# Lea; Margareta

## Part 5

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lea-margareta-12796/index.md

MARGARETA. Ah eihän vielä! Vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua kuitenkaan ei saavuta aamun koi. Kuullelkamme kerran vielä kuinka synnyinlaaksom kevätyönä soi, eron viimeisenä yönä, kuun paistaessa kirkkahasti.

ANIAN. Kuullelkamme, ystäväni.

MARGARETA. Kuullelkamme!

ANIAN. Tyyni, ihmeellinen yö!

MARGARETA. Kaikkialla hiljaisuus; ainoastaan männistössä yölintu ääntää.

ANIAN. Ja rauhallisna pauhaa kaukahinen koski.

MARGARETA. Kaimalan koski pauhaa ja kultana kuumottaa kuu.

ANIAN. Ja tuolla hongisto helottaa alla kultasen kuun.

MARGARETA. Ja joki sinivyönä välkkyy tuolla niitun helmas.

ANIAN. Ja aavistaen kajastaavi tuolla vuoren komeroinen jyrkkä.

MARGARETA. Ja tähdet taivahalla hymyilee.

ANIAN. Kas, tuossahan jalona kuin sota-orhi loistaa seitsentähti ja pohjaan viittaa levotonna kaulansa, alas kohden sodan valkeita hän viittaa, sinne mihen retkeni on kulkeva nyt. Minä tahdon rientää. Hyvästi, mun lemmittyni!

MARGARETA. Hyvästi mun sankarsulhasein!

ANIAN. Kyyneleissä myhäilet sä taivaallinen!

MARGARETA. Valkeuden ja pimeyden häiriössä vaikyn. Oi viivy vielä, Anian!

ANIAN. Minua huutaa isäinmaa.

MARGARETA. Riennä, riennä!

ANIAN. Hyvästi sä armas! (Tahtoo mennä, mutta Margareta vetää häntä takaisin.)

MARGARETA. Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen, jota sydämmeni tahtoo poistaa kauvas ja taasen takasin temmata.

ANIAN. Kuitenkin, mun täytyy lähteä.

MARGARETA. Kuolemaan! (Viskaa vinhasti kiharansa poskeltansa taaemmas.) Kuolemaan!

ANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa?

MARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän valtaansa.

ANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! (Pyrkii poispäin, mutta Margareta vetää häntä puoleensa.)

MARGARETA. (Haastellen vaikertelevalla, melkein kiljuvalla mutta hiljaisella äänellä.) Anian, sinä kuolet uhrina, seppelöittynä uhrina sinä kuolet!

ANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. (He tempoilevat hetken molemmat puoleensa, mutta hellästi.)

MARGARETA (aina samalla äänellä). Ylevänä uhrinahan kuolet edestä isiesi maan!

ANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!

MARGARETA. Ei! Vaan kunnian ylkänä vaivut, kallistaen pääs kuin syksyn kukkanen! Mutta voi, siinä oli verta! Voi, tuhannen kertaa voi, ja valita korkeasti, sydämmeni kurja! Sinä vaivut kuin syksyn kukkanen!

ANIAN. Sun rinnoilles kuin lapsi, jos kauvemmin ma viivyn. Sentähden kuin villi aalto minä kiirehdin merelleni ja vaivun myrskyyn. (Lähtee vauhdilla, mutta Margareta, pitäen häntä kädestä, temmasee hänen kerran vielä takasin.)

MARGARETA. Toki temmaa sun vieläkin syliinsä toinen aalto. (Syleillen häntä.) Nyt hyvästi ainiaaksi!

ANIAN. Ei! vaan sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine, kimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.

MARGARETA. Ei! vaan tässä näit sinä naisheikkouteni viimeisen liehauksen. Nyt taas kuin voimallisin laine sun viskaan ulos kuolemattomuuden mereen, Sieltähän sä ijankaikkisuuden otsalta mun sydämmeen aina heleänä aamutähtenä säteilet.

ANIAN. Mi autuas onni!--Hyvästi siis viimein! (Anian poistuu.)

MARGARETA. Hyvästi, kunnes tervehdin sua tuolla ylähällä Tähtelässä! (Lankee polvillensa.)--Vallitsija korkuudessa, tee hänen tiensä ankaraksi kuolon-tieksi kilvoituksen vainiolla, että kunnian hänestä saapi isäimme maa ja mun orpo-lempeni uneksua rauhas!--Taivaan ruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mitä etelässä vaipui meren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin, moninkerroin kirkastettuna taas!--Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee, jo loistaa korkealla sankar-kunniamme; ja mailma on imehtivä urostöitämme Suomen autioilla ahoilla.