Part 9

Epävapaus on niin syvästi juurtunut koko puoluejärjestykseen, että puolue on pakotettu tappamaan kaiken yksilöllisen vapauden omassakin piirissään. Ei mikään itsevaltius ole ankarampi kuin puoluekurin. Ainoastaan ehdoton alistuminen tuottaa voiton. Johtajat tekevät vaalilistan. Mutta, -- väittää joku kapinoitsija vaalikarjassa, jota ajetaan kuin lammaslaumaa uurnalle -- tämä nimi vaalilistallamme on kelvoton, sen omistaja on taitamaton, epäluotettava, huonomaineinen! -- Vaiti! -- Tämä toimenpide on mahdoton, epäkäytännöllinen, väärä! -- Tottele! -- Ja karja kulkee uurnalle vastoin vakaumustaankin saavuttaakseen edes jotakin, puolueen voiton, vallan.

Paitsi puolueen voittoa on olemassa toinenkin vaikutin, vastapuolueen tappio. Puoluejohtajat tietävät varsin hyvin, että tämä viimeinen vaikutin usein on voimakkaampi kuin edellinen ja käyttävät sitä taitavasti hyväkseen. Mielipiteiden taistelu värittää aina puoluetarkoituksia varten henkilöitä. Jonkun nimen värillä, todellisella tai luulotetulla, on tavallisesti ratkaiseva merkitys. Englannissa ja muualla esittävät ehdokkaat toki ohjelmansa ennen vaalia. Meillä äänestetään nimien mukaan, jotka valmiina syötetään valitsijoille.

Lista tehdään ja tarkastetaan ennakolta, joko puolueen toimikunnan tai muutamain luotettavain valitsijain keskuudessa. Vastapuolue harjoittaa kiihoitusta, pieninkin hajaannus voi tuottaa tappion. Pois kurittomat, se on, ne itsenäiset, jotka uskaltavat ajatella ja toimia oman vakaumuksensa mukaan! He ovat noita "villiä", jotka puolueiden väliin puristettuina harvoin saavat aikaan muuta kuin haja-ääniä. Jos ei puoluetta olisi, voisivat itsenäiset liittoutua jossain määrätyssä asiassa ja saada äänensä kuuluville. Mutta puolueelle on asia, samoinkuin isänmaakin, sivuasia ja puolueen voitto pääasia.

Epävapaus on kaiken puolue-elämän tunnusmerkki. Johtajat itsekin, jotka tanssittavat nuoralla nukkejaan, ovat vuorostaan riippuvaiset joukkojen kannatuksesta ja ovat pakoitetut tinkimään vakuutuksensa kanssa pysyäkseen johdossa. Niinkuin kaikki itsevaltiaat kuluvat he pian. On harvinaista ja vaatii yhtä harvinaisia lahjoja, että vanha johtaja niinkuin Gladstone on voinut pitää puolueen ohjia kädessään melkein ikänsä loppuun saakka. Tavallisesti syntyy muutamien vuosien kuluttua nuorempi puolueryhmä, jonka ohjelma on jyrkempi ja keinot ankarammat, poistaakseen vanhat johtajat. Aika on kasvanut vanhoista vaatteistaan ja vaatii uusia miehiä uusille aatteilleen. Oikein, mutta ei sekään edusta koko totuutta! Sillä siihen tulee nuoremman sukupolven levottomuus vallan perimiseen. Aina ja aina vaan tuo valta! Missä on isänmaa?

Onhan kyllä ymmärrettävää, että yhtäläiset mielipiteet tahtovat ryhmittyä ja taistella yhdessä. Se on joukkojen painolakia ja on välttämätön menestymiselle, Ilman sitä olisi tahtojen anarkia mielipiteiden anarkiaa ja yleinen mielipide mahdoton. Mutta yleisen asian puolesta yksissä taisteleminen ei ole vielä puoluetaistelua. Mielipiteet voivat yhtyä yhdessä asiassa ja erota toisessa. Puolueen oikea tunnusmerkki on juuri erilaisten kysymysten yhdistäminen samaan sotahuutoon, vaikk'ei sillä olisikaan asian kanssa mitään tekemistä. Kaikki sanovat olevansa samaa mieltä itse asiasta, mutta kun ratkaisun hetki tulee, vaatii puolue taas osansa, ja kykenevin edustaja saa väistyä kenen keikarin tieltä tahansa, joka vaan tunnustaa oikeata väriä.

Onko tällainen puoluekarja kelvollinen äänestämään maansa onnesta tai onnettomuudesta?

6.11.1890. 27.9.1895.

RAHA

Raha, sinä niin monien epäjumala, niin monien epätoivo, niin monien toivo ja pettymys! Rakastanko sinua? En. Vihaanko ja pelkäänkö sinua? En. Halveksinko sinua? En. Olet minulle samantekevä tullessasi, tarpeenkin hetkenä tullessasi, ja yhtä vähän välitän sinusta mennessäsikin samaa tietä, jota tulit. Ainoastaan silloin, kun sinun avullasi voin auttaa tarvitsevia, olet minulle arvokas, onneakin arvokkaampi.

Sanotaan, että olet onnen antaja. "Es ist jedes Menschen Pflicht dem Glücke die Hand darzubieten" [Jokaisen ihmisen velvollisuus on tarjota onnelle kätensä], sanovat saksalaiset raha-arpajaispaperin tyrkyttäjät. Onni ja raha ovat heille ja monelle muulle sama asia. Tämä on yksi kaikkein kimmeltävimpiä valheita, joita ajan ilmassa välkkyy. Onni ja raha ovat toisiinsa verrattavat ainoastaan kestämättömyyteensä nähden, toinen päämaalina, toinen keinona, hurmaavana päämaalina, kehnona keinona! Olen tuntenut kunnioitettavia, rehellisiä miehiä, jotka odottamattoman perinnön tai arpajaisvoiton kautta ovat menettäneet ruumiinsa ja sielunsa. Olen tuntenut niitä, jotka ovat rikastuneet ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta ja jotka ovat sanoneet itselleen: "sielu, sinä olet koonnut paljon hyvää moneksi vuodeksi; syö, juo, vietä hyviä päiviä!" Ja noita hyviä päiviä viettäessään ovat he kuulleet äänen sielunsa salaisesta syvyydestä sanovan: "sinä hullu, tänä yönä otetaan sinulta sielusi pois!"

Nopea rikastuminen synnyttää ylpeyttä, hidas itseluottamusta, köyhyys kateutta ja epätoivoa. Elämän viisaus on rukouksessa: "köyhyyttä ja rikkautta elä minulle anna, Herra; anna minulle ansaitsemani osa!"

Ja jos minä olisin yksi Ameriikan miljoonamiehistä, mistä saisin minä ostaa omantunnon rauhan, rakkauden iloissa ja suruissa, toivon iankaikkisesta elämästä ja mistä terveyden, jota ilman kaikki maalliset tavarat ovat minulle arvottomat? Voin herkutella kaikissa nautinnoissa, voin ajaa takaa kaikkia hetken huveja täyttääkseni tyhjyyttä sielussani ja karkoittaakseni ikävyyttä, joka seuraa minua minne mennenkin ja kuitenkin riippuu kyllästys elämään kuin lyijypaino nautinnon liiallisuudessa. Laahustan sieluani perässäni, ja tämä sielu on nyt niin luotu, ett'ei se löydä lepoa eikä rauhaa missään muualla kuin Jumalassa.

Se etu on rikkailla, että he voivat lieventää toisten puutetta, tukea nuorison horjuvia askeleita, lohduttaa monta murheellista, rohkaista epätoivoisia ja hyväätekevissä laitoksissa jättää jälkeensä siunatun muiston. Usein olen ollut kiusauksessa _sen vuoksi_ toivomaan itselleni rikkauksia. Mutta sitten ovat nämäkin tarkoitukset tuntuneet minusta kovin katoavaisilta ja kovin rajoitetuilta. Aika on hävittävä tekoni ja muistoni. Niiden tarpeiden rinnalla, joita minun on onnistunut poistaa, on ilmaantuva uusia ja aina uusia ja lopulta tulevat kaikki miljoonat katoamaan kuin pisarat mereen. Silloin ovat ne siemenet pysyvämmät, joita köyhä saarnamies tai opettaja kylvää ihmissieluihin; mutta näitä siemeniä ei ole rahassa. Kuka voi tyydyttää janoovia ihmissieluja kullalla?

Kaikki, paitse saituri aarteensa ääressä, ovat yksimieliset siitä, että raha ei ole mitään itsessään, vaan ainoastaan välineenä jonkun muun saavuttamiseen, että se on vaihtotavaraa niinkuin kaikki muukin. Rahapulat syntyvät, niinkuin markkinapulat, kun tavaran tarjonta ja kysyntä joutuvat pois tasapainostaan. Mutta niin kauvan kun luonnontuotteet välittivät vaihtoa, rasittivat sitä, samoinkuin spartalaisten rautarahain käyttämistä, kuletukset ja välimatkat. Silloin otti saatana palasen helvetin hehkua ja heitti sen kultakimpaleena ihmisten keskeen. Ja kun kultakin huomattiin liika raskaaksi voidakseen valua kädestä käteen, otti hän palasen paperia, merkitsi siihen kullan arvon ja pani sen kiertämään setelinä tai vekselinä. Nyt oli kaikki keveätä kuin lentävä paperilappu, nyt kiersivät miljoonat helpommin kuin ennen pikkurahat, nyt oli kultakuva saanut siivet ja nyt tuli siitä joukkojen epäjumala. Yöt päivät suitsuttavat he kiitosuhrejaan tälle paperileijalle; kullankaivaja rientää muuttamaan aarteensa vekseliksi ja kulta kimmeltää nyt vaan raskaana arvoaineena rahapajain valinkauhoissa, kultaa kirkkojen ristejä ja vahvistaa tulevaisuuden lupaukset morsiamen sormessa. Saatana on saavuttanut tarkoituksensa, hänen tulensa hehku lentää jokaisen tuulenpuuskan mukana ympäri maailman, "und es ist jedes Menschen Pflicht dem Glücke seine Hand darzubieten".

Sinä pieni 5 markan seteli, tai sinä suuri 500:n seteli, eli sinä miljoonain kreditiivi, sinä et paina edes niin paljon kuin kurja kupariraha ja pieninkin tuulenpuuskahdus puhaltaa sinut pois helpommin kuin sen; sinut hävittää kipinä, joka ei taida mitään kuparille. Sinun merkityksesi on niissä numeroissa ja sanoissa, jotka ihmiskäsi on piirtänyt hienolle lehdellesi, ja ilman niitä et olisi arvokkaampi kuin mikä hylkypaperi tahansa. Väärentäjä voi jäljentää sinut nykyaikaisilla keinoillaan, lapsi voi repiä sinut, mustetahra voi pilata sinut, ja kuitenkin on sinussa ihmisten onni, tuhannet sinua halajavat, sinä olet työmiehen palkka, tutkijan keksinnön tarkoitus, saarnamiehen leipä, vaihtajan tai keinottelijan toivo tai epätoivo. Mene tiehesi, sinä et ansaitse et rakkautta, et ylenkatsetta, sinä olet kultaa tänään ja tuhkaa huomenna! Täytä hetkellinen tehtäväsi ja katoa jäljettömiin!

Muutamat luulevat, että maan sisusta on suurimmaksi osaksi kultaa, joka painonsa vuoksi on uponnut syvimmälle ja että se määrää taivaankappaleen pyörinnän akselinsa ympäri. Se on vertauskuvallista, ehk'ei olekaan muuta. Mutta jos onnistuisimme saamaan käsiimme tuon loistavan sisustan, jos löytäisimme vuoria puhtaasta kullasta tai hopeasta, tokkohan raha silti katoaisi? Ei, keksittäisiin uusi vaihdon välittäjä, platina tai joku muu aine, joka olisi yhtä harvinaista kuin kulta ja siis yhtä kallisarvoista. Raha, sen himo, epäjumala olisi jälellä yhtä itsevaltiaana. Raha on kuolematon, niinkuin ihmisen onnen etsintä, nautinto, valta. Helvetin hehku on kärventänyt meihin liika syvän palohaavan voidakseen enää parantua umpeen.

Kateus murisee: omaisuus, tavara on sen varastamista, jolla ei mitään ole! Miksi ei siis työ ole laiskalta varastamista, tieto tyhmältä varastamista, pienet tarpeet suurilta tarpeilta varastamista? Tasoita työ, tieto ja tarpeet yhtäläisiksi kaikille, ja raha on katoova. Mutta perustaaksemme sellaisen malliyhteiskunnan, täytyisi 1,500 miljoonaa ihmistä valaa samaan muottiin, niinkuin savenvalajan savikukot, ja ihmiskunta alennettava heinäsirkkalaumaksi ilman tahtoa ja vapautta.

Raha on valtaa, kun se tehdään välineeksi, raha on helvetin hehkua, kun se tehdään tarkoitukseksi.

10.12.1895.

TYÖ

Kuningas Taavetti sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta ja kun se _paras_ ollut on, niin on se tuska ja työ ollut."

Alleviivaa sana _paras_!

Polttavan aurinkonsa alla asuvat itämaalaiset rakastivat lepoa ja katsoivat sen rangaistukseksi, että Jumala lankeemuksen jälkeen antoi ihmiselle tuskaa ja työtä. Kaikki kansat, joihin kristinusko ei ole päässyt vaikuttamaan, katsovat työtä vapaalle miehelle alentavaksi ja rasittavat sillä naisia ja orjia. Kristinusko on julistanut työn kunnian, ja sen tytär sivistys tekee työtä uupumatta. Sosiaalidemokraattien korkeimman palkan vaatimus mahdollisesti pienimmästä työstä sotii sekä kristinuskoa että sivistystä vastaan.

Koska elämä on voimaa, on työ elämän tarkoitus ja sen päiväpuoli. Yöpuoli, lepo, tuntuu niin suloiselta siksi, että se on työn äiti. Ota pois voiman uudistus, ja lepo on ainoastaan kuoleman etehinen.

Ei kuitenkaan kukaan tee työtä vaan työtä tehdäkseen. Työ on keino eikä tarkoitus; se on tie johonkin edessä olevaan. Ja tästä toisesta riippuu työn arvo.

Kaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme tai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään, korkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata. Ainoastaan itsekkäät tarkoitukset, valta, kunnia, voitto, nautinto alentavat työn orjuudeksi, koska ne, ollen itse katoovia, kytkevät työmiehen tomuun, joka katoaa. Niin synnynnäinen on äärettömyys vapaassa ihmishengessä, että jokainen äärellinen, persoonallinen halu on vaan voimaton yritys puhaltaa elämää savesta tehtyyn epäjumalaan.

Kiitä Jumalaa siitä, että hän rankaisi siunauksella, eikä kirouksella kahden lapsen tottelemattomuuden paratiisissa! Niin voi ainoastaan Jumala rangaista.

Mitä olisimme me ilman työtä? Ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin, jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me synnyimme.

AJATUS

Mitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään? Mitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei kuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa syntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina aikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista voimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja valoa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa, hukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa, pyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä se on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää se. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi. Sinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä; sinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen ikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi keskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja jokainen ymmärsi sen!

Kauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija käsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he hirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää maailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.

Ajatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla purjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään puhtaalle paperipalaselle.

Tunsin hänet. -- Oletko minun ajatukseni? kysyin minä.

-- Sinun ja kaikkien, niinkuin auringonvalo, vastasi perhonen.

-- Olet niin pitkiä matkoja kulkenut etkä ole uupunut, jatkoin minä.

-- En, minä palasin hetkeksi omaan itseeni.

-- Etkö ole aina oma itsesi?

Minusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. -- Jos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten maailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän tai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on kokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä on välittömyys.

-- Mitä on välittömyys?

-- Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja käsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.

-- Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken herra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?

-- Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään herraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen hakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta ajatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään nimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen löytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.

-- Ja jos et onnistu?

-- Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut häntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet, mutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut minut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea! Minähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen voittanut väkevämpäni?

-- Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät sen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda sinä hänen ikuisesta alkulähteestään?

-- Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos minun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien sattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista siteistä.

-- Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien leikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä keksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä, että julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin itsesi.

-- Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän olen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!

-- Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä, tämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut hallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas aistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja taistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman kateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut sinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen; olet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja hän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion hänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän voitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan rakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen sinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun hän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi, niinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?

Perhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut sanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!

Minä jatkoin: -- Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi myöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä, elä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen sekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun särkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa, uskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja tarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan ikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi, mutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä sana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä varmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.

Taas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun huokauksen: mikä on totuus? -- Ja samassa oli hän kadonnut teille tietämättömille.

Poissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton ajatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan sitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä, joka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä ja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme hänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma kaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei, hän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä, vertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain yliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa muuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä vankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä jumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät häneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän on hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee; hän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.

Poista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi, koska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista rikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän löytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule häntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja kuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen maahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat ja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian. Nämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä sydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun aikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä enää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu kulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se ilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden kaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?

Vapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin kutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee häntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee häntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo häntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä liiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy hänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi hän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän taistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana tutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen loistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai puolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen kumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä on polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä vajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus karkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas voikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai ihmissydämmen syvyyttä!

Liihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään Jumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi, ihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä maailmassa.

29.4.1895.

SUURUUS

Ajattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja kysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko sisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia käsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään tai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten kohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka mahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka tavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?

Jos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin henkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta, joka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran ylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa urotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus on loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä tahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi vuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä tielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet, niin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi alentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se notkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa ja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi lahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on oikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen mukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä itseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu hallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.