tehdä pelkästä kohteliaisuudesta ja rakkaudesta miestänsä kohtaan, ja Antti tahtoi itse hoitaa hevosensa, koska se kuului miesten tehtäviin, joihin ei hänellä ollut halua vaimoansa vaivata.

Mutta kiistassa sai voiton Katri ja Antti sai mennä sisään pikku Ellinsä luo, joka heti olikin kädet ojennettuna ovessa vastassa hokien:

"Isä tuli, isä tuli!"

Katri milt'ei vapisi innosta ja kiihkosta saada tietää mihin suuntaan ne torpan kaupat siellä nyt tehtiin. Hätämältään sai hän raudikon pilttuuseen kytketyksi. Viskasi sitte kaksikouraisen silppuja eteen tuumaillen että: "kyllähän vähän päästä käydään lisäämässä, kun olen saanut noista kaupoista tiedon."

Juoksun hönkössä riensi hän sitte sisään ja Antti sai nyt kertoa koko tapahtuman tarkalleen alusta loppuun saakka.

Ja sitte hän oli niin iloinen -- niin iloinen, ettei pitkään aikaan.

5.

Ennen niin rauhallisen Lehtiviidan sydämmessä sinä talvena oli melskettä ja mylleröimistä. Kirvesten paukkeesta, sahan pärinästä, hirsipuiden kolkkeesta toisiinsa, miesten huudoista ja hevoisten kimakasta hirnahtelemisesta kajahteli koko alaston lumeen uponnut metsä. Hikeä pyyhkien kurttuiselta otsaltaan puuhaeli siellä isäntänä ja työnjohtajana Antti Komulainen, lyöden itsekin salvoimen toisensa perästä, apunaan käyttäen palkkalaisia ja Laksosta lahjoitettuja apumiehiä.

Pian kohosikin viidakon korkeimmalle paikalle upea asuinhuoneus, jonka valkoiset hirsiseinät jo kauvemmaksi läpi väljän metsän ilmoittivat sivukulkijalle, että siellä on uudistorppa. Ilmestyi siihen sitte vielä useampia muitakin rakennuksia, talli, navetto ja aittahuoneukset, niin pian että kaikki ihmiset oikein ihmettelemällä ihmettelivät.

Seuraavana syksynä, johon saakka Antti Komulainen oli isännöinyt ja hänen vaimonsa emännöinyt Järventaustassa, muuttivat he nyt omaan sirorakenteiseen torppaansa Lehtiviitaan, jolla nimellä he sitä päättivät kutsua.

Silloin olivat jo torpan rakennukset muuttuneet punaisiksi ja nurkkalaudat valkoisiksi, sillä kesän kuluessa oli Antti pistäytynyt kaupungissa ja tuonut punamultaa ja vähän valkeata väriainetta, joilla somisti uuden kotinsa rakennukset. Kaiken somuuden lisäksi tekaisi hän taiteellisen sälyaidan asuinrakennuksen ympäri ja siveli sen tumman vehreällä värillä.

Kartano tasoitettiin mättäistä, kannonjuuriskoista ja pienistä kivistä sekä kuopista tyyni tasaiseksi. Levitettiin siihen muutamia kuormia punasenruskeata hiekkaa ja lopuksi peitettiin paksulla turvekerroksella.

Kuka olisi silloin hemmonut sivuuttaa Lehtiviidan, sinne sisään poikkeamatta ottaaksensa selkoa, kuinka somaa täällä metsässäkin oli voitu aikaan saada.

Katri, jonka viimeiset ajat olivat ihan tuossa kantapäillä, olikin pitänyt siitä huolen että sisäpuoli vastaisi ulkopuolen arvoa somuudessa, sillä kamarien seinät ja katto olivat harmahtavalla paperilla peitetyt; lattioille oli levitetty moniraitaisia rääsymattoja. Tupahuoneen seinät olivat peitetyt samanlaisilla papereilla ja lattia aina miellyttävän puhtaaksi pestynä.

Joka paikassa tiedettiin nyt sanoa, että Komulainen oli noussut korkeimmalla onnen kukkulalle, kun oli päässyt Lakson herran suosioon.

Pian kasvoi hänen maineensakin. Jokainen rupesi tuon pikaisen uudistorpan aikaan saamisen vuoksi arvostelemaan Antti Komulaista uutteraksi ja taitavaksi mieheksi, jolle itsestään lankeaa muista erityisempi arvonsa. Kunnan luottamusmiehetkin ryhtyivät haluamaan häntä joukkoonsa samasta yksinkertaisesta syystä ja ehdoittelivat häntä sentähden useanlaisiin komiteoihin ja aputoimikuntiin jäseneksi.

Siveän käytöksensä ja tyyneen, melkein umpiperäisen mielenlaatunsa puolesta huomasi kirkkoherrakin että Antti Komulainen olisi omiansa myöskin kirkkoväärtiksi, ja suvaitsi hän sentähden hankkia hänelle tuon tärkeän viran, jota ei Komulainen kieltänytkään vastaan ottamasta.

Jouduttuaan näin käymään usein kunnankokouksissa ja kirkkoväärtin virkatehtävissä, alkoi hänen sielunsa janoa jotain parempaa ja enempi kuin mitä noista hommistaan sai nauttia.

Käytyään kerran kunnan esimiehen luona asialla, havaitsi hän siellä muutaman pääkaupunkilaisen sanomalehden ja hiukan katseltuaan sen sisältöä, päätti hän tilata tuon lehden.

Ja tarkoin hän sen aina lukikin, aina ensimmäisestä hamaan viimeiseen kirjaimeen saakka.

Mutta ennen pitkää kiintyi hänen huomionsa etupäässä kertomuksiin sosialistein maailman parantamispuuhista ulkomailla, joten muut seikat ja tapahtumat saivat väistyä sivulukemiseksi, sillä noissa sosialistisissa toimissa löysi hän paljon kannatusta omille mielipiteilleen.

"Ei kukaan ole toisensa herra, ei yksi saa olla rikkaampi kuin toinenkaan."

Tuota aatetta ryhtyi hän uudelleen mielessänsä hautomaan. Puhuipa siitä joskus kunnankokouksissa, mutta sai vastaukseksi semmoisen räpäkän että viimein alkoivat tuntua ikäviksi koko kunnalliset harrastukset, ja vähä vähältä alkoi hän niistä vieraantua.

"No etkö sinä Antti menekään tänään kunnankokoukseen?" Katri kysyi syöttäen pikku Heikkiä, joka noin kuukausi takaperin oli maailmaan tullut.

"Enkä mene tänään enkä muulloinkaan. Siellä on niin paljon ylpeitä isäntiä, joiden joukkoon en minä halpa torppari kelpaa", Antti vastasi nostaen ja laskien otsakurttujansa.

"Kelpaa -- miksi et, koska olet ennenkin kelvannut?" Katri uudelleen kysyi katsoen vähän epäilevästi Anttia silmiin.

"Se oli ennen, mutta nyt ovat asiat toisin. Eikäpähän minua tuolla ennenkään liene niin suvaitsevin silmin katseltu."

Hän ei selittänyt asiaa sen paremmin. Antoi Katrin vaan tuumailla että "mikähän sen päähän on nyt taasen pälkähtänyt? Jotain erinomaisempaa on sillä nyt taas mielessä."

"Mutta ei hänkään sitä sen enempää ajatellut."

"Tiedätkö, mitä tän'aamuna kuului pehtorissa käydessäni?" Katri kysyi silitellen pojan päätä ja itsetietoisesti katsoen Anttia silmiin.

"Mistäpäs minä tietäisin, kun en ole kylälläkään käynyt", Antti vastasi tarkastellen kuokkaansa ja tuumaillen lähteä mansikka-aholle kuokkimaan.

"Mutta arvaapas."

"En osaa."

"Sanotaan kohta tulevan maamittareita toimittamaan isojakoa."

Katri katsoi kysyvästi miestänsä silmiin.

"Mitä se sitte on se isojako?"

"Etkö sinä ymmärrä, joka mies olet?"

"Ymmärrän hyvinkin, kun vaan tulen tolkulle -- mitä se sitte --?"

Antti kävi kovin uteliaaksi. Pani kuokan pois ja rupesi piippuaan pitelemään.

"Tulee näet uusi laki. Niin sanoivat Woutilassa käydessäni -- semmoinen kun Wenäjälläkin, että kaikki ovat maatilusten isäntiä. Ei siellä kuulu olevan torppareita ja muuta työkansaa niineksikään. Ja semmoinen laki se nyt tulee meillekin. Maamittarit kuuluvat tulevan tännekin pian ja sitte otetaan niiltä, kellä on, ja annetaan niille, kellä ei ole."

"Nyt ymmärrän!"

Antti nousi kävelemään ja näpsäen sormiaan sanoi tuo, sekä lisäsi vielä että: "sitä olen jo odottanutkin pienestä pahaisesta saakka, vaan tuleehan kumminkin. -- Totta tosiaan: nyt ne isot herrat ja rikkaat saavat nähdä ketä ovat halveksineet, ketä ovat pistäneet, kuten raamattu sanoo."

"Mutta jos ei tulisikaan, jos olisi huutojuttua koko asia", Katri sanoi.

"Voipihan se tulla ja voipi olla tulemattakin."

Mieli kävi välien alakuloisemmaksi kun ajatteli että jos ei sitä isojakoa tulisikaan.

Mutta eräänä päivänä pistäysi Tervajukka Lehtiviidassa ja kertoi että maamittareita oli kartanossa asuntoa ja että niiden pitäisi ryhtyä toimittamaan isojakoa. Maamittarin, oikein sen pääherran renki oli sanonut että nyt paloitellaan koko kartanon maat niin moneen osaan kuinka monta asukasta näillä mailla on, ja sitte annetaan osa jokaiselle.

"Kyllä nyt tekee tuhoa niille, kellä taloja on", Jukka sanoi tosissaan heittäen päätään vasemmalle.

"Vielä siitä vertakin vuotaa ennenkuin asiasta tosi tulee. Ei se Karhulan herrassöötinki ainakaan vähillä tavaroistaan luovu", Katri tuumaillen väitti.

"Vai niin -- hm -- Jaa'ah! Tottapa kävi niinkuin aavistin. Ja niinhän se onkin että ei Jumala vääryyttä kärsi. Alamainen, oli tuo köyhempi ihminen, on yhtä hyvä hänen edessään kuin rikaskin. Kumpikaan ei ole velvoitettu kärsimään toisensa sortoa. Niin se on että: kun on hätä suurin niin on apukin lähinnä. Ja kyllä me torppariparat erittäinkin olemme saaneet kärsiä isäntäin ja herrain ankaraa veronkiskomista, vietäisiin meiltä onnettomilta elot ja elämät, mutta nyt se on loppu. Nyt koittaa kärsineillekin valoisampi päivä."

"Mutta kun me nyt tulemme kaikki isänniksi, niin kukas meidän työmme silloin tekee. Ei toinen isäntä toiselle tee työpäivää", Jukka miettivän näköisenä sanoi.

"Me teemme itse. Emmehän nytkään saa ruumistamme säästää ja istua ristissä käsin. Työtä saapi vääntää tässä joka hetki että silmät on nurin päässä, ja aivan toisen hyväksi."

Koko Ahovaaran pitäjä oli silloin samassa mylläkässä. Isännät kiroillen kiristelivät hampaitansa, kun heidän talojansa uhattiin isolla jaolla. Uhattiin paloitella pieniksi muruiksi, ja nämä murut sitte viskellä torppareille ja muulle joutolaisväelle, jotka eivät muuta olisi ansainneet kuin vähän selkäänsä.

Kun sitte maamittarit risteilivät, sanalla sanoen kaikki paikat lävitse tähystimilleen ja vetäen mahdottoman pitkiä kahleita perässään, oltiin oikein levottomuuden kauhussa että: "nyt se vasta tuho tuli." Tehtiin tiedustusretkiä maamittarien luo, ympäröittiin heidät suurissa laumoissa ja tahdottiin tietää mitä varten he oikeastaan olivat liikkeessä, ja mitä he noilla mittausretkillään tarkoittivat. Ja näissä utelevissa joukoissa oli, ei ainoastaan kauhun valtaan joutuneita talollisia, joille yksinkertaisesti vastattiin että: "sitte kyllä saatte tiedon, kunhan tästä alueellenne joudumme", vaan myöskin hyvissä toiveissa iloitsevia torppareita ja muuta loisväkeä, "jotka tahtoivat tietää oliko siinä perää että heille jaetaan ilmaiseksi maapalstoja ja niin pääsevät itse isänniksi toisen vallan alaisuudesta."

Maamittarit kyllästyivät noihin lukemattomiin kyselijöihin ja vastasivat vaan ivan hymy huulillaan, että:

"Olkaa vaan rauhassa, kyllä teille annetaan oma maapalsta!"

Semmoisen vastauksen sai Antti Komulainenkin. Siitä hyvästä hän lausui sulimmat kiitokset maamittarille, kierteli viiksiänsä ja ravisteli otsakurttujansa sekä mielestänsä oli jo olevinaan kuin aimo rusthollari. Tuskin hän enään luuli tarvitsevansa hävetä ihmisiä ja peljätä Jumalaakaan. Itsevaltiaitahan ne olivat isännät, siis hänkin kun nyt oli tulemassa itsevaltiaaksi niin ei välittänyt mistään vaan puhui suunsa puhtaaksi joka asiassa ja maalasi kunkin arvonsa mukaan.

Lakson kapteinin hän arvosteli hyväluontoiseksi kuin kissan, jolle maitoa annetaan ja sitte selkään silittäessä nostaa häntänsä pystyyn, sillä sanomalehdessä oli hän lukenut kiittäviä lausuntoja kapteinista, tämän suurista lahjoituksista hyvääharrastaville yrityksille ja yhdistyksille, kansallisaatteen harrastuksista sekä puhtaasta isänmaallisuudesta.

Hän oli päässyt Keisarin ja Senaattiherrain suosioon, istui kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa komiteoissa talonpoikaissäätyä edustamassa, puhui heidän hyväkseen ja heidän puolestansa kuin paras pappi. Muisti torppareitakin ja muuta loisväkeä kun heitä koskeva laki tahdottiin vetää oikein kireälle, tehdä heidän olemuksensa semmoiseksi kuin kuusen kävyn, jonka tuuli milloin tahansa saattaa puusta pudottaa.

Ja olihan kapteeni häntäkin auttanut pahimman hädän hampaista, oli lukemattomia muitakin samalla tavalla auttanut. Ei hän olisi luullut miestä semmoista herroissa löytyvän kuin kapteini oli.

Se vaan pahin paikka että hän oli kerännyt isännyytensä alle likipitäin kaksikymmentä talonpojan taloa.

Mutta Antti Komulainen piti sittekin kapteinista paljon, päätti hänelle lakkiansa nostaa vielä silloinkin, kun he molemmat jo ovat yhtä suurten maatilain omistajia.

Karhulan herrassöötinkiä vertaili Komulainen tiikeriin, josta oli lukenut että kun sille annetaan palanen lihaa, niin se sitte syö niin paljon kuin saapi vaan, syö että halkeaa viime lopuksi.

Aivan niin teki herrassöötinkikin, kun ryösti torppareiltansa pois kaikki viljelysmaat ja kaiken tuon tekosensa höysteeksi ajoi heidät maantielle. Ja noista, viljelysmaistaan on hän nyt joka vuosi kiertänyt taskuunsa kauniita setelikääreitä.

"Kuulehan Katri", Antti sanoi eräänä päivänä vaimollensa.

"Mitä sitte?" Katri kysyi.

"Eikös se Karhulan paksumahainen ole sentään oikea iilimato, joka, kun ensin saa kielensä vereen, imee sitte kunnes haljeta romahtaa. Kun hän ensin sai Heiskasen Matin pois torpasta ja hänen viljelysmaansa haltuunsa, niin nyt neljän vuoden kuluttua ei kellään hänen torppareistansa ole peltoa ja niittyä edes kämmenen levyistä pilkkua. Kaikki ne ovat nyt kuin hölmölän kerjäläisiä koko alamaislauma."

"Ja kuin tuolla tavalla sai itsensä täyteen ahmituksi, niin nyt haljeta romahti kuin härän suuruiseksi pyrkivä sammakko. Ja tuota potevaa paikkaa kokee hän nyt paikkailla sillä että on laittanut kansakoulun, ja vaivaistalon alusraukoillensa, sekä lahjoittelee rahasumman sinne toisen tänne, että saisi hyvän ja tunnollisen ihmisen nimen, ja nuo entiset nylkyrityöt unhotettaisiin ajan kuulumattomiin."

"Mutta myöhäistä on kuin Rintelän Lassin heinätalkoo lumen tultua. Maineensa on sitä laatua ettei se pesey puhtaaksi millään."

Katrin oli tietysti myöntäminen että se on totta joka sana.

"Vaan mikäs sille nyt neuvoksi kun isojako tuli?" Katri kysyi.

"Mitäs muuta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja sillä hyvä. Olkoon niin suuri herra kuin onkin, saa hän tyytyä samanlaiseen osaan kuin hänen torpparinsakin", Antti selitteli.

"Se niille kelpaa. Olisivat olleet ihmisittäin ei kai olisi sitä jakoakaan tullut", Katri sanoi ylpeän puolisesti.

Antin ja Katrin tuntui olo oikein hyvältä kun tiesivät pian leikattavan maankaistale siitä Lehtiviidan tienoilta ihan heidän omakseen, eikä koskaan sitte tarvitse veropäiviä tehdä.

Seitsen-vuotiaaksi ehtinyt Ellikin, muuten oikea äidin perikuva, jota moni poika jo ihaillen katseli että: "kun tuo aikuiseksi saapi, niin on se oikein kilpailun alainen", sekin jo käsitti ilosanomaksi koko asian.

Kun vanhemmat ovat talon isäntiä ja emäntiä, niin on hän silloin talon tytär, joka nimitys kuuluu kauniimmalta kuin torpan tytär.

Senvuoksi hän lauleli pikku Heikkiä tuutiessaan että:

"Kun mamma ja pappa talon saapi, Niin silloin tulee lysti, La la la la la la lapselleni Ja silloin tulee lysti".

6.

Hitaasti kului aika siinä odotellessa päätöksiä isonjaon toimista. Yksi vuosi tuntui kestävän kuin seitsemän nälkävuotta Egyptissä muinoin.

Aikansa vietoksi mylleröi Antti Komulainen kuin korven kontio, levitellen viljelysalojaan Lehtiviidassaan, toivossa että siitä se oma palsta hänelle viimein annetaan, kunhan asiapaperit ehtivät tehdä kiertokulkunsa määrätyissä virastoissa.

Kannot nousivat maasta yksi toisensa perään hänen sitkeän voimansa vääntäminä. Ne keräsi hän suuriin röykkiöihin pisti kuivattua tulen alle ja antoi mennä huristaa tuhaksi. Kivet vyörytteli hän syrjään ja lateli ne toinen toisensa selkään aidaksi, suurimmat kivet kuoppasi syvälle maan sisään kuin ijäisyyden hautaan. Ja niin lavenivat vuosi vuodelta Lehtiviidassa pellot, jotka joka kesä mehevinä aaltoilivat lupaavasta viljasta ja joista elon aikana korjattiin tavallista runsaampi sato torpan aittoihin. Paksua heinää antavat niityt lavenivat joka vuosi samassa määrässä kuin pellotkin, sillä kun ensimmäinen vilja korjattiin pois pelloilta, pantiin ne heinälle, ja sijalle tehtiin taas uusia peltoja.

Karjaakin karttui sitä myöten avaraksi rakettu navetta täyteen, kuin heinäladot niityillä, ja uljaita hevoisia hirnahteli talvet tallissa ja kesät laitumilla, joten pian puheltiin kyläkunnalla että Lehtiviidassa oltiin rikastumassa.

Tyytyväinen oli Katrikin kun syksyisin katseli täyteläisiä viljahinkaloitaan, joiden suuruutta oli tuon tuostakin lisättävä kuin kasvavan lapsen kenkää, ja tyytyväinen olisi ollut Anttikin, jos siitä isonjaon hommasta olisi vähänkään totta tullut. Mutta kun se venyi venymistään kuin kummilasti, niin tyytyväisyyskään ei voinut aina olla yhtä hyvä.

Tosin hän pitkin mittaansa aina epäili, tokko tulleekaan, mutta toivoi kuitenkin ja "toivossahan on hyvä elää", niinkuin sananlasku sanoo.

Joskus hän oli silläkin mielellä, jotta tulee sitä toimeen tässäkin toisen torpparina, kun veroakaan ei tavattomia vaadita, mutta sitä mieltä ei kestänyt useinkaan kahta päivää peräkkäin kun jo taas tuntui orjalliselta oleskella toisen torpparina, maan möyriänä, joka ei etuinsa puolesta ole päiväpalkkalaista parempi ja jonka onni on kuin oksalla istuvan linnun, minkä surmaava luoti milloin vaan voipi siitä kukistaa.

Hän tilasi tuskissaan sanomalehtiä yhä useampia ja lueskeli niitä milloin vaan luuli itsellänsä olevan joutilaamman ajan. Isosta jaosta niissä puhuttiin usein, mutta ei milloinkaan siitä, mitä tuo isojako oikein tarkoitti, jota seikkaa hän joka lehdestä oikein nuuskimalla etsiskeli.

Mutta kerran hän siinä keksi pätkän, jonka luki niin moneen kertaan että sen yhdellä istumalla oppi ihan ulkoa kuin katekismusläksyn. Seuraavaa siinä pätkässä puhuttiin:

"Moitittava seikka.

"Ei siinä kyllä että yksinkertainen kansa luulee isonjaon tarkoittavan sitä, että jokaiselle annettaisiin ilmaiseksi oma maapalsta, vaan ovat jotkut maamittareistamme tätä heidän hullua luuloansa vielä vahvistaneet vakuuttamalla asian niin olevan. Ikävintä siinä on se että miehet, joiden olisi luullut olevan siksi valistuneita että olisivat neuvoneet kansaa heittämään pois tuollaisen naurettavan luulonsa, ovat sitä päin vastoin vahvistaneet. Tässä ei yksin riittäisi ankarat moitteet tuollaisesta häpeällisestä menettelystä, vaan ansaitsisivat vielä lisäksi laillisen rankaistuksenkin tuommoisesta häpeällisestä narripelistään."

"Siinäpä se nyt oli, ihan tuolla tavalla se asia minun mielessäni poti", Tervajukka sanoi pusertaen naurua ja heittäen päätään vasemmalle, kun kuuli Komulaisen lukevan.

"Kyllä sitä minäkin epäilin, mutta kun sitä niin oppinut mies kuin maamittari, vakuutti, niin enpä sitä voinut olla ihan uskomatoinkaan."

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", hymähti Jukka ja imeskeli huuliaan.

Hänestä kun aina elämä oli tuntunut niin valmiilta, ettei se enempää valmistamista kaipaa, ja oli sentähden mielensä hyvä että entiselleen jäätiin.

Kun tuli kuulluksi että Lehtiviidassa tiedettiin isonjaon asia ratkaista, niin sielläkös vieraita kävi kuin kirkossa. Yhtenään sai kahvipannu liedellä porista, ja - aina se siellä porisikin, poristen ja sohisten kuin saunan kiuvas eikä Katri tuskin joutanut muuta kuin kalistella kahvikuppeja ja lennättää tarjottimella niitä vierasten nenäin eteen. Ja sanomalehti kourassa sai istua Antti kuin pappi messussa ja saarnata jokaiselle tuota "Moitittavaa seikkaa."

Ja noissa vierailuseuroissa lisättiin vieläkin yksi pilkku herrain kuvataululle.

"Tyhmempää kansaa sitä aina vaan nenästä vedetään kuin hevosia suitsista", Antti lisäsi kun oli tuon pätkän lukenut.

"Silloin kauppias rahaa saapi kuin moukka puotiin tulee", sanoi Mäkelän Taavetti. "Mutta mitä hyötyvänsä ne herrat luulevat, kun alhaista kansaa noin narraavat. Häpeä siitä vaan omiin housuihin lankeaa", vieraista muuan tuumasi.

"Häpeä kyllä, ja sen ne ansaitsevatkin", toinen lisäsi.

"Jo ne talojen isännätkin saman konstin taitavat. Alamaisraukkojaan vaan nylkisivät, jos vaan kynnet pystyisivät, vaikka päälaelta kantapäähän saakka", kolmas säesti.