Part 4
— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.
— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti kaiken, — kaiken.
— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —
Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet, ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —
Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.
Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät palaneet pimeässä.
Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —
* * * * *
Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi. — Mutta onneton äiti itki! —
Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut hohtivat. —
Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —
Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —
Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo, jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi hän ruusuja siitä pensaasta.
Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä pimeydessä.
Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton äiti seisoi ristin alla ja itki. — —
IV.
ZEMZEM'IN JOUSI.
Heikko Amina istui kaivon partaalla ja itki kuollutta miestään, ja kyyneleet putoilivat lähteen pyhään veteen.
— Ilta läheni.
Viimeiset pyhiinvaeltajajoukot pysähtyivät Zemzem'in partaalle ja joivat sen kirkasta vettä, eivätkä he tietäneet, että pyhän äidin kyyneleet olivat siihen sulaneet. Ja joukot kääntyivät vielä kerran pyhää Qa'baa päin ja rukoilivat matkarukouksensa. Mutta yhä vain istui pyhä Amina lähteen reunalla ja itki.
Oli jo miltei pimeä, kun iloinen nauru herätti surevan äidin, pieni kauniskasvoinen Mohamed juoksi surevan äitinsä luo, ja häntä seurasi heidän ainoa perintönsä Omm Aimân orjatar.
Mohamed kiipesi äidin syliin ja lepäsi siinä katsellen korkean kannen kiiluvia tähtiä, mutta äkkiä kääntyi hän ympäri ja koitti etsiä merkille panemiaan tähtiä Zemzem'in kirkkaasta pinnasta.
Hän makasi suullaan äidin helmassa ja katseli kaivon sileätä kalvoa, tuhansin siellä tähtiä kuvastui; — mutta putosiko jotain, lähteen pinta värähti, ja pienet rengaslaineet pakenivat toisiaan kuollen lähteen reunoja vasten.
— Äiti, heititkö mitään lähteeseen —, kysyi pieni Mohamed.
— En, lapseni, kohtalon tähdet vain lentävät —, kuiskasi äiti, ja taas putosi kyynel lähteen kalvoon, eikä Mohamed voinut sitä liikettä vedessä ymmärtää. —
Hän katseli ja etsi isonkarhun sikermää veden tummasta peilistä. — Tuolla, tuolla —, puhui hän itsekseen ja ummisti hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avasi, huomasi hän sikermässä vain kuusi tähteä, jotka alkoivat hiljaa liikkua veden kalvon väreillessä, ne joluivat lähemmäksi toisiaan ja muodostivat jousen kuvan.
Mohamed katseli silmää räpäyttämättä, mutta hänen korviinsa tunkeutui suruinen, pitkäsävelinen kuolinlaulu, uskollinen Omm Aimân lauloi. — Vaan tähdet ne vetäytyivät terävälle kaarelle kuin kireäksi jännitetty jousi, mutta Mohamed iloitsi, ettei siinä jousessa ollut vasamaa.
Äkkiä lensi pitkässä kaaressa se seitsemäs tähti ja asettui jouselle poikittain kuin nuoli, ja sillä oli kirkkaasti loimuava pyrstö. Mohamed tuijotti hengittämättä, pieni sydän pälpätti kiihkeästi. — — Jousi laukesi, ja tuntui kuin tulinen nuoli olisi lentänyt hänen sydämeensä ja kirvellyt siellä — —
Lapsi parkasi, laulu taukosi, ja pyhä äiti painoi lastaan kuivuneita rintojansa vasten. — Tähtiä lenteli taivaalla ahkeraan. — —
* * * * *
Eräänä varhaisena aamuna nousi pyhä äiti lapsensa kanssa kameelin selkään, ja uskollinen Omm Aimân seurasi heitä. He olivat kotimatkalla Medinasta Mekkaan sukulaisensa Banû'Adij'an luota.
Verkalleen astui kameeli pitkin Medinan ja Mekan välistä hieta-aavikkoa. Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja aurinko näytti veripunaiselta pallolta taivaan laella. Mutta äkkiä laskeusi laiha kameeli polvillensa ja painoi pitkän kaulansa maata vasten, sen kuivat sieraimet sulkeutuivat, ja palavat silmät värisivät odotuksesta.
Hiekkasade oli tulossa. —
Pyhä Amina laskeusi maahan lapsinensa kameelin suojaan ja painoi kiihkeästi lastansa poveansa vasten. Kuului kaukainen kohina, hieta liikkui, ja kuuma hiekkapilvi peitti aavikolla olijat.
Pieni Mohamed sulki silmänsä ja kuunteli hiekan lentoa. Mutta silloin välähti hänen silmiensä eteen kuusi tähteä, ne leijailivat jännitettynä jousena, vaan ennenkuin nuoli ehti singahtaa, painoi hän molemmat kätensä sydäntänsä vasten, mutta samassa tunsi hän, äidin poveen kun nojasi, ettei äidin sydän lyönyt.
Turhaan oli Mohamed suojellut pientä sydäntään, sillä äidin poveen se nuoli olikin singahtanut. Mohamed oli silloin kuuden vuoden vanha, ja sen paikan nimi oli Abwâ, jossa pyhä Amina kuoli. —
ALLAHIN HÄMÄHÄKKI.
Nuorukainen Mohamed kulki kuumassa hiekassa karavaaninjohtajan sivulla ja kuunteli hänen tarinoitaan.
— Mohamed —, sanoi hän, — sinun lapsuutesi tarina on vielä kertomatta! — Ja näin kertoi hän:
"Tapahtui, että eräänä päivänä sinun hoitajasi Halima jätti sinut hetkeksi kahden oman poikansa kanssa. Mutta itkien juoksi tämä äitinsä Haliman jälkeen ja huusi: — Mohamed on murhattu! — silloin syöksyi Halima teltan luo ja tapasi lapsen kalpeana makaamassa maassa, mutta hänen oma poikansa kertoi, että hän näki kuinka kaksi miestä valkoisissa vaatteissa tuli Mohamedin luo. Ne tarttuivat häneen ja heittivät hänet maahan, aukaisivat hänen rintansa ja ottivat sieltä sydämen, josta he leikkasivat pois mustan verikokkareen ja heittivät sen pois huutaen: — Tämä on saatanan osa! —
"Sitten pesivät he sydämen hohtavalla lumella, jota heillä oli kultaisessa maljassa ja parannettuansa haavan katosivat." —
Näin kertoi karavaaninjohtaja, mutta Mohamed tuli suruiseksi ja koitteli rintaansa. Se tuntui hänestä niin tyhjältä ja ontolta, hän tiesi nyt, että sydämestään oli jotain poissa, ja hän huusi vaikertaen:
— Oi, aurinko, sinullakin on pilkkusi, mutta minun sydämeni on varjoja vailla! -Ja hän itki sydämensä puhtautta, sillä hän ei vielä silloin tiennyt — mikä puhdas sydän on. —
* * * * *
Allâh'in ainoa profeetta pakeni uskonsa vastustajia ja vihamiehiään ja läheni Thaurvuorta. Ammottavat kuilut avautuivat hänen eteensä, kun hän juoksi tuttuja teitä. Liikkuvat sorakivet vyöryivät hänen jalkojensa alla, ja kuumuus vaivasi häntä.
Hän kiipesi korkealle Thaur-vuorelle ja katsahti takaa-ajajiensa joukkoa. Ne olivat aivan lähellä; vain kaksi mahdollisuutta näyttäytyi Mohamedille — antautua surmattavaksi tai itse syöksyä Thaurinharjanteelta syvyyteen, mutta ääni povessa kuiskasi:
— Etsi luolaa vuoren juurelta! — — Mutta he tuntevat sen, he löytävät minut sieltäkin! — Mutta rinnan ääni sanoi käskevästi:
— Allâh varjoo sinua! — Ja Mohamed laskeusi vuorelta kierteistä polkua ja hiipi luolalle.
Mutta suuri, punainen hämähäkki oli kutonut verkkonsa sen suulle ja istui keskellä seittiä uhkaavan näköisenä. Mohamed aikoi särkeä sen seitin sauvallaan, mutta hämähäkki puhui:
— Anna minä tutkin sydäntäsi, niin minä autan sinua! — Eikä Mohamed ehtinyt kauvaa miettiä vaan huusi:
— Tutki minun sydäntäni, sillä se on puhdas, mutta auta minua! —
— Vanno vala! Ja Mohamed vannoi Allâh'in kautta. Hän syöksyi luolaan. Seitti särkyi, mutta pian paikkasi lukki sen ja istuutui sen keskelle.
Vainoojat saapuivat luolan suulle. -Tänne päin hän katosi —, puhui yksi.
— Mutta tuolla luolassa hän ei ole, sillä siinä on ehjä lukinseitti suulla —, vastasi toinen, ja he jatkoivat ajoaan, mutta viileässä luolassa istui Allâh'in profeetta hartaaseen rukoukseen vaipuneena.
Kylmä vesipisara katosta nolpahti hänen kuumalle otsalleen, Mohamed heräsi ja nousi mennäkseen, sillä hän oli unohtanut lupauksensa, mutta punainen hämähäkki istui keskellä verkkoa uhkaavan näköisenä. Mohamed ailahti.
Hän tuijotti suurta hämähäkkiä, jonka punainen ruumis oli ihmissydämen kokoinen, pitkät nivelikkäät jalat haroivat verkkoa, mutta etujalkojensa välissä piti se jotain mustaa niljakasta.
— Lapsuuteni sydän —, kuiskasi Mohamed ja vaipui itkien maahan.
— Minä lahjoitan sen sinulle takaisin —, puhui hämähäkki, mutta Mohamed teki kädellään kieltävän liikkeen.
— Muut rukoilevat takaisin lapsuutensa sydäntä, mutta sinä sen kiellät! —
— Mutta miksi eivät varjot saaneet kasvaa valon kanssa, nyt on sydämeni valoisa, varjoista en huoli. —
— Mutta sinä itkit kerran sydämesi puhtautta, Allâh kuuli sen ja antaa sinulle varjotkin takaisin, että olisit — ihminen! —
Mutta Mohamed painoi kätensä sydäntänsä vasten ja itki.
Yhtäkkiä hyppäsi hämähäkki verkostaan hänen rinnalleen, halkaisi villaisen vaipan ja imutorvellaan puhkaisi hänen valkoisen rintansa. Tuntui ihana pistos, sydän pysähtyi ja hetken päästä kutoi hämähäkki niljakasta seittiä haavan päälle, joka heti parani.
Ja Mohamedilla oli rinnassaan ihmisen — koko sydän — — —
* * * * *
Kuollut oli Mohamedin ensimäinen puoliso Chadidja, ja Mohamed suri häntä — —
Mutta sydämen mustat varjot suurenivat, ja Mohamed valitsi itsellensä paljon vaimoja, joista rakkain oli ihana 'Ajischa.
Hän istui 'Ajischan kanssa patjaisella vuoteellaan ja lausui ankaria sanoja rakkaalleen, sillä sydämensä varjot olivat tummuneet, ja 'Ajischa itki.
Niin tapahtui, että Mohamed polttaissaan puhalsi suuria savurenkaita, jotka ajoivat toisiansa tyynessä huoneessa, ja renkaat leijailivat ylös lakea kohti. Väsyneen profeetan katse seurasi niiden kevyttä lentoa, mutta äkkiä heitti hän piippunsa ja alkoi kovasti vavista. Nurkassa katonrajassa oli suuri hämähäkin verkko, jonka keskellä istui sydämen kokoinen valkea hämähäkki. —
Mutta pian tointui hän hämmästyksestään, sivalsi käyrän miekkansa ja ponnahti seisomaan. Itkevä 'Ajischa pelästyi ja luullen, että hänen kuolemansa hetki oli tullut, kiljaisi kauhuissaan, vaan ääni katonrajassa lausui:
— Mohamed, puhdas sydämesi katsoo sinua! — Mutta Mohamed huusi polkien maata:
— Pakene kalpea omatunto! –
Paikallansa istui vaan hämähäkki, ja sen valkoinen rinta hohti. Mutta Mohamed iski miekallansa hämähäkin kuoliaaksi.
Kuollut oli profeetan valkoinen, puhdas sydän —, ja varjot kävivät tummemmiksi!
KUOLEMAN KUVASTIN.
Seitsemän kertaa oli Mohamed ratsastanut pyhän Qa'ban temppelin ympäri ja seitsemän kertaa oli hän sauvallaan koskettanut sen mustaa kiveä ennenkuin hän nousi kameelin selkään matkustaakseen Minâ-laaksoonn rukoilemaan.
Mutta hetken ratsastettuaan tunsi hän mehiläisen piston otsallansa, otsa paisui, ja profeetta kaipasi pientä kuvastintaan. Se ei ollut matkassa, ja hänen vihansa oli suuri. Mutta otsa paisui yhä enemmän, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja. —
Ja hän rukoili tuskassaan. Niin tapahtui, että kameelin jalka painui hiekkaan nilkkaa myöten, ja kuopasta kumpusi suloinen lähde. Mohamed laskeusi kameelinsa seljästä ja kumartui yli lähteen reunan, otsaansa katsellakseen, mutta kauhukseen huomasi hän ensi kerran elämässään, että hän oli — — vanha. Kurttuisella otsalla oli verinen paise.
Hän nosti kädellään vettä lähteestä ja valeli sillä kipeätä otsaansa. Kirkkaina helminä valui vesi hänen sormiensa lomitse, mutta hän huomasi, että ne olivat vanhan sormet. Mutta paisuma otsalla laski, ja kulkue jatkoi matkaansa.
Profeetan vierellä ratsastava Abu Bekr sanoi hiljaa:
— Allâh kutsui profeettaansa! Mutta Mohamed vaikeni.
He saapuivat Safâ- ja Merwa-vuorten väliseen Minâ-laaksoon, jossa Abraham oli seitsemällä kivellä taistellut pahaahenkeä vastaan, ja Mohamed heitti nuo tavanmukaiset seitsemän kiveä mustaa kallionseinää vasten, mutta seitsemäs kivi kimmahti takaisin ja löi Mohamedia otsaan. Syntyi taaskin painuma, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja.
Niin tulivat he paluumatkalla lähteelle, joka oli syntynyt kameelin jalan astumalle, ja Mohamed polvistui lähteenreunan yli, mutta kauhukseen näki hän, että hän oli vanha ja raihnas, otsassa suuri paisuma.
Hän aikoi juuri nostaa kädellänsä vettä lähteestä, kun seitsemän mehiläistä tuli lentäen, ja jaloissaan niillä oli se pieni kivi, joka profeetan otsaan oli ponnahtanut, ne pudottivat kiven lähteeseen, vesi roiskahti profeetan otsalle, ja paisuma aleni, mutta ympärillä seisovat sanoivat:
— Mohamed, joku kutsui sinua — — —
Mohamed lepäsi uupuneena vuoteellaan, ja hänen lempivaimonsa 'Ajischa istui hänen vieressään silitellen otsaa, jossa oli kaksi pientä verinaarmua.
— Mohamed —, sanoi hän, — sinun kasvosi ovat kurttuiset ja vanhat, sinä olet jo vanha —
Mutta Mohamed nousi kiivaasti vuoteellansa ja tahtoi kuvastintaan. 'Ajischa antoi hänelle pienen teräväsärmäisen kirkkaan metallipalan. Hän katseli kuihtuneita kasvojansa siinä, mutta kuvastin ei ollut sileä, se valehteli, hän ei ollut vanha. Ja Mohamed iloitsi siitä, ettei hän ollut vanha.
— Se lähde oli kuoleman kuvastin, sillä se valehteli, tämä on elämän kuvastin, sillä se puhuu totta —, sanoi hän.
Mutta 'Ajischa sanoi:
— Kaunis on elämän kuvastin, sillä se on _valhe,_ synkkä on kuoleman kuvastin, sillä se on _totuus!_ — Ja sillä hetkellä oli 'Ajischa herraansa viisaampi.
Mutta Mohamed katsahti vielä kerran kuvastimeen, joka sanoi ettei hän ollut vanha; ja tämä ilo oli niin suuri, että vanha Mohamed, kuoli ilosta, ettei ollut vanha — —
V.
PYHÄ GANGES.
Rauhaisana virtaa suuri idän virta, vienot vuolteet hiljaa kulkevat. —
Rauhaisana istuu vanha Ganges, vienot hymyn vuolteet kasvoillansa kulkevat. —
Rauhaisana kuiskii illan tuuli, lempi sydämessä ihmiset kulkevat. —
* * * * *
Mutta iltaa seurasi yö, ja yöstä valkeni aamu. Vanha Ganges istui majansa ovella, ja valmisteli vapisevin käsin viimeisiä saviastioita. Ahdassuisia ne olivat, sitä viimeistä — suurta retkeä varten.
Hän oli jo saanut tarvittavan luvun valmiiksi ja asetteli niitä päivän paisteeseen: kuivamaan.
— Paista helteisesti, päivä, viimeisen kerran, lujaksi koveta savi, sillä sydämeni on jo niin pehmeä —, puhui hän.
Mutta mustat pilvet nousivat taivaalle, päivä pimeni, ja ukkosensade kasteli maan, ja saviastiat painuivat kokoon. Se päivä oli vanhan Ganges'in ensimmäinen suuren koetuksen päivä.
— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni on siis vielä kova —, puhui hän itseksensä ja itki.
Mutta seuraavana aamuna paistoi päivä pilvettömällä taivaalla, ja vanha Ganges laittoi saviruukkujaan.
— Paista tulisesti, päivä, ja kuivuta ne koviksi, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän asetellessaan niitä kuivamaan.
Ja päivä paistoi helteisesti niinkuin ei koskaan ennen, mutta saviastiat halkeilivat ja putoilivat rikki. Se päivä oli vanhan Ganges'in toinen suuren koetuksen päivä.
— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni siis on vielä kova —, puhui hän itseksensä ja itki.
Seuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi ja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä kuivamaan.
— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän itsekseen.
Ja päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin kivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.
— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.
Tuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien laulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.
Valkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne olivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita ja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi köynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti hän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.
Tyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät vettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.
Tuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät vanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.
Lootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.
— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen kukka ja puhui:
— Taita matkaasi elämän rakkaus! — Ja vanhus vaikeni. Syttyi kolmas ja lausui:
— Taita matkaasi elämän tuska! — Mutta yhä vaikeni vanhus. Niin syttyivät sadat lootokset virran pinnalla ja tarjosivat hänelle kaikkea mitä elämällä on, ja se yö oli vanhan Ganges'in kolmas suuren koettelemuksen hetki; mutta hän vaikeni, ja hiljaa lauloi mustien joutsenten jono Intian yössä. Vaan ruukut liukenivat ja täyttyivät, ja syvemmälle painui vanhus. —
— Sydämeni ei enää ole kova —, sanoi hän kääntyen joutsenia päin.
Ja virran vauhti hiljeni, ja sen pinta avartui, sillä laaja meri avautui virran vuolteille. Punerva päivä nousi merestä ja valaisi kuolevan kasvoja. Ja vanhus kuiskasi:
— Totuutta ei elämä lahjoittanut, minä vaivun loistavimman lootoksen kultaiseen syliin, sillä elämällä ei ole totuutta! —
Ja nouseva aurinko punasi vilpoisen virran pinnalla kuolevia vesikuplia. Mutta mustat joutsenet sousivat ylös hiljaista virtaa ja lauloivat:
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen pinnalla uinuu elämän ilo! —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen rinnalla hehkuu elämän rakkaus. —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen kuvastimessa näkyy elämän tuska. —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen helmassa nukkuu — — totuus! Pyhä on kuoleman virta — —