Part 7

Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä, kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa" [Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa, johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.

En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus, tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?

En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa -- vaikka onkin ainoa, minkä minä tunnen -- ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa, jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ, kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa, sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen; järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita, että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä, vaatimatonta ja hyvää, -- ja joskaan tämä koulu ei kykene tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.

18.4.1895.

KANSA JA ISÄNMAA

Se elämä, joka virtailee ulos kodista ja koulusta, jakaantuu kahteen jokihaaraan, realiseen eli käytännölliseen ja ihanteelliseen. Valinta riippuu milloin taipumuksista, milloin pakosta, milloin ympäristöstä. Käytännön mies toimittaa enemmän yksityiskohdissa, ihanteiden mies enemmän laajuudessa. Käytännön miehen tehtävä on hetken, ihanteitten miehen tehtävä tulevaisuuden; edellisen ahdas, mutta varma, jälkimäisen rajoittamaton, mutta epävarma.

Kansa ja isänmaa ovat käsitteitä, jotka jakavat ihmiskunnan parsiin. Ne ovat olleet olemassa niin kauvan kun historia muistaa, ja ne tulevat olemaan niin kauvan kun eri maat tarjoavat eri elinehtoja. Muukalainen oli aina raakalainen, helleeni ja juutalainen olivat aina valituita. Kansat ovat yksilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien, mutta etupäässä heidän itsekkäisyytensä kollektiivisia inkarnatsiooneja. Se itsekkäisyys, jota yksilö koettaa voittaa toisten vuoksi, pääsee valloilleen kansoissa, ilmaantuu heissä säälimättömämmin ja väistyy ainoastaan väkivallan tieltä. Väkivallan, viekkauden ja kaikellaisen vääryyden harjoittamista kansansa ja isänmaansa hyväksi kutsutaan isänmaan rakkaudeksi; maansa vihollisten hävittäminen, ryöstäminen, tappaminen ja tuhoaminen on kunniakasta ja urhokasta. Oman kansan ja oman maan ylistäminen ja muiden halventaminen on kansallista itsetuntoa. Onnellisia ne kansat, joita luonto ja asema pakottaa pysymään nöyrinä; he voivat vielä toivoa itselleen tulevaisuutta.

Se oli ainoastaan Kristuksen suuri sydän, joka voi sulkea koko ihmiskunnan samaan veljen syliin ja julistaa oppia rakkaudesta kaikkia kohtaan. Hänen sanansa kulkevat kaikkea yhdistäen, kaikkea sovittaen maailman yli ja loiskivat kuin kevätsade jäävuoria vastaan. Kaikkialla kohtaa niitä vastarinta. Kansat tarttuvat aseihin toisiaan vastaan, viekastavat ja pettävät toisiaan. Yksilöt joutuvat käsikähmään, jopa itse uskonnotkin sotivat. On käytännöllisiä kansoja, niinkuin englantilaiset, ja ihanteellisia, niinkuin ranskalaiset ja saksalaiset. Mutta ovatko he silti vähemmin itsekkäitä? Englantilaiset kulettavat samassa laivassa raamatuita, epäjumalankuvia ja opiumia. Saksalaiset tahtovat omikseen anastaa jokaisen suuren aatteen ja persoonallisuuden. Eroavaisuus näkyy siinä, miten nämä kansat sivistävät vieraita valloitettuja kansoja. Englantilainen järjestää, käyttää kaikki hyväkseen, hallitsee niin kauvan kun voi, mutta jättää, sittenkun on pakotettuna luopumaan saaliistaan, vapauteen kasvatetun kansan. Saksalainen alistaa kaikki kauppaetujensa alle, saksalaistuttaa, sivistää, polkee ja jättää poistuessaan köyhän kansan, joka on kadottanut uskon omaan itseensä. Ranskalainen tuhlaa verensä kunnian vuoksi, sivistää vallan vuoksi, ei halveksi voittoa, mutta uskottelee itselleen, kun on pakotettu jättämään valloituksensa, että hän on sivistyttänyt raakalaisia.

Niin ihmeellinen on maailman hallituksen mekaniikka, että tämä kaikkien itsekkäisyys toisia kohtaan on aina vaikuttava liikevoima, joka vie kansoja, yksilöitä ja ihmiskuntaa eteenpäin. Mitä olisi tämä suuri ihmissuku, koottuna yhteen ainoaan suureen laumaan ilman eroittavia rajoja ja kansallisuuksia? Mitä olisi tämä suku ilman tarpeita, ilman kilpailua, ilman harrastuksia, vaatimuksia ja vastakohtia, niin, mitä olisi se ilman himoja, kateutta ja halua johonkin kaivattuun ja toivottuun? Ei voi ajatella sellaista viatonta, mutta samalla myöskin tahdotonta ihmiskuntaa muullaisena kuin Itämaiden muinaisten, suunnattoman suurien valtakuntain kaltaisena, joissa hirmuvaltias hallitsi orjia. Minkä kautta on Eurooppa, maan osista pienin eikä suinkaan rikkain, vähitellen kohonnut kaikkia muita mahtavammaksi? Sen kautta, että sopivasti sijotetut meret, maat ja vuoret ovat muodostaneet rajoja ja synnyttäneet toisistaan erotettuja kansoja. Näiden kansain yhteys ja kilpailu ovat synnyttäneet Euroopan sivistyksen, jota vastoin Aasian arot ja Afrikan erämaat ovat milloin yhdistäneet kansoja suuriksi laumoiksi, milloin eroittaneet heidät toisistaan. Euroopassa on Venäjä samoista syistä jäänyt takapajulle, mutta leviää kevättulvan voimalla itäänpäin.

Luulisi, että maanpallon 1,500 miljoonaa asukasta, jotka jokainen ovat itsekkäitä yksilöitä ja joista ei kukaan ole täysin toisensa kaltainen ruumiin ja sielun puolesta, tarjoisivat tarpeeksi vaihtelua, mutta yksilön kokonaisuus ei riitä, edistys vaatii sen lisäksi vielä moninaisia kansoja. Ei mikään ole hullumpaa kuin katoolisen kirkon vaatimus puustavin yhtäläisyydestä samassa uskossa. Sitä ei Kristus ole koskaan tarkoittanut puhuessaan "yhdestä lammashuoneesta ja yhdestä paimenesta"; hän on lisännyt, että "Jumala tahtoo palveltaa hengessä ja totuudessa", puustavista riippumatta, mutta hengessä. Ei mikään ole valtiollisesti lyhytnäköisempää kuin panslavisuuden ja pangermanisuuden yritykset sulattaa eri kansoja pakottamalla heitä oppimaan häiritseväin kieltä ja käsitystä isänmaasta siten vahvistaakseen valtion yhteyttä. Oletetaan, että n.k. suuret kansat kerran tulevat nielemään pienet kansat paljoutensa vetovoiman avulla. Aineen painolakeja ei kuitenkaan voida sovittaa vapaaseen ihmishenkeen. Pakko mikä hyvänsä synnyttää vastustusta eikä edistä yhteyttä, mutta hajoittaa sitä. Poista pakko ja pane sijaan vapaus, silloin on olettaminen oikea, vaikka onkin epätietoista, onko siitä kehitykselle hyötyä. Historia todistaa, että kehitystä ja edistystä autetaan parhaiten siten, että eri katsantokannat saavat murtua toisiaan vastaan ja sen kautta kilpailla keskenään.

Ovatko siis kansa ja isänmaa itsekkäisyytensä vuoksi esteenä ihmisten sovulle ja onnelle? Eivät. Esiintyen itsekkäisinä ulospäin valmistavat he keskuudessaan vaikutusalaa rakkaudelle ja tarkoitusperää kieltäymykselle. Kansa ja isänmaa ovat välttämättömiä renkaita kehityksen ketjussa, ja on niiden tarkoitus ketjun maallisessa päässä sulautua ihmiskuntaan. Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole enää oleva kansoja eikä vieraita, ainoastaan omaisia, uskotuita ystäviä saman isän helmassa.

Maantiede ja tilastotiede ovat yksimieliset siitä, että jokainen maa asemansa, ilmastonsa ja hedelmällisyytensä kautta kasvattaa sen kansan, joka siinä asuu, ja päinvastoin, että jokainen kansa sivistyksensä voiman kautta luopi uudestaan sen maan, jossa se asuu. Sovita tähän tosiasiaan maailman hallitus ja me ymmärrämme, että Jumala on antanut jokaiselle maalle ennen määrätyn kansan ja jokaiselle kansalle ennen määrätyn maan, jossa se voi toteuttaa samaten ennen määrättyä tehtävätään. Tarkasta vaan tuota pientä, ahdasrajaista Palestiinaa! Eikö tämän kolmen maanosan ja kahden valtameren, itä- ja länsimaiden välillä oleva pieni maa, johon sisältyy kaikki luonnon ja historian vastakohdat, ole edeltäpäin määrätty suorittamaan tehtävää maailmassa? Ja eikö meille kaikki sano, että ennustukset siellä tulevat toteutumaan ja että Jerusalem aikain täyttyessä on määrätty maailman pääkaupungiksi?

Sosialistit sanovat olevansa kosmopoliitteja. Mitä on kosmopoliitti? Maailmanmatti ilman maata ja kansaa, "ein hiesiger", joka luulee olevansa kotonaan kaikkialla, mutta ei ole kotonaan missään. Onko hän kristitty? Rakastaako hän ihmisiä? Ei, hän rakastaa vaan itseään, ei välitä kenestäkään muusta. Hävitköön maailma, kunhan hän vaan löytää laudanpalasen sen päällä pelastuakseen.

Isänmaakin voi muuttua epäjumalaksi ja onkin muuttunut siksi monelle, toisille on se kaunis nuoruuden unelma. Ja kuitenkin on tässä aatteessa jotain pyhää, jotain suurta, ylentävää, sovittavaa, yhdistävää. Isänmaa on monen turva, monen koti, monen hauta, ja kuitenkin on se niin kokonaan minun, että kannan sen sydämmessäni ja katsantotavassani. Se sisältää kaiken, joka on minulle rakasta ja kallista maailmassa, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, työn palkan, rakkauteni huolenpidon ja elämäni lähimmän päämaalin. Sano, voiko kuolla tämän maan edestä? Voi -- ja elää! On helpompi kuolla kuin elää aatteelleen; voimamme on heikkoutta, tahtomme häilyväisyyttä. Mutta tietäen tai tietämättään ovat kaikkina aikoina monet tuhannet eläneet, kärsineet ja kuolleet tämän maan puolesta, joka joka aamu kutsuu meitä seuraamaan isiemme jälkiä. Kyllästy tähän maahan, valita sen köyhyyttä, pudista sen tomu jaloistasi, muuta pois rikkaampiin maihin, koeta unohtaa lapsuutesi kehto, äitisi rukous! Turhaan, sinä et pääse erillesi kansastasi ja maastasi, sinä viet sen mukanasi, minne maailmassa matkannetkin, se on sisin juuresi, et voi siitä irtautua, ja jos voitkin, tunnet voimiesi ja hyvinvointisi kukkulallakin ollessasi, että jokin, joka antoi elämällesi sen sisällön, on sinussa kuollut.

21.4.1895.

KIRKKO

Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa, että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon, eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden, ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.

Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä. Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.

Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa, paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty. Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon. Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.

Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta. Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta _presbyteros_, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi, jonka eri maanpaikat valitsevat.

Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan, valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki kansankirkon itsehallinnon osat.

Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät niin suuren osan hänen kallista aikaansa.

Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten lörpöttelevää _paternoster_'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.

Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.

Saarnamiehistä tuonnempana.

Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä. Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.

31.8.1895.

SAARNAMIES

Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia. Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille, mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.

Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä. Luovuin jumaluusopista.

Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna, Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.

Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".

Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla. Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies. Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta: ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun. Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!

Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava. Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä liikuttaa...

Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri tavalla ajattelevien yli, -- niin missä on pappi? Missä on rakkauden evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa, auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille, jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?