Part 4

Onko näissä tieteen havaannoissa mitään, joka kieltää kristinuskon? Emmekö päinvastoin näe niistä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta, suurenmoista kehityssarjaa, yhteistä syyllisyyttä, tuomiota, armoa ja koko maailmankaikkeudelle yhteistä pelastusta, joka kaikki on kuin kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu tähtitaivaaseen? Miten olisi siis Kopernikus kieltänyt Kristuksen?

Siten, että hän on siirtänyt pelastuspaikan pieneen, vähäpätöiseen taivaankappaleeseen, joka tahdottomasti seuraa toista, mahtavampiin taivaankappaleihin verrattuna vähäpätöistä aurinkoa. _Maailman_ vapahtajako olisi astunut alas noin katoavan pieneen paikkaan luomakunnassa? Ihmiskunnanko syyllisyys ja pelastus vaikuttaisi koko luomakuntaan? Mahdotonta!

Voi sinuas epäusko, sinä pieni pullisteleiva sammakko, sinä lankeat samaan ansaan kuin se esi-isäimme lapsellinen usko, joka tahtoi pitää maata kaiken keskustana! _Sinä_ et usko, sinä vaan mittaat. Ja millä sinä mittaat? Samalla mitättömällä maallisella mittapuulla, jolla turhaan olet koettanut mitata taivaanavaruuksia ja jonka tuhat kertaa olisi pitänyt vakuuttaa sinua omasta riittämättömyydestäsi. Mikä on luomakunnassa _pientä_ ja mikä _suurta_? Mikä ero on sekunnin ja vuosituhannen välillä? Mikä on suurempi ja mikä pienempi: aurinko, joka on 324,000 kertaa maata suurempi vai tuo pieni bakterio, jota täytyy suurentaa 5000 kertaa, ennenkun näemme sen tuskin näkyvänä pisteenä? Mene, mittaa äärettömyys ja sano sitten, että maa ei ole mitään, niinkuin aurinko ja niinkuin kaikki tunnetut suuruudet eivät ole mitään, mutta elä puhu tämän kurjan verrannollisen mittapuusi turvissa maan pienuudesta!

Usko tuntee muitakin henkiolentoja kuin ihmisen, mutta ei tiedä muiden taivaankappalten asukkaista. Tiede tietää yhtä vähän ja saa tyytyä mahdollisuuksien laskemiseen. Suurissa tulipalloissa ei voi ajatella olevaksi mitään elimellistä elämää. Raamattu ja historia osoittavat, että Jumala käyttää suuria joukkoja pienten kehityksen pohjana ja että hän mielellään viljelee niitä tarkoitustensa välikappaleina. Todenmukaista on, että elimellinen elämä ja äly ainoastaan kiertotähdissä löytävät olemisensa ehdot.

Myönnä aluksi todeksi, että Kopernikuksen järjestelmä ei mitään vaikuta kristinuskoon! Tämä järjestelmä on löytänyt ihmeellisen avaimen maailmankaikkeuden koneistoon, mutta se on vasta alullaan eikä ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa. Sen vastaiset keksinnöt tulevat näyttämään uusia, vielä aavistamattomia yhtymäkohtia kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Jo nyt myönnetään, ett'ei mikään estä valonsädettä, joka leimahti Jerusalemissa Kristuksen ristinpuusta sinä ja sinä päivänä, jatkamasta vielä tänäkin päivänä matkaansa läpi avaruuden. Spektraalianalyysi tutkii muiden säteiden kanssa taivaankappaleita ja jatkaa suurien keksintöjen tekemistä maailmojen yhteydestä. Yksi olettaminen tunkee tieltään toisen. Miksi vaihtaisivat kristityt varman uskonsa näin epävarmaan tietoon?

IHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA

Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä, joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa, mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä. Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti, vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä, koska hän ajattelee heidät lentäviksi.

Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva. Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.

Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa, josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei avaruuksissakin ole erämaita?

Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa? Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen alkuperään.

Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi. Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo. Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä, johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista. Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua alkulimaa, protoplasmaakaan.

Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.

Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla; kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä pelkäävät.

16.3.1895.

VALO

Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille. Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia, ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää, joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi. Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta, kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen. Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä. Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.

"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."

Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan. Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet kolme kuukautta kadoksissa!

Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren. Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit, eläimet ja ihminen ovat alkujaan _itsestään loistavia_. Se on vaan meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan, ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet: valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.

Optiikan nerokkaat keksinnöt -- valoaaltojen heijastus, imeytyminen, yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen, värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa -- ovat kaikki tieteen kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa, mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei. Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu. Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän matkan mukaan?

Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta, vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin, tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää; missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua kotiini!

Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja, jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta, kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).

ELÄMÄ

Sanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat: mitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta onhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.

No niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen, ruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella, vastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen, hermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine seikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo: se on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia? On, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut, tylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai kuollut?

Onko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin tavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu. Tai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, _skia kapnes_.

Ehkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen voima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja vastauksista riippuu sen tulos.

Yksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä ja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä nähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa luomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä näyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään elämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.

Tässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy moninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka jälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet kurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.

Turhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat toisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma. Jos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi kaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla ympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona tahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu lopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun ulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti hervaissut tahdon vapauden.

Minun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo mielipiteitä, jotka pitivät kiinni _generatio aequivoca_'sta, puolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen luomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti viehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli auringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren intialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se voi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä uskottavaa?

Sitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia _generatio aequivoca_'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien tutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut olemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä syntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy aine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi, protoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!

En ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa usko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen vihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen aivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut yhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea, typpeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut silmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei yksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti eläimellisyyteen.

Ei ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia muiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa. Mutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa ainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten kanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen veriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen syntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet, surut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota vastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.

Kaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa sitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa. Hän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi. Kuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle siveellistä maailmanjärjestystä.

Ja kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta. "Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä." Niin, parasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja uskossa.

18.6.1895.

SUKU JA YKSILÖ

Mitä on siemen? Tulevan kasvin syntymätön elämä, ajatus, joka odottaa sanaa, kysymys, joka odottaa vastausta. Tulevaisuus, suuruus, kauneus, taistelu, voitto, tappio, kaikki on kätkettynä tähän mitättömään siemeneen, jonka varpunen voi niellä. Kaikki on mahdollista, ei mikään ole varmaa. Tuuli tempaa siemenen ja sirottaa sen minne sattuu, ei kukaan tiedä paikkaa. Ehkä putoaa se mereen, tai vuorelle; missä on sen tulevaisuus? Ehkä hedelmälliseen maahan ja tekee tainta. Vielä ei ole sen tulevaisuus taattu: rikkaruoho sitä tukahduttaa, eläimet ja ihmiset tallaavat sitä, halla tappaa sen, sade huuhtoo sen pois, aurinko kuivaa sen. Monet ovat ennenaikaisen kuoleman mahdollisuudet. Ja kuitenkin voittaa elämä. Yksi sadasta juurtuu ja korvaa ne yhdeksänkymmentä yhdeksän, jotka hävisivät. Eikö tämä tapahtuisi ennakolta määrätyn lain mukaan?

Ja mitä on ihmiselämän historia muuta kuin siemenen historiaa? Se äidinkohtu, joka sitä kantaa, on itse alkanut ja läpikäynyt pitkän sarjan vaikutuksia. Toinen sarja sattumuksia, jotka kuitenkin ovat ennakolta määrättyjä renkaita maailman järjestyksessä, vie yhteen määrätyn miehen ja määrätyn naisen, ja heistä saa alkunsa kolmas lapsi. On mahdotonta, ett'ei tämä yhtyminen olisi ennakolta määrätty. Kutsukaa ennemmin mitä tahansa sattumaksi: lapsi ei voi olla sattumus. Lapsi on uusi, itsenäinen, henkinen olento, jolla on tehtävänsä ja vastuunalaisuutensa, jota ei koskaan voida luoda sattuman niskaan. Mutta molempain vanhempain vaikutukset, sekä ruumiilliset että henkiset, sisältyvät lapseen ja yhtyvät siinä muihin elämän ja ympäristön vaikutuksiin. Tuloksena on joka kerta kolmellainen yhteys perinnöllisiä taipumuksia, elämän kasvatusta ja omaa kehitystä. Kiellätkö sinä perisynnin? Miks'ei yhtä hyvin kieltää perityitä jäseniä, perityitä taipumuksia? Suku on ruumiin ja sielun pääpiirteihin nähden keskenään kaikkiyhteistä, niinkuin meri on sitä veteensä nähden. Aallot ne ne vaan pinnalla vaihtelevat. Ja lopputarkoitus on yhtäkaikki yhteistä: henkevöitynyt uusi ihminen. Mikä suuremmoinen ajatus vapauttaa meri vesihöyryiksi! Mikä maailman uudistus vapauttaa ihminen tomun orjuudesta "Jumalan lasten ihanaan vapauteen"!

Suku hallitsee meitä ruumiillisesti ruumiin toiminnan kautta, jota kukaan ei voi välttää, mutta henkisesti voi se meidän vapaassa tahdossamme synnyttää vaan taipumuksia. _Stellae inclinant, nonnecessitant_. Ei mikään perisynti, eivät mitkään perityt vaistot, himot ja halut voi vapauttaa meitä omasta syystämme. Ne kiusaavat meitä, vaivaavat meitä, eivät anna meille mitään rauhaa, mutta ne eivät orjuuta meitä, me olemme ennen kaikkia muita luotuja saaneet voiman vastustaa heitä vapaalla tahdollamme. Siinä on valtamme salaisuus maailmassa, ja siinä on meidän tuomiomme. Ei kukaan ole vanhurskas Jumalan edessä, koska ei kukaan ole kestänyt siinä taistelussa, joka on pantu taisteltavaksemme. Kaikki olemme kokonaan taikka osaksi kutistuneet aineen orjuuden alle, jonka voittamiseen vapaa henkemme on saanut voiman.

Jokainen yksityinen ihminen kätkee itsessään koko ihmiskunnan ja on osallinen sen edesvastauksesta. Sama voima, sama heikkous, samat tarpeet, samat viholliset, samat taistelut, sama juuri ja sama pohja Jumalassa. Jokainen rikos ihmistä vastaan, jokainen hyväteko on rikos tai hyväteko kaikkia vastaan. Kristuksen selitys käsitteestä "lähimmäinen" sitoo meidät kaikki yhteen. Se ratkaisee samalla kertaa sen, missä määrin _kuolemanrangaistus_ ja rangaistus yleensä on oikeutettu. Murhayritys yhtä ihmistä vastaan on murhayritys kaikkia vastaan. Yhden oikeuden loukkaaminen on kaikkien oikeuden loukkaamista. Itsemurha on rikos ei ainoastaan itsemurhaajaa vastaan, mutta myöskin sitä ihmiskuntaa vastaan, johon hän kuuluu ja josta hän on vastuunalainen. Kokonaisuus on jokaista osaansa suurempi. Oikeus on kaikkien oikeuden yhteys, eikä voi olla riippuvainen yksilön mielivallasta.