Part 2

Kanteen teki hän aina siten, että "koska vastaaja oli huolimattomasti käyttänyt torpan viljelysmaita, saattaen siten hänelle arvaamattomia vahingoita", niin vaati hän oikeutta velvoittamaan torpparin heti pois muuttamaan torpasta, sekä korvaamaan aikaansaamansa vahingot määrätyillä summilla.

Ja ani harvoin tapahtui, ettei hän olisi päässyt voitolle toivomaansa suuntaan; koska, ollen taitava lakimies, taisi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tehdä niin päteviksi, päivän selkeäksi ett'ei oikeudella enään ollut vähääkään epäilemistä asian todellisuudesta; varsinkin kun vielä todistajilla valaistiin herran esittämät kanteet.

Ja kun näin olivat torpparit saaneet pois-käskyn, oli sitte kyllä mentäväkin armotta. Mutta jotkut saivat jäädäkin sillä ehdolla, että pellot ja niityt otettiin isännän oman menettelyn alaisiksi.

Näin ollen olisi kaikki menestynyt oivallisesti, jos ei olisi ollut tuota nenäkästä ja korkoillaan pyörähtelevää Lakson kapteinia, joka milloinkaan ei tahtonut antaa edes ainoatakan suosiollista sanaa Karhulan tuomarin toimille.

Tuomari koki kaikin tavoin pitää puoliaan kapteinin melkein nuhtelevilta selityksiltä, jotka tämä osasi niin taitavasti ja viisaustieteellisesti viskata hänen silmillensä, ettei hän edes millään tavalla voinut kapteiniin suuttua, josta kumminkin olisi ollut edes se helpoitus että olisi päässyt hänestä rauhaan.

Miksikään hyödyksi eivät olleet edes ne sangen loistavat ja vierasvaraiset pidotkaan, joita hän melkein joka viikko pani toimeen kapteinin ja hänen perheensä hyväksi uljaasti rakennetussa Karhulassaan. Hän kyllä pani sokeria ja konjakkia veden joukkoon sekä kilistettyään tyhjensi pari lasillista, mutta samalla käyttäytyi hän niin ylenkatseellisesti ja halveksivasti että kaikki muut läsnäolijat sen vähillä tarkkaamisilla huomasivat.

Niinpä eräänäkin päivänä lokakuussa olivat Lakson kapteini perheillensä vieraissa Karhulassa, jonne he olivat varta vasten kutsutut.

Tuomari itse pönäkässä arvokkaisuudessaan istui pyöreän tupakkapöytänsä ääressä olevassa nojatuolissaan katsellen ulos kartanolle, jossa hänen tallirenkinsä pestä tahrusteli hänen vaunuinsa pyöriä. Kapteini, leikillinen hymy huulillaan, istui toisella puolella, vedellen ahkerasti sakeita savupilviä sekä vasen käsi työnnettynä housujen taskuun.

Naisväki ja nuoret herrat oleskelivat salin toisella puolella huvittavassa keskustelussa, sekä ihaillen intohimoisesti salin seinällä riippuvia uusimpia, tuhansia markkoja maksaneita kiitetyimpien taiteilijain maalaamia muotokuva- ja maisematauluja.

Samassa näkivät tuomari ja kapteini erään vaimon pyrkivän portista sisään ja seisahtuvan tallirengin kanssa puhelemaan. Vaimo näkyi jotakin kysyvän rengiltä, johon tämä vastasi välinpitämättömästi viittomalla ensin kyökinpuoleista eteistä kohden ja sitte paraatikäytävälle. Viimeksimainittua kohden läksi vaimo astumaan sellaisella varmuudella juurikuin olisi ollut menossa omaan pirttiinsä, missä hänet vastaan otetaan syleilyillä ja hyväilemisillä.

Vyötäisilleen nostetut hameensa helmat päästi hän alas sekä pyyhkieli kenkiään edessä olevaan nurmikkoon. Sitte nousi hän ylös hienoilla matoilla päällystettyjä rappusia. Monta monituista kertaa ennenkin oli hän tepastellut ylös näitä rappuja, joten ei hänen vähääkään tarvinnut epäillä mistä ovesta sisään astuisi.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt auvaista eteisen ja kuistin välisen monivärisillä laseilla varustetun oven, sekä astua sisään, kun jo näki salin ovessa häikäisevän kirkkaaksi kiilloitettua avainta väännettävän sisäpuolelta. Samassa se rynnähti auvetakin ja pulleanaamainen pönäkkärakenteinen tuomari pisti päänsä ulos oven raosta venyttäen lyhyttä kaulaansa niin pitkäksi kuin vaan mahtoi. Vaimo niiasi syvään.

"Mitä asiaa?" hän kysäsi puolittain äreästi vaimolta, joka jo oli ehtinyt hyvin lähelle salin ovea.

"Ettekö antaisi anteeksi sitä tuomioa -- kunnioitettava herrassöötinki -- se on niin katkeraa lähteä siitä kodista, jossa on syntynyt ja kasvanut -- ja mihinkä sitä menisikään, kun ei ole mitään tiedossa. Jumala teitä siunatkoon kunnioitettava herrassöötinki -- jos vaan --".

Viimeistä lausetta sanoessaan herahti kyyneleitä vaimon silmistä.

"Ei auta enään -- sinulla on niin huono mies ett'ei se kykene torpan kunnolliseen hoitoon -- ja kuka ne vahingot sitte maksaa? Mutta olkoon menneeksi, saatte siinä asua määrättävää veroa vastaan, vaan kaikki pellot ja niityt otan teiltä pois --. Niin voit sanoa sillä tavalla miehellesi, joka tulkoon sitte tänne ilmoittamaan asian päätöstä".

"Vaan Herra Jumala -- --!"

"Ei mitään Jumalia enään, nyt saat mennä!"

Sen sanottuaan vetäisi tuomari oven kiukkuisesti kiinni, jättäen Komulaisen Katrin siihen seisoa töllöttämään, joka ei vähiin aikoihin ollut selvillä mitä tehdä, sillä sydäntä kovin musersi tuo herran ynseä kohtelu, sekä se ett'ei se sallinut hänen asiaansa tehdä oikein selväksi.

"Kuka tuo eukko oli?" kapteini tuomarilta kysyi kuin tämä jälleen oli mennyt sisään, sillä hän tuomarin huomaamatta oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja kuullut keskustelun.

"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.

"Vai niin -- hm!"

Kapteini alkoi miettiä, eikä puhunut mitään isoon aikaan.

"No kuinkas kävi? -- Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.

"Yhtä jos en olisi tänne tullutkaan", Katri vastasi.

"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän näköisenä.

"Ei antanut edes asiaani puhua", Katri sanoi kyyneliään kuivaten.

"Semmoinen mörökölli se on -- kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.

Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.

Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä, sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.

Vaikka tulevaisuus näyttikin hämärältä, melkeinpä toivottomalta, ei Katri kuitenkaan voinut toivoansa heittää; sillä jo syntyessänsä oli hänellekin osansa määrätty tässä maailmassa. Ei suinkaan Luojansa häneltä tätä osaa vieläkään pois ottanut. Sillä vaikka herrassöötinki oli tyly ja armoton, voi niitä löytyä vielä hyviäkin ihmisiä, jotka eivät hänelle selkäänsä käännä. Ehkä Järventausten Heikki -- ja jos ei sekään, niin tottahan joku muu.

Mieleensä kuvastui hyvä torppa, jonka emännäksi hän vielä joskus pääsisi, jossa koottaisiin rikkautta ja sitte ostettaisiin talo -- tuommoinen hyvän puoleinen talo, jossa hän sitte emäntänä kaikki sisällisen talouden toimet järjestäisi oikein hyvälle kannalle. Hänen käskettävällään olisi useita piikoja ja Antilla useita renkejä. Elli kasvaisi suureksi ihailtavaksi tytöksi, jolla kävisi paljon rikkaita ja kilpailevia kosijoita. Hän joutuisi upeaan ja hyvin elelevään taloon emännäksi, ja sitten - - ja sitten --

Näissä hyvissä mietteissään hän oikein iloitsi ja hyräili muuatta rakkaudenlaulua, jota kuusi vuotta takasin, jolloin vielä tyttönä leluili huoletonna kuin taivaan lintu, aina viserteli.

Mutta tultuaan Ranta-ahon töyräälle, näkyi tuolla petäjikön partaalla koti, hänen rakkahin syntymäkotinsa, jonka pian saisi jättää, tietämättä kuitenkaan minne menisi. Silloin apeutui mieli ja kukistuivat tuulentuvat, joita vasta rakenteli. Muistui mieleen Karhulan herrassöötinki tylyine kohteluineen, muistui mieleen Antti, Elli-tyttö ja -- kaikki.

Ja silloin taas oli kyynel putoamaisillaan.

3.

Antti Komulainen oli ihan kuin päiviltään viety. Mikään työ ei maittanut. Väliin hän kyllä otti kirveen olallensa ja läksi katselemaan niittynsä aitoja, latoinsa ovia ja halkopinojansa, mutta ei tehnyt mieli lainkaan niihin koskea, sillä miksikä hän tekisi työtä muiden hyväksi, jotka kuitenkaan eivät anna hänelle sen parempaa kiitosta kuin että hän on huono -- kykenemätön mies.

Ja miksi hänen piti saada herrassöötinkiltä "huonon" miehen nimi, koska kaikki mielestänsä oli tehnyt niinkuin tehdä voi. Olihan hän tämän kuuden vuoden kuluessa, jonka torpassa oli ollut rakentanut uuden riihi- ja navettarakennuksen, oli salvanut joka kevät pari uutta heinälatoa, joka syksy kääntänyt useita kapanaloja uutta peltomaata, pannut uutta aitaa tuhatkunta seiväsparia vuosittain, kiskonut pensaita ja vääntänyt kantoja sekä kiviä pelloilta ja niityiltä, oli vielä ojittanut ja lannoittanut erään suuremman nevamaan. Hän oli täsmälleen ja määrälleen suorittanut kaikki päiväveronsa ja muut ulostekonsa. Ja sentään sai hän "huonon" nimen -- kykenemättömän nimen.

Hän tunsi katkeraa vihaa sydämmessänsä herrassöötinkiä kohtaan, eikä hän voinut ajatella hyvää muistakaan herroista, joista aina oli kuullut sanottavan että ne halveksivat ja rasittivat alamaisiansa.

Pari kertaa viikossa läksi hän aina kiertomatkoilleen muihin kyläkuntiin, joskuspa toisiin pitäjiinkin, mutta palasi aina samana hyvänä, löytämättä mitään mieleistänsä kotipaikkaa, sellaista, johon täydellä uskalluksella olisi voinut heittäytyä tulevaisuuttaan odottelemaan.

Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut, ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.

Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan, ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian järkensä kadottanut.

Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen pyörähtelevän petäjikössä.

Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä sitte sorretaan ja halveksitaan."

Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain, joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.

Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään. Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.

Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.

Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän rinnoillaan kiiltäviä esineitä.

"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule äiti, kun on niin kauniita -- saanko minä nuo -- saanko äiti!" hän liverteli.

Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.

Vaan kun Antti tuli sisään ja arveli että "tulleekohan nuo meille?" hän heti jätti ompelunsa ja meni katsomaan.

Tuntui oikein iloiselta ajatellessa että jos ne vaan tulisivat, Kyllähän niitä aina muita luonakävijöitä löytyy, mutta harvoin tuollaisia parempia ihmisiä, Ei hän sentään Antille ilmaissut ajatustaan, kun tiesi että tämä oli aivan toista mieltä.

Mutta siinä ne jo olivatkin ihan oven edessä, sisään pyrkimässä, Lakson herrasväeksi Katri heidät tunsi. Siinä oli sukkeluuksia lasketteleva Hjalmari-herra ja kartanon suora ja totisen näköinen pehtoori, sekä Selma ja Agnes neidit, Hjalmarin sisaruksia, joiden sanottiin ylioppilaaksi olevan hankkeissa.

Katri meni jo heitä vastaan työntämään ovea auki, jolloin metsästäjät koirineen ja pyssyineen astuivat sisään. Katri niiasi jokaiselle erikseen oikein polviaan notkistaen ja pyysi heitä istumaan.

Pikku Elli meni uunin loukkoon ja pistettyään molempain kättensä etusormet suuhunsa, sieltä tulleita katsoa kurkisteli.

Antti sitävastoin istui mököttävän näköisenä perällä pöydän ääressä tuskin ainoatakaan katsetta tulleihin luomatta.

Vieraat valittelivat ensin janoansa sekä kyselivät leikkiä lasketellen että olisiko emännällä ehkä oikein hapanta kirnupiimää, joka olisi erittäin hyvää janoa vastaan.

Katrilla kyllä oli sellaista mielijuomaa varastossa ja pian hän sitä noutikin puhtaaksi pestyllä puuhaarikalla. Vieraat asettuivat vastakkain kahden puolin perhepöytää nauttien kahvikuppeihin kaatamaansa kirnupiimää. Piti olla näet kupitkin, kun ei kelvannut vuoroitella haarikasta.

"Jos Komulaista haluttaisi, saisi meiltä uudistorpan maat, kun itse vaan rakentaisi. Vaikka kuulutaan meiltä annettavan rakennusapuakin jos itseltä ei riittäisi", otti vakavakatseinen pehtoori puheeksi, samalla hörppien kirnupiimää.

"Ja itse saatte valita paikan mistä haluatte, kun vaan sieltä Lehtiviidakon tienoilta!" Hjalmari herra lisäsi katsoen Anttia, joka yhä tuijotteli pitkin nenävarttansa pöydän alle istuen ihan sanattomana.

"Tuhansia kiitoksia!" Katri sanoi oikein riemastuen sekä niiasi.

"Niin, pappa käski sanoa että jos haluatte, niin sopii käydä hänen puheillansa", Agnes-neiti hymyillen lisäsi.

Katri kiitti ja niiasi.

"Hän pitää paljon tästä teidän miehestänne, kun kuuluu olevan parhaita työntekijöitä", Selma neiti jatkoi.

Katri jälleen niiasi ja sanoi että: "kyllä se on aina työnsä korjannut, eivätkä muut kutkaan ole moittineetkaan kuin tämä meidän herrassöötinki."

"Niin no -- hänellä nyt ovat omat oikkunsa, ei semmoisista pidä ottaa mitään itseensä", Hjalmari herra sanoi.

Ja sitte he alkoivat puhua polittamaan ruotsia, josta eivät Antti ja Katri tajunneet niin tämän taivaallista. Väliin katsoivat Anttia ja Katria silmiin sekä taas puhua pälpättivät nauraen ja virnistellen. Väliin puhuivat yksitellen, mutta useimmin kaikki neljä suuta yht'aikaa.

Antista tuntui virkistävältä, samoin kuin kuivunut kasvullisuus tuntee virkeän sateen jälkeen, kun jokukaan hänestä hyvää arveli. Jo nousi jäykästä asennostaan, meni silittelemään pehtoorin lyhytkarvaista ja pitkäkoipista koiraa, kysyen:

"Onko Moppe vai?"

"Ei ole kun Jaakko", pehtoori vastasi nauraen.

"Oikeinpa on ihmisen nimi", Katri ihmetteli.

"Mikäs nimi tällä on?" Antti vielä kysyi silitellen Hjalmari-herran jalkain juuressa loikovaa matalajalkaista mustia.

"Nikki Mustonen", hän vastasi veitikkamaisesti hymyillen.

Metsästäjäseurue alkoi lähteä. Nyrpistelivät vielä neniään puhuen ruotsiksi että huoneessa oli raskas ja ummehtunut ilma.

Selma neiti tahtoi kuitenkin vielä ihailla Elliä, joka yhä seisoi uunin loukossa sormet suussa ja kasvot uunia päin. Hän otti sen syliinsä ja alkoi kysellä nimeä, mutta kun ei saanut vastausta minkäänlaista, niin laski jälleen lattiaan ihmetellen että "on se tuo lapsi suloinen olento."

"Ei niitä noin kauniita usein näe", Agnes neiti vakuutti.

"Voi jos olisitte poikamiehiä niin pian rakastuisitte", Hjalmari herra sanoi sukkelasti hymyillen.

Vakava katseinen pehtoorikin nauraa homotti suunsa täydeltä.

Siinä sitte kateltiin jokainen vuorollansa Katria ja Anttia sekä poistuessa lasketeltiin sulavinta leikkiä.

"Näetkös nyt minkälaisen onnen Jumala meille lähetti. Nyt saamme sieltä torpan paikan ja --" Katri puheli Antille seurueen mentyä, ollen niin iloinen että milt'ei hypähdellyt siinä hänen edessään.

"Hm, -- niin no -- meneehän sitä hädissään jonnekin, mutta toista olisi ollut Järventaustassa", Antti vastasi näyttäytyen vähän huolettomammalta sekä yrittäen puuhaamaan saapastensa paikkailemisen kanssa.

"Kuinka kummallinen sentään voit olla Antti. Sinä hymähtelet vaan vaikka miten kävisi. Mitä sinulla nyt sitte on näitä vastaan, jotka antautuvat niin alhaisiksi että tulevat tämmöiseen pahanpäiväiseen pirttirämään, istuvat tuommoisen pöytäletuskan ääreen ja juovat kirnupiimää niinkuin me itsekin --"

"Mutta eipäs kelvannut haarikasta vuorotella, kun piti olla oikein kupit."

"Porsaat ne yhdestä kaukalosta imevätkin eivätkä ihmiset. Ja sitte keskustelevat ja livertelevät meidän, tämmöisten alhaisten ihmisten kanssa niinkuin olisimme heidän vertaisiansa."

"Ja niinkuin olemmekin heidän vertaisiansa. -- Mutta sinä saat nyt voiton, Katri, sillä minä en tahdo riidellä kanssasi, koska emme ole ennenkään riidelleet. Ja sitäpaitsi sinä olet minulle ollut aina hyvä vaimo -- että."

Antti heitti jo leikiksikin niin että otti Katria vyötäisiltä ja nosti korkealle kohoksi. Ellikin sitä temppua, kun ei ennen ollut nähnyt, niin oudoksui, jotta parkaisi surkean itkun, luullen äidille pahaa tehtävän.

Sitte vasta herkesi kun äiti lohdutteli, ettei isä tee pahaa ja isäkin sitte otti hänet syliinsä samaa lohdutellen ja pyytäen suutelolta.

4.

Se oli tuossa kissaviikkojen tienoissa, jolloin päivän pituus ei ole suuresti kukonaskelta edemmä, eli jolloin on yhdessä kaksi pimeää, siinä välissä vaan pieni valon viipale.

Luntakin jo oli tullut, tuommoista nuorteata eli vähän niinkuin rasvattua, että siinä reki luisti paraiten kuin se milloinkaan luistaa voi.

Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista, mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.

Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:

"Sun haltuus rakas isäni, Mä annan aina itseni, Mun sielun ruumiin tavaran Ne ota herra vastahan",

Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli suuremmoinen tervahauta.

"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä näkynyt liikkeessä.

"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta lautaputkasta.

"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.

Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.

"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.

"Minä se olen ja arvaapas, minne nyt olen menossa?"

"Torpan kaupoille tietääkseni? Vai olenko väärässä?"

"Ei, kyllä oikeassa olet. Mutta sano nyt Jukka hyvä, luonistaako näihin kauppoihin ryhtyä?"

"Elä epäile yhtään, parempaa isäntää kuin meidän kapteeni et löydä niin ihan mistään, vaikka etsisit lyhty kädessä ilmipäivällä."

"Hm -- erinomaisesti häntä kiität, mutta minä ajattelen hänestä samaa kuin muistakin herroista."

Antti nyökäytti päätään ja liikutteli otsakurttujansa niin voimakkaasti että Jukka itsekseen tuumasi: "on sillä venyvä päänahka."

"Sulia on liian paljo itsekkäitä ajatuksia herroista. Mutta saatpa nähdä, ettet kauppaasi kadu, kun meille tulet."

Jukka heitti päätään vasemmalle sanoinsa vahvikkeeksi niin että Antti jo pelkäsi pahinta.

"Niin no, koettaa pitää -- hei, menepäs nyt ystävä!" Antti lopuksi sanoi ja samassa hotaisi raudikkoansa ohjaksien perillä, joten tämä heti alkoi juosta lönkytellä.

Oli jo näköpäivä, kun Antti perille ehti. Raudikkonsa kytki hän marhaminnasta suuren jyväaitan seinässä olevaan renkaaseen.

Vakava katseinen pehtoori oli juuri aamukahviansa hörppimässä, kun hän samassa kurkistettuaan ulos akkunasta näki Antin laittelemassa heiniä ja apetta raudikkonsa eteen.

Saatuaan nuo tavalliset tulotoimensa tehdyksi, läksi Antti tiedustelemaan pehtoria, joka siinä tulikin ulos, ja jäi seisomaan portaillensa, Antti nosti lakkiaan ja kumarsi, josta pehtori arvasi että sillä on asiaa hänelle ja tuli luo.

Kättä pistettiin molemmin puolin.

"No, kait, se nyt on sitä talon kauppaa kun --" pehtori puhetta alustaen sanoi vakavasti Anttia silmiin katsoen.

"Sitä varten kai minä tulin", Antti vastasi otsakurttujaan nostaen.

"Mutta luullakseni kapteeni on vielä nukkumassa, jos käymme tänne sisään siksi aikaa kun --" pehtori sanoi työntäen kätensä housujen taskuihin, sekä lähtien edellä astumaan.

Antti jappasi jälessä ja ajatteli että "mikä nukkumisen aika se nyt enää on."

Kopistettuaan lumet jaloistaan meni hän pehtorin jälessä aina peräkamariin saakka, jossa hän näki ihmeekseen vuoteen vielä hajallaan sekä toinen tyyny ja peite viskattuna sinne toinen tänne. Hameita ja takkia näki hän jokaisella tuolillakin, jottei ollut mihin istua ennenkuin pehtori niitä oli tyhjennellyt, viskellen vuoteelle ja toisille tuoleille entisten lisäksi. Laiskuuden ja pitkään nukkumisen merkkinä hän tuollaisen epäjärjestyksen piti.

"Olen ajatellut että tuonne Lehtiviidan tienoille saisi hyvät torpan maat. Paikkakunta itsestään on erittäin luonnonihanaa seutua, tasaista ja kivetöntä, lehtimetsää kasvavaa sekä mullan ja saven sekaista maaperältään. Helposti saisi sinne raivatuksi peltoa parinkymmenen tynnyrinalan vähimmäkseen. Niittymaaksi kelpaavaa maata, joihin ensi aluksi sopii viljellä kauraa ja muuta kevätviljaa sekä sitte panna heinälle, löytyy myöskin avarat alat. Mitäs Komulainen siitä pitäisi?"

"Eipä niitä parempia paikkoja liene", Antti vastasi sytyttäen pehtorin tarjooman sikarin.

"Eikä ole. Ja myöskin olen ajatellut sekä siitä jo vähän kapteenillekin puhunut, että teidän sopisi nyt ensi aluksi, niinkauvaksi kuin torpan saatte kuntoon, asettua asumaan tuonne Järventaustaan, että siellä sitte olisitte vähän noin niinkuin peräänkatsojana ja talon hoitajana samalla, kunnes saadaan sinne vakinainen vouti. Niin, mitäs Komulaisella siihen on sanottavaa?"

"Enpä oikein käsitä tuota -- minnekä se Heikki sitte --?"

"Talo on nyt meidän hallussa. Vai ei se Komulainen siitä vielä tiedä. -- Ja Heikki muuttaa pois ensi Maariana Suomenselän pitäjään, mistä on ostanut upean maakartanon."

Antti löi käsiänsä yhteen ja lennätteli otsakurttujansa kiivaasti ja ihmettelevästi.