Part 10

Puistatus oli jo taasen jättänyt Antin rauhaan. Hänen poskipäänsä hohtivat nyt tumman punaisina ja rintansa aaltoili taajaan. Pullistellen poskiaan ja puhallellen kuumaa henkeä huuliensa välitse katseli hän lasimaisesti vuoroin lääkäriä ja vuoroin rouvaa sekä sitte pitkin seiniä ja kattoa.

"Puuh -- puuh -- kun -- nuo -- len-te-levät -- istui-vat -- tuon-ne kat-toon -- -- -- her-roja -- herroja -- ne -- istui-vat tuon-ne -- ir-viste-le-mään -- -- poooiiis -- nuo herrat ir-vis-televät -- näyttävät pitkää -- nenää -- niillä on -- sarvet -- pitkät sarvet -- pääs-sä -- sanovat -- mi-nun kapi-nalli-sissa aikeissa -- ne tappavat -- minut -- puskevat noil-la sarvil-laan puuh, -- pois -- poooiiis!"

Lääkäri katsoi hymyillen rouvaa silmiin ja rouva samoin lääkäriä.

"Hän hourii." lääkäri sanoi, mutta rouva käänsi puheen ruotsiksi, kun Katri ja Elli ujostellen tulivat kamariin.

Tunnusteltuaan Antin otsaa, ja valtimoja käsissä, pudisti lääkäri päätään epäilevästi, sekä taasen puhui rouvalle ruotsia. Katsoi sitte Katria ja Elliä silmiin, sanoi:

"Olette menetelleet tämän sairaan kanssa niin huonosti, että se siitä enään tuskin pelastuu. Ja saunan lauteille kun olisitte joutuneet sen saada, kuolleena olisitte saaneet hänet pois sieltä kantaa, -- se on varma."

Kirjoitti sitte jotain muistikirjaansa, jonka, taskuunsa pistettyä antoi Katrille pitkän rämsyn neuvoja kuinka sairasta oli tarkasti hoidettava, ja kuinka niitä lääkkeitä, joita hän nyt määräsi, oli sairaalle annettava.

Vastaukseksi Katri niiasi syvään.

"Ja kyllä me sitte pitä hoolen leekkeistä, me lehettä kuski Rulli osta ne kaupunki pääl. No hyvesti -- ele nyt vaan anta se akka noitu ene -- se ole niin sivistymätöndä semmone. Se ole niin ruma! -- No hyvesti!" rouva kättä pistäen Katrille ja Ellille puheli.

Katri ja Elli vastaukseksi niiasivat syvään.

"Hyvästi nyt -- muistakaa vaan, mitä olen sanonut sairaan hoitamisesta", lääkäri vähän kumartaen sanoi ja sitte menivät.

Katri vielä läksiäisiksi niiasi.

Kun lääkäri ja kartanon rouva tulivat kartanolle, puikahti Metsolan muori saunasta likainen vasunsa käsivarrella, aikoen kiireimmän kautta pötkiä tiehensä.

"Kuule sine akka, ele menne -- tule tenne!" rouva sanoi viittoillen muoria luokseen.

Mutta muori vaan meni luimussa korvin kuin hännälle astuttu koira, meni että virsut narisivat ja paljaat nilkat vilkahtelivat sekä liasta kovettunut hameensa kankeasti sääriin ropisteli. Vilkaisi vielä hammasta purren taakseen rouvaa ja lääkäriä sekä paranti menoaan kuin sika juoksuaan.

16.

Oli käsissä kireä Helmikuu. Lunta oli tulla tupruellut kauhean paljon; metsissä ja kujateillä sitä oli niin paksulta, jotta tuskin muuten kuin pyörimällä eteenpäin ihmiset pääsivät. Ankara oli myöskin pakkanen. Yöt päivät se metsissä räiskiä temmelteli ja nurkkia paukutteli kuin uuttera halkomies.

Päälle viisi kuukautta oli Antti Komulainen vuoteella venyen taistellut ankaran taudin kanssa. Kymmenen kertaa oli lääkäri käynyt Antin tautia tarkastamassa, ja joka kerta määrännyt uusia lääkkeitä. Väliin pistäysivät kartanon kapteeni rouvineen Lehtiviidassa ottamassa tietoa Antin taudin kuluista ja muutoksista; väliin tuli rouva yksin, väliin kapteeni itse ja sitte taas yhdessä. Ja kun eivät kumpikaan itse joutaneet, sai joko Tervajukka eli vakavakatseinen pehtoori käydä tietoja ottamassa.

Olipa Karhulan herrassöötinkikin Lakson kapteenilta usein pyydellyt tietoja Antin tilasta, sekä niitä saatuaan, säälivästi puhellut tuon miehen surkeasta kohtalosta, joka hänen mielestään ei koskaan ollut oikein viisas. Tosin hän kauvemman ajan oli luullut Anttia paholaisen lähettilääksi, joka täydellä ymmärryksellä maalaili sivistyneistä ihmisistä irvikuvia, joita sivistymättömätkin inholla katselevat, niinkuin se viime kesäinen kuulutuksensakin, jolla tahdottiin alkuun saada mullistus hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, osoitti.

Mutta tarkemmin tuota asiaa ajateltua, oli hän huomaavinaan Antin puuttuvan selvää ihmisellistä järkeä, jonka nojalla olisi voinut tuomita itsensä kykenemättömäksi mitään yhteiskunnallisia uudistuksia toimeenpanemasta, ja kun Lakson kapteenikin silloin kirkosta tultua oli häntä sanonut "puolihulluksi", niin tahtoi hän nyt antaa anteeksi tuolle pian manalaan muuttavalle mielipuolelle kaikki rikoksensa. Ja tämän tahtonsa pyysi hän kapteenin saattamaan Antin tietoon ennenkuin tämä kuolisi.

Kapteeni kyllä kohteliaasti ja vanhan ystävyyden vuoksi lupasi asian rehellisesti toimittaa, mutta katsoi kuitenkin sopimattomaksi tuollaisista sairaalle mitään virkata, joka siitä heti olisi saanut sellaisen mielenliikutuksen, jotta paikalla olisi voinut heittää henkensä, heikkohermoinen kuin jo muutenkin oli.

Ja toisekseen huomasi hän ettei tuomari Bergin omatunto ollut vielä voinut täydelliseksi kypsyttää niitä aatteita, joita siellä Antin suhteen hänen mielestään näkyi makaavan, ja joita hän noin kypsymättöminä olisi jollakin tavoin tahtonut peittää.

* * * * *

"Terveisiä kartanosta", Katri sanoi eräänä päivänä pyörähtäen ovesta sisään niin ketterästi kuin lian sillä matkalla olisi tullut kymmentä vuolta nuoremmaksi, sekä lisäsi sitte: "arvatkaapas, minkälaisessa kestissä minua siellä pidettiin?"

"No minkälaisessa --?" Antti kysyi katsellen saappaitaan istuessaan tuvan penkillä sekä ajatellen että: "kyllä ovat pieniksi kuivuneet, jos levätäkin ovat saaneet."

Katri istui penkille Antin viereen ja kädet helmoilla ristissä itseänsä nuokutellen kertoi:

"Kyseltiin ensin sinun vointiasi ja joko alat miehistyä. Minä vastasin että kyllä se on kovin voimaton vielä, mutta virkenemässä on joka päivä. Ja sitä paitsi se on niin laiha ettei lihaa enään löydy muualla kuin vähän huulissa, nahka luiden verhona vaan on joka paikassa. Jumalaa kiitteli sitte rouva että kumminkin olet parempaan päin nousemassa. Ja herrakin käski sulle sanoa ettet saa vielä lukea mitään sanomalehtiä, etkä ryhtyä mitään työtä tekemään, että oikein voimistuisit. -- On ne sentään hyviä ihmisiä, ne kartanon herrasväki. --"

"On ne hyviä, kyllä se on totta -- mutta mitäs sanoivat niistä viemisistä -- kelpasivatko?" Antti kysyi viskaten saappaan penkin alle sekä sitte nojasi seinää vasten luisevat kädet ristissä kupeilla.

"Kelpasivat hyvästikin -- mutta tässä ovat rahat, jotka annettiin -- sanottiin vielä että lääkäri ja lääkkeet ovat maksetut kartanosta ja että meidän ei pidä niistä huolehtia --"

Katri pisti kaksi paperiseteliä Antin kouraan.

"Ettäkö minä olen sitte saanut lääkärin ja lääkkeet ihan ilmaiseksi?" Antti ihmetellen kysyi katsellen kymmenmarkkasia.

"Ihan ilmaiseksi -- rouva sanoi heillä pidettävän huolta alamaistensa terveydestäkin", Katri vastasi iloita hohtavin silmin.

"Hm -- vai niin -- vai niin -- mutta ihmeellistä tuo olisi, jos olisin entisessä uskossani, ja luulisinpa pian että tämä on vain jonkinlaista tekopyhyyttä, jolla tahdotaan isännyyttänsä kaunistella, vaan nyt huomaan että tässä on kysymyksessä aivan toista -- tässä on kysymyksessä ihmisellinen velvollisuuden ja lähimmäisen rakkauden täytäntö."

Antti huokasi syvään, nosteli otsakurttujansa ja värisevin äänin jatkoi:

"Kyllä minä sentään tähän astisen elämäni ajan olen todellakin ollut kuin mielipuoli. Nuo tasa-arvoisuuden aatteet, joita aina märehdin, tekivät minut aivan rutihulluksi, ja pimittivät näköpiirini niin että kaikkialla näin vaan työkansan halveksimista ja orjuuttamista, jos kohta sellaista onkin olemassa, mutta tuon sairauteni jälkeen, kun asiaa olen puolueettomasti ja Jumalan sanan valossa harkinnut, olen tullut havaitsemaan että hyvässäkin maassa aina joku rikkaruoho kasvaa. Ja semmoisena rikkaruohona näen nyt tuon Karhulaisen toimet ja kiristelemiset alamaistensa kanssa. Myöskin näen nyt että mikään tasa-arvo sivistyneiden ja sivistymättömäin, rikasten ja köyhäin välillä ei voi tuottaa Suomen kansalle onnea ja siunausta. Mutta säätyerotus, eli maata viljelevän kansan halveksiminen säätyläisten puolelta, ei myöskään rakentaisi Suomessa onnea ja siunausta, jos sitä yhä harrastettaisiin. Mutta Jumalan kiitos, näkyy sekin epäkohta jo yhdistyvän menneisyyteen."

Antti huo'aten lopetti, nousi ja läksi astua tallikoimaan kamariinsa.

"Nyt on isä ihan kuin uudesti syntynyt ihminen", Elli sanoi kangasta kutoessaan.

"Niinhän se nyt vihdoinkin kävi. Tuo sairautensa sen opetti. Olisi vaan se tapahtunut tuokiota ennemmin", Katri vastasi ripustaen turkkiansa seinälle.

"Mutta parempihan myöhään kun ei milloinkaan, niinhän sananlaskussa sanotaan. Vai kuinka Wille?" Elli kysyi iloisesti katsoen Willeä silmiin, joka veistellä kapusteli uunin luona uutta kirvesvartta.

"Parempi toki myöhään, kun ei milloinkaan", Wille vastasi vuoleskellessaan ja tapaillen Ellin katsetta.

17.

Oltiin taasen alussa kesäkuun. Antti Komulainen oli valjastanut mustan ja täyteläisvartaloisen korskuvan oriinsa kärryjen eteen, sekä pistettyään paksun ruskeakylkisen rahalompakon sarkaisen nuttunsa povitaskuun, läksi Reunukselan kylään talon ostoon.

Iloisena hän sieltä palasi. Istua könötteli kärryillään ja tyytyväisenä katseli kenokaulaista orittaan jonka suupieluksista tipahteli valkea vaahto. Tuntui nyt siltä kuin koko maailma olisi hänelle hymyillyt. Hän ajatteli elämänsä menneitä päiviä, ajatteli aina siitä hetkestä saakka, jolloin oli lähtenyt Karhulan herrassöötinkin palveluksesta. Kuinka perin huono hevoinen hänellä silloin oli tuohon oriiseen verraten. Se oli horjuva ja laiha kuin sahapukki, tuskin jaksoi vetää miestä tyhjillä ajoneuvoilla. Taskut olivat tyhjät kuin käen pesä, eikä ollut tiedossa leivän palaa, ei suojaa, mihin päänsä pistäisi. Nyt oli päin vastoin. Nyt oli hänellä muhkea talo Reunuskylän ihanimmalla paikalla, Reunusjärven rannalla. Tosin hän aikoi sen antaa tyttärellensä Ellille ja tämän tulevalle miehelle Willelle, mutta olihan tuo hänen omaisuuttaan kuitenkin, oli hänen kädestään lähtenyttä. Hänellä oli hyvinvoipa torppa, paikkakunnan parhaita. Taskussa oli vielä joukko rahoja ja tuossa edessään hyvä hevonen -- hyviä olivat ne kolmekin, jotka olivat kotona, sekä raavaskarjaa luvulleen parikymmentä.

Mieltä vailla oli, kun oli ollut niin tyytymätön elämäänsä ja kaikissa muissa nähnyt vian, vaan ei omassa itsessään. Herroja oli paholaisiksi kuvitellut, ja herrain kautta kumminkin oli elämänsä tullut turvatuksi.

Ja tuossa sokeudessaan oli vähällä tehdä niin julkean, isänmaatansa ja itseänsä häväisevän tekosen, kuin lyöttäytyä viholliselle liittolaiseksi, nylkemään ja kukistamaan esi-isiltä perittyjä kalliita oikeuksia, myömään omaa ja kansansa vapautta.

Oikein ruumista karmi ja tärisytti, kun nuo ajatukset mieleen johtui.

Niitä poistaakseen hän löyhitti vähän ohjaksia jolloin oriinsa kiiti kuin noita ilmassa.

Saapui tuosta pian kotiviidakon liepeille. Rauhan satamalta näytti nyt hänen mielestään tuo punaiseksi maalattu torppansa. Ei tuntunut enään mieltä jättää sitä.

Kilvassa juosta tömistivät Elli ja Wille häntä vastaan, Wille oritta päästelemään ja Elli kysymään: "kuinka luonistuivat kaupat?"

"No, luonistuivat ne -- talo on siellä, isäntää ja emäntää vaan vailla", Antti vastasi ja alkoi astua sisään. Mennessään sanoi hän vielä että: "jos pistäisi sen Urhon tuonne hakaniittyyn, lienee siellä siksi haukeltavaa, että sille asti."

"Se ei siellä pysy tovereitta --" Wille vastasi päästellen valjaita,

"Pistä sitte sinne talliin ja heiniä eteen!" Antti sanoi ja katosi tupaan.

"Kuulitko sinä Wille, mitä isä sanoi?" Elli kysyi mennen Willen jälessä talliin.

"Enkä -- mitä tuo sitte sanoi?" Wille kysäsi kytkien Urhoa marhaminnasta seimen kannakseen.

"Että siellä on talo -- isäntää ja emäntää vaan vailla", Elli vastasi, kiepsahti Willen kaulaan, ja varomattomasti kyllä, pyöräytti häntä niin, jotta pitkäkseen romahti tallin lattialle vetäen Ellin mukaansa.

Samassa Heikki juosta tömistä tukka sojollaan talliin ja ärjäsi: "etkö sinä sen lehmivasikka muista että leivokset uunissa kärventyvät! Sisään pian -- äiti käski!"

"No mennään, tuletko kilpasille", kiusatteli Elli ja alkoi juosta, jotta hameet hulmusivat.

Kiire oli kiukkuinen tänään Lehtiviidan naisilla, sillä monenlaiset leivokset ja rieskat piti saada huomeneksi; piti panna oluet; pestä ja siivota huoneet, tomuttaa, ja pölyttää kaikki nurkat ja loukot, eli oikeammin: tehdä oikein kenraali-puhdistus.

Antti pureksia lassutteli pöydän korvalla lämmintä rieskaa ja voita sekä ryyppäsi haarikasta maitoa palan paineeksi, Katri sivusilmällä tuon tuostakin vilkasi miestänsä, kun, hän siinä hihat kyynärpäihin käärittyinä viimeisiä vehnäsleivoksia laitteli, sekä ajatteli hänen tyyntä ja levollista katsettaan vertaillen sitä hänen entiseen olentoonsa; Ellinkin mielestä oli isä muuttunut koko joukon nuoremmaksi, jota hän siinä rieskoja uunista ottaissa mielihyvällä ajatteli.

Heikki, vaikka jo kohta alkoi käydä täydestä miehestä, ei niitä asioita lainkaan ajatellut, veisteli vaan levollisena pienen tuulimyllyn siipiä, joista hän aikoi rakentaa raplattavan koneen tuonne aitan katon harjalle, peloittelemaan kanoja ja variksia pois lantuntaimi-huuhdasta.

Siinä syödessään Antti kertoili ensin talon kaupoista siellä Reunuskylässä sekä tuon ostamansa talon oivallisuudesta, hyvistä ja huonoista puolista. Tuli sitte siihen kohtaan että sivu Karhulan yrittäessään herrassöötinki oli entisessä pönäkkyydessään, jonka lisäksi se oli lihonnut kuin syöttöhevonen, jotta tuskin voi muutamia syliä tukehtumatta astua tallustella hänen luokseen sinne maantielle. Tämä kun oli nähnyt hänen tulonsa, oli ankarasti viittoillut kepillään ja käsillään häntä pysähtymään; oli huutanutkin, vaikka ääni ei ollut hyttysen ääntä korkeammalle kuulunut. Luo tultua oli sitte kysellyt hänen vointiansa ja oliko hän saanut entisen terveytensä jälleen. Oli nyt näyttäytynyt hyvinkin kohteliaalta, ja lopuksi oli sanoa tokaissut:

"Minun puolestani saat kaikki anteeksi, koska kumminkin älyät olleesi väärässä."

"Kiitoksia", oli sitte Antti sanonut ja päälle kaupan nostanut hattuaan, sekä lisännyt: "minunkin puolestani olkoon kaikki anteeksi annettu."

Silloin oli herrassöötinki katsoa törröttänyt häntä silmiin pitkään ja tuikeasti niinkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustansa.

Sitte oli Urho suuttunut odottelemiseen, ja reväissyt kiukkuilen laukan, jotta herrassöötinki oli jäänyt siihen kuin portin pylväs katsoa tirrittämään hänen jälkeensä ja miettimään seikkoja, joita hänen olisi ollut Antilta anteeksi anottava, mutta jotka hän jo oli sillä korvannut että oli ryhtynyt lahjoittelemaan suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Noiden juttujen parhaimmallaan luistaessa aukesi Lehtiviidan tuvan ovi, josta sisään astui olento semmoinen, jotta tuvassa olijat hetken melkein hämmästyneinä toisiansa katselivat silmästä silmään, ennenkuin voivat vastata tulijan vapisevalla äänellä tekemään hyvään päivään.

Paremmin tullutta olisi luullut ijäisyydestä lähteneeksi haahmoksi kuin ihmiseksi. Hänen pukunsa oli niin risainen ja revityn näköinen kuin vasta olisi päässyt kiukkuisten petojen kynsistä, sillä vaskenvärinen iho kuulti kaikkialta aukeamista ja repeämistä. Jalat olivat verihaavoja täynnä ja paksun lian peittämät. Hiukset päässä olivat takkuiset ja pörhöllään kuin vasta olisi tukkanuotalla ollut. Kasvonsa olivat likaiset ja laihat, niin laihat että suukin oli venynyt tavattoman suureksi ja poskiluut silmäin alta pistivät kurjuutta todistavina esiin. Noista suurista tylsästi toljottavista silmistä loisti sammunut katse ja omantunnon hillitsemätön kosto.

Heti oven pieleen hän penkille horjahti istumaan, ja hervottomana nojasi hartiansa ja päänsä seinää vasten ja katseli kattoon.

Tuon kurjuuden kuvan muisti Antti nähneensä joskus ennenkin. Tunnustellen katselivat häntä Katri ja Ellikin.

"Onko tämä Lehtiviita?" Vieras heikolla ja vapisevalla äänellä kysyi.

"Onpa hyvinkin --" Katri vastasi.

"Näyttää siltä ettei minua tässä enään tunneta -- -- no -- eipä ihme, sillä sitte täällä oloni olen melkoisesti muuttunut. Nyt olen vaan sattumalta tuolla metsissä harhaillessani tänne joutunut -- ja -- ja --"

Vieras pyyhki kyyneleitä silmistään ja päänsä hervahti alas leuka vasten rintaa. Hetken nyyhkytettyään hän jatkoi:

"Olen pettänyt teitä, olen pettänyt paljon muitakin ihmisiä, ja surkein kaikista: olen pettänyt koko isänmaani -- olen muutamista kolikoista myynyt sen viholliselle. Ja nyt en saa lepoa missään -- täydyn kulkea ympäri maailmaan kuin Jerusalemin suutari -- --"

Sitte katsahti hän Anttiin, sanoi:

"Kun löitte silloin minua vasten suuta, olisi ollut parempi jos olisitte antanut minulle sellaisen lyönnin, etten enää olisi siitä noussut -- olisin päässyt kärsimästä tämän maailman kurjuutta -- ja noita kauheita omantunnon vaivoja -- olen pettänyt ihmisiä -- olen pettänyt isänmaani -- voi voi -- olen pettänyt -- pettänyt -- --"

Vieras kaatui penkille, kyyristyi siihen ja alkoi vapista -- vapista, jotta penkkikin vapisi.

Antti, Katri ja Elli olivat aluksi tuon odottamattoman kohtauksen johdosta kuin pilvistä pudonneet ja vähän säikähtäneet; mutta sitte he siitä tointuivat kun huomasivat vieraan siksi, joka oli kerran ollut neuvonantaja Antilla ja häneltä oli petkuttanut satamarkkasen.

Sitte he häntä kaikin lohduttelivat ja Katri tarjosi hänelle rieskaa, voita ja maitoa, mutta vieras ei noussut penkiltä, ei ottanut lohtua vastaan. Viimein hän siihen rauhoittui. Kuului ensin kuorsaamista, sitte se muuttui taajaksi hengitykseksi, ja kun Antti koetti nostaa vierasta istumaan, oli se kylmä ja hermoton, se oli -- kuollut.