Part 1

LEHTISIÄ MIETEKIRJASTANI

Kirj.

Zacharias Topelius

Suomentanut Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS:

Ulosantajain esipuhe Kuinka ajatukset kuihtuvat Uskoni Usko ja tieto Kuolemattomuus Iankaikkinen elämä Synti, armo ja omatunto Paha Kaikki-yhteisyys Sallimus Ihmeteot Enkelit Tuhatvuotinen valtakunta Tuomio ja maailman loppu Maanpallo maailman-kaikkeudessa Ihminen maailman-kaikkeudessa Valo Elämä Suku ja yksilö Minä Lapsi Nuoruus Elämän kesä ja syksy Rakkaus Koti Koulu Kansa ja isänmaa Kirkko Saarnamies Opettaja Painetun sanan edesvastaus Sanomalehdistö Puolueet Raha Työ Ajatus Suuruus Unhotetut Muistopatsaat Maine Kirja Määräperäisyys maailman historiassa Perusviivat

ULOSANTAJAIN ESIPUHE

Tähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota "Mietekirjansa" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo oli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle tilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi pannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska hän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän kokemuksista.

Alkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia kuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan "Lehtisiä mietekirjastani", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi kirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat seuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta niitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet julaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia käsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti julaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten sisällön.

Kunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein useimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin tekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi muuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta oikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä, kuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.

Muissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä valmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään viimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen tehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän itsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on ulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun 12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja työvoimissaan.

Z. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat, vastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan esipuheen katkelmassa: "Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä paljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei mikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet haihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko, jolla on edesvastuunsa."

Helsingissä Lokakuulla 1898.

KUINKA AJATUKSET KUIHTUVAT

Olen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee ja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin -- runoilija ratsastelee sillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan -- koronkiskuri lyö sen rahaksi, -- suutari naulitsee sen kengän pohjaan -- tylsämielinen tuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei voi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja ei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman historia.

Koettakaamme sitä kuvin esittää -- olettakaamme, että se on aalto: että se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka lentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi se kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti -- jos se on syntynyt ihmisen aivoissa -- se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu, sammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden ajatuksen -- Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai tahtomattaan.

Ajatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka ajatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy syksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta syksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on vanhain onni.

Monet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä tuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta, paistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.

2.7.1890.

USKONI

Usko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri. Sentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.

Uskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita ainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän uskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa, mutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen. Tässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.

Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon uskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä kirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi, että se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta. Uskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis kolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja sen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en järkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta on kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.

Yhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä luonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat syntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta ovat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi sitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä kiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi sovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko varsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin: _Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan. Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun ja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen elämään._

Ei sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä kaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen, joka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni tästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin, ja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun paljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.

En ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä hyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja erehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun Kristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi nähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten Jumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon; tiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea, ainoa mahdollinen?

Kristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan sisällisen kokemuksen tietä. Sitä _puuttuen_ päättelemme niinkuin sokea väreistä, sen _omistaen_ täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan ja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta, tutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse on vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat, jotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta tai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin, että heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti ristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät totuutta.

Olen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään arvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt tehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.

Olen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen pienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi kreikkalaisessa alkutekstissä sanan _hades_, kuoleman valtakunta, johon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia välttääkseen käänsi Lutherus sanan _hades_ sanalla _helvetti_, "alas astui helvettiin". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen tuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis astunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa näin: "astui alas kuoleman valtakuntaan".

Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi. Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24--28 perusteella. Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus, jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.

Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika, ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista, sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan henkeä.

1.8.1895.

USKO JA TIETO

Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto, joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta, tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.

Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina. Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan. Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo: me _tiedämme_, ketä _uskomme_. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä, joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde. Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon, lähteeltä mereen?

Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää. Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa, ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon alaiseksi.

Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen, ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa; hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.

Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko, olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on sisällötön sana. _Natura abhorret a vacuo_, luonto ei siedä mitään tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä. Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli, oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!

8.8.1895.

KUOLEMATTOMUUS

Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema, hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme, taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme, uskoisimme ja ajattelisimme?

Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä. Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila, häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän valoisilta vaaroilta!

Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu. Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi umpisolmuiksi.

Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan, koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.

Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.

Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni, että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja täydentää hänen töitään.

Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen? Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!

Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi oikullinen, julma, kova kohtalo.

Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä, niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti, jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!

IANKAIKKINEN ELÄMÄ

Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden olemassaolon, uuden elämän.

Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin, joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa, "die Wüste des Denkens"... Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on jatkuvan kehityksen ehto.

Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti, hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi hän itseensä yhdistää ne, jotka _eivät tahdo_? Jumala ei ole voinut armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli, joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".

Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana _aionios_, jonka Lutherus on kääntänyt sanalla _iankaikkinen_, merkitsee kreikkalaisessa alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle, katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen, jää se, jota raamattu kutsuu _toiseksi_ iankaikkiseksi kuolemaksi. Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi muoto.

Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle, joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun he vaan _tahtovat_!

Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat, tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän toivominen heille täydellistä lepoa.

Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut, puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä, vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin. Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon. Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla esittää ratkaiseva tulos.