Part 6

Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme. Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla. Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen sen tuloksia nykyisyydessä?

Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää, pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää. Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota, näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli, ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa. Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.

Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset, talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut, pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus, kuvailut, hullutukset, tavat, paheet -- ne ovat ne, jotka elämän lankaa kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään. Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?

Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat. Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet, intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.

Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.

Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan, maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa -- ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden, avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on, että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä, joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.

Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana, toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä, että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen, uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.

11.4.1895.

RAKKAUS

Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole miestä eikä naista.

Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.

Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain jakamattomasti inhimillistä.

Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä, mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa, jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin ainakin tekemään ne vaarattomiksi.

Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään. Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa, joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki, eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty. Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.

Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja, mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna. Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä, uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.

On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään, että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa, mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna, epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen sydämmensä.

Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät _caritas_-sanalla merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla _amor_. Taivaallinen rakkaus, _caritas_, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa. Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas, joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren aatteen vuoksi, -- ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä, jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi. Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.

Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi pitänyt antaa rakkautemme.

Rakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan ja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja sitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on oleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on rakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta, joka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja kaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä, ihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta, joiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan sitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne kansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena verisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti vetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi. Puolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia, irlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla ole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto kilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa? Mitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas ja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun hävitä vihan pohjattomaan kuiluun!

15.4.1895.

KOTI

Perhe, yhteiskunta, valtio vastaavat nuorella ijällä kotia, koulua, isänmaata. En määrittele niitä, valaisen niitä omalta kannaltani. Olen lähtenyt rakastetusta kodista, joka oli juureni aina viidenteen kymmenenteen vuoteeni saakka. Erosin aina kaipauksella tästä kodistani, palasin sinne aina ikävöiden. Isäni jälkeen, joka minun ollessani kolmannellatoista kutsuttiin pois työstään isänmaan palveluksessa, oli minulla äiti, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rukoilin sen vanhan pihlajan juurella, jonka alle kaksi pientä veljeäni oli haudattu, mutta minä olin saanut pitää sisaren, jonka maailmankatsanto erosi paljon omastani, mutta joka kuitenkin oli minulle niin rakas, ett'ei mielipiteiden eroavaisuus koskaan häirinnyt sopuamme. Löysin puolison, joka oli uskottuni sekä suruissa että iloissa, ja Jumala antoi meille hyviä, lahjakkaita lapsia, jotka ovat jakaneet kanssamme surut, ilot ja toiveet, lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen. Meillä oli jokapäiväinen leipämme alinomaisessa luottamuksessa Herraamme, paimeneemme. Meille suotiin paljon ystävyyttä ja paljon rakkautta, terveyttä, työvoimia ja mieluinen vaikutusala. Kun tähän lisään iankaikkisen elämän siemenen, jonka äitini varhain kylvi, ja Jumalan varjeluksen kurituksessa ja lohdutuksessa, on käsitykseni kodista täten juurineen paljastettu.

Enhän voi asettaa onnellista kotiani malliksi kaikille kodeille, mutta vertaillessani tulen minä siihen tulokseen, että kodin vaikutukseen perustuu hyvä tai paha meissä koko elämäksemme. Sen vaikutukset jäävät kulumattomiksi läpi elämän vaihtelevien kokemusten. Äitini kuoli seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana, ja viimeisenä hetkenään, kun kaikki välillä oleva oli unhotettu, kulkivat hänen ajatuksensa taas takaisin hänen lapsuutensa kotiin, kun hän oli kymmenen vuoden vanha.

Isässä, äidissä ja sisaressa opimme me ensin rakastamaan ihmisiä. Hevonen, koira, lammas ja linnut saattavat meitä tutustumaan elämään ja luomakuntaan. Kotipihamme koivu, lapsuutemme järvi, poriseva purosemme opettavat meitä ensiksi rakastamaan isänmaatamme. Kun lapsena palasin koulusta, syleilin minä riemuissani haapojani puutarhassamme, ne levittivät lehtensä minun ylitseni ja tervehtivät minua lehviensä suhinalla. Näistä puista kasvoi maani ja kansani; tuulen suhinasta puhui minulle luonnon kieli.

Kaupunkien lapset, jotka asuvat vuokratuissa asunnoissa, kasvavat ilman tätä kasvattavaa rakkautta vakituiseen kotiin. Perhe on meille isänmaa, mutta jos perheen jäsenet ovat kadonneet virkahuoneeseen tai seurapiireihin, jää lapsille ainoastaan muisto palvelusväestä, tovereista ja kirjoista. Nämä lapset ovat vaarassa kasvaa itsekkäiksi ja ahdasmielisiksi. Ystävä voi johtaa heitä, isänmaallinen juhla voi ylentää heidän ajatuksiaan, mutta lapsuuden vaikutukset ajavat toisiaan takaa alinomaisessa vaihtelussa ja hyviä esimerkkejä täytyy, niinkuin satuja, aina uudelleen esittää.

Kodit ilman jumalanpelkoa kasvattavat lapsia ilman pohjaa. Kodit, joissa uskonto on ulkonaista tapaa, kasvattavat sunnuntai-kristityitä. Kodit, joissa lapsia pakotetaan kuulemaan saarnoja, joita eivät ymmärrä, kasvattavat ulkokullatuita. Kiroukset, riidat, panettelut, juorut, epäjärjestys ja valhe, istuttavat lapsiin samoja vikoja. "Pienilläkin padoilla on korvat." Sana, josta sitä kaikkein vähimmin aavistamme, on tarttunut ja itää. Mitä kodin kuriin tulee, on kokemukseni se, että kaikki liiottelu on vahingollista. Ankaria, kiivaita vanhempia ja järjetöntä kuritusta koettaa lapsi välttää hätävalheilla ja silmänpalveluksella. Höllyys synnyttää tottelemattomuutta, suositteleminen ylvästelyä ja kateutta. Ruikuttelevat nuhteet synnyttävät välinpitämättömyyttä. Hyvin pedagoogiset isät asettavat kasvatuksen ohjeeksi vapauden ilman muuta rajoitusta kuin ilmeiset lainrikokset ja avonaisen uhkan. Olen nähnyt enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia tästä järjestelmästä. Se on ikkunain auki pitämistä kaikille tuulille. Vaikutuksia tulvii kaikilta tahoilta ja tarpeen on, että ne kotona tarkastetaan. Kokemukseni on se, että kuritus on oikeutettu valheesta ja tahallisesta tottelemattomuudesta kolmesta seitsemään vuoteen kaikille, ja pojille kahdestatoista kolmeentoista vuoteen. Lievemmät rangaistukset, niinkuin aresti (ei kuitenkaan pimeässä huoneessa), nurkkaan paneminen ja pakotus pyytämään anteeksi sovitetaan rikoksen laadun mukaan. Rakkaus ei ole rakkautta, jos sitä ei yhdistetä kuritukseen. Lapsen tulee nähdä vanhempien surevan heidän tottelemattomuuttaan. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee".

Vaikk'ei kodin vaikutus olekaan yhtä tärkeä aikaihmiselle, on se kuitenkin aina voimakas. Anna hänen nauttia järjestyksestä, puhtaudesta, hauskuudesta ja tyynestä ja lempeästä yhdyselämästä, niin ei hänen ole tarvis hakea huviaan ulkoapäin kaikista sen karkeammissa ja hienoimmissa muodoissa. Anna hänelle kaiken tuon vastakohta ja hän on pakeneva tuota kotia, jossa hän viihtyy huonosti ja joka on hänelle vaan pakollinen yösija.

Kiittäköön se, joka on saanut hyvän kodin, joka päivä Jumalaansa tästä siunatusta lahjasta, ja verratkoon kohtaloaan ei ainoastaan tämän maailman onnettomiin, kodittomiin paimentolaisiin, vaan myöskin niihin vanhoihin naimattomiin miehiin, jotka viettävät raihnaisen vanhuutensa palkattujen palvelijain hoidossa ja lopettavat itsekkään elämänsä haudassa, jonka partaalla ei kukaan rakkauden kyyneliä vuodata!

17.4.1895.

KOULU

Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.

Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi: totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma, huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.

Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi, että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla. Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei 19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: _requiescas in pace_.

Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua, laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta. Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan, että kasvattaisi ihmistä.

Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä? Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät, kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu, kun koulu on lopussa?