Chapter 3

Ihmis-joukko vastasi vaan yhteisellä, kamalalla parkumisella: heidän sydämensä olivat pakahtua, pitkin yötä valvoivat kadulla nämä ihmiset, jotka eivät olleet syypäät tähän kiroukseen enemmän kuin lumen alla nukkuvaiset kukkasten juuret. He eivät uskaltaneet panna maata: he eivät tietäneet koska vihollinen heitä saavuttaisi. He eivät uskaltaneet paeta: voisihan vihollinen olla heitä väijymässä heidän omissa metsissään. Yksi mies huusi korkealla äänellä: "pitääkö meidän jäädä huoneisimme, jotta he savuttaisivat meitä ulos niistä, ikäänkuin mehiläisiä pesistä? Paetkaamme!"

Mutta Reine Allix'in tyyni, vakava ääni lausui, häntä nuhdellen: "Se, joka tahtoo, juoskoon niinkuin jänis koirien edestä juoksee. Minä ja omaiseni tahdomme odottaa kotimme katon alla".

Ja heitä hävetti että heitä urhoollisuudessa voittaisi vaimo, vieläpä vaimo, joka oli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, eikä kukaan enää pakenemisesta puhunut. Koko yön he valvoivat tuulessa ja kylmyydessä; lapset värisivät vilusta, pitäen äitien helmoista kiinni, ja miehet katselivat tylysti liekkien hohdetta pimeällä, tähdettömällä taivaalla. Kaiken yön saivat he olla rauhassa, vaikka vähä väliä kaukaa kuului kiväärien laukauksia ja peljästyneet eläimet pakenivat lehdettömistä metsistä sekä lampaat pelosta laitumilta juoksivat.

Päivä koitti harmaana, kolkkona, kylmänä. Paksu sumu, valkoinen ja kostea, peitteli virtaa. -- Idässä, mistä tiesivät auringon nousevan, näkivät he ainoastaan liekkien raivoa ja mustia savupylväitä, jotka pyrkivät yhteyteen raskaiden pilvien kanssa.

"Annetaan heidän tulla ja mennä rauhassa, jos sen tekevät", sanoi vanha Mathurin. "Mitä me voimme tehdä? Meillä ei ole aseita eikä ruutia, tuskinpa sotilaitakaan -- meillä ei ole mitään turvaa".

Bernadou ei lausunut mitään, mutta hän ojensi solakkaa vartaloansa, ja hänen totisissa, sinisissä silmissään ilmautui jotakin salaman-tapaista.

Reine Allix katseli häntä, istuen talonsa ovella. "Kätesi ovat rehelliset, sydämesi ja omatuntosi puhtaat. Älä pelkää kuolemaa, jos se on tarpeellinen", sanoi hän nuorelle pojanpojalleen.

Bernadou loi silmänsä häneen, hymyillen. Margot hiipi katkerasti itkien miehensä luo. Bernadou syleili häntä hartaasti ja suuteli häntä lempeästi, mutta hänen sydämensä ajatuksia käsitti vaan se vaimo, joka piennä oli häntä kantanut.

Vähitellen vaimot vetäytyivät huoneisinsa ummistaen silmänsä, etteivät näkisi tuota kauheaa valoa taivaan kannella, ja nälkäiset lapset lepäsivät heidän rinnoillaan tai parkuivat pelosta ja pitivät heidän helmoistansa kiinni. Ne muutamat miehet, jotka vielä olivat kylässä -- suurin osa jäljelle jääneistä oli nimittäin vanhuksia taikka vaivaisia -- kokoutuivat hätäiseen neuvottelemiseen. Vanha Mathurin mylläri ja kapakan isänmaan-ystävät arvelivat ettei mikään vastusteleminen voisi tulla kysymykseen, tapahtukoon mitä hyvänsä -- että olisi paras kätkeä ne aseet ja varat, jotka vielä löytyi, sekä antautua vihollisen armoille taloineen päivineen. "Jos toisin teemme", sanoivat he, "tappavat sotilaat meitä epäilemättä, ja mitä tämmöinen kurja pieni kylä voi tehdä vastustaakseen tykkiä, terästä ja valkeaa".

Ainoastaan Bernadou'n ääni kuului vastustavan tätä. Hänen silmänsä säkenöitsivät ja poskensa hohtivat; kerran hänen eläissään sanat levisivät salamantapaisina hänen huuliltaan. "Mitä!" sanoi hän heille, "jätämmekö kodit, vaimot ja lapset vihollisille ilman muuta? Olemmeko me niin kelvottomat, että kumartelemme Ranskan vihollisille ja näytämme että vapisemme heidän edessään? Se olisi häpeä, ikuinen häpeä! Me emme silloin ansaitsisi miesten nimeäkään. Näyttäkäämme heille että Ranskassa on ihmisiä, jotka eivät pelkää kuolemaa. Puolustakaamme mitä omamme on, niin kauan kuin voimme. Kiväärimme ovat hyvät, seinämme vahvat, metsämme ovat tällä ilmalla soita, jotka kyllä heitä nielevät, jos kykenemme ajamaan heitä sinne. Tehkäämme mitä voimme. Francs-tireurs'in leiri on täältä ainoastaan kolmen peninkulman päässä. Sieltä varmaankin riennetään avuksemme. Ja kaikessa tapauksessa kuolkaamme urhoollisesti! Saattaa olla, että mitä voimme tehdä on vähän. Mutta jos joka mies maassa tekee sen vähän, mitä voi, syntyy siitä vähästä tarpeeksi suuri voima, jolla ajetaan viholliset pois Ranskasta".

Mathurin ja muut huusivat hänelle uhkaavaisesti: "Sinä olet mieletön. Sinä saatat meitä turmioon. Etkö tiedä että yksi ainoa laukaus -- niin, jos he vaan löytävät yhden ainoan kiväärin, pistää vihollinen tuleen koko kylän?"

"Tiedän", vastasi Bernadou, tumma loiste sinisissä silmissään. "Mutta silloin on valitseminen häpeän ja liekkien välillä. Välttäkäämme ainoastaan tuota ensimmäistä ja sitten -- tapahtukoon Jumalan tahto".

Mutta he huusivat raivoissaan ja käskivät hänen olla vaiti, sanoen: "Hyvin hyvää! Kaunista puhetta, varsin kaunista puhetta! Katsele sinä palavaa taloasi, jos tahdot, mutta meidän talojamme sinä et saata turmioon! Tee mitä tahdot omalla niskallasi. Pidä se pystyssä tai pane se hamppukaulukseen, niinkuin tahdot. Mutta sinulla ei ole oikeutta tappaa naapuriasi heidän tahtomattansa".

Hän puhui, hän rukoili, hän kamppaili heidän kanssa puolen yötä; katkerat kyynelet vuosivat hänen poskiansa myöden ja tyyni veri hänen suonissaan paloi vihasta ja häpeän kammosta, ja kaikki tämä herätti ensi kerran hänessä voimakkaan, yksinkertaisen, tulisen puhuja-taidon. Mutta turhaan. Nuo muutamat, orsiin kätketyt kultarahat, nälkäinen lammaslauma ja heidän omat kurjat henkensä, vaikka nälkäiset ja pelon-alaiset, olivat kuitenkin rakkaat heille, eivätkä he tahtoneet saattaa niitä vaaraan. He sanoivat häntä hulluksi sekä ennustivat että hän tulisi heidän murhaajakseen; he syöksivät häneen kiinni ja vaativat häneltä kiväärin, jotta saisivat haudata sen muiden kanssa mäellä seisovan vanhan kappelin alttarin alle.

Bernadou'n silmät iskivät tulta; hän hengitti raskaasti; hän vapisi liikutuksesta; hän irroitti itsensä heistä ja astui askeleen eteenpäin. "Niin totta kuin elätte", sanoi hän, "minun tekisi mieli ampua teitä ennenkuin häpäisette itseänne ja minua!"

Reine Allix, joka oli seisonut äänetönnä hänen vieressään koko ajan, laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Poikani", kuiskasi hän tämän korvaan, "sinä olet oikeassa ja he väärässä. Mutta älä kuitenkaan laita niin että velivaino on oleva se ovi, jonka kautta vihollinen kotihimme astuu. Tee mitä tahdot omalla hengelläsi, Bernodou -- se on sinun -- mutta anna heidän tehdä mitä tahtovat henkensä kanssa. Sinä et voi muuttaa lampaita jalopeuroiksi, vaan älköön kuitenkaan ensimmäinen veripisara, joka täällä vuotaa, olko veljen verta".

Bernadou'n pää vaipui alas rintaa vasten.

"Tehkää mitä tahdotte", sanoi hän naapurilleen. He ottivat häneltä hänen kiväärinsä ja hiipivät yön pimeydessä hiljaa metsäiselle kappeli-mäelle ja hautasivat sen sekä kaikki muut aseensa alttarin alle, missä valkoinen Kristuksen-kuva riippui.

"Nyt olemme pelastetut", sanoi Mathurin mylläri viinikapakan isänmaan-ystäville. "Jos tuo houkkio olisi saanut mieltänsä noudattaa, olisi hän surmannut meidät kaikki".

Reine Allix talutti lempeästi pojanpoikaansa talonsa kynnyksen yli, painoi hänen päänsä sylihinsä ja suuteli hänen otsaansa.

"Sinä teit mitä taisit, Bernadou", sanoi hän, "tulkoon sitten mitä hyvänsä".

Niin sanoen kääntyi hän pois, heitti vaipan päänsä yli ja vaipui maahan, katkerasti itkien, sillä -- oliko hän elänyt yhdeksänkymmentäkolme vuotta, nähdäksensä vaan tätä kurjuutta.

Nyt, kun kaikki mahdollisuus tehdä vastarintaa oli häneltä ryöstetty ja ainoa, mitä oli hänelle jätetty, oli hänen oma henkensä, oli Bernadou käynyt hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kuin tapansa aina oli. Hän olisi tapellut niinkuin talon-koira kotinsa edestä, mutta he olivat estäneet häntä sitä tekemästä, ja nyt hän oli toimeton, toivoton. Hän sulki ovensa, kävi istumaan ja pani toisen kätensä Reine Allix'in käteen sekä toisen vaimonsa vartalon ympäri.

"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaminen", sanoi hän alakuloisena.

Pitkä oli aika ennenkuin päivä nousi.

Ampuminen taukosi hetkeksi; sitten alkoi sen jyrinä uudestaan ja läheni kylää. Ja taas vallitsi äänettömyys.

Päivällis-aikana eräs paimen tuli kylään, kalpeana, verisenä, uupuneena, savisena ja likaisena. Hän kertoi kyläläisille että Preussiläiset olivat pakoittaneet häntä rupeemaan heidän oppaaksensa, että olivat sitoneet hänet erään ratsastajan satulaan kiinni ja vetäneet häntä myötänsä, kunnes hän oli käynyt puoli-kuolleeksi väsymyksestä ja tuskasta. Yöllä oli hän päässyt irti ja paennut: he eivät olleet kaukana, sanoi hän, he olivat polttaneet kaupunkia toisesta päästä toiseen, syystä että muuan mies eräältä katolta oli ampunut heihin. Siinä kaikki, mitä hän tiesi.

Bernadou, joka oli mennyt ulos kuulemaan hänen uutisiansa, palasi huoneesen, istui ja kätki kasvonsa käsihin.

"Jos minä teen vastarintaa, olette te kaikki hukassa", sanoi hän. "Ja kuitenkin on konnamaista antautua näin!"

Oli tuskallinen kysymys, pitikö hänen noudattaa mieltänsä ja siten tulla syypääksi perheensä turmioon sekä saattaa kotipaikkansa tulen ja liekkien valtaan, vai pitikö hänen kukistaa miehuutensa ja sitten elää koko aikansa pelkurina omien silmiensä edessä?

Reine Allix katseli häntä, pani kätensä hänen päälleen, ja äänensä oli vakavaa ja samalla suloinen kuin soitanto, kun hän lausui:

"Älä huolehdi, lemmittyni. Kun aika tulee, noudata sydäntäsi ja Jumalan ääntä omatunnossasi".

Syvä nyyhkytys vastasi hänen puheesensa: ensi kerran lapsuudesta saakka kuuli hän Bernadou'n itkevän.

Jo hämertyi. Syys-päivä sammui. Sade-pisaroita putoeli raskaista pilvistä. Tuuli vei tuhansittain punaisia lehtiä puista, pienet asunnot tien molemmilla puolin olivat pimeät, sillä niiden asukkaat eivät uskaltaneet sytyttää valkeata, jonka valossa kenties vihollinen löytäisi tien heidän luokse. Bernadou istui, käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Margot ruokki poikaansa. Reine Allix rukoili.

Yht'äkkiä kuului ulkoa kadulta hevosten ja miesten jälkiä, vihaisia ääniä, molskinaa märältä tieltä, kun sitä astuttiin, naisten huutoa, ja aseitten loistetta näkyi hämärässä.

Bernadou kavahti seisalleen. Kasvonsa olivat vaaleat, siniset silmänsä mustat kuin yö.

"He ovat tulleet!" sanoi hän hiljaisella, vakavalla äänellä. Ei hän tuntenut pelkoa eikä kauhua: pikemmin tulista rakkautta kotipaikkaansa ja kansaansa -- tulista halua taistella ja kuolla molempain edestä. _Ja hän oli aseeton!_

Hän avasi huoneensa oven vakavalla kädellä, ja seisoi kynnyksellään, katsellen vihollistansa. Katu oli heitä täynnä -- muutamat ratsastivat, muutamat astuivat jalan, suuria joukkoja kuljeskeli metsissä ja maanteillä. He olivat iskeneet tähän kylään, ikäänkuin korppikotkat kuolleen lampaan ruumiisen.

Tämä kylä oli hyvin pieni ja alhainen: sitä olisi kyllä sopinut jättää rauhaan.

Sen asukkaat eivät ottaneet osaa sotaan enemmän kuin syntymätöin sikiö; mutta tämä kylä sattui olemaan voittajan tiellä, ja hänen rautaiset kantapäänsä musersivat sitä ohitse mennessään. Viholliset olivat kuulleet että aseita oli kätketty ja että Franc-tireurs'it majailivat täällä, ja he olivat rientäneet tähän kylään ja iskeneet kyntensä siihen. Muutamia oli lähetetty kappeliin etsiskelemään, toisia taas asuntoihin; muutamain piti ottaa mitä ruokavaroja ja karjaa vielä löytyi, taikka tutkiskella mihin nuo polut menivät, joita tasangolla oli ristin rastin; ja kuitenkin oli pienellä kadulla vielä sadottain sotamiehiä jälellä, tarpeeksi suuri voima peloittamaan koko linnoitustakin tai väki-rynnäkköä tekemään.

Rahvas ei myöskään koettanut vastustusta tehdä.

He seisoivat toimettomina ilman kyyneleitä kurjuudessaan, katsellen kuinka heidän vähäiset koti-aarteensa vietiin ikipäiviksi pois, ja tietämättä mikä kohtalo, tulen tai miekan kautta, tulisi heidän osaksensa ennenkuin yö oli päättynyt.

He näkivät kuinka ne jyvät, joita he olivat panneet säästöön talveksi, pelastaakseen lapsiansa nälkään kuolemasta, heitettiin ulos kuin likainen vesi. He näkivät kuinka kauroja ja vehniä heitettiin ulos ja siellä sotkettiin saveen ja lokaan. He näkivät kuinka pähkinäpuu-kaapit heidän kyökeissänsä murrettiin auki ja perimänsä hopeakalut, vuosisatoja vanhat, vietiin pois saaliina. He näkivät kuinka kaappeja ja laatikkoja vaimojensa makuu-huoneissa tutkittiin, ja kuinka tuota kotona tehtyä liinavaatetta ja niitä pieniä hopea-kaluja, jotka olivat olleet heidän morsius-lahjansa, ylenkatseella heitettiin syrjälle tai sotkettiin jalkojen alla aivan tuntemattomiksi. He näkivät kuinka lapsensa mieli-lampaat -- morsianten hopeaiset korva-renkaat -- ne kannut, joista olivat hääviiniänsä juoneet -- se kesyt lintu, joka, vihellyksen kuultuansa, lensi heidän luoksensa -- he näkivät kuinka kaikki tämä vietiin pois muonaksi taikka saaliiksi.

Tätä kaikkea he näkivät, ja heidän täytyi seisoa mykkinä, toimettomina sitä katselemassa, ett'ei joku suuttunut silmäys tai uhkaava liikunto lähettäisi vihollisten kuulia heidän lastensa kurkkuihin tai noita punaisia liekkiä heidän kotihinsa. Kamalampaa tuskaa ei ole maailmassa nähty.

Tuon majan portailla, viikunapuiden alla, seisoi vähäinen joukko hyvin hiljaisena ja äänetönnä katsomassa: Bernadou suorana, vaaleana, tyynenä, ylpeänä, tuli sinisissä silmissään; Margot hiljaisena, koska se oli hänen miehensä tahto, pitäen sylissään kaunista, punaposkista, kultatukkaista poikaansa; Reine Allix, jonka kasvoissa kuvautui sekä kauhua että kärsivällisyyttä, ja jonka vartalo kohosi täyteen ryhtiinsä, kun hän painoi ristin vasten rintaansa.

Noin he seisoivat, odottamassa -- he eivät itse tietäneet mitä; mutta he olivat päättäneet olla osoittamatta mitään pelkurimaisuutta ja sallimatta mitään häväistystä.

Heidän takanansa näkyi kolkko, sammuva loiste sen takan valkeasta, jonka edusta oli ollut heidän kokouspaikkansa toivon ja ilon hetkinä; heidän edessänsä oli hämärä, pimeä maa, naapurien kauhistuneita kasvoja, edes-takaisin kulkevia sotamiehiä tulisoittoineen, uupuneitten ja vapisevain hevosten hahmoja.

Yht'äkkiä kuului ääni sotamiesten joukosta:

"Tuo se talonpoika tänne".

Bernadou'hun tarttui useampia käsiä, jotka väkisin vetivät häntä portailtaan sinne, missä ulanien päämies istui valkoisen hevosen selässä joka uupumuksesta vapisi ja sieramistaan pärskytteli verta.

Bernadou irroitti itsensä niiden kourista, jotka pitivät häntä kiinni, ja seisoi suorana vihollistensa edessä. Hän ei enää ollut kalpea ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat.

"Sinä et näytä niin hullulle kuin nuo muut", sanoi Preussiläinen päämies. "Sinä tunnet tämän tienoon hyvästi?"

"Tunnen!"

Tuota maata, jonka nurmikoilla ja metsissä hän oli kulkenut lapsuudesta saakka, jok'ainoata tien vieressä olevaa puuta ja puron äyräällä kasvavat kukkaset, -- hän tunsi tuota seutua ulkoa, yhtä hyvin kuin ylkä tuntee morsiamensa muodon!

"Teillä on aseita täällä?" pitkitti saksalainen.

"Meillä oli".

"Mitä te olette niiden kanssa tehneet?"

"Jos minä olisin saanut määrätä, ei teidän olisi tarvinnut niitä kysyä. Te olisitte tunteneet niitä".

Preussiläinen katseli häneen tarkasti, kunnioittaen tuota rohkeaa vastausta. "Tahdotko tunnustaa, missä aseet ovat?"

"En".

"Sinä tiedät että rangaistus aseitten kätkemisestä on kuolema".

"Niin te olette määränneet".

"Niin olemme, ja Preussiläisten tahto on Ranskalaisten laki. Sinä olet urhoollinen mies: sinä ansaitset kuolemaa. Mutta kuitenkin, sinä tunnet hyvin tätä tienoota?"

Bernadou hymyili, niinkuin äiti hymyilisi, jos joku houkkio kysyisi, muistiko hän minkänäköiset hänen kuolleen lapsensa kasvot olivat.

"Jos tunnet sitä hyvin", jatkoi Preussiläinen, "niin tahdon antaa sinulle tilaisuuden henkesi pelastamiseen. Tartu jalustimeni hihnaan, niin sidomme sinut kiinni siihen, ja näytä minulle sitten suorin tie siihen paikkaan, missä aseet ovat kätketyt. Jos sen teet, tahdon säästää henkesi. Jos et --"

"Jos en sitä tee?"

"Niin sinä ammutaan".

Bernadou oli ääneti: hänen silmänsä katselivat sotilasjoukon läpi tuota pientä vastapäätä olevaa majaa, puiden suojassa. Nuo kaksi vaimoa koettivat nähdä häntä sieltä, mutta sotamiehet tuuppasivat heitä takasin, jotta eivät voineet nähdä mitään tulisoittojen liehuvassa valossa eikä mitään kuulla tuossa tohinassa. Hän kiitti Jumalaa siitä.

"Mitä päätät?" kysyi ulani hetken kuluttua malttamattomasti.

Bernadou'n huulet olivat verettömät, mutta vapisematta vastasi hän: "Minä en ole pettäjä". Ja puhuessaan katseli hän hellästi tuota pientä ovea; sen kautta näkyi vielä valkea takasta, jonka vieressä hän ei ikinä enää saisi istua, niiden keskellä, joita hän rakasti.

Saksalainen katseli häntä: "Onko tuo kerskausta vai tottako?"

"Minä en ole pettäjä", vastasi Bernadou vielä kerran yksinkertaisesti.

Preussiläinen viittasi sotamiehilleen. Kaksinkertainen laukaus kuului, ja Bernadou kaatui kuolleena. Toinen kuula oli sattunut hänen päähänsä, toinen hänen rintaansa. Sotilaat heittivät lämpöisen ja värisevän ruumiin tieltä pois. Eräs talonpoika vaan oli tapettu!

Huudolla, joka voitti myrskyn pauhun ja teräksen tavalla tunki jok'ainoaan inhimilliseen sydämeen, mikä siellä sykki, syöksi Reine Allix joukon läpi ja laskeusi polvilleen Bernadou'n viereen, otti hänet syliinsä, pani nuorukaisen pään rintaansa vasten, missä hän lapsena usein oli nukkunut suloisinta unta.

"Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto", mutisi hän; ja sitten hän nauroi -- niin kamalasti että se jäähdytti rohkeimmankin verta.

Margot seurasi häntä ja katseli heitä äänetönnä ja kuivin silmin; sitten heittäytyi hän, lapsi sylissään, valkoisen hevosen eteen.

"Päättäkää työnne!" kiljasi hän heille. "Te olette hänen tappaneet -- tappakaa meidätkin! Vai eikö teillä ole tarpeeksi armeliaisuutta siihen".

Verta pärskyvä hevonen pelästyi, kavahti pystyyn ja syöksyi jälleen maahan. Sen etujalat sattuivat lapsen kultakutriseen päähän ja sotkivat sen kasvot aivan muodottomiksi. Muutamat talonpojat vetivät Margot'n pois hevosen jaloista; hän oli kuollut, vaikkei hänessä ollut haavaa eikä muutakaan vahinkoa nähtävänä.

Reine Allix ei nähnyt eikä kuullut. Kaikin voimin oli hän ruvennut vetämään Bernadou'n ruumista kotinsa kynnyksen yli.

"Hänen pitää kotona lepäämän, kotona pitää hänen lepäämän", mutisi hän. Hän ei tahtonut uskoa että Bernadou oli kuollut.

Täydellä nuoruuden voimalla nosti hän ja puoleksi veti Bernadou'n siihen kotiin, jota tämä oli rakastanut, laskeusi polvilleen hänen viereensä, hyväillen häntä ikään kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen, ja lempeällä äänellä sanoi hän: "Hiljaa! -- Hysch!", sillä hänen järkensä oli kadonnut ja hän luuli että Bernadou ainoastaan nukkui.

Ulkona kiihtyi sill'aikaa sotajoukon melske: he olivat löytäneet aseet alttarin alta mäellä, ja ottivat viisi talonpoikaa kiinni, tappaaksensa heitä tuosta rikoksesta. Miehet vastustelivat eivätkä tahtoneet mennä kuin lampaat teurastuspaikalle. He ammuttiin kadulla lastensa nähden.[8] Sitten annettiin käsky sytyttää kylä tuleen ja jättää se oman onnensa nojaan. Nauraen heittivät sotamiehet tulisoitot olkikatoille, pesistä ottivat he palavia kekäleitä ja heittivät niitä huoneisin ja latoihin. Puu ja heinät leimusivat kuin palava täpe.

Eräs vanha mies, Reine Allix'n lähin naapuri, syöksi sisään hänen tupaansa ja tarttui hänen käsivarteensa:

"He sytyttävät tuleen Berceaun kylää", huusi hän. "Joutukaa pois! taikka te palatte tähän elävältä!"

Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän nukkuu".

Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois -- tuskissaan osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa.

Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että Bernadou oli kuollut.

"Menkää rauhassa ja pelastakaa itsenne", sanoi hän vanhalla suloisella tavallaan, joka muistutti menneitä päiviä. "Mitä minuun tulee, olen jo hyvin vanha. Minä ja minun kuolleeni jäämme yhdessä kotiin".

Mies pakeni ja antoi hänen noudattaa tahtoansa.

Suuret liehuvat liekit ja savupilvet ympäröitsivät häntä; hän ei liikahtanutkaan. Kuolema oli kamala, mutta nopea, eikä kuolokaan eroittanut häntä siitä, jota hän oli rakastanut ja kasvattanut.

Pian tuli loppu.

Kukkulalta toiseen syttyi Berceau de Dieu tuleen. Koko kylä oli yhtenä tulikärmenä, johon palava Kristuksen-kuva kaatui ja upposi. Ainoastaan muutamat talonpojat vaimoineen ja lapsineen pääsivät tulesta pakoon metsiin, kuollaksensa siellä vähän hitaammin nälkään ja viluun. Muuten kaikki menettyi. Liekkien nopea virta nieli kaikki, mikä sattui sen tielle. Lehdettömät puut kohottivat tulisia oksiansa tuhansilta paikoilta. Jyvä- ja hedelmäaittoja nieli lukemattomat punaiset kielet. Kyyhkyset lensivät huutaen lakoistansa ja vaipuivat savuun. Koirat tukehtuivat noilla kynnyksillä, joita olivat koko elin-aikansa vartioinneet. Vasikat paloivat lääviin. Määkien juoksivat lampaat, palava villa ruumiissaan. Pikku lintu hädissään liehutteli siipiänsä, apua saamatta, ja putosi sitten maahan, tuhaksi muuttuneena. Vanhat ja sairaat paloivat vuoteillensa. Kaikki menettyi.

Koko Berceau de Dieu oli kuin suuri uuni, jossa kaikki, mikä vaan hengitti, paloi ja muuttui tuhaksi.

Sodan virta vieri eteenpäin, jättäen tuon paikan autioksi ja mustaksi, höyryväksi raunioksi, jossa ei hiirikään voi elää eikä lintu matkallansa levähtää. Se on ollut ja mennyt, eikä sitä milloinkaan enää voi tuntea samaksi paikaksi.

Ei milloinkaan!

Vaan ken siitä huoli?

Se oli ainoastaan lehti suuressa myrskyssä, ja se kuihtui myrskyn riehuessa.

VIITESELITYKSET:

[1] Jumalan tarha.

[2] Kunnia.

[3] Tämä tapahtui Ranskassa, katolisessa maassa. Suomentajan muistutus.

[4] Omaisuuden yhteisyys.

[5] Mère = äiti.

[6] Iso-äiti.

[7] Dison'in kunnia.

[8] Tämä kertomus Preussiläisten menetyksestä tuskin lienee todenmukainen. Suomentajan muistutus.