Part 4

Hän antoi miekan taaskin vaipua alemmaksi ajatellen: Kun lasken tämän lapsen pään Herodeksen eteen, niin hän korottaa minut henkivartionsa johtajaksi.

Antaessaan miekankärjen yhä lähestyä nukkujaa iloitsi hän sanoessaan itsekseen: "Tällä kertaa ei ainakaan kukaan tule väliin ja riistä häntä minun vallastani."

Mutta sotamies piteli yhä kädessään liljaa, jonka hän oli taittanut rotkon-aukolla, ja kesken hänen ajatuksiansa lensi mehiläinen, joka oli piiloutunut kupuun, häntä kohti ja kiersi suristen kerta toisensa jälkeen hänen päänsä ympäri.

Sotamies vavahti. Hän muisti samassa mehiläiset, joita poikanen oli kantanut pesään, ja hän muisti, että mehiläinen myöskin oli auttanut lasta pakenemaan Herodeksen juhlasta.

Tämä ajatus hämmästytti häntä. Hän pidätti miekkaansa ja seisoi kuunnellen mehiläistä.

Nyt hän ei enää erottanut pienen elukan surinaa. Mutta hänen siinä aivan hiljaa seisoessaan kääntyi hänen huomionsa väkevään, suloiseen tuoksuun, joka levisi hänen kädessään olevasta liljasta.

Silloin hän tuli ajatelleeksi niitä liljoja, joita pieni poikanen oli auttanut, ja hän muisti, että liljakimppu oli peittänyt lapsen hänen katseiltaan ja auttanut sitä pakoon kaupunginportilla.

Hän kävi yhä miettivämmäksi ja veti miekan puoleensa.

"Mehiläiset ja liljat ovat palkinneet hänelle hänen hyvyytensä", kuiskasi hän itsekseen.

Hän tuli ajatelleeksi, että pienokainen kerran oli osoittanut hänellekin hyvyyttä, ja syvä puna kohosi hänen kasvoilleen.

"Voiko roomalainen sotamies olla palkitsematta saamaansa palvelusta?" kuiskasi hän.

Hän taisteli hetken aikaa itsensä kanssa. Hän ajatteli Herodesta ja omaa haluansa tuhota tämän nuoren rauhan ruhtinaan.

"Minun ei sovi tappaa tätä lasta, joka on pelastanut minun henkeni", sanoi hän kuitenkin lopuksi.

Ja hän kumartui alas ja asetti miekkansa lapsen viereen, jotta pakolaiset herätessään ymmärtäisivät, mistä vaarasta he olivat pelastuneet.

Silloin hän näki, että lapsi oli valveilla. Se makasi katsellen häntä kauniilla silmillänsä, jotka tuikkivat kuin tähdet.

Ja sotamies notkisti polvensa lapsen edessä. "Herra, sinä olet väkevä", sanoi hän. -- "Sinä olet väkevä voittaja. Sinua jumalat rakastavat. Sinä voit tallata käärmeitä ja skorpioneja."

Hän suuteli lapsen jalkoja ja poistui sitten hiljaa luolasta, mutta pienokainen makasi katsellen hänen jälkeensä suurin, ihmettelevin lapsensilmin.

PAKO EGYPTIIN

Kaukana korvessa itäisellä maalla kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli suunnattoman vanha ja suunnattoman korkea. Kaikki, jotka vaelsivat erämaan läpi, pysähtyivät sitä katselemaan, sillä se oli paljoa korkeampi kuin muut palmut ja arveltiin, että se varmaan kasvaisi korkeammaksi kuin obeliskit ja pyramidit.

Kun nyt tämä suuri palmu seisoi yksinään katsellen erämaan yli, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen laajan latvan hämmästyksestä huojumaan ohuen rungon varassa. Kaukana erämaan laidassa vaelsi kaksi yksinäistä ihmistä. He olivat vielä niin kaukana, että kameelitkin sellaisen välimatkan päästä olisivat näyttäneet pieniltä muurahaisilta, mutta kaksi ihmistä siellä sittenkin oli. Kaksi muukalaista erämaassa, sillä palmu tunsi erämaan asukkaat; mies ja vaimo, joilla ei ollut opasta eikä kuormaeläintä, ei telttaa eikä vesisäkkiä.

"Totta tosiaan", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."

Palmu katsahti ympärilleen.

"Minua ihmetyttää", sanoi se, "etteivät jalopeurat jo aja takaa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeellä. Minä en näe myöskään erämaan rosvoja. Mutta kyllä ne vielä tulevat."

"He saavat kärsiä seitsenkertaisen kuoleman", ajatteli palmu. "Jalopeurat nielevät heidät, käärmeet pistävät heitä, jano näännyttää heidät, hiekkamyrsky' hautaa heidät allensa, rosvot tappavat heidät, auringonpisto polttaa heidät, pelko surmaa heidät."

Ja se koetteli ajatella jotakin muuta. Näiden ihmisten kohtalo saattoi sen murhemielelle.

Mutta koko erämaan avaruudessa, joka levisi palmun alla, ei ollut mitään, jota se ei olisi tuntenut ja katsellut tuhannen vuotta. Ei mikään. voinut kiinnittää sen huomiota. Sen täytyi jälleen ajatella näitä molempia vaeltajia.

"Poudan ja myrskyn nimessä", sanoi palmu mainiten elämän vaarallisimpia vihollisia, "mitä vaimo kantaa käsivarrellansa? Luulenpa, että nuo mielettömät kuljettavat myös lasta mukanaan!"

Palmu, joka oli pitkänäköinen niinkuin vanhat useinkin ovat, näki tosiaankin oikein. Vaimo kantoi käsivarrellaan lasta, joka nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja nukkui.

"Lapsella ei ole edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu. "Minä näen, että vaimo on kääntänyt ylös hameensa ja peittänyt sen sillä. Mitä suurimmassa kiireessä hän on riistänyt sen vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia.

"Mutta he ovat sittenkin mielettömiä", jatkoi palmu. "Jollei enkeli heitä suojele, olisivat he mieluummin voineet antautua vihollistensa käsiin kuin lähteä erämaahan.

"Minä voin kuvitella mielessäni, miten kaikki on käynyt. Mies oli työssään, lapsi makasi kehdossa, vaimo oli mennyt vettä noutamaan. Kun hän oli ehtinyt astua pari askelta ovelta, hän näki vihollisten hyökkäävän heidän luoksensa. Hän syöksyi takaisin huoneeseen, riisti ylös lapsen, huusi miestä seuraamaan heitä ja läksi matkalle. Sitten he ovat olleet pakomatkalla koko päivän, he eivät varmaankaan ole levänneet hetkeäkään. Niin, siten kaikki on käynyt, mutta minä sanon sittenkin, että jollei enkeli suojele heitä -- -- --

"He ovat niin peloissaan, etteivät he vielä tunne väsymystä eikä muita kärsimyksiäkään, mutta minä näen, miten jano loistaa heidän silmistänsä. Minun pitäisi kai tuntea janoisen ihmisen kasvot."

Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kulki kouristus sen pitkän rungon läpi ja pitkien lehtien lukemattomat liuskat kipertyivät kokoon, ikäänkuin tuli olisi niitä kuumentanut.

"Jos minä olisin ihminen", sanoi se, "niin en koskaan rohkenisi lähteä erämaahan. Varsin urhoollinen on se, joka uskaltaa tulla tänne, vaikka sillä ei olekaan juuria, jotka ylettyvät alas ehtymättömiin vesisuoniin saakka. Palmutkin ovat täällä vaarassa. Sellainenkin palmu kuin minä.

"Jos voisin heitä neuvoa, niin pyytäisin heitä palaamaan takaisin. Heidän vihollisensa eivät koskaan voi kohdella heitä niin julmasti kuin erämaa. Ehkäpä he luulevat, että erämaassa on helppo elää. Mutta minä tiedän, että minunkin joskus on ollut vaikea pysyä hengissä. Minä muistan kerran nuoruudessani, kun vihuri syyti päälleni kokonaisen hiekkavuoren. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, niin viimeinen hetkeni olisi silloin tullut."

Palmu ajatteli edelleen ääneensä, niinkuin vanhojen erakkojen on tapana.

"Minä kuulen ihmeellisen sulosävelisen huminan latvassani", sanoi se. "Kaikki lehteni liuskat varmaan väräjävät. Minä en tiedä, mikä tunne minut valtaa nähdessäni nuo muukalaisraukat. Mutta tuo murheellinen vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni ihmeellisimmän tapauksen elämässäni."

Ja lehtien yhä humistessa sulosävelin muisteli palmu, miten kerran hyvin kauan aikaa sitten kaksi loistavaa ihmistä oli vieraillut keitaalla. Saban kuningatar oli saapunut sinne viisaan Salomon seurassa. Kaunis kuningatar aikoi palata takaisin omaan maahansa, kuningas oli saattanut häntä matkalla ja nyt heidän oli määrä erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "lasken minä nyt taatelin siemenen maahan ja minä tahdon, että siitä on versoava palmu, joka on kasvava ja elävä, kunnes Juudan maalla syntyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja kun hän sen oli sanonut, hän oli pistänyt siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat kostuttaneet sitä.

"Miten juuri tänään tulen tätä ajatelleeksi?" sanoi palmu. "Olisiko tämä vaimo niin kaunis, että hän muistuttaisi ihaninta kuningatarta, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt aina tähän päivään saakka?

"Minä kuulen lehtieni humisevan yhä kovemmin", sanoi palmu, "ja siinä on surunvoittoinen sävy kuin kuolinvirrellä. Tuntuu siltä kuin se ennustaisi jonkun pikaista kuolemaa. Hyvä tietää, ettei se minua tarkoita, koska minä en voi kuolla."

Palmu oletti, että kuolemaa ennustava humina tarkoitti molempia yksinäisiä vaeltajia. Aivan varmaan he itsekin luulivat viimeisen hetkensä tulleen. Sen saattoi huomata heidän kasvojensa ilmeestä, kun he vaelsivat erään kameelin luurangon ohi, joka oli tien vieressä. Sen saattoi huomata heidän katseistaan, kun he seurasivat ohilentäviä korppikotkia. Toisinhan ei voinut olla. Heidän täytyi menehtyä --

He huomasivat palmun ja keitaan ja kiiruhtivat nyt sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he vihdoin saapuivat perille, he vaipuivat epätoivoissaan maahan, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen maahan ja istahti itkien lähteen reunalle. Mies heittäytyi hänen viereensä ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillänsä. Palmu kuuli kuinka he puhuivat keskenään, että heidän oli pakko kuolla.

Se kuuli myös heidän puheestansa, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kaksi- ja kolmivuotiaat lapset sen tähden, että suuri, odotettu Juudan maan kuningas oli syntynyt.

"Minun lehteni humisevat yhä kovemmin", sanoi palmu. "Noiden pakolaisraukkojen viimeinen hetki on pian käsissä."

Se kuuli myöskin, että he pelkäsivät erämaata. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä kotiin taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että sellainen kuolema olisi ollut helpompi.

"Jumala auttaa meitä", sanoi vaimo.

"Me olemme yksin petoeläinten ja käärmeitten keskellä", sanoi mies. "Meillä ei ole ruokaa eikä juomaa. Miten Jumala voisi meitä auttaa?"

Hän repi tuskissaan vaatteensa rikki ja painoi kasvonsa maata vasten. Hän oli toivoton kuin mies, jolla on kuolinhaava sydämessään.

Vaimo istui suorana, kädet ristiin kiedottuna polvien ympärille. Mutta hänen katseensa, joka harhaili pitkin erämaata, ilmaisi rajatonta toivottomuutta.

Palmu kuuli lehdistönsä surumielisen huminan yhä kiihtyvän. Vaimokin sen varmaan kuuli, sillä hän kohotti katseensa puunlatvaa kohti. Ja samassa hän vaistomaisesti nosti ylös käsivartensa.

"Oi, taateleja, taateleja!" huusi hän.

Ääni ilmaisi niin haikeaa halua, että vanha palmu olisi toivonut olevansa kinsteripensaan korkuinen ja että hänen taatelinsa olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuramarjat. Se tiesi, että sen latva oli täynnä taatelinterttuja, mutta miten ihmiset voisivat ylettyä niin huimaavaan korkeuteen?

Mies oli jo huomannut, että taatelinterttuihin oli mahdoton ylettyä. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ettei hänen vaimonsa haluaisi mahdottomuuksia.

Mutta lapsi, joka oli itsekseen tepastellut ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, kuuli äitinsä huudahduksen.

Pienokainen ei voinut ajatellakaan, ettei hänen äitinsä saisi kaikkea mitä hän haluaisi. Heti kun ruvettiin puhumaan taateleista, alkoi hän tähystellä puuta. Hän mietti ja aprikoitsi, miten hän saisi taatelit alas. Hänen otsansa miltei vetäytyi ryppyyn vaaleiden kiharain alla. Vihdoin hymyily valaisi hänen kasvojansa. Hän oli keksinyt keinon. Hän astui palmun luo, hyväili sitä pienellä kätösellään ja sanoi suloisella lapsenäänellänsä:

"Palmu, taivu maahan! Palmu, taivu maahan!"

Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsi? Palmun lehdet humisivat, niinkuin hirmumyrsky olisi niissä riehunut, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa jälkeen. Ja palmu tunsi, että pienokainen oli häntä voimakkaampi. Se ei voinut lasta vastustaa.

Ja se kumarsi pitkällä rungollaan lapselle, niinkuin ihmiset kumartavat ruhtinaalle. Suuressa suunnattomassa kaaressa se taipui maahan ja tuli vihdoin niin syvälle alas, että suuri latva ja väräjävät tertut laahasivat erämaan hiekkaa.

Lapsi ei näyttänyt pelästyvän eikä hämmästyvän, vaan irroitti ilosta huudahtaen tertun toisensa jälkeen vanhan palmun latvasta.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen ja puu yhä vielä makasi maassa, astui lapsi uudelleen sen luo, hyväili sitä ja sanoi suloisella äänellään:

"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"

Ja suuren puun notkea runko kohosi hiljaa ja arvokkaasti lehtien helähdellessä kuin harppujen kielet.

"Nyt tiedän, kenelle ne kuolinsäveltä soittavat", sanoi vanha palmu itsekseen, kun se jälleen seisoi kohona.

"Näille ihmisille ne eivät soita."

Mutta mies ja vaimo polvistuivat maahan ja ylistivät Jumalaa.

"Sinä näit meidän tuskamme ja sinä sen poistit. Sinä olet voimakas, sinä taivutat palmun rungon ikään kuin ruokosauvan. Ketä vihollisistamme me pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä varjelet?" Kun eräs karavaani jonkin ajan kuluttua kulki erämaan poikki, näkivät matkamiehet, että suuren palmun latva oli kuihtunut.

"Kuinka se voi olla mahdollista?" sanoi yksi matkamiehistä. "Tämän palmunhan ei olisi pitänyt kuolla, ennen kuin se olisi nähnyt Salomoa suuremman kuninkaan."

"Ehkäpä se on hänet nähnytkin", vastasi toinen erämaan matkustajista.

NASARETISSA

Kerran siihen aikaan, jolloin Jeesus oli ainoastaan viiden vuoden vanha, istui hän isänsä työpajan portailla Nasaretissa ja muodosteli savikukkoja notkeasta savikokkareesta, jonka hän oli saanut ruukuntekijältä kadun toiselta puolelta. Hän oli onnellisempi kuin koskaan ennen, sillä kaikki korttelin lapset olivat sanoneet Jeesukselle, että ruukuntekijä oli tyly mies, jota eivät suloiset katseet eivätkä hunajaiset sanat saaneet heltymään, eikä hän koskaan ollut uskaltanut pyytää häneltä mitään. Mutta nyt hän tuskin tiesi, miten se oli käynyt, hän oli vain seisonut portailla ja halukkain silmin katsellut naapuria, joka työskenteli muottiensa ääressä, ja silloin tämä oli astunut ulos kaupastaan ja lahjoittanut hänelle niin paljon savea, että siitä olisi riittänyt kokonaisen viiniastian tekoon.

Seuraavan talon portailla istui Juudas, joka oli ruma ja punatukkainen, kasvot mustelmien vallassa ja vaatteet täynnä repeämiä, jotka hän oli saanut alituisesti tapellessaan katupoikien kanssa. Tällä hetkellä hän oli hiljaa, hän ei riidellyt eikä tapellut, vaan muokkasi savikimpaletta samalla tavalla kuin Jeesuskin. Mutta tätä savea hän ei ollut itse hankkinut itsellensä: hän tuskin uskalsi tulla ruukuntekijän näkyviin, sillä tämä syytti häntä siitä, että hänellä oli tapana heitellä kivillä hänen hauraita tavaroitansa, ja olisi siis kepillä ajanut hänet pois; mutta Jeesus oli jakanut varastonsa hänen kanssaan.

Sitä mukaa kuin molemmat lapset saivat savikukkonsa valmiiksi, asettivat he ne piiriin eteensä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin savikukot kaikkina aikoina ovat olleet, niillä oli suuri, pyöreä möhkäle alustanaan jalkojen asemesta, lyhyet pyrstöt, kaulaa ei lainkaan ja siipiä vain nimeksi.

Mutta joka tapauksessa oli eroa pienten toverien työssä. Juudaksen linnut olivat niin vinoja, että ne lakkaamatta kaatuivat nurin, ja vaikka hän kuinka olisi työskennellyt pienillä kovilla sormillaan, hän ei saanut niiden ruumiita sileiksi eikä kaunismuotoisiksi. Hän vilkaisi joskus salaa Jeesukseen nähdäkseen, miten tämä sai lintunsa niin tasaisiksi ja sileiksi kuin tammenlehdet Taborin metsissä.

Jeesus kävi yhä onnellisemmaksi, mitä useampia lintuja hän sai valmiiksi. Toinen oli hänen mielestään toistaan kauniimpi ja hän katseli niitä kaikkia ylpeydellä ja rakkaudella. Ne olisivat hänen leikkitovereitansa, hänen pieniä sisaruksiansa, ne nukkuisivat hänen vuoteessaan, pitäisivät hänelle seuraa, laulaisivat hänelle lauluja, kun äiti jättäisi hänet yksin. Hän ei koskaan ollut mielestään ollut niin rikas, eikä hän koskaan enää tuntisi itseään yksinäiseksi eikä hylätyksi.

Roteva vedenkantaja astui ohi kumaraselkäisenä kantaen raskasta säkkiänsä, ja heti hänen perässään tuli vihanneskauppias, joka retkuili aasin selässä suurien, tyhjien pajukoriensa keskellä. Vedenkantaja laski kätensä Jeesuksen vaalealle kähäräpäälle ja kyseli hänen lintujansa, ja Jeesus kertoi hänelle, että niillä kullakin oli nimensä ja että ne osasivat laulaa. Kaikki hänen pienet lintunsa olivat tulleet vieraista maista hänen luoksensa ja kertoivat hänelle asioita, joita vain ne ja hän itse tiesivät. Ja Jeesuksen näin puhellessa unohtivat sekä vedenkantaja että vihanneskauppias hyväksi aikaa askareensa kuunnellessansa häntä.

Mutta kun he aikoivat jatkaa matkaansa, viittasi Jeesus Juudakseen. "Katsokaa, kuinka kauniita lintuja Juudas laittaa!" sanoi hän.

Silloin vihanneskauppias pysähdytti hyväntahtoisesti aasinsa ja kyseli Juudakselta, oliko hänenkin linnuillansa nimet ja osasivatko nekin laulaa. Mutta Juudas ei tiennyt siitä mitään, hän oli itsepäisesti ääneti eikä nostanut silmiään maasta ja vihanneskauppias potkaisi suuttuneena yhtä hänen linnuistansa ja ratsasti eteenpäin.

Siten kului iltapuoli ja aurinko laskeutui niin alhaalle, että sen säteet saattoivat tunkeutua matalan kaupunginportin läpi, joka roomalaisen kotkan koristamana kohosi kadun päässä. Nämä auringonsäteet, jotka virtasivat illan suussa, olivat aivan ruusunpunaisia, ja ikään kuin niihin olisi sekoitettu verta, antoivat ne värinsä kaikelle, mikä niiden tielle sattui, tunkeutuessaan kapeata katua myöten. Ne punasivat yhtä hyvin ruukuntekijän astiat kuin lankun, joka kitisi nikkarin sahan alla, tai valkoisen hunnun, joka ympäröi Marian kasvoja.

Mutta ihanimmin säteet loistivat pienissä vesilätäköissä, joita oli keräytynyt katua peittävien suurien, epätasaisten kiviliuskojen väliin. Ja aivan äkkiä pisti Jeesus kätensä vesilätäkköön, joka oli häntä lähinnä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että hän maalaisi harmaat lintunsa säkenöivillä auringonsäteillä, jotka olivat värittäneet niin kauniiksi veden, talojen seinät, kaikki hänen ympärillänsä.

Silloin aurinko salli ottaa säteitään kiinni aivan kuin väriä maalarinkupista, ja kun Jeesus siveli niillä pieniä savilintujansa, peittivät säteet ne päästä jalkoihin asti timantintapaisella loistolla.

Juudas, joka koko ajan vilkuili Jeesukseen nähdäkseen, muodostiko tämä useampia ja kauniimpia lintuja kuin hän itse, huudahti ihastuneena, kun näki Jeesuksen sivelevän savikukkojaan auringonpaisteella, jota hän tavoitteli kadun vesilätäköistä. Ja Juudas kastoi myös kätensä loistavaan veteen ja koetti ottaa kiinni päivänpaistetta.

Mutta auringonpaiste ei sallinut hänen ottaa itseään kiinni. Se liukui hänen käsistään, ja vaikka hän olisi koettanut kuinka nopeasti tahansa liikuttaa sormiansa pidätelläkseen sitä, se pujahti sittenkin pois, eikä hän voinut saada hyppysellistäkään väriä linturaukoillensa.

"Odota, Juudas!" sanoi Jeesus. "Minä tulen maalaamaan sinun lintujasi."

"Ei", sanoi Juudas, "sinä et saa koskea niihin, ne ovat hyvät sellaisina kuin ovat".

Hän nousi ylös, hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon ja hän puri huulensa yhteen. Ja hän laski leveän jalkansa lintujen päälle ja musersi toisen toisensa jälkeen pieneksi litteäksi savikimpaleeksi.

Kun hän oli tuhonnut kaikki lintunsa, hän meni Jeesuksen luo, joka istui hyväillen pieniä savilintujansa, jotka säkenöivät kuin hohtokivet. Juudas katseli niitä hetken aikaa ääneti, mutta sitten hän nosti jalkansa ja polki yhden niistä rikki.

Kun Juudas veti pois jalkansa ja näki pienen linnun muuttuneen harmaaksi saveksi, hän tunsi sellaista lievitystä, että hän rupesi nauramaan ja nosti jalkansa polkeakseen vielä toisenkin.

"Juudas", huudahti Jeesus, "mitä sinä teet? Etkö tiedä että ne elävät ja laulavat?"

Mutta Juudas nauroi ja polki rikki toisenkin linnun.

Jeesus katseli ympärilleen saadakseen apua. Juudas oli suurikasvuinen eikä Jeesuksella ollut voimia estää häntä. Hän silmäsi äitiinsä. Hän ei ollut kaukana, mutta ennen kuin hän pääsisi paikalle, olisi Juudas jo ehtinyt turmella kaikki hänen lintunsa. Kyyneleet tunkeutuivat Jeesuksen silmiin. Juudas oli jo polkenut rikki neljä lintua, hänellä oli enää kolme jäljellä.

Jeesus oli pahoillaan, kun hänen lintunsa seisoivat aivan hiljaa ja antoivat polkea itsensä mäsäksi välittämättä vaarasta. Jeesus löi kätensä yhteen herättääkseen niitä ja huusi niille: "Lentäkää, lentäkää!"

Silloin kaikki kolme lintua alkoivat liikuttaa pieniä siipiänsä ja levottomasti räpytellen niiden onnistui kohota katonreunalle, jossa ne olivat turvassa.

Mutta kun Juudas näki, että linnut turvautuivat siipiinsä ja lensivät Jeesuksen käskystä, niin hän rupesi itkemään. Hän repi hiuksiaan, niinkuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän, kun he olivat suuren tuskan ja surun vallassa, ja hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin.

Ja Juudas makasi maassa kierrellen tuhassa Jeesuksen edessä kuin koira, suuteli hänen jalkojansa ja pyysi, että Jeesus jalallaan polkisi hänetkin mäsäksi, samoin kuin Juudas itse oli tehnyt savikukoille.

Sillä Juudas rakasti Jeesusta ja ihaili ja vihasi häntä samalla kertaa.

Mutta Maria, joka koko ajan oli seurannut lasten leikkiä, nousi nyt paikaltaan, nosti Juudaksen polvellensa ja hyväili häntä.

"Sinä lapsi parka!" sanoi Maria hänelle. "Sinä et tiedä, että olet yrittänyt jotakin, johon ei kukaan luotu olento kykene. Älä rupea sellaiseen, jollet tahdo tulla mitä onnettomimmaksi ihmiseksi! Miten meidän kävisi, jos yrittäisimme kilpailla hänen kanssansa, joka maalaa auringon säteillä ja puhaltaa elämän hengen kuolleeseen saveen?"

TEMPPELISSÄ

Olipa kerran köyhä perhe, mies, vaimo ja heidän pieni poikansa, jotka käyskentelivät Jerusalemin suuressa temppelissä. Poika oli kaunis lapsi. Hänen hiuksensa valuivat alas hartioille tasaisina kiharoina ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Poika ei ollut käynyt temppelissä tultuaan niin suureksi, että hän saattoi ymmärtää mitä hän näki, ja nyt hänen vanhempansa näyttivät hänelle kaikkia sen ihanuuksia. Siellä oli pitkiä pylväsrivejä, siellä oli pyhiä miehiä, jotka istuivat opettamassa opetuslapsiansa, siellä oli ylimmäinen pappi, jonka rintalevy oli jalokivistä, siellä oli Babylonista tuodut esiriput, joissa läpikudotut kultaruusut loistivat, siellä oli suuret vaskiportit, jotka olivat niin raskaat, että kolmellakymmenellä miehellä oli täysi työ pyörähdyttäessään niitä saranoillaan.

Mutta pieni poika, joka oli ainoastaan kahdentoista vanha, ei välittänyt juuri katsella kaikkea tätä. Hänen äitinsä kertoi hänelle, että se mitä hän täällä nyt näki, oli ihmeellisintä, mitä maailmassa oli olemassa. Hän sanoi kestävän kauan, ennen kuin poika jälleen saisi nähdä jotakin tämän kaltaista. Köyhässä Nasaretissa, josta he olivat kotoisin, ei ollut muuta katseltavaa kuin harmaat kadut.

Hänen kehoituksensa eivät kuitenkaan paljoa auttaneet. Tuntui siltä, kuin pieni poika mielellään olisi juossut pois ihanasta temppelistä, jos hän sen sijaan olisi päässyt leikittelemään Nasaretin ahtaille kaduille.

Mutta ihmeellistä kyllä, mitä välinpitämättömämmäksi poika osoittautui, sitä tyytyväisempiä ja onnellisempia olivat hänen vanhempansa. He nyökkäsivät toisilleen pojan pään ylitse ja olivat tuiki iloisia.

Vihdoin pienokainen näytti niin väsyneeltä ja ikävystyneeltä, että äidin oli häntä sääli. "Me olemme nyt kulkeneet liian kauaksi", sanoi hän. "Tulepas hetkeksi lepäämään!"

Hän kävi istumaan pilarin viereen ja kehoitti poikaa paneutumaan maata ja laskemaan päänsä hänen polvelleen. Ja poika totteli ja nukkui heti.

Tuskin hän oli nukahtanut, kun vaimo sanoi miehelle: "En ole mitään pelännyt niinkuin tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tänne Jerusalemin temppeliin. Minä luulin, että kun hän saisi nähdä tämän Jumalan huoneen, niin hän tahtoisi jäädä tänne ainiaaksi."

"Minäkin olen pelännyt tätä matkaa", sanoi mies. "Siihen aikaan kun hän syntyi, ilmestyi useita tunnustähtiä, jotka ennustivat hänestä suurta hallitsijaa. Mutta mitäpä kuninkaanarvo tuottaisi hänelle muuta kuin huolta ja vaaraa? Olen aina sanonut, että sekä hänelle että meille olisi parasta, jollei hänestä koskaan tulisi muuta kuin nikkari Nasaretissa."

"Aina siitä saakka kun hän oli viiden vuoden vanha", sanoi äiti miettivänä, "ei enää ole tapahtunut ihmeitä hänen ympärillään. Eikä hän itsekään enää muista, mitä hänen lapsuutensa ensi aikoina tapahtui. Hän on nyt aivan kuin muutkin lapset. Tapahtukoon Jumalan tahto ennen kaikkea muuta, mutta minä olen melkein ruvennut toivomaan, että Herra armossaan valitsee jonkun muun noihin suuriin kohtaloihin ja antaa minun pitää poikani luonani."