Part 8

Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi? Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta, sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti ladellaksesi Isämeitääsi; -- nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen, jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel! Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso, hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt tynnörisi jyviä vuodessa!

Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!

1.11.1890. 2.9.1895.

OPETTAJA

Kirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee monihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa yhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn aluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta luonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei opettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen. Se suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin siveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja heittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän häikäisevän valon suuriin aukkoihin _ihmisen_ kasvatuksesta.

Opettajan tulee vaikuttaa oppilaaseen yhtä paljon oman esimerkkinsä kuin antamainsa tietojen kautta. Vaikkakin tämä myönnetään, heikontaa hänen kasvatustaan usein tuo erehdys, että tieto riittää kaikkeen. Opettajan tulee herättää yhtä paljon kuin opettaa; tuleehan koko hänen tehtävänsä olla älyn herättämistä. Opettajan tulee ohjata taipumuksia oikealle uralle, ei kohdella niitä kuin kuollutta ainetta, ei kohdella puuttuvia taipumuksia samalla tavalla kuin eteviä. Koulun suurimpia vikoja on aina se, että annetaan samat läksyt ja asetetaan samat vaatimukset sekä hyvä- että huonolahjaisille oppilaille. Ainoastaan tylsämielinen on vailla mitään taipumuksia. Olemassa olevan taipumuksen keksiminen ja ohjaaminen vaatii samaa suurta taitoa, jota valtiomies tarvitsee valitessaan kykeneviä apumiehiä ja sotapäällikkö valitessaan oikeaa miestä oikealle paikalle. Kuinka monet taipumukset menevätkään hukkaan, kun niitä pakotetaan muille aloille kuin mitkä luonto on niille osoittanut, ja kuinka moni elämän onni murtuukaan herätessään liika myöhään tietoisuuteen oikeasta tarkoituksestaan!

Opettajan työ on usein raskasta, mutta hänen edesvastuunsa musertaisi hänet, jos hän voisi arvata kaikki opetustapansa seuraukset siinä elämässä, jota hän valmistaa. Jos hän tekee parhaan kykynsä mukaan velvollisuutensa, täytyy hänen samoinkuin lääkärinkin lohduttaa itseään sillä, että on onnistunut jonkun kerran, vaikkakin olisi paljoa useammin ollut onnistumatta. Se, että osa edesvastauksesta kohtaa kotia ja elämän vaikutuksia, voi jossain määrin lohduttaa hänen omaatuntoaan, mutta ei voi kuitenkaan vapauttaa häntä osallisuudesta ihmisen hunningolle joutumiseen.

Useimmat nuoret opettajat astuvat toimeensa luottaen kokoamaansa tietovarastoon ja luulevat vaan tarvitsevansa avata ilmareiän antaakseen oppinsa tulvailla oppilaihinsa. Kuinka pian tulevatkaan he huomaamaan, että kaiken kylvön menestys on siinä maassa, johon siemen lankee! Onneksi on lapsuuden ja nuoruuden kylvövainio herkkä kasvamaan. Opettajan innostus tarttuu; jos hänen esityksensä on elävää, herättää se elämää, jos se on kylmää ja kuivaa, haukottelee nuoriso. Elköön hän luulko, että oppiaine elähyttää; se voi enemmän tai vähemmän kiihoittaa huomiota, mutta värityksensä ja eloisuutensa saa se vasta hänen esityksestään. Hän puhuu sille ikäluokalle, jolloin mielikuvitus on vireimmillään ja värittää kaikkea. Olen nähnyt opettajia, joiden on onnistunut innostuttaa oppilaitaan niin kuivaan aineeseen kuin kielioppiin, samalla kun toiset ovat torkkuneet kuunnellessaan niin elähyttävää ainetta kuin on historia.

Opettajan asema kouluun ja luokkaan synnyttää vaatimuksia erehtymättömyydestä, jota eivät kaikki opettajat voi täyttää. Lapsilla ja nuorilla on tarkka silmä huomaamaan heikkouksia, vikoja, omituisuuksia puheessa, tavoissa, puvuissa ja arvostelevat he säälittä tuota muka erehtymätöntä. Paraskin ja rakastetuinkin opettaja ei pienimmänkään erehdyksen sattuessa pääse tämän ampiaisparven käsistä ja saapi alistua kärsimään sen salaista pilkkaa. Jos hän kiivastuu, pahentaa hän vaan asiansa; jos hänestä tulee koulun narri, on hän hukassa. Paras keino noita ampiaisia vastaan on kylmäverisyys; mutta jos hän sen lisäksi on tunnettu oikeamielisyydestään, joka enemmän kuin mikään muu vaikuttaa nuorisoon, voi se samalla rakastaa häntä ja nauraa hänelle. Kuria, joka niin usein koettelee opettajan kärsivällisyyttä, ylläpidetään parhaiten siten, että sattuvia hairahduksia käsitellään ankaralla oikeudella ja samalla kertaa lempeydellä. Liiallinen ankaruus nostaa kapinaan, velttous synnyttää vallattomuutta. Paitse valhetta ja petosta ovat lasten rikokset usein ainoastaan elämän ilon hillittömiä hairahduksia. Opettaja, joka osaa samalla kertaa herättää kunnioitusta ja luottamusta, pysyy kauvimmin oppilaittensa suosiossa.

Minun kouluaikanani hallitsi vitsa koulussa, ja minä olen yhäkin sitä mieltä, että kohtuullinen ja oikea ruumiillinen kuritus neljäätoista vuotta nuoremmille ei haittaa oppilasta eikä opettajaa. Nykyaika on kasvattanut usein liiallista itsetuntoa. Yksilö astuu usein liiaksi edelle yleisen järjestyksen. Laki, että ruumiillinen kuritus on poistettu, mutta että se, joka on ansainnut kurituksen, on asetettu ulkopuolelle lakia, tuottaa häpeää. On myönnettävä, että opettajan asema nyt on parempi kuin patukan aikana. Epävarmaa on, onko hän tullut oppilasta lähemmä, mutta hillittömän kiivastumisen vaara on nyt pienempi ja hän on oppinut pitämään parempaa vaaria itsestään; oppilas vuorostaan kasvattaa häntä. Vaikka hän yhäkin saa olla säästäväinen, ei hän enää, käytyään kelpaamattomaksi sekä koululle että kirkolle, näe nälkää odottaessaan kirkkoherran paikkaa.

3.9.1895.

PAINETUN SANAN EDESVASTAUS

Ajatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi hautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli ajatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.

Sana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus säilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi painokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka, kirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme kehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.

Jokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen vastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu sana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse itsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä puhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa, painettu on keskustelua koko maailman kanssa.

Painettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä. Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee läpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle, ei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi se kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on hullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken lukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa saataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi aina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.

Mutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta, kuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta tuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin aikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava ja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman painolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen ilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma? Valaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi, välistä huonompi kuin ei mikään keino.

Kysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus on yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan väärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa sen käyttämisen. Paino painoa vastaan.

On turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä, että se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan teitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee juurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on teidän.

Yhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä teosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta! Kirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette kylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne suurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua sillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette reklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä juomaan.

Kaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu. Mutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä ennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä kerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän paremman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te ylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän pennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa kirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää lopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse parempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että arvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!

Painoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole mitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei mistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua vapaan sanan oikeudesta.

Ell'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden kuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa, muuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan edesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun nyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja, kuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!

Olin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä huutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo kauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä "_Nouveau Parterre du Parnasse François_", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan uusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa kaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus aikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin edustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä nimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin, Carl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista nimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen mielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman katsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja parannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut. Kuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen duodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!

Tottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa maissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan roskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan edustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan merkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat, nouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle alttiiksi.

Jokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on kaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan kuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin se kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään, huomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin ajattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin keveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja saa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta se sana ei ole enää minun...

6.7.1887.

SANOMALEHDISTÖ

Kolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään ajatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana. Kaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta ensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä harhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa. Sanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja ihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta maailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu elämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien luo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.

Olen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä painetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi. Sen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä hetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat, se voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa, haavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei sitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana säilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita, jotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin ainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän tapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista. Kaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka huomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna makulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä noilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.

Ja kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes hänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken suurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina uudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei vakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle, että sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka mielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. "Sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet." Sana on sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta siitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä on johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja tottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.

Sanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja _perpetuum mobile_'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman majan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa nurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu, katsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei tarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella itselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna puhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä mielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on siinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos, että kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja olisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana, mutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska nimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja niin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi haluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan muutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia. Muutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen mielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla sanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan vaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan punnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä, kun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä pistetty.

Samalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä mielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän jokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen vakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä kansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen, mutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa tieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa lukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan. Ainoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä kirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa, ennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja riento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla vedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä varten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet lämpöset aamukahvinsa kanssa.

Aika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri yhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta tarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi hyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje virran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien oma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä vastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus panettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa puolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole olemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja, heitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko omaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi lukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata häväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää tarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen toimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä ei yhteiskunta parempaa ansaitse.

Meillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet myttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja, eivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi. Meidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin moittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja leikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi. Siltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja riidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella itsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret, päivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät koskematta.

Sanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi muiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään harjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä arvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta ja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian. Tottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä mielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota hänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies ja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun hän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa kuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille tahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää, mitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt paistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan tässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita, jotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.

Olen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme viattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi ja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele sitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.

4.11.1895.

PUOLUEET

Puolueet ovat vapauden ja hirmuvaltiuden äpärälapsia. Heidän äitinsä on äänestysuurna, joka kaikkine puutteineen kuitenkin tahtoo esiintyä yksilöllisenä vapautena, joka on kutsuttu aseihin puolustamaan yleistä vapautta. Mutta puolue ei tyydy tähän. Se muodostuu ja järjestyy voittaakseen vallan omalle käsitykselleen, joka puolueelle merkitsee valtaa vallan vuoksi. Valta on siis puolueen oikea isä ja synnyttäjä, tuo valta, joka ollen itsessään epävapaa, koska se kieltää muiden vapauden, on yleisen vapauden verivihollinen. Vallan asettaminen päämääräksi on, huolimatta kaikista puheista, kaikista hyvän asian harrastuksista ja kaikesta uskosta omanvoiton pyytämättömyyteen, todellisuudessa vaan oman vapauteni ja kaikkien vapauden toisiinsa sekoittamista, samalla kun se alentaa äänestysuurnan itsekästen pyyteiden nuotan peräksi.

Jos väitetäänkin, että valta vapaassa maassa on kansantahdon ilmaus ja että se siis vaan on vapautta, niin ei silti voida väittää, että puolueen tahto olisi kansan tahto. Puolueen sisimpänä tarkoituksena on päin vastoin kaikkien muiden tahdon syrjäyttäminen valmistaakseen tilaa vaan muutamain harvain tahdolle. Tälläkin tiellä päätyy puolue lopulta epävapauden auttamattomaan umpikujaan.

Jos taas väitetään, että puolue tahtoo koota kansantahdon, keskustella siitä ja sitä selvittää, niin on sen katsantokanta jo alusta alkaen kierossa, koska kaikkea katsotaan vaan yhdeltä puolen. Ja jos tahdotaan puolustaa puolueen olemassa olon oikeutta sillä, että vastapuolueen katsantokanta on yhtä yksipuolinen ja että oikeuden tulee syntyä juuri näiden kahden vastakohdan taistelusta, niin olisi tämä oikein, jos ainoastaan mielipiteet murtuisivat toisiansa vastaan, mutta sen voivat ne tehdä ilman puoluetta. Kun kaksi puoluetta taistelee keskenään, on mielipide sivuasia ja valta pääasia.