Part 1

LEHTIVIIDAN TORPPARI

Nykyajan kuvaus.

Kirj.

EERO JÄRVINEN

Porissa, Porilaisen kirjapainossa, 1898.

1.

Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, joka poristen kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivasta kopinaa kuului ulkoa.

"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon -- kuinkahan vaan lienee käynyt -- ett'eihän vaan --" hän itsekseen puheli pelon ja toivon sekaisilla tunteilla.

Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti Komulainen, Katrin mies, astui sisään.

Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, ja polttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkein vavahtaen säikähti.

"Kuinka siellä nyt kävi?" Katri levottomuudesta hytisten kysyi.

"Niin kävi, kun kävi -- raskaasti putosi vasara --", Antti vastasi, ja hänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkein vapisi.

Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialle ponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.

Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekä meni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:

"Minkälaisen tuomion sait?"

"Niin että torpasta pois --" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsa seinää päin.

"Herra siunaa -- ja tottakin torpasta pois -- ja mitäs vielä muuta?"

Katrin sitä kysyessä tuli itku esiin.

"Sakkoa vaan ja -- arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen Katria silmiin.

"En sitä voi arvata -- -- oliko se kaksikymmenen markkaa?"

"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."

"Kaksi sat--aamark--kaa -- no voi hyvänen aika -- jopa se vei meiltä elot ja elämät."

"Hm."

"No mitäpäs nyt sitte --?"

"Kuolema on edessä -- nälkäkuolema, taikka jos --"

Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.

"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen --" hän sanoi nipistäen Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa seasta.

Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa. Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.

Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" -- "parasta ehkä olisi jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi sieltä pää edellä kiveen. Uh -- hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi -- ja vaimo ja tytär Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta pyytäen sokeria.

"Voi tuota viatonta raukkaa -- ei se vielä tiedä mitään näistä maailman menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."

"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen tyhjemmiksi tule kun jo olemme."

Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti silmiin.

Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.

Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.

"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen -- jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.

Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä taistelostansa.

"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi huolivan?" Antti vastasi.

Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti asioista maltillisemmin tuumia.

"Tule nyt ja juo kahvia -- ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."

Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui istuvan ihan kurkkuun.

Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin, tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu "kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.

"Päivää -- täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.

"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte vielä iso sakko."

"Ja niin pienestä asiasta."

"No, mikä se asia sitte oli?"

"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia auvaistuksi Noropelloilla -- niin siitä sitte käräjiin ja paikasta pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.

"Ja siitäkö se sakkokin?" Wille kysyi.

"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.

"Ja niin mitätön asia -- voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan osanottavasti kuunteli.

"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki. Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa vastaan takaisin."

"Kyllä se on ihan totta. Ja eikä hänellä muuta niin painavaa syytä minua vastaankaan löytynyt, kun että saapi maat rahaverolle", Antti selitellen myönteli.

"Ja siksipä kaikki hänen alustalaisensakin ovat niin kuivettuneita ja nälkäisiä, Elikoita kuolee joka kevät ruoan puutteesta, että oikein surkeaksi käy", Katrikin liittyi selittelemään.

Tukevaa kolinata kuului ulkoa.

"Se on meidän terva-Jukka, minä sen tunnen astunnasta", Wille sanoi.

Ja siinä hän jo tulikin. Kätteli ensin Katria ja sitte Anttia, Tarjosi Ellillekin kättään, mutta tyttö vetäytyi äitinsä hameen turviin, josta katseli ihmettelevästi ja pelkäävästi Jukan tervasta mustuneita käsiä, tervapilkkuja hänen kasvoillaan ja pitkää, olkapäille asti valuvaa tukkaa, Elli oli joskus kuullut puhuttavan ryöväreistä, ja tuossa se nyt hänen pienen luulonsa mukaan oli se ryöväri.

Mutta kun äiti antoi Jukallekin kahvia, sekä kun Jukka juotuaan tarjosi säästyneen sokurimurusensa tytölle, niin tämä jo rohkeni mennä syliinkin.

"Miksi ette ole pesseet käsiänne, kun ovat niin mustat, ja räätälillä leikkauttaneet tukkaanne, kun se on niin pitkä ja ruma?"

Jukka selitteli että kädet ovat tervasta mustuneet eivätkä siis puhdistu pesulla, ja kun on pitkät hiukset, niin on se juhlallista.

Selitykseen olikin Elli tyytyväinen.

"No teidät tuomittiin torpasta pois ja vielä sakkoon", Jukka tuumasi Antille ja Katrille kiertäen tupakkaa suuhunsa.

"Niinhän se kävi -- semmoisia ne ovat herrat", Antti vastasi.

"Minä kuulin sitä Lehtiniemen Hessulta ja ihmettelin", Jukka vastasi.

"Semmoisia ne ovat herrat. Heistä se on mieluista, kun saavat vaan hyvästi alhaisempaa kansaa rasittaa ja nylkeä. Minä olen kirjoista lukenut, että ennen muinoin oli koko Suomen maa suurten herrain hallussa ja silloin se oli heidän ilonsa, kun voudit rautaisilla ruoskillaan joka askeleella löivät työnsä tekijöitä. Eivät he silloin pitäneet alamaisiansa elikoita parempina, joten näitä saattoivat ruoskia niin että ruumis oli kuin keitetty maksa, ja pieninkin vastaan sanominen alamaisten puolelta rankaistiin vankeudella, vieläpä saatiin ilman edesvastausta tappaakin. Ja se sama himo potee vieläkin herrain povessa, joilla on suuria aloja hallussa niinkuin tällä meidän kartanon herrallakin, vaikka kristillinen lakimme ja hallituksemme on jo supistanut heidän valtaansa ja temmaissut näkyvän ruoskan heidän käsistään. Mutta näkymättömällä ruoskalla sitä vielä isketään, isketään, jotta tuntuu -- ."

Antti Komulainen oli nyt oikein haltioissaan ja vähän ylpeäkin siitä, että hänellä oli noin laveita historiallisia tietoja muinaisuudesta.

Jukka nyökäytti päätään vasemmalle juhlallisesti ja purasi tupakkapuruansa.

"Hyvinkin peratussa maassa kasvaa ohdakkeita nisuin sekaan", Jukka alotti verrannollisesti, sekä jatkoi sitte: "Samoin on laita herrain ja talonpoikain. Kyllä niitä on jo herrojakin, jotka antavat alamaisellensa ja työntekijällensä hänelle tulevan arvon, ja se on heidän ilonsa, kun näiden toimeentulo on hyvä ja heidän peltonsa kasvaa oivallisen sadon. Mutta talonpoika ennemmin kadehtii alamaisensa menestystä, sen olen huomannut. Tiedänpä meidän kapteinista esimerkiksi, että hän on hyvä -- perin hyvä mies. Mutta niinkuin sanoin: kasvaahan niitä ohdakkeitakin nisuin joukossa."

Väittelyä jatkui Jukan ja Antin välillä herroista ja talonpojista. Antin mielestä olivat herrat pahimpia ja armottomimpia ihmisiä koko maailmassa. Jukka taas piti yleensä herroista, mutta sen sijaan moitti talollisia, jotka, olivat kateellisia ja ymmärtämättömiä, jonkatähden jälkimäiset eivät aina turvau lakiin, vaan etupäässä käyttävät omankäden oikeutta. Katrilla ei ollut kummankaan mielipiteesen mitään sanottavaa, sillä hän ajatteli herroissa kyllä löytyvän hyviäkin, samoin kuin talonpojissakin. Molempia arveli hän löytyvän kummassakin säädyssä.

Wille ei osannut asian johdosta mitään sanoa eikä ajatella, sillä hänellä ei ollut tietoja ja kokemuksia enempää kuin mitä Lakson Kapteenin vaunujen eli kuomireen kuskin istuimelta oli nähnyt ja kuullut ja mitä tallin nelijalkaiset asukkaat olivat hänelle kertoneet.

Mieleensä johtui kumminkin, että kapteeni oli häntä kerran ankaralla vihalla torua nalkutellut ja uhannut paikalla ajaa pois palveluksestaan; mutta kun hän lakki kourassa ja syvään kumartaen pyyteli anteeksi niin tämä heti unhotti vihansa ja hyvillään leukaansa keikauttaen, ja partaansa sivellen lupasi hänet pitää toimessaan.

"Jos kävisitte pyytämässä anteeksi Karhulan herrassöötinkiltä, niin taitaisitte saada vielä luvan jäädä aloillenne", hän ehdotteli sentähden.

"Vai niin -- vai semmoista -- anteeksi pyytäisinkö -- ehei -- ikinä en sitä tee -- ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei siihen kumminkaan suostuisi -- ja sitte kylässä sanottaisiin jotta: 'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.

"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista", Jukka kumminkin toimitti.

"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi pyyntöä", Antti vastasi.

Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän sitä voinut uskoa.

Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli tehtävä.

Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan. Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.

"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi -- kyllä meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta kutoessaan.

Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli joutunut.

Eräänä päivänä sanoi hän Katrille että:

"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."

"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia. Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."

Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa tuolla pöydän korvalla.

Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin iloisilla toiveilla hän läksikin.

Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs sai kuolettavan luotin ruumiisensa.

Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui. Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä kokouksessa nyt hyväksyttiin.

Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä tervehdykseen.

Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.

Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa, vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa virkannut.

"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten, villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin keitailtaan.

"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että -- --"

Heikki puhui viimeiset sanansa tuoppiin piimää ryypätessään.

"Että sinä olet saanut tuomion pois torpasta ja vielä sakkoa?"

Keikahuttamalla päätään nakkasi hän ryypätessä silmille valuneet hiussuortuvat toisten joukkoon.

"Kyllä siinä on perää -- ja niin arvottomasta asiasta".

"Hm".

Heikki tuumasi, jotta liekö tuo sentään niinkään arvoton asia ollut. Kun huolimattomasti torppaa asuu, niin kyllä se sydäntä leikkaa, ja sitte vielä päästää valkean metsään. Piloillehan siinä menevät koko viljelysalat, että minkälaista veroa siitä sitte enään voi toivoa. Ei hänkään puolestaan sellaista voisi suvaita.

"Kun olemme vanhoja tuttuja jo lapsuuden ajoilta, niin tuumasin että etköhän antaisi minulle tilaa tuonne Heinilahden takamaille uutistorpan tekoon?" Antti toimitteli keikahuttaen päätänsä vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa.

"Hjaa -- -- --".

Isäntä rupesi pitkään miettimään siinä syödessänsä. Tuon hän oli heti arvannut kun näki Antin tulevan. Kuolemakseen ei hän olisi tahtonut Antin joukkoa tiluksilleen, mutta pahalta tuntui sitä kieltääkin, jos eivät vielä sattuisi muuallekaan pääsemään.

Mietittyään antoi hän sen neuvon että Lakson kapteinilta kyllä saisi uudistorpan tilan, koska tämä juuri oli kuulututtanut kirkossa sellaisia ottavansa.

Mutta neuvon saanutta se tuuma ei miellyttänyt, sillä hänhän oli päättänyt olla antaumatta herrain alamaiseksi, joilla aina on orjan-ruoska käskettävänsä selkään putoamassa.

Emännän säälinsekaisesta ehdotuksesta lupasi Heikki kuitenkin asiaa lähemmin miettiä ja suunnitella, sekä parin viikon kuluttua saisi hän sitte ratkaisevan tiedon päätöksestä.

Antin mielestä ei tässä asiassa olisi ollut mitään miettimistä, vaan olisi kyllä hetikin voinut antaa myöntävän vastauksen, jos vaan olisi ollut halua. Mutta tuntui nyt siltä kun Heikkikin häntä joukkoinensa kammoksuisi; ja minkätähden, koska kumminkaan ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei Heikille eikä kenellekään. Mahdollista on että hänkin jo oli ryhtynyt herrain kanssa samaa köyttä vetämään.

Antin muoto synkistyi tuota ajatellessa. Päätään keikahutteli hän yhä useammin vasemmalle ja otsakurtut nousivat ja laskivat yhä taajemmin.

"Mitäs se Katri raukka siitä asiasta arvelee? Kuinka se nyt voi? Onko ollut edes terveenäkään?" Emäntä tiedusteli Antilta osanottavasti, leikaten pari paksua vehnäsviipaletta kuppien ääreen pöydän korvalla ja samassa katsoen isäntää kysyvästi silmiin.

"Tietää sen voinnin, kun on kova suru että mihinkä sitä nyt joudutaan, niin ei silloin terveydestäkään tietoa liene", Antti vastasi ja katsoi akkunasta ulos pihalle.

Karhulan pehtori ajoi selkähevosella kartanolle yht'äkkiä. Antin sydän vavahti pahoilla epäluuloilla. Ja kova kiire näkyi pehtorilla olevankin, koska ei ehtinyt odottaa "tervetulleeksi" lausujaa, vaan piiskalla hotaistuaan sikoja, jotka tunkeilivat hevosen jalkoihin, nakkasi hän päitsenperät portin pylvääseen ja pitkillä säärillään loikkasi sisään.

Isäntä nousi kohta syvään kumartaen tervehtimään ja emäntäkin niiasi, jotta polvet notkahtelivat. Anttia ei ollut pehtoori näkevinäänkään.

Emäntä avasi kamarin oven ja pyysi kohteliaasti herra pehtoria tekemään hyvin ja astumaan sisään, jonne tämä päätään nyökyttäen menikin isännän ja emännän seuraamina.

"Mitähän tuo nyt täällä tekee?" villoja karttaileva piikatyttö tuumasi Antille heidän kahdenkesken jäätyään..

"Mikä sen tietää, vaikka yrittäisi --." Ei Antti sanonut enempää vaikka ajatteli, jotta taisi hypätä hänen eteensä.

"Kyllä taisitte tehdä turhan yrityksen, niin minä vaan luulen", piikatyttö sanoi katsoen Anttia silmiin ja antaen karttansa sillä aikaa levätä.

"Voipi niin ollakin", Antti vastasi tavaten tytön katsetta, jossa oli huomaavinaan jotain salaperäisyyttä, mitä tämä ei kuitenkaan antaisi ilmi.

Noin puolen tunnin ajan viivyttyään kamarissa isännän ja emännän kanssa, tuli pehtori ulos ja aikoi lähteä samaa kyytiä, mutta kun huomasi Antin penkillä istumassa, pisti hänelle ensin kätensä ja sanoi hyvästi. Antti ei olisi juuri välittänyt sen miehen kättelystä, eikä hän siksi itseään penkistä nostattanutkaan kättään antaessaan.

Senpätähden se pehtori mennessään veti suunsa halveksivaan nauruun samassa katsoen isäntää ja emäntää silmiin.

Tuskin oli Karhulan pehtori päässyt näkymättömiin, kun Antti huomasi Lakson pehtorin ja nuoren Hjalmari-herran kartanolle ajavan.

"Nyt nuokin taas -- mikä kiihko niillä kaikilla nyt on" isäntä sanoi katsoen emäntäänsä hymyillen silmiin.

Molemmat riensivät he tulijoita vastaan, ja vietiin eteisestä suorastaan saliin.

"Taitaa tulla talo myymisiin", piikatyttö arveli Antille kun jälleen olivat kahdenkesken.

"Jokohan noin? Ja minkähän tähden?" Antti ihmeisiinsä mennen sanoi.

"En tiedä, mutta niin vaan arvelen. Ei suinkaan köyhyyden ja velkain tähden, vaan suurten rahain", tyttö edelleen sanoi.

Antti ei ollut sellaista kernas uskomaan. Mutta jos se kuitenkin tapahtuisi, ja jos hän saisi torpan paikan Heinilahden takamaille, ja jompikumpi noista, Karhulan eli Lakson herroista saisi talon, silloin hän olisi taas herrain alamainen, ja se ei hän tahtonut olla, kaikista vähemmin Karhulan herrassöötinkin.

Ei -- nyt ei hän enään malttanut istua könöttää tuossa penkillä, vaan painoi lakin päähänsä ja läksi, jotta Katrin kanssakin ehtisi asiasta tuumailla.

2.

Tuomari Bergh, eli kansan kesken kutsuttu Karhulan herrassöötinki, oli pari vuotta takaperin paksuun päähänsä saanut sen tuuman, että maanviljelys käy rappiolle torpparien käsissä, jos nämä edelleen saavat päiväveroa vastaan hallita suuria pelto- ja niittykaistaleita, joita kumminkaan eivät voi yllä pitää. Laventamistaan laventavat he näitä viljelysalojaan, jotta eivät enään kykene vähempiäkään osia tarpeeksi asti lannoittamaan ja hoitamaan.

Sellaista hän eritoten saarnasi aina silloin kun säätyläistensä kesken tuli kysymys, miksi hän torppareiltansa oli ryhtynyt pois kiskomaan heidän peltojansa ja niittyjänsä, sekä korkeinta rahallista vuokraa vastaan myömään niitä huutokaupalla, jolloin ei ainoastaan torpparit vaan kaikki muutkin, joilla halua oli, saivat nostaa veroa ennen kuulumattomiin määriin saakka. Erittäinkin Lakson Kapteini, joka usein kävi vieraisilla Karhulassa ja tuomari Bergh taas Laksossa, siitä moitittavasti puhui.

Mutta tuomari Bergh vaan arveli että mitä hän tekee, siihen ei tule kenenkään mitään. Koettipa usein houkutella Lakson kapteniakin sellaiseen muutokseen, mutta silloin sai hän nähdä ylenkatseellisen liikkeen, kun kapteini pyörähytti itsensä kantapäällään ympäri ja vastasi ett'ei hänellä ollut tarpeeksi halua rasittaa alamaisiansa, sillä se ei olisi ainoastaan heille vahingoksi, vaan hänelle itselleenkin suureksi häpeäksi. Kansa, joka jo entisinä aikoina oli tottunut sanomaan herroja nylkijöiksensä, saisi toimista yhä enemmän vettä myllyynsä.

Kaikki ne, joilla ei ollut kokemusta maanviljelyksen alalla, eikä ollut halua siitä ottaa lähempää selkoakaan, kyllä hyväksyivät tuomari Bergh'in toimet torppareinsa peltojen ja niittyjen suhteen. Vieläpä sanoivat sellaista menettelyä järjelliseksi ja hyvin keksityksikin, koska mielensä mukaan jokaisen vuoden kuluttua sai vaihtaa viljelijöitä, sai hyljätä huonon ja ottaa hyvän, sellaisen jolla oli tarpeeksi kokemusta ja taitoa maanviljelyksen alalla.

Tuo se oli, joka yhä antoi tuomari Bergh'ille kiihoitusta pysymään päätöksessänsä sekä siinä suhteessa vaan rientämään eteenpäin. Ja tätä kiihoitusta lisäsi vielä sekin, kun sai joukon kauniita seteleitä kouraansa aina kerran vuodessa, kun huutokauppa oli pidetty, ja siten huomasi hän saavansa kymmentä kertaa korkeamman veron alusmailtansa kuin ennen. Se tuli jo itse rahassa ja sen lisäksi tekivät torpparit vielä melkoisen joukon päiväveroa olemuksistansa taloon.

Senpävuoksi pisti hänen tarkkanäköiseen silmäänsä pieninkin leväperäisyys, jota joku torppareista osoitti torpan tilusten viljelyksessä, eli hiukankaan näyttivät tottelemattomuutta tai muita virheitä. Silloin antoi hän heidät tulla oikeuden eteen tekemään tiliä töistänsä.