Part 2

LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta, katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen juoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren harjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista miestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä korkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen olentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän taasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti hymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin laakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä Rabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman reunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän katseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen silmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä--niinkuin tuntui meistä kaikista, jotka tähtäilimme häntä--säteili valo ihmeellinen ja kirkas, antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen näimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen käyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin hän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon purpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis, juhlallinen oli tämä näky.

ARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan rukoilevasta miehestä.

LEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa täällä vastoinkäyminen.

ARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.

LEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin Jehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat. Rukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.

ARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran vielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni päivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova osani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa kädestä.)

LEA. Voi murheen hetkeä!

ARAM. Ole onnellinen!

LEA. Onnellinen ilman sinua? Ah!

ARAM. Seisothan lujana uskossasi Natsaretin mieheen.

LEA. Haasteletko vakaasta mielestä?

ARAM. En ilkastele suinkaan.

LEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken. Onnellinen, onnellinen! vaikka sun jäähyväis-kätesi tempaiseekin kaiken kukkaismehun elämäni kasvoilta pois, että kuoleman kalveilla poskilla onneni seisoo, kääntäen silmänsä nykyisyydestä pois, mutta katsoen ihanaiseen kaukaiseen tulevaisuuteen. Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa, vaeltaissani halki ohdakkeisen maan.--Hyvästi, ystäväni!

ARAM. Hyvästi! Minä menen.

LEA. Viivy hetki vielä.

ARAM. Hetken päästä on isäsi tässä.

LEA. Hän viipyy hetken vielä.

ARAM. Joas tässä kiertelee ympäri kuin koira.

LEA. Se on mun kurja tuleva mieheni.

ARAM. Unohdinpa.

LEA. Hyvästi, hyvästi!

ARAM. Niin, ja erotkaamme.

LEA. Suo minun uneksua vielä povellasi lyhykäinen aika, lyhykäinen, ei kauvemmin kuin kameli henkeänsä vetää. (Vaipuu Aramin rintaan.) Aram, usko Kristukseen, sillä hän on Israelin Messias. Usko häneen ja sinä olet onnellinen. Aram! (Äänettömyyttä.--Joas tulee perältä.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. Joas.

JOAS (erikseen). Haa! Mikä saatanallinen näky! (Ääneensä.) Kirous! (Lea vavahtaa ja poistuu Aramista kiljahtaen.) Iske alas, Sebaotin tulinen nuoli!

LEA. Joas, kuule minua!

JOAS. Pois, kavala kärme, pois!

ARAM. Siivosti!

JOAS. Siivostiko? Vai niin. Manaatko minua vielä siivosti nielemään kaikkea tätä, sinä perkele? Ruhjokoon sauvani sun tuomitun pääsi. (Uhkaa häntä sauvallansa.)

LEA. Joas, Joas!

JOAS. Kuole, ja syökööt sinun korpit!

ARAM. (Ryhtyy häneen ja hillitsee häntä.) Enpä mieli juuri ottaa vastaan iskuja sun sauvastasi. Hillitse mieltäsi, sinä vääräsäärinen fariseus!

LEA. Voi meitä, voi!

JOAS. Pois kirotut kyntesi hurskaan Abrahamin lapsen puhtaasta ruumiista! Hellitä, sä kirottu!

LEA. Aram! Joas! Minä rukoilen teitä. (Sakeus ja Ruben tulevat ja erottavat riitelijät.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Entiset. Sakeus. Ruben.

SAKEUS. Mitä on tämä? Miksi tappelua rauhallisessa huoneessani? Erotkaat ja tyyntykäät, te kurjat vihan lapset! Noo, hiljaa Joas! Haa! olisin nyt sama kuin äsken tästä mentyäni, niin viskaamalla teidät lähettäisin ulos ja vilauksessapa molemmat pyöriskelisitte tuolla kivisellä tantereella. Mutta nyt--kiitos Herran--nytpä surkuttelen teitä vihanne vallassa.--Joas, Joas, tukeuta kiukkusi; sillä tuo muotosi, kalvea ja pedollinen, meitä kauhistaa. Puhallathan, sinä hirmuinen, niinkuin lohikärme sylkien myrkkyä. Joas!

JOAS. Eikö ... eikö ole minulla syytä? Ah! Tietäkäät, vihani on oikea.

SAKEUS. Poikani, viha ei ole täällä oikea milloinkaan. Mutta kerro, mitä vääryyttä ja loukkausta olet kärsinyt. Sanokaat, mikä saattoi matkaan riita-telmeen, ja sanokaat totuus, että tiedän lausua oikean tuomion.

LEA. Mun hyvä isäni...

JOAS. Sallippas minun, tyttö sinä, lausua totuus ensin. Minäpä tässä kannustaja olen, minäpä loukattu mies.

SAKEUS. Sano.

JOAS. Mutta tullut on kahdeksannen rukoukseni hetki, ja Jehovalle olkoon kunnia ylitse kaikkein. (Lankee polvillensa ja rukoilee.) O Herra Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala, kuule minua! Varjele minua aina saduseusten saastaisuudesta, siitä spitalitaudista, joka meitä polttomerkillä merkitsee helvetin varmaksi saaliiksi ja vaivuttaa meidät viimein alas tuliseen pätsiin! Siitä synnin loasta minua varjele, sinä kaiken kirkkauden lähde! Ah! kuule minua! Minä paastoan, niinkuin määrää isäimme laki; minä lakkaamatta sinua rukoilen ja palvelen. Sentähden kuule minua, tue minua, ja vihdoin, kun hetki on tullut, saata minua pyhiesi majoihin! Aseta niin; mutta masenna kavalat sortajani, jotka, niinkuin kiljuvat jalopeurat, käyskelevät kantapäissäni, tahtoen minua niellä. Mutta korvenna heidän ruumiinsa ja sielunsa vihasi tulella ijankaikkisessa pimeydessä! Kuule minua, Herra, Herra, kuule minua isäimme voimallinen Jumala! Amen. (Nousee ylös.)

SAKEUS. Mutta mitä on sinulla valittamista?

JOAS. Minä kysyn teiltä: oletteko koskaan luvanneet tytärtänne Joakselle avioksi?

SAKEUS. Sen olen tehnyt ja sanassani pysyn vielä.

JOAS. Hyvä! Minä kysyn sinulta, Lea: oletko koskaan luvannut sydäntäsi Joakselle?

LEA. Hetki sitten vakaasti sen lupasin.

JOAS. Ja vapaasti?

LEA. Tosi.

JOAS. Olemme siis kihlatut?

LEA. Olemme niin.

JOAS. Mutta näinpä julistit oman tuomiosi, piikaseni.

LEA. Isä, tosin kerran vielä tahdoin kallistua hänen rintahansa... (Joas keskeyttää hänen, karastellen kurkkuansa kovasti.)

JOAS. Herran nimessä ja taivaan! kuulkaat mitä näkivät silmäni, astuessani sisään palsami-tarhasta. Ih! makeimmassa, oikein Babelin hekkumallisessa kiemailuksessa he seisoivat tässä rinta vasten rintaa, syleillen ja halaillen. Ellei tämä ole tosi, niin revetköön manner mun jalkani alla, ja vesikellona kadotkoon Joas!

SAKEUS. Suuri Abraham! pitääkö mun uskoman semmoista petollisuutta lapsestani? Oletko niin kevytmielinen ja huikentelevainen tytär? Onko tämä totta?

LEA. Kallistuin hänen rintaansa, se on tosi; mutta petoksesta oli sydämmeni kaukana, vaikka tuntuiskin katkeralta jäähyväishetki. Niin, jäähyväishetki tämä oli, ja sentähden tahdoin vielä kerran painaa otsani vasten hänen poveansa ja sitten erota hänestä ijäksi. Niin oli asia, ei suurempi eikä vähempi.

JOAS. Ah, tyttöseni! jos vaan taitaisimme uskoa naisen sanaa, viekkaan Eevan tyttären puhetta.

SAKEUS. Tyttäreni, minä uskon sinua, ja sieluni saa rauhan taas. (Aramille.) Toki; tahdonpa hiukan tutkistella sinuakin, nuorukainen.

JOAS. Tutkistella häntä! Mitä vielä? Hän heitettäköön ulos, että koivet ryskää. Siinähän jo rikosta kyllä, että on hän teidän huoneessanne vastoin kovinta kieltoanne.

SAKEUS. Aram, minä toivon kuulevani totuuden sun huuliltasi.

ARAM. Totuuden teille lausui tyttärenne.--Kun jo siirryitte pois, riensin minä huoneesenne, huolimatta kiellostanne; sillä väkisin mua viehätti puoleensa soman immen kuva sydämessäni, tämän ruskean silmän tulinen ja lempeä paiste.--Mutta nytpä toki mun näette tässä viimeisen kerran, kun tiedän, että kaikki toivoni on mennyt, koska kerran Lea itse on vapaasti tarjonnut kätensä Joakselle, ja he ovat siis kihlattu pari. Ja tämän tunnusti hän minulle kohta, kieltäen mua koskaan enään kiehtomasta sydäntänsä ja pyytäen hellästi, etten avaisi enään tämän huoneen ovea. Minä lupasin hänelle, mitä hän pyysi, lupasin, yön pimeä murhe kasvoillani. Silloin rupesi hän minua suloisesti lohduttamaan, ja minä vakuutin hänelle viimein ottavani tyyneydellä vastaan kohtaloni, ja tarjosin hänelle jäähyväisiksi käteni. Mutta silloin tahtoi hän vielä kerran kallistua povelleni, ja minä sallin tapahtua niin; sillä se oli ihanata, enkä katsonut sitä rikokseksi. Siinä hän lepäsi, kun hiljaa, niinkuin varjo, lähestyi meitä kiukkuinen Joas, uhaten sauvallansa. Minä päädyin puolustukseen, ja tästä telme, jonka keskeyttäjäksi riensitte itse. (Sakeus ottaa Aramia kädestä.)

SAKEUS. Terve sinä, joka niin jalosti itseäs taivutat Herran tahdon mukaan! Mutta sanonpa sinulle kuitenkin: unohda tämä huone ja kavahda myös tuota toista huonetta, jossa Leani kohta askartelee emäntänä; sillä läsnä-olosi saattaisi vaan kiusausta tyttäreni perheelliseen elämään. Me eroamme nyt, mutta erotkaamme ystävinä, taivaan nimessä erotkaamme niin! Toki: älä poistu juuri vielä, vaan viivy hetki ja huomaa, mitäs näet, ja iloitse kanssani; sillä tänäpänä on tapahtunut Sakeuksen huoneelle autuus.--Oi, Ruben! etkö lausu sinä samoin?

RUBEN. Ah, nytpä Ruben, niinkuin hänen isäntänsäki, aattelee maailmasta toisin, kuin valetessa tämän päivän. Ylistetty olkoon Herra Sebaotin armo!

SAKEUS. Ylistetty ainiaan! Hyvin meille, Ruben, että olemme nähneet rauhan ruhtinaan ja kuulleet hänen suustansa autuuden sanoman taivasten taivahista! Sentähden vuotaa nyt silmistäni lapsen kyyneleet. (Peittää silmiänsä.)

Joas (erikseen). Mitä merkitsee tämä?

LEA. (Lähestyy isäänsä.) Isäni, pyhä aavistus panee sydämeni vapisemaan. Onko, niinkuin salaisesti toivon? Sano: miksi itket?

SAKEUS. Korkeuden hallitsija, mikä olen minä, ettäs minua muistelet? Tomussa mateleva mato ja kuitenkin sun lapsesi. Äskenpä vielä ryömin kurja mammonan taakan alla, ja ympärilläni vallitsi levoton yö; nyt rohkenen katsoa ylös, ja avoinna on edessäni taivas, avoinna isä Abrahamin helma!

LEA. Eijaa! mun isäni on valinnut parhaan osan, on astunut hurskasten tielle. Eijaa! nyt soikoot kanteleet ja huilut, ilon pauhinasta vapiskoot perustat kaikki, ja pyhällä savulla ja tuoksulla täyttyköön huoneemme, niinkuin Jesaias profeetan riemun ja kunnian juhlana ennen. Iloitkaamme! Iloitse, Joas, mun armahani!

JOAS. (Karastellen kurkkuansa.) Hiljaa, nainen, hiljaa!

LEA. Iloitse kanssamme autuuden päivänä! (Lankee isänsä syliin.) Terve, isä, terve! Ah, Aram! heitä murheen muoto kauvas pois ja anna henkesi lentää leimausten kotihin saakka. Nyt ilo-myrskyn aalto korkealle käyköön, nouskoon laine laineen hartioille suutelemaan siipiä kultaisen pilven, ja asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan tyyneksi mereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartava taivas.-- Mutta kerro, isä, kerro meille onnesi retki.

SAKEUS. Armas tyttäreni, riemulla sen teen. Ankara oli hetki, ijankaikkisesti ankara ja kaunis.--Kaupungin portilla, lähellä taloani seisoin, ja ihmisjoukko, niinkuin juhlallisesti kohiseva virta, likeni meitä, ja sen keskellä Galilean matkamies. Mutta kun kansan paljous mun esti pääsemästä tielle, astuinpa erääseen puuhun ylös, ja sieltä toivoin häntä nähdäkseni. Helteisesti hohti päivä, ja puhtaana ja sinisenä kaarteli taivas vuorten kukkulain ylitse. Hän viimein ilmestyi esiin tuon punertavan kallion ja vanhan palmun välistä pitkin hietaista tietä.--Hän tuli; nuori mies, puettuna liehuvaan mantteliin, lähestyi ihanasti kalveilla kasvoilla, ja ruskeat kiharat häilyivät hänen olkapäillään. Niin hän lähestyi ja ihastuksella seurasivat häntä kansan silmät. Mutta nytpä huomasi hän puussa miehen, katsoi ylös, ja tuntuipa, kuin pyhä laine olisi valellut minun ruumistani. Lempeä tosin oli tämä katsanto, mutta vakava ja ylevyyttä täynnä, ja terävästi säteilevä niinkuin päivänpaiste, peilin heleästä pinnasta välähtäessä. »Sakeus», hän sanoi, »astu alas, sillä tänäpänä tahdon vierailla sun huoneessasi». Kernaasti, vaikka kovin hämmästyen, minä riensin alas; iloisena hän seurasi minua ja astui huoneeseni; minun, publikanin huoneeseen! Mikä kunnia!

JOAS. Kunnia?

SAKEUS. Kunnia suuri, mutta suurempi vielä onni, onni taivaallinen! Kiireesti valmistin atrian, jota veljellisesti nautitsimme yhdessä: hän, hänen opetuslapsensa, Ruben ja minä. Mutta atrioitessamme, mitä pyhää ja korkeata oppia lähti hänen suustansa, suloisimman äänen siivillä korvahani kannettuna! Hän saarnasi rakkauden laupiaasta Jumalasta, joka ei tahdo täällä suurimmankaan syntisen kuolemata, ei pahimmankaan ihmisen turmiota, vaan tahtoo häntä kääntää, parantaa ja puhdistaa omaksi lapseksensa. Paastoaminen ja rukouksen ulkonainen puuha on hänen edessänsä mitätön, mutta puhtautta, puhtautta, sielun puhtautta hän tahtoo meiltä. Ja kaikille maan päällä, jotka vilpittömällä sydämmellä käyskelevät täällä, tunnustaen ainoasti Jumalaa korkeudessa, niille kaikille hän lupaa ijankaikkisen autuuden.--Niin hän opetti, ja oppiansa hartaasti kuuntelin seurassa hurskasten miesten. Sydämeni vavahteli, kuumeni ja syttyi lopulta kaikki-voittavaan paloon. Ylös, läpi silmieni kyynelvirran, minä katsahdin pyhään mieheen, ja hän katsahti minua, niinkuin kirkas taivas satavan pilven ääreltä meihin katsahtaa, lähettäen toivon valoa. Niin katsahti hän, ja hänen poskensa hohtivat kuin tulinen hiili. Ah! silloinpa mun käsitti Jumalan kaikkivaltias henki, mä nousin ylös, todistin hänen Messiaaksi, lupasin uskoa häneen ja hänen voimansa kautta kantaa vanhurskauden hedelmiä. Ja mitä lupasin vielä?--Se nähkäät kohta omilla silmillänne, rakkahimmat ystävät. (Menee ottamaan lipastansa.)

LEA. Ylistys olkoon Jehovalle, ylistys ja kunnia!

JOAS (erikseen). Hmk! Mitä tahtoo hän lippaastansa? (Sakeus on kantanut lippaansa pöydälle.)

SAKEUS. Nyt, mun tyttäreni, älä punehdu, kun kuulet totuuden, vaan katsahda jalosti maailmaan. Siis kuulkaat: Suurin osa tästä aarteestani on vääryydellä koottu.

LEA. Sentähden viskatkaa se paino poveltanne pois; vaipukoon se köyhien uhri-arkkuun.

SAKEUS. Oikein sanottu!--Joas, nyt älä punehdu, Jumalan nimessä, älä punehdu.

JOAS. Sakeus! Malttakaat mieltänne, ihminen, malttakaat mieltänne Herran tähden!

SAKEUS. Juuri Herralle täytän lupaukseni nyt, uhraten aarteeni köyhille ja kaikille, jotka ovat kärsineet vääryyttä minun kauttani; sillä kalliimpi kuin kaiken maailman aarteet ompi mun sieluni. Nyt, arkkuni, on mieleni iloisempi sinusta erotessani, kuin koskaan ennen, sinua täyttäessäni. Ruben, sinä aina uskollinen Ruben, ota halttuusi rahat, lue kohta siitä vaivaisille puolet, kahdeksankymmentä penninkiä leskelle Gilgalissa ja neljäkymmentä eräälle miehelle Bet-Haramissa, ja vielä monille muille...

JOAS. Heretkäät, hullut! Heretkää jo!

SAKEUS. Älä estele!--Niin; ja monille muille, sitä myöden kuinka muistooni johtuu veijausteni uhrit; ja ne, jotka muistostani ovat kadonneet, ne astukoot esiin, todistaen tekoni, ja minä maksan heille takaisin neljänkertaisesti, niinkuin käskee Moseksen laki. Kaikki, kaikki tahdon heille maksaa, niin kauan kuin kestää arkkuni sisällys. Ja kun on se tyhjennetty--ja tämä on tapahtuva pian--he älkööt kuitenkaan heittäkö toivoansa, vaan odottakoot vielä tulevaisuuteni varoista kärsityn vahinkonsa takaisin. Tämä oli lupaukseni Galilean profeetalle, ja nyt sen täytän.--Rikas olin siis, mutta nyt olen köyhä ja kuitenkin rikkaampi kuin koskaan ennen. Kiitetty olkoon Herran nimi!

LEA. Kiitetty, ylistetty tällä hetkellä ihanalla!

SAKEUS. Ota arkku ja tee minun tahtoni.

RUBEN. Että niin on tapahtuva, se tietäkäät, herra!

SAKEUS. Minä tunnen sinun. Mene ja tee niinkuin sanoin. (Ruben lähtee käymään, mutta Joas, ryhtyen arkkuun, estää hänen kulkunsa.)

JOAS. Seisahdu mies, seisahdu!

RUBEN. Mitä ai'ot?

JOAS. (Likistää arkkua vimmatusti vasten rintaansa.) Arkustani pois! Aarteet ovat minun, minun, minun ne ovat! Minulle ovat ne määrätyt ja pyhästi luvatut, ja tämä on totinen tosi. Pois!

RUBEN. Hellitä, sinä villitty, ja anna minun mennä! (Joas ja Ruben tempailevat arkkua kukin puolellensa.)

SAKEUS. Joas, Joas, oletko mieletön?

LEA. Joas, älä viritä mun isäni vihaa!

JOAS. Huomenlahja, huomenlahja, haa!

RUBEN. Mene helvettiin!

JOAS. Auttakaat minua, hyvät naapurit ja kansalaiset! Sakeus on kadottanut järkensä, eikä tiedä, mitä hän tekee. Rientäkäät, rientäkäät apuun!

SAKEUS. Sinä saatat mun sydämmeni paisumaan.

JOAS. Hän ei tiedä, mitä hän tekee!

LEA. Hän tekee työn otollisen Jumalan ja ihmisten edessä.

JOAS. Kulta on minun!

RUBEN. Sinä valehtelet!

JOAS. Minun ihan totisesti!

SAKEUS. Mitä? (Ottaa Joasta käsivarresta ja viskaisee hänen kiivaasti sivulle.) Mene matkaasi, kiusan henki.

LEA. Kiitoksia, isäni! (Ruben vie arkun pois.)

SAKEUS. Tässä on tapahtuva minun tahtoni, vaan ei sinun.

LEA. Kiitoksia, isäni, kiitoksia!--Mutta mitä haastelen minä? Ei suinkaan sovinnon ja rauhan kieltä. Toki: anna anteeksi, armas Joakseni, lause, jossa puhkesi ilmiin Lean entinen mieli, iloiten toisen vahingosta. Mutta sitä pyytää hän sun unohtamaan taas.--Niin teki mun isäni sua kohtaan, kun ei voinut toisin tehdä, osoittamatta karmeutta. Tiedä, että ovat hänen silmänsä auvenneet näkemään, minkä ihanan oikeuden työn hän nyt rikkaudellansa tekee, työn, josta riemuitsee Jumala ja enkelit. Sen sanot myös kerran sinäkin, kuultuasi taivaan oppia, joka on sovinnon ja rakkauden evankelio.

JOAS. Saatana sun kielesi naulitkoon kiini, muuttakoon sun vaikka suolapatsaaksi. Huolisinko siitä? Minäkö ottaisin vaimokseni tuon suuren väärintekijän, koronkiskojan ja varkaan tyttären? Siitä varjelkoon minua armollinen Elohim. Se on sanani.

LEA (erikseen). Mikä ihana sana!

JOAS. Koronkiskoja ja varas, sen on hän tunnustanut itse.

SAKEUS. Ja kuitenkin vielä jälkeen tämän tunnustukseni likistit aivan rakkaasti mun kultaani sydäntäsi vastaan. Mitä aattelisin tästä?

JOAS. Mitä tahdot. Tyttäresi heitän hiiteen!

LEA. Sinua kiitän, Joas, ettäs päästät minun näistä kylmistä kahleista. Sua kiitän, vuodattaen ilon lämpöisiä kyyneleitä, kiitän sinua siitä, että aukenee jo täällä vienon neitosen etehen vapauden maailma. Mikä kultainen päivä!

SAKEUS. Suokoon Jumala, ettei Joas, enentäessään rikkauttansa, olisi ennättänyt Sakeuksen vertaiseksi luvattomain keinoin harjoituksessa, sen suokoon Jumala! Tosi! väärin olen tehnyt, mutta niin ja ehkä julkeammin vielä on tässä tehty aina kaukaisesta entisyydestä saakka. Kuitenkaan tämä ei rahtuakaan puolusta minua, ei Jumalan, eikä ihmisten edessä. Ainoastaan katumus ja parannus ja tämän, sekä oikein että väärin kootun, kultani uhraus voi saattaa tehdyn tekemättömäksi jälleen ja lahjoittaa sielulleni rauhan. Ja niin on tapahtuva tänä päivänä, tällä hetkellä taivaan äärettömän armon ja voiman kautta. Ja onpa, Herran tieten, tämä päivä tehnyt monella tavalla onnen työn. Se voimallisena viskaimena jo ajoissa poisti suvustani vaarallisen ohdakkeen, joka tahtoi juurtua mun tyttäreni tulevaisuuden peltoon. Tämä päivä on selvästi näyttänyt, että ainoastaan huoneeni tavarat ja kulta oli se morsian, jota kohden Joas pyrki yli Lean poven riettailla askeleilla. Mutta tänään on hän näyttänyt oikean nahkansa. Hän nyt, kun Sakeuksen rikkaus on mennyt, hylkää köyhän publikanin ja hänen tyttärensä. Mutta kaikki on hyvin!

LEA. Ah! tämä hylkääminen on onneksemme.

SAKEUS. Sen tiedän. Häntä et rakasta, vaan Aramia, Aramia. Mutta älä katso enään hänenkään puoleensa; sillä sinä olet köyhän miehen tytär. Niin, nytpä nähdään, mikä taivutteli poikien sydämiä huonettani kohden. Oliko se rakkaus? Oliko se ahneus? Sinäpä, mun lapsi raukkani, olet nyt se koetus-kivi, joka näyttää, kumpaisestako metallista ovat heidän sydämensä.

ARAM. Hän on se kallis kivi, jota sieluni lakkaamatta halaa. Oi, jos hänen omakseni voittaisin, niin kätkisin hänet sydämmeni syvyyteen!

SAKEUS. Tässä on hän! Kallistu hänen syliinsä, mun Leani, ja ole hänen omansa aina. (Vetää häntä Aramia kohden.)

LEA. Mun isäni armahin! (Kallistuu Aramin rintaan.) Aram, sä ihanainen!

ARAM. Lea, mun onneni luoja!

LEA. Mitä? Lepäänkö vasten sinun rintaasi omana lemmittynäsi nyt?

ARAM. Lepää, ijankaikkisesti lepää siinä!

LEA. Enhän usko onneani, ja tiedän sen varmaksi kuitenkin. Mikä suloisuus, mikä huimaava tuoksu pyhien lehtimaja-juhlasta!

ARAM. Sydämiemme juhla!

SAKEUS. Aram, tämä neito sun ansaitsee ja sinä myöskin hänen, vaikka katoaakin sinun sielusi katsanto maan mustahan multaan.

ARAM. Maan multaan? Väärin luultu, vallan väärin! Minä uskon tätä Natsaretin miestä Jumalan valituksi mieheksi; ja tietäkäät, että puhun sydämen vilpitöntä kieltä! Ah! en teeskentele, en teeskentele, niinkuin petollinen konna. Miksi tekisin niin? Olihan jo Lea omani, ennenkuin tunnustin tämän.--Niin, minä uskon häneen.

SAKEUS. Riemuitkaamme!

LEA. Riemuitkaamme kaksinkertaisesti!

ARAM. Katso, Israelin voimallinen Messias on siinä.--Minkä pidän suurimpana ihmeenä täällä? Sen, että saita viskaisee kaiken rikkautensa pois niinkuin saastaisen loan. Sitä ei saata aikaan ihmisvoima.

SAKEUS. Totisesti ei! Jumalan armo on tehnyt tässä ihmetyönsä.

ARAM. Kuitenkin; ken poisti mun silmistäni sokeuden sumun? Terve sinä kaunoinen Lea! Sun olennostasi on virrannut mun puoleheni pyhä valkeus, jonka loistaessa henkeni silmä on tunkeunut kauvas Jumalamme valtakuntaan.

SAKEUS. Selam, mun lapseni, selam! Sinä saatoit mun näkemään autuutemme auringon. Hänen näin ja ikuisen rauhan sain.