Part 5

Jos nyt tämän mukaan jokainen rikos periaatteellisesti on rangaistava suuruutensa mukaan, niin olisi meillä olemassa Vanhan Testamentin laki, joka määrää silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Mutta sentähden on Kristuksen rakkaus lähetetty maailmaan, ei päästämään laista, vaan lakia täyttämään. Rakkaus on korkeampi kuin oikeus, koska rakkaus yksin on täydellisin oikeus. Toinen ihminen ei voi tuomita toisen sisäisimpiä tarkoituksia, koska hänellä aina voi olla salaisia vaikuttimia, jotka tekevät, että inhimillinen oikeus itse asiassa muuttuu vääryydeksi ja tuomitsee umpisilmin. Sentähden sanoo Kristuksen laki: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, etsi toisessa samat lieventävät asianhaarat, jotka löydät itsessäsi. Ja seuraus tästä on se, että laki: hammas hampaasta ja silmä silmästä, verrattuna toisen tuntemattomiin vaikuttimiin, tähtää yli maalinsa ja tappaa tutkimatta. Kristuksen laki ei enää pane kuolemanrangaistusta täytäntöön sen ehdottomassa ankaruudessa, mutta hän on pannut sen täytäntöön omassa itsessään, yksi kaikkien edestä, koska hän kantoi koko ihmiskunnan syyllisyyden, ja koska tämä syyllisyys, johon sisältyi luomakunnan kapina luojaa vastaan, välttämättömästi oli rangaistava.

Onko siis Jumala ollut sokea kaikkien ihmisten heikkoudelle, niille lukemattomille lieventäville asianhaaroille, joita nämä voivat esiintuoda synnin kiusausten puolustukseksi? Ei, hän on nähnyt kaikki, ja sentähden hän on sälyttänyt synnin rangaistuksen, kuoleman, sen ainoan synnittömän ja pyhän niskoille, joka yksin voi kärsiä kaikkien muitten edestä, koska hän kärsi syyttömästi. Tämä on armoa ei ainoastaan teoloogien selitysten mukaan, mutta myöskin yleisinhimillisessä merkityksessä. Korkein oikeus punnitsi samalla vaa'alla kaiken synnin ja kaiken heikkouden.

Leo Tolstoi väittää, ett'ei rangaistus ole oikeutettu, ja perustaa mielipiteensä Kristuksen sanoihin. "Sinun ei pidä oleman pahaa vastaan", sinun pitää voittaman paha hyvällä. Kenelle sanoi Kristus nämä rakkauden sanat? Samoille lyhytnäköisille ihmisille, joille hän ennen oli sanonut: "elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" Ja kuitenkin rankaisi hän ei ainoastaan viikunapuuta, joka ei kantanut hedelmiä, vaan myöskin farisealaisia, Jerusalemia ja Juudaan kansaa, ja viimeisellä tuomiolla hän on sanova niille, jotka ovat hänen vasemmalla sivullansa: "menkää pois minusta, te kirotut!" Ei, Kristus ei ole kieltänyt rikosta eikä myöskään rangaistusta.

Tolstoin mukaan ei Paavali olisi kristitty, koska hän on sanonut, ett'ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja saman kirjailijan mukaan olisivat yhteiskunta ja laki epäkristillisiä, koska ne eivät voi pysyä pystyssä pahaa rankaisematta. Erehdys on siinä, että Kristus on varoittanut yksityistä ihmistä oman käden oikeudesta, ja Tolstoi on sovittanut nämä sanat yhteiskuntaan ja lakiin, välittämättä siitä, että hän sen kautta hävittää sekä lain että yhteiskunnan, jotka eivät voi pysyä pystyssä ilman tuomio-oikeutta. Kristus on sanonut: "minä en ole tullut laista päästämään, vaan lakia täyttämään", nimittäin rakkauden korkeampaa lakia. Samaten ei kristillisen yhteiskunnan lakia kaikkine sen puutteineen peruuteta, vaan täydennetään sitä rakkauden lailla. Sillä jos Jumala on antanut Mooseksen laille oikeuden tuomita Israelin kansaa, niin on hän myöskin laatinut rakkauden lain tuomitsemaan samalla oikeudella Kristuksen kansaa. Tässä on vaan kysymys kaiken sen vihan ja koston poiskitkemisestä, jotka hämmentävät Mooseksen lakia "heidän sydämmiensä kovuuden tähden". Kristuksen laki saa tuomita ja rangaista, mutta ei vihata ja kostaa. Rangaistuksen rakkaus on siinä, että sen tulee poistaa rikos ja johtaa rikollinen takaisin loukkaamansa ihmiskunnan helmaan. Ja rangaistuksen oikeus on siinä, että rangaistu on saanut sen oikeuden, joka sillä on vaadittavana yhteiskunnalta, nimittäin sovituksen syyllisyydestään.

1.4.1895.

MINÄ

Missä on itsevaltias, joka hallitsee kaikkia eläviä olennoita kehdosta hautaan ja tuolla puolellakin haudan, -- joka seuraa sinua uskollisemmin kuin varjo, missä kulkenetkin, joka suojelee sinua kaikkia vastaan, paitse itseäsi vastaan, joka vartioi sinun pienimpiäkin askeleitasi, ylentää sinut yli kaikkien muiden ja polkee kaikki muut, joka aina puolustaa sinun oikeuksiasi ja etujasi, mutta joka myöskin sisällisen voiman häntä pakottaessa voi lahjoittaa sinut pois, lahjoittaa pois oikeutesi ja etusi? Missä hän on tuo, joka ei koskaan jätä sinua, ei edes hulluuden yössä, hän, jonka sinä aina näet, jota kuulet, jonka tunnet ja jota puhuttelet, jolle uskot salaisimmat ajatuksesi ja jolta aina kysyt neuvoa suurissa ja pienissä tarpeissasi, mutta joka niin usein pettää sinut ja jättää sinut avuttomaksi, silloinkun häntä enin olisit tarvinnut? Missä on hän, jota vaistomaisesti rakastat yli kaiken muun maailmassa ja jota kuitenkin katumuksen hetkenä voit inhota, vihata ja syntymättömäksi toivoa?

Niin, kuka on hän tuo salaperäinen aina vaihteleva, uskollinen ja uskoton ruumiin ja sielun valtias, joka aina määrää ajatuksesi, päätöksesi ja toimesi? Sinä ajattelet Herraa Jumalaa taivaassa, tuota korkeinta, ensimmäistä, viimeistä ja ainoata, mutta hän ei petä koskaan, ei muutu koskaan niinkuin maallisen elämän haltija. Hän se siis ei voi olla. Sinä ajattelet suojelusenkeliäsi, joka sinua kaikkialla seuraa. Mutta hänkään se ei voi olla, hän ei ylennä sinua, ensiksi sinua masentamatta. Vielä vähemmin voi se olla joku maan mahtavista, jotka vallitsevat tänään ja huomenna ei kukaan enää tiedä, missä heidän sijansa on.

Hyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen valtaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on _Minä_ ja vielä varmemmaksi vakuudeksi _Minä Itse_. Hän on tarun peikon kaltainen: hänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta siihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä, voipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi, irvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille, jotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin seuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä, joka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin kuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet majesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos laiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota, on se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.

Semmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy mitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin teeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty jättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina parantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää perityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta. Hän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää, unohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen syntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen tahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen voimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja hellimmäksi toisten etujen valvojaksi.

Hänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen olojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi luomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on elämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä elämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin _personallisuus_. Personaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken elämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä tuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien olentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka yksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen ensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen, paon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua, pakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat itsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa ja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja sikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen yksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön. Ihmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen tarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet tunnustamaan käsitteitä _lähimmäinen_ ja _veljenrakkaus_, mutta personallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä, kansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.

Näin on _Minä Itse_ kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän haltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja eläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena _yksilönä_, jota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen olemusmuotonsa itsetietoisena _personallisuutena_. Tässä olemuksessa, samoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen elämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä enemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia yhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen jälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä hallitsevasta minästä.

Luomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa kautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt katoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys nöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta ovat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino. Mutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen personallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon taistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi voi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden, kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken täydellisyyden!

8.4.1895.

LAPSI

Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen _raison d'être_. Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä. Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa, ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan ylimeno elämästä elämään.

Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.

Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät, hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa. Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus. Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita. Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto. Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia, samoinkuin on myöhään kehittyneitä.

Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta kahdennellatoista vuodella -- aikaisemmin tai myöhemmin -- syntyy niin syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi? Elä vastaa minulle: _viaton_ lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta, itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se _ei ole teoistaan vastuunalainen_. Se ei voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus, syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä. Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista, kirkasta lapsensilmää.

Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna, se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa. Leikkikalu elää ja _on_ sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi opettaa sitä pelkäämään?

Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari, joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti, mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi, joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.

Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima, maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä lapseltanne.

Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää auringosta. Onnellinen aika, jolloin

Pahe oli peikko vain Ja surut unohdin, Kun muista, paitse luvustain Huoletta iloitsin.

Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää kaikki ja taitaa kaikki.

18.6.1895.

NUORUUS

Elämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä harjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän seisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä vastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut rinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös taivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma esiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän pyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä, vaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä olevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä tulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa. Hän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet vetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa taistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan tulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla laaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt eivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän tuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen lepopaikan harmaiden kallioiden välissä.

Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden molempien välillä tulee meidän tarkastaa.

Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole elämässä mitään syvempää _lankeemusta_ kuin lapsesta nuorukaiseksi. Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin, lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!

Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.

Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka erottaa nuo molemmat. Se on _mietiskely_, ihmiskunnan voittamaton halu verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä. Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.

Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista vuoden muka korkeampi viisaus.

Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää. Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa, joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt, mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään, mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!

Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten päälle saadakseen olla mukana näkemässä.

Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman edestä.

8.4.1895.

ELÄMÄN KESÄ JA SYKSY

Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.

Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa. Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä rakastan heitä -- ja tunnen heidät.