Part 2

Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on iankaikkisesta elämästä.

SYNTI, ARMO JA OMATUNTO

Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso, siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan pyhyydeksi.

Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis, iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" -- Sisällötön sana.

Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen. Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana, joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me teemme tilimme synnistä ja armosta.

Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu. Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys _tässä_ tuomiossa! Ei ole kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu, kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme kuiluunsa.

Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä, niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo: "joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin kuolema.

Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen, pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.

Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi. Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.

On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista, punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".

Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja, tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin, ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.

20.8.1895.

PAHA

"Jumala katsoi kaikkia kuin hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen hyvät!" -- Mistä tuli sitte paha maailmaan?

Ei, Jumala ei ole luonut pahaa, vaan hän on luonut vapauden. Ilman vapautta olisi Jumalan luoma ilman mitään siveellistä arvoa. Ilman valitsemisen vapautta ei hyvällä ole oikeutta kutsua itseään hyväksi, ja väärinkäytettynä on vapaus pahan alku.

Mitä? -- huudahtaa loukkautunut tunteeni, olisiko vapaus, järjellisen olennon korkein etu, vapaus, jonka puolesta maailman parhaimmat ja jaloimmat ovat kaikkina aikoina taistelleet ja vertaan vuodattaneet, olisiko se pahan alku? Muistele historian hirmuvaltiaita, pystytä kunniapatsaita Filip II:lle ja Metternichille, polvistu, orja, Aasian itsevaltiaiden edessä! ja julista tätä oppia silmät häpeästä maahan luotuina!

Kärsivällisyyttä! Vapaus on jokaisen ajattelevan olennon ensimmäinen tarve. Minä palaan vielä siihen. Mutta vapaus on valtaa ja valta viekoittelee. Mahtava tahtoo olla yksin mahtava, vapaa tahtoo olla yksin vapaa. Meidän tulee muistella kertomusta ensimmäisestä luomisesta löytääksemme pahan juurta.

Ensimmäiset luodut olennot olivat enkeleitä, joille oli annettu vapaus, joka oli paljoa suurempi kuin ihmisille annettu, koska he eivät niinkuin hän olleet sidotut aikaan eikä paikkaan eikä maan tomuun. He olivat mahtavampia kuin maailman mahtavimmat; mutta tyytyivätkö he siihen? Eivät, heidän vapautensa oli yhdessä ainoassa kohden rajoitettu siten, että heidän tulisi tunnustaa ja totella luojaansa herranaan ja mestarinaan. Tämä ainoa side painoi heitä, tuntui riistävän vapaudelta kaiken sen arvon. He nousivat tätä ainoata sidettä vastaan saavuttaakseen täydellistä vapautta. Heille oli tuntematonta se, mitä me kutsumme rakkaudeksi ja kiitollisuudeksi.

Kaunein ja lahjakkain näistä onnellisista, vapaista olennoista oli Saatana, -- ei se tyhmä, pilkattu, kurja, sarvipäinen ja kaviojalkainen perkele, joksi kansantaru vihassaan ja pelossaan on hänet alentanut, vaan Miltonin Saatana, ylienkeli, jonka äly on terävä ja jonka voima on jättiläisen. Muutamat uskovat, että Saatana oli asunut maailmassa ennen ihmisen luomista ja että hän sentähden vihasi jälkeläistään ihmistä, mutta tätä vaikutinta ei tarvita. Tekemällä tyhjäksi sen, mitä Jumala oli tarkoittanut ihmisellä, kosti hän Jumalalle.

Historian takainen tapahtuma muutamain enkelien kapinasta ja kukistumisesta on meille tunnettu raamatun hämäristä viittauksista. Tämä oli ensimmäinen paha maailmassa, ja se oli syntynyt vapauden väärinkäyttämisestä ylpeydessä ja vallanhimossa. Ja tässä pahassa kehittyivät langenneet enkelit yhä enemmän kärsiessään tappion häpeää ja rangaistuksen kahleita. Alkujaan hyvä Saatana paatui yhä enemmän ja muuttui pahan periaatteeksi, lakkaamatta silti olemasta persoonallisuus.

Voisihan, inhimillisesti puhuen, sanoa, että Jumala on tehnyt kokeita vapauden kanssa. Ensin korkeamman vapauden kanssa, joka ei onnistunut. Sitten rajoitetumman vapauden kanssa, joka annettiin ihmiselle, eikä sekään onnistunut. Mutta Jumala ei kokeile, ja kaikkein vähimmin kokeilee hän luotujen olentojensa onnen kanssa. Kaikki oli ennakolta tiedettyä, kaikki oli koetusta, jossa luomakunnan korkein positiivinen perusajatus olisi voitettava, samalla kun kuona, alhaisempi ja negatiivinen omaan mitättömyyteensä menehtyi.

Seurasivat sitten nuo perityt, itämaiseen pukuun puetut muistot paratiisista, käärmeestä ja ihmisen ensimmäisestä synnistä. Nuo kaksi lasta eivät voineet vastustaa lasten halua makeaan hedelmään. Tämän lasten tarun salaperäinen syvyys on siinä, että se vielä tänäkin päivänä uudistuu jokaisessa lastenkamarissa ja jokaisessa ihmissydämmessä. Kaikki synti on, niinkuin näiden lasten synti oli, ihmisen tahdon kapinoimista Jumalan tahtoa vastaan. Heidän heräävä omatuntonsa, heidän verukkeensa, häpeänsä ja katumuksensa, uudistuu yhä aivan samoissa pääpiirteissä. Vielä tänäkin päivänä hävittää hyvän ja pahan tiedon puu lapsuuden paratiisin. Käärmeen sanat: "Te tulette niinkuin Jumala" kuuluvat vielä jokaisessa ihmissielussa, Kristus antoi näille sanoille toisen merkityksen: "Teidän tulee olla pyhät, niinkuin taivaallinen isänne pyhä on".

Paha syntyi siis vapauden väärinkäyttämisestä ja teki vapaudesta sen vastakohdan. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja." Ihminen on maan elävä sielu ja käsittää sen vuoksi koko alemman luomakunnan. Hänen lankeemuksestaan seurasi luonnon lankeemus, kaikkien sota kaikkia vastaan ja kaikki se hirvittävä itsekkäisyys, joka nyt saastuttaa ja surettaa kaikkia eläviä olennoita. Petoeläimiä ja myrkyllisiä kasveja ei ollut paratiisissa. Kuolema seurasi heti kohta lankeemuksen jälkeen. Jumala antoi alastomalle ihmiselle hänen ensimmäiset vaatteensa eläinten nahoista, siis tapetuista eläimistä.

Saatanan, perkeleen, joka on kapinoitsija, murhamies ja valehtelija alusta pitäen, on Kristus voittanut, mutta hänellä on lupa kiusata ja koetella ihmistä tuomiopäivään saakka, koska ainoastaan se, joka on "voittanut", on otollinen tulemaan Jumalan valtakuntaan. Lutherus laulaa: "Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen". Ja tämän kavaluuden voima on suurin silloin, kun emme aavista hänen läsnäoloaan tai kiellämme hänen olemassaolonsa. Hänen parhaita temppujaan on se, että hän antaa nauraa ja pilkata itseään, ett'ei kukaan pelkäisi häntä. Kuulosta, ja sinä olet jokaisessa sanassa, jokaisessa itsekkäässä ajatuksessa tunteva hänen käärmeen äänensä sisimmässäsi! Mutta elä pelkää häntä, seiso häntä vastaan, ja hän on pakeneva luotasi: hän on pelkuri, niinkuin kaikki tyrannit. Valvo, rukoile, ja sinä olet paljastava valhettelijan tuhanten valepukujen takaa. "Yksi ainoa sana voi hänet langettaa."

Paha ei ole itsessään mitään. Paha on olemassa ainoastaan sen kautta, että se kieltää hyvän, niinkuin pimeys on olemassa ainoastaan sen kautta, että valoa puuttuu. Ei ole kahta maailman valtiasta, paha ja hyvä, ainoastaan yksi valtias, hyvä. Sillä vastoin tahtoaankin palvelee pahakin Jumalan tarkoituksia, eikä se muuta voi kuin voimattomuudessaan kieltää. Mutta kaikki kieltäminen haihtuu pois omaan tyhjyyteensä. Paha on vaan ohimenevä kohta ajassa ja häviää iankaikkisuudessa.

5.8.1895.

KAIKKI-YHTEISYYS

Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta, ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi, halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi, itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan. Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!

Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat, tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin mikään tyranni maan päällä?

Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka uskovat hänen nimeensä!

Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa: _kaikki-yhteisyys_, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri, sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle, joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.

Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa, jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa, on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa jo maalliseenkin elämään.

Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa alkulähteessään.

6.8.1895.

SALLIMUS

On jo mainittu, että tilastotiede, joka pitää kirjaa ajan ilmiöistä, lyhyempien ajanjaksojen kuluessa osoittaa paljon epäsäännöllisyyksiä, jota vastoin se näyttää yhä säännöllisempiä tuloksia, kuta pitempi on se ajanjakso, jota tarkastelemme. Kaksikymmen-vuotisesta nuorukaisesta näyttää hänen kulunut elämänsä mutkaiselta, jyrkältä mäeltä; viisikymmen-vuotiaana näkee hän kukkulain ja tasankojen vaihtelevan; seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana esiintyy kaikki tasankona, koska välimatka tasoittaa kukkulat ja syvänteet.

Historiata kohtaa sama ilmiö sen luodessa katseensa yli vuosituhanten. Kukkulat, jyrkänteet, laaksot ja tasangot kyllä ovat olemassa, mutta katsoja näkee vain meren, jonka aallot haihtuvat kauvas silmän siintämättömiin. Olen nähnyt historiaa esitettävän monelta eri kannalta, ajanjaksolliselta, valtiolliselta, kansalliselta, sivistyshistorialliselta; mutta en ole siinä huomannut maailman johtoa ulkopuolella kristillistä elämän katsomusta. Olen nähnyt aaltoja ja taas aaltoja, mutta en merta. Missä on meri? Missä yhtenäisyys, johtopäätös, johtava käsi? Yksityiskohdat rasittavat ja himmentävät katsettamme. Vähän auttaa, että lopputarkoituksiksi asetamme yleisiä näkökohtia: sivistyksen, jalostumisen, onnen, vapauden, veljeyden. Missä on meillä todistus siitä, että tämä tarkoitus joka hetki vaikuttaa maailman tapahtumiin ja että jokainen näennäinen taantumisaskel kokonaisuuden kannalta katsottuna osoittautuu edistykseksi?

Koetan tuonnempana selittää tätä puhuessani "maailman historian pääpiirteistä". [Esitelmä tästä aineesta, nimeltään "Det providentiela i verldshistorien" kirjoitettiin jo v. 1890 yliopiston 250 vuotis-riemujuhlaan Turussa. _Ulosantajan muistutus_.] Aine on niin runsas ja tärkeä-arvoinen, että sen voi valaista ainoastaan historia itse.

Koska jokainen ihminen on pienoismaailma, mikrokosmos, ja koska häneen siis sisältyy koko ihmiskunta, uusiutuu maailman hallinto jokaisen yksilön elämässä ja kohtaloissa. Ei ole mitään kohtaa elämässämme, suurta tai pientä, jossa voisimme välttää sen vaikutusta. Vaikea on saada tätä mahtavata vaikutusta sopimaan tahdon vapauteen. Meillä on tässä yksi inhimillisen olemuksen salaperäisimpiä arvoituksia. Filosofia ja sen determinismi ovat purreet hampaansa rikki tähän kivikovaan pähkinään. Antiikin kohtalo ja muhamettilaisten fatalismi tekivät ihmisestä orjan. Ainoastaan kristillinen maailmankatsomus vapauttaa meidät yhdistämällä Jumalan ja ihmisen rukouksessa: "tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa!"

On verrattain helppoa ajatella sallimuksen johtoa suuressa, mutta yhtä helppoa ei ole ajatella, missä johto päättyy pienessä? Taistelussa joudutaan tappiolle, valtaistuin kukistuu, laiva joutuu haaksirikkoon, ystäviä pelastuu hengenvaarasta, sen me kyllä ymmärrämme, se oli niin sallittu, mutta mitä se on, kun jalkani kompastuu, hammastani pakottaa, kun lehti putoaa puusta tai nappi liivistäni? Kristus on sanonut: Teidän hiuksenne ovat kaikki luetut.

Kun on kysymys maailman hallinnosta, täytyy meidän luopua tavallisista käsitteistämme, mikä on _pientä_ ja _suurta_. Jalka, hammas, lehti ja nappi ovat yhtä hyvin sijoitetut tapausten sarjaan kuin taistelu, valtaistuin, laiva ja ystävän pelastus. Se, mitä me kutsumme _sattumaksi_, on vain kykenemättömyytemme nähdä yli tapausten syiden ja seurauksien. Putoavalla lehdellä on entisyytensä puun kasvamisessa, maanlaadussa ja vuodenajassa, ja tulevaisuutensa siinä kasvullisuudessa, jota tämä lehti on edistävä, sittenkun se itse on mädäntynyt. Liivini napilla on entisyytensä nappitehtaassa, rihmassa, räätälissä ja siinä, millä tavalla minä kulutan; tulevaisuutensa on sillä siinä, mikä kerran on tuleva tästä napista, kun se on murentunut atoomeiksi. Kaikki tämä on meille yhtä arvaamatonta pienessä kuin suuressakin. Kuka voi sanoa, mikä hedelmällinen kasvullisuus vielä voi versoa pudonneesta lehdestä tai mitä uusia elimistöjä kerran on syntyvä napin atoomeista?

Alentuuko se käsi, joka ohjaa maailmoita, suuntailemaan korttipelin pieniä tapahtumia? Me häpeämme sitä tunnustamasta ja kuitenkin uskovat monet hyvään ja huonoon onneen pelissä, ennakolta määrättyyn myötä- tai vastoinkäymiseen tuhansissa pikku asioissa! Taikausko on vaan uskon irvikuva. Lakkaa hakemasta lukemattomia sommitelmia, joista et koskaan voi saada selkoa, ja etsi sallimuksen johtoa kaikessa, jossa sinulle ja maailmalle näyttää olevan järjellinen merkitys. Käy rauhallisesti levolle köyhänä, neuvotonna ja auttamatonna tietämättäsi, mistä huomenna olet löytävä leivän tai keksivä keinon; isäsi taivaassa tietää tarpeesi.

Mikä suuri tyydytys sinulle tietäessäsi, että on olemassa aina valvova silmä, aina uupumaton rakkaus kaitsemassa tuota aina vaihtelevaa ja ylen heikkoa ihmiselämää!

21.2.1895.

IHMETEOT

Mitä on ihmeteko?

-- Se on sitä, joka on ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa tai jota ei niiden avulla voida selittää.

-- Tunnemmeko kaikki luonnonlait?

-- Emme, me tunnemme vaan osan ja keksimme yhä uusia, ennen tuntemattomia.

-- Kuinka rohkenemme siis epäillä ihmetekoa? Sehän voidaan selittää uuden, vielä tuntemattoman luonnonlain avulla.

-- Näytä se ensin tosiasiaksi, niin tahdomme me tutkia sen syitä ja seurauksia.

-- Eivätkö raamatun ihmeet ole todistettuja tosiasioita, henkilöiden näkemiä, jotka kahdeksantoista vuosisataa on tunnustanut luotettaviksi?

-- Anteeksi, todistajain luotettavaisuutta ei kukaan ole epäillyt, on ainoastaan epäilty heidän ja heidän aikakautensa kykyä oikein arvostella näitä luultuja tosiasioita.

-- Kuka vallitsee luonnon lait?

-- Olkoon vaan, että se on Jumala, joka on ne luonut.

-- Onko Jumala kaikkivaltias?

-- On, epäilemättä.

-- Mutta jos Jumala on kaikkivaltias, niin voipihan hän jotain tarkoitustaan varten muuttaa luonnonlain tai siksi kerrakseen lakkauttaa sen voiman.

-- Ei, hän on luonut ne muuttumattomasti vaikuttaviksi, koska hänen luomakuntansa ilman sitä ei voisi pysyä.

-- Mistä me sen tiedämme?

-- Siitä, että sama voima muuttumattomasti synnyttää saman vaikutuksen, niin pitkälle kuin kokemuksemme ulottuu.

-- Kokemuksemme ei ulotu pitkälle. Olisiko Jumala tässä ainoassa tapauksessa, mitä luonnonlakeihin tulee, rajoittanut kaikkivaltiutensa?

-- Olen jo huomauttanut, että ilman sitä tulisi hänen luomakuntansa kukistumaan. Jos aurinko olisi pysähtynyt minuutiksikaan Ajalonin laaksossa, olisi maailman järjestys tullut häirityksi ja koko aurinkokunta olisi romahtanut pirstaleiksi.

-- Ei pidä käyttää tieteen raskainta moukaria murskatakseen niin hentoa perhosta kuin on rahvaanluulo. Eikö ole silminnähtävää, että raamattu tässä mainitsee vaan rahvaanluulon? Emmekö sano, että aurinko seisoo kolme päivää yhdessä kohti kevät- ja syyspäivän tasauksen aikana?

-- Ahaksen päiväkellosta ja auringosta Ajalonin laaksossa ei puhuta rahvaanluulona, vaan ihmeenä.

-- Raamatun ihmeet tarkoittavat aina ihmisten uskoa. Tosiasia on, että Israelin kansa näki illan valkenevan, olkoon syy siihen nyt sitten mikä tahansa, näki siinä ihmeen ja sai rohkeutta voittamaan. On vaikeamminkin selitettävä ihme, johon Vapahtajakin vetoo, nimittäin Joonas merieläimen vatsassa. Ja kuitenkaan ei kertomuksessa (Joon. 2 luku) panna mitään painoa eläimeen, mutta sitä enemmän meren syvyyteen. Sellaista on luettava lapsen uskolla. Ei ole sekotettava pääasiaa sivuasioihin.

-- No hyvä. Maailman avaruuden mekaniikka perustuu vetovoimaan, painolakiin. Jos painolaki hetkeksikään lakkautetaan, sortuu koko maailma. Ja kuitenkin sanotaan, että Vapahtaja kulki veden päällä.