Part 10

Nämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat useimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin. Ensimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien täydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi ojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden. Meistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys ylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa. Onko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan riemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen ihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden ja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä miekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja tarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko kukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi voinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen, jalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita, jotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin erikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin nähden?

Ei, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa todistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian omaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka jakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että maineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät kosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa maine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä päin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta joka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä, jotka maine julistaa suosikeikseen.

Suuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään suuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen hyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa tarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että nöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta tarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.

Ei voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset eri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon ilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut tuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän epäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä syntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle, että elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin loppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.

14.12.1895.

UNHOTETUT

Seisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen oikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa paljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä unhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta ja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa palvelemista.

Nöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä puutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen sananlasku sanoo: "Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin laitetaan". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: "He ovat saaneet palkkansa". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä ovat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian tänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: "He ovat ahertaneet kaiken elämänsä hautakirjoitustaan varten". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla puolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia, ei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä, jota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on todistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua nimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä kallisarvoinen perintö _ajassa_, mutta ei siinä iankaikkisuudessa, johon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä sinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu sanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot -- ja tuomio.

Ihmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee aurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät omaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei ylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus ole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: "Köyhänä oleminen on turvautumista omaan itseensä". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos sinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa sinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja kaikki muistaa, ystävä Jumala.

Kun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää kaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi ja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää yksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen säästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.

Jos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto vaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat sitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja jälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä lastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta on hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin, ne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan jäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken personallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon kuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen kuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa muistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin joukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru etsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin tapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta kaikki tämä on _ajan_ käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.

Elköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien korkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä personallinen kunnia ovat kristillisiä. "Kaikki kukkulat alennetaan ja kaikki laaksot ylennetään."

MUISTOPATSAAT

On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää loistoaan minunkin nimeeni.

Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.

Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat, kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.

Suomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen ensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas runoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa ja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.

Suotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys, että saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on jotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa jäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa poismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle sekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon kateus ei pääse käsiksi.

Jos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän kuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä riveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan haudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.

Jos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään säälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien kankeilla huulilla! _Vanitas vanitatum_.

MAINE

Byron heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa kuuluisa. Tunsiko hän olevansa onnellisempi silloin kuin ennen taistellessaan tuntematonna runouden kruunun puolesta? Ehkä, ehkä ei. Hän löysi kunnian, mutta rauhaansa ei hän löytänyt. Hänen koko elämänsä oli rauhaton aalto. Oikeutetuimmassakin taistelussa tarvitsee sielu hengähtää päämääränsä varjossa.

Kunnianhimo ei tunne mitään lepoa. Pieni personallisuus asettuu aina suuren tarkoitusperän eteen ja himmentää sen varjollaan. Ajallinen tarkoitus sekaantuu aina suureen tulevaisuuden ajatukseen. Kaarle IX olisi tarkkanäköisyyteensä katsoen ollut Ruotsin suurin kuningas, ell'ei hänen olisi tarvinnut taistella säilyttääkseen valtaistuinta suvussaan.

Kristinusko antaa suuren arvon rakkaudelle, pienen maineelle. Suurimmat ja jaloimmat ihmiset ovat tunteneet suurempaa onnea lapsen tai tuntemattoman talonpojan vilpittömästä ihailusta kuin istuessaan riemuvaunuissaan riemuitsevien joukkojen heille hurraata huutaessa. Ylistyspuheet ja julkiset kunnianosoitukset tuntuvat heistä nöyryytykseltä, koska tuomari heidän sisässään punnitsee heitä kultavaa'alla ja huomaa heidät liian köykäisiksi. Herjattaessa ja paneteltaessa vaipuu vaaka joskus liika syvälle. Mielittely on aina loukkaus, koska se alentaa mielitellyn arvostelun mielistelijän arvostelun alle.

Jos tutkimme ylistellyn miehen tai naisen arvoa, tapaamme joskus hiukan kunnioitusta ja rakkautta, mutta aina paljon vaahtoa. Useimmat ihailijat matkivat, mitä muut ovat sanoneet ennen heitä; muutamat tuomitsevat mieltymystensä mukaan, toisia ihastuttavat erityiset valon välähdykset. Arvostelijat taas mittaavat ennen tekemänsä kaavan mukaan. Ylen harvat ymmärtävät personallisuuden kokonaisuudessaan; yksi ainoa suora ja tarkkanäköinen ystävä on enemmän arvoinen kuin tuhansien ylistykset.

Elämän tarkoitus on kaikki, sen maine ei ole mitään. Tarjoa Ferdinand Lessepsille Aasia ja Afrika alusmaiksi, jos hän täyttää Suezin kanavan soralla, ja hän on vastaava: olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen kaivanut Panaman kannaksen! Mutta tarjoudu vaihtamaan nuorukaisen 20 vuotta hänen 82 vuottaan vastaan, jos hän tahtoo luopua maailman-historiallisesta maineestaan ja hän on vastaava: kernaasti, saanhan sitten aikaa yhdistää kaksi uutta maanosaa toisiinsa.

KIRJA

Mikä on kirja? Aatemaailman varjo, jähmettynyt sana, paperille valokuvattuna. Ei ei-mitään, ei kaikki. Kirja on aina jotain, aina palanen ihmiselämää, vaan sittenkin ainoastaan palanen. On ainoastaan _yksi_ kokonainen kirja, raamattu, joka yksin käsittää Jumalan ja ihmisen, henkielämän ja luonnon elämän. Kaikki muut kirjat puhuvat ihmisestä tai hänen asioistaan, joka ilman Jumalaa on pyörivä kivi pyörivän pallon päällä.

Kaikki muut kirjat ovat katkelmia, osia. Ei mikään, ei edes kaikkein täydellisimmin sepitetty tieteellinen jäjestelmäkään voi tyhjentää ajatusta tai kokonaan kuvastaa elämää. Ammenna kauhalla valtamerestä! Mutta kaikki kirjat sisältävät pisaroita tästä merestä. Ei mikään kirja ole niin kokonaan aatteita vailla, niin tyhjä, ett'ei siitä löytyisi pohjakerros ihmiselämää. Ei ole mitään niin köyhää ihmiselämää, ett'ei siinä olisi tähteitä ihmisyydestä. Mielisairaan katkonainen ajatuksen juoksu voidaan hetkeksi liittää yhteen, niinkuin stereoskoopin kaksi kuvaa yhdistyvät toisiinsa yhdeksi kuvaksi. Tylsämielinen nukkuva sielu voi välistä hänen katseessaan kuvastaa salattua sisäistä elämää. Kehnoinkin kirja voi sisältää opetuksen. Vanha ilmoituskalenteri, joka aikoja sitten on tehtävänsä täyttänyt, voi todistaa siitä elämästä, joka sen ilmestymisaikana alettiin. Polta rekilaulu, niinkuin poltetaan madonpesä tai kuivanut risukoko, kelpaahan tuhka aina johonkin, mutta elä luule, että se on jälkeä jättämättä kulkenut maailman läpi!

Kirjat voivat elää, se on niitä luetaan vuosituhansien kuluessa, niinkuin muinaisintialaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia, mutta niinkuin eläinmaailmalla on kirjamaailmallakin keinonsa liiallisen tuotannon ehkäisemiseksi. Eivät edes kalliopaasien ja assyrialaisten tiilikivien kirjoitusmuumiat säily häviämästä. Niistä lukuisista lampaiden luista, eläinten nahoista, pergamenteista, papyruksista, lumppu-, riisi- ja puupapereista, joihin ihmishenki on puumerkkinsä piirtänyt kirjoitettuna tai painettuna, on jälellä vaan puoleksi unhotettuja repaleita kirjastoissa.

Mitä on kirjasto? Ihmishengen kirkkotarha täynnä tulevien keväiden siemeniä, mutta vielä täydempänä kuluneiden kesien kuihtuneita lehtiä. Kirjailijan maine on omenankukka: omena syödään tänään; kuka muistaa sen huomenna ja kuka muistaa kukkaa? Ensimmäinen uusi tuulahdus hävitti sen lehdet: joka oli elinehto uusille kukille ensi kevännä.

Kun meidän aikanamme näkee kirjastojen huolellisesti vuosi vuodelta kokoovan kaikkia kirjoja, joutuu ihmettelemään, kuinka kauvan riittää latoja näille kuihtuneille lehdille. Saksan kirjamarkkinoilla kaupitaan vuosittain 30,000 uutta teosta 30 miljoonassa kappaleessa. Se on kalain mätiä ja hyönteisten munia: lyhyen ajan kuluessa täyttyisi niistä meret ja maat, ell'ei luonnonlaki tuomitseisi 99:ää 100:sta ennenaikaiseen häviöön. Mikä läksytys herkkäuskoiselle kirjailijalle, että hänen nimensä on muka oleva kuolematon ja hänen vaikutuksensa pysyvä! Kuka muistaa huomenna niiden kirjain ja kirjailijain nimiä, jotka tänään ovat kaikkien huulilla? Muutamat pysyvät pinnalla yhden sukupolven ja uppoavat sitten vähitellen, nousevat ylös, uppoavat taas syvyyteen ja hautautuvat lopulta luetteloihin, saaden hautauskirjoituksensa kirjallisuushistoriassa.

Vaikutus tekemällä tehdystä kirjasta, joka rakentaa talonsa piirustuksen mukaan, ei voi vetää vertoja eletyn kirjan vaikutukselle, joka kertoo elämänsä tarinan, missä lukija aina tuntee jotain omasta itsestään.

Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! -- Puhu, Herra, sinun palvelijasi kuulee!... Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnän avulla on turhaan koettanut ratkaista; vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän, ja välikappale, joka epäillen piirtää nimensä kansilehdelle, osaa helposti erottaa sen, mikä hänelle annettiin, siitä, mikä on omaatekemää, mikä vaan on sen varjoa.

On siunatuita kirjoja, samoinkuin on kirotuita kirjoja. Eikö ihmiselämä ole täynnä itsetiedottomia tai puoleksi itsetiedottomia mielijohteita? Miksi ajatus yksin jäisi niiden vaikutusta vaille? Taiteilija ja kirjailija taistelevat usein tuota epätoivoista taistelua teoksensa synnyttämisestä, kunnes Prometheon kipinä antaa eloa kuolleelle sanalle. Kaikki vuosisatoja kestäneet teokset ovat syntyneet inspiratsioonista. Taito valmistaa, henki käskee tekemään. Juhana Gutenberg sovittaa yhteen muutamia puusauvoja ja keksii kirjapainotaidon. Tuomas Kempiläinen kirjoittaa muistiin yksinäisten hetkien ajatuksia hämärässä luostarikammiossa, ja vielä 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen luetaan näitä ajatuksia mökkiläisten majoissa Suomen saloilla...

1.7.1887.

MÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA

Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen edessä on jotain, joka on tuleva.

Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä, rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys, korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä kiinnekohta aaltoilevassa meressä?

Hän kysyy: -- ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat takaisin keskipisteeseen. Ja _hän_ on keskipiste. Se on hän, joka vallitsee maailman kaikkeutta.

Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi. Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta, että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän, katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu huomenna, -- tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä lähimmistä naapureista, -- hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton, tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden kanssa edessään.

Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään maailman kaikkeuden.

Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään. Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään, laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".

Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan. Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode. "Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."

Avaa kehä!

Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma? Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai liikkuuko se eteenpäin?

Avaa kehä!

Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti, joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava äärettömyyteen.

Avaa kehä!

Hyvä. Mutta _missä_ on sen avain?

Taas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on Kristus.

Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka avaa lukitun portin -- ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla, kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei _kehissä_, vaan _kierteissä_.

Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu, luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan" on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään, voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.

Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala on itse aine -- eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman hallintoa _määräperäiseksi_, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet luotavat, järjestettävät ja johdettavat.

Määräperäinen -- alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu maailmanjärjestys -- se on historian ajatus. _Ilman_ sitä on kaikki mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen _kautta_ saa näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä niiden johdonmukaisessa yhteydessä.

Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari, tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten. Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme."