Part 1

LEA; MARGARETA

Näytelmiä yhdessä näytöksessä

Kirj.

Aleksis Kivi

1919.

LEA

Näytelmä yhdessä näytöksessä

JÄSENET:

SAKEUS (Pipliassa Zacheus), publikanien päämies Jerikossa. LEA, hänen tyttärensä. ARAM, eräs nuori saduseus. JOAS, eräs fariseus. RUBEN, publikani.

Tapaus: Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana.

Sakeuksen huone; avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja kallioin juurilla korkeita palmuja. Sakeus istuu pöydän ääressä lukien rahojansa lippaasta pöydällä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sakeus. Sitten Ruben.

SAKEUS. Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, kolme tuhatta penninkiä. Siinä kolme tuhatta penninkiä.

(Kimmauttaa äkisti lippaansa kiini.) Ruben! Unohdanpa viikunatarhani. Ruben! (Ruben tulee.)

RUBEN. Mitä tahdot, herra?

SAKEUS. Käy kerta viikuna- ja palsamitarhani ympäri ja katso, onko kaikki, niinkuin oleman pitää. Muista: hedelmät rippuvat valmiina, aita on heikko ja varkaita monta. Tee, niinkuin sanoin.

RUBEN. Teen sen heti. (Menee.)

TOINEN KOHTAUS.

Sakeus (yksin).

SAKEUS (Avaa taasen lippaansa ja lukee:) Kolme tuhatta, neljä tuhatta, viisi tuhatta penninkiä. Niin, viisi tuhatta penninkiä ja kasa ropoja siihen lisäksi, siinä on rikkauteni rahassa. Rikas olen, mutta miksi en rikkaampi? Viisi tuhatta penninkiä; miksi ei kymmenen tuhatta?--Mutta tuleva aika tuopi käsiini kultaa, jota Sakeus tietää ammentaa ja panna talteen.--Rikas olen, rikkaammaksi tulen, ja olenpa onnellinen myös, niin luulen. Mutta onnellisempi olisin, jos tuo kiiltävä saalis tuossa olisi kokonansa kunnialla pyydetty; mutta juuri niin ei ole laita. Enin kaikista muistelen tuota leskeä Gilgalin kaupungissa. Hän on köyhä, mutta häneltä pinnistin vikkelästi ulos kaksikymmentä penninkiä,--ja kymmenen määrää siinä kohdassa laki.--Noo, tosin puristan ja kiskon, »oikein ja väärin kokoon käärin»; mutta samoin teki tässä ennen minua toinen mies, samoin myöskin mies ennen häntä, ja niin on tapahtunut aina alusta Rooman vallan. Ja, suuri Jehovah! ken on Israelissa kylliksi luja harjoittamaan Sakeuksen virkaa, silloin tällöin horjumatta oikeuden tieltä pois? Tuskin joku voimallinen rabbi.--Mutta kuinka suuri on tuossa ropojen luku? (Lukee.--Joas tulee sisään Sakeuksen huomaamatta.)

KOLMAS KOHTAUS.

Sakeus. Joas.

JOAS (erikseen.) Tuossa istuu ukko yksin ja, niinkuin luulen, lukee aarteitansa. Niin, siinäpä se voima, joka minua, puhdasta fariseusta, vetää väkisin ylönkatsotun publikanin huoneeseen. Tästäpä saan pitää hyvänäni paljon nuhteita ja kylmyyttä monelta vanhurskaalta ystävältäni ja heimolaiseltani. Mutta ukolla tuossa on kultaa ja tavaraa, joista ei sydämeni mieli enään erota, ei, vaan kaiken tämän rikkauden perilliseksi tahdon tulla hänen tyttärensä kautta. (Katsoen yli Sakeuksen olan.) Haa, mitkä kiiltävät kulta-kasat!

SAKEUS (huomaa Joaksen ja lyö äkisti lippaansa kiini). Mies, mitä näit?

JOAS. Kultaa, kultaa!

SAKEUS. No, miksi näytti?

JOAS. Mullaksi, mullaksi!

SAKEUS. Mullaksi? Jos niin aattelet kullasta, niin etpä koskaan pysy varallisena miehenä, vaikka ammentaisi onni sun arkkuusi vielä suuremmat perinnöt kuin ne, jotka jo saanut olet.--Multaa! Mitä? oletko tyttäreni ansaitseva ja hänen kauttansa viimein kaiken tämän kullan, jonka hiellä ja vaivalla olen koonnut vuosien kuluessa?

JOAS. Älköön tämä teitä huolettako, isä. Kuitenkin pois, kauvas minusta se, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa, jonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja rakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut ja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta. Joas ei jumaloitse kultaa ja rikkautta; mutta hänen säästäväinen luontonsa tekee, että rikkaus hänen hallussansa ei vähene, vaan enenee päivä päivältä. Tavaraa en katso ylön, vaan rehellisellä tavalla tahdon sitä lakkaamatta koota. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että viimein kuin näen itseni kyllin varakkaaksi, taidan harjoitella laupeuden töitä Herran kunniaksi.

SAKEUS. Mutta aina varovasti, aina varovasti, muistellen pahoja päiviä, jotka voivat meitä lähestyä.

JOAS. Varovasti, sen tiedätte.

SAKEUS. Minä tiedän, että toimitan Lealleni miehen, joka ei tuhlaa, mitä Sakeus on koonnut, vaan saattaa säästöt paisumaan yhä enemmän ja pitää köyhyyden kaukana siitä huoneesta, jossa tyttäreni emännöitsee. Joas, rakastatko lastani?

JOAS. Vähemmän kuin Jehovaa, enemmän kuin itseäni.

SAKEUS. Ja enemmän kuin minun kultaani?

JOAS. Mitä kysytte?

SAKEUS. Yhtä kysyn. Katso, jos nyt pahapäiväni tulisi, ryntäisi päälleni tuulen puuskana, kuin ennen Jobin onnettomuuden päivä, temmaisten minulta kaikki, ja minä seisoisin kerjäläissauva kädessä; sano, ottaisitko sittenkin tyttäreni vaimokses?

JOAS. Elohimin nimessä, minä ottaisin hänet.

SAKEUS. Terve sinä!

JOAS. Rakkauteni häntä kohtaan ei ole kullan pyyntiä, vaan puhdas ihastus, niinkuin ennen Jaakopin povessa Raakkelia kohtaan.

SAKEUS. Poikani, minä tahdon uskoa sen, ja olen valmis laittamaan häitä.

JOAS. Yhtä mielin kerran vielä kysyä. Naituani tyttärenne, kuinka suuren huomenlahjan saan?

SAKEUS. Kaksi tuhatta penninkiä.

JOAS. Ei, kolme tuhatta.

SAKEUS. Kaksi tuhatta, ei äyriä enemmän. Mutta mentyäni viimein isieni luokse, silloin tiedät saavasi kaikki; ole tyytyväinen.

JOAS. Vakaasti suostun odottamaan, kun vaan kerran olen saanut tyttärenne. Mutta siinähän on solmu.

SAKEUS. Jonka avaa isän valta.

JOAS. Hänen sydämmensä on minua kohtaan kylmä, mutta Aramille aivan hempeä.

SAKEUS. Vaan sinä hänet saat, mutta Aram saakoon sauvastani, jos kerran vielä hän uskaltaisi astua minun huoneeseni. Monta on minulla syytä hyljätä tämä mies. Katso, hän on saduseus, vaikka alhaista säätyä, ja siis enemmän vielä inhoittava kuin itse saduseusten päämies. Hän on puoleksi Kreikkalainen, lukee yhtä kevytmielisesti Moseksen lakia kuin pakanain saastaisia kirjoituksia. Tutkistella muukalaisten eksyttäviä kirjoja: rangaistuksen alainen teko!

JOAS. Kivitystä ansaitseva, kivitystä.

SAKEUS. Ja mikä on hän vielä? Köyhä rotta. Ja se on pykälistä pahin. Antaisinko siis tyttäreni hänelle? En, niin kauvan kuin elää Israelin Jumala!

JOAS. Minä kiitän teitä. Mutta olkoon asia lujasti vahvistettu, vierasmiesten kuullen.

SAKEUS. Se tapahtukoon, kun tyttäreni tulee.

JOAS. Missä viipyy hän? Ehkä tuon kirotun saduseuksen luona taas, hänen viekkaan äitinsä puheilla.

SAKEUS. Erehdytpä. Nyt on hän luvallani pois, mutta kadunpa toki, että päästin hänen. Jo eilen läksi hän erään ystävänsä seurassa katsomaan tuota profeettaa, näkemään hänen ihmeitänsä, joista kerrotaan loppumatta. Kimahtihan--ja sen mahdat tietää--eilen kaupungissamme suuri huuto ja maine tuosta eriskummallisesta miehestä, tuosta Natsarenuksesta, jota kutsutaan profeetaksi, vieläpä Messiaaksikin.

JOAS. Kaikki hulluutta! Tutkistele kirjoja; niistä olet löytävä järkähtämättömän todistuksen, ettei tule profeettaa Natsaretin kaupungista, saatikka Messias, Israelin luvattu ylkä, Davidin huoneen herra.

SAKEUS. Minä sanon: niin kertoilee kansa.

JOAS. Tämä kansa, tämä viheliäinen joukko, joka ei tunne lakia eikä profeettoja, olkoon kirottu! Kirottu olkoon tomppelikas roistokansa! Ah, että laskitte neidon siihen petolliseen virtaan.

SAKEUS. Toivon kuitenkin...

JOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee polvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän sinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän isäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä valehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan käyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin istutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava hedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa viikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin, ja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa. Herra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis enemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin astuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina, mutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni, isäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!

(Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt yhtä ja toista siivoamista huoneessansa.--Lea tulee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset. Lea.

SAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.

LEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan ihmetöissä.

SAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.

LEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli viikuna-tarhassamme!

SAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?

JOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!

LEA. Joas, ole lausumatta niin, ja sinä, mun isäni armias. (Halailee isäänsä.) Isä, minä olen usein ollut tottelematon lapsi; mutta anna minulle anteeksi, taivaan rakkauden nimessä, anna minulle anteeksi kaikki. Tästälähin lupaan olla kuuliainen Leasi aina.

SAKEUS. Mun tyttäreni, hyvä lapsihan olet ollut aina, paitsi yhdessä kohdassa, mutta siinäpä tuiki itsepintainen ja vastahakoinen. Sinä ymmärrät?

LEA. Minä ymmärrän; tämä viittaa Joakseen, mun ylkääni.

JOAS (erikseen). »Ylkääni!» Sen sanan kuulen hänen suustansa ensimäisen kerran. Hänen mielensä on muuttunut.

LEA. (Ottaa Joasta kädestä.) Joas, aivan penseä on poveni ollut sua kohtaan, sen tunnustan; mutta minä tahdon rukoilla itselleni taivaalta rakkautta, ja rakkauden hengen lapsena sua kerran vaimonasi palvelen ja kunnioitan. Aram, nytpä unohdan sinun ja liityn Joaksen kohtaloon; sillä niin on isäni tahto. Jos toisin tekisin, niin saattaisipa kenties murhe hautaan hänet, joka on mun siittänyt ja niin hellästi kasvattanut, hänenpä kenties kuolettaisin, ennenkuin aikansa on tullut, ja minua kohtaisi korkeuden rangaistus. Mutta jos täytän hänen tahtonsa, rakentaen rauhaa, niin asettuvat hyvät enkelit huoneeseni ja viimein kantavat mun sieluni Abrahamin helmaan. Rauhaa, sovintoa tahdon tehdä, niin käskee Natsarenuksen oppi, tuon Jumalan lähettämän miehen oppi. (Ojentaa Joakselle toisen kätensä.) Joas, katso morsiantas!

SAKEUS. Tämä on somasti tehty, mun lapseni, oikein soreasti! Joas, oletpa nyt kihlattu mies; hän tarjoo sinulle kätensä ja sydämensä.

JOAS. Ole tervehditty, soma neito!

SAKEUS. Eikö ole hän oivallinen lapsi?

JOAS. (Syleilee Lean päätä.) Eihän sitä voi kieltää. (Erikseen.) Täytyy takoa, täytyy takoa, niin kauvan kuin on rauta lämmin, takoa ja peitellä vielä, millä silmällä katselen sun hulluuttasi. Mutta kas, kun kerran olet vaimoni, laillinen aviopuolisoni, niin kyllä sun opetan juoksemaan narrin retkillä ja kuulemaan tyhmän Galilealaisen kirottua oppia. Toki nyt käskee viisaus, että hallitsen mieltäni vielä ajan tuonnemma, vaikka paisuukin sappi. Mutta tuleepa tästä vielä luku laulun perästä, tulee.

SAKEUS. Rukoilitko taas? Vaan sano: ah! eikö ole hän oivallinen lapsi!

JOAS. Ei voi kieltää.

SAKEUS. Natsarenus on siis vaikuttanut hyvää eikä pahaa.

JOAS (purren hammasta). Hmm, hmm! (Lea kääntyy isänsä puoleen.)

LEA. Mun kallis isäni! hyvin tekee hän kaikki, tämä mies. Sairaat hän parantaa, syntisille saarnaa hän armoa ja orjille ijäistä vapautta. Oi! olenhan nähnyt hänen ihmeellisen voimansa, sen näin kun talutettiin hänen eteensä mies, joka mykkä ja kuuro oli. Liepeästi tarttui hän mieheen, painoi sormensa hänen korviinsa ja katsahti laupeaasti ylös taivaaseen. »Hefata», hän lausui, ja kohta aukenivat miehen korvat, hänen kielensä siteet päästettiin, ja selvästi hän haasteli suureksi ihmeeksi kaikille. Millä kiitollisuuden ihastuksella silloin parannettu katsoi parantajaansa, ja millä jumalallisella hymyllä loi häneen silmänsä Natsaretin poika, rakkautta täynnä! Mikä juhlallinen hetki, jona kaikki kansa itkuun hyrskähti heidän ympärillään! Oi! armon-liiton enkeli on meitä lähestynyt matalasta majasta Galilean vuorilta, mutta Jumalan linnasta on hänen sielunsa lähtenyt alas. Ja siunattu olkoon se kohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka häntä tuuvittivat! Tullut on Israelin otollinen aika, nousnut on sen autuuden päivä.-- Isäni armahin!

SAKEUS. Ihmeellistä!

JOAS. (Erikseen.) Saatana on karannut kahleistansa ja villitsee nyt maailmaa.

SAKEUS. Sano, tyttäreni, millainen on miehen muoto?

LEA. Isäni, kuinka voisin kuvata häntä, lähettilästä ikuisen aamun? Niinkuin aamun koitto paistaa hänen kirkas otsansa, ja kuin aamun tähteä kaksi hänen silmänsä säteilevät, lausuen maailmasta, jolla ei ääriä ole. Vertaisinko aamun ruskoon hänen huuliensa hohtavaa kultaa, joista hengittää puhtaus ja pyhyys? En tiedä, mutta kiharat hänen olkapäillänsä välkkyvät niinkuin muhevat pilvet, niinkuin varjoisten pilvien somat kierrokset Hermonin hartioilla välkkyvät. Hän halvassa manttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa, ja purpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen kuvansa juhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan lempeä voima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin. Ja sille, joka hänen kasvojansa katselee, hän lainaa valoa sädeloisteestansa, niinkuin lähteelle valoa antaa auringon terä. Niin, jos äänetönnä hän seisoo. Mutta kun aukenevat hänen huulensa, silloin kaikuu ääni voimallinen niinä kuin Jehovan, ja kuitenkin lempeä kuin tuulen hyminä Salemissa. Niin kaikui hänen äänensä saarnatessansa Jumalan valtakunnasta. (Katsahtaen hartaudella ylös.) Sinne mua kerta saata, armias henki taivahan! Sinne meitä kaikkia kerta saata!

JOAS (erikseen). Tosi! Saatana on pääsnyt irti ja villitseepi maailmaa valkeuden enkelin haamussa.

SAKEUS. Lapseni, kerro mulle lyhyesti, mitä hän saarnasi.

JOAS (erikseen). Kas niin!

LEA. Sydämmen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että hylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin vihamiehiämme kuin ystäviämme. Vihamiehiämme! Isäni, huomaitkaat tämä.

SAKEUS. Vihamiestämme rakastaa!--Se on uutta.

LEA. Mutta jaloa, ihanata, ihanata!

JOAS (erikseen). Lystillistä!

LEA. Kaikki hän kutsuu liittoonsa, niin pakanat kuin Israelin lapset, niin publikanit kuin temppelin vartijat hän kutsuu taivaan liittoon.

JOAS (erikseen). Voi taivaallista melskaa!

LEA. Ei ketäkään katso hän ylön, ei syntistä suurimpaa, joka vaan katuu ja parantaa itsensä. Uutta, vilpitöntä henkeä hän tahtoo, ja jo täällä murheen laaksossa hän lupaa meille palkinnoksi omantunnon rauhan ja puhtaan ilon, mutta viimein kuoltuamme hän antaa sielullemme ijankaikkisen autuuden Jumalan pyhässä Sionissa.

JOAS (erikseen). Lystillistä, lystiä! Heisaa kaikki Sionin pojat ja tyttäret!

SAKEUS. Sano missä erosit miehestä.

LEA. Kappaleen matkaa kaupungin portista, jota hän lähestyy.

SAKEUS. Minä tahdon hänen nähdä!

LEA. Rientäkäät häntä vastaan!

JOAS. Mitä mieletöntä?

LEA. Mun hyvä isäni, rientäkäät häntä vastaan!

SAKEUS. Paikalla, ja seuratkoon mua Ruben. Häntä tarvitsen; sillä olenpa kovissa kiipaleissa vuokramiesteni kanssa toisessa talossani. Eipä heltiä sieltä leikiten vuokra, mutta nytpä on lähteminen kiristämään heitä, ja toimitan siis yhdellä tiellä kaksi asiaa, koska taloni on lähellä kaupunkimme porttia.--Minä tahdon nähdä tämän miehen!

JOAS. Seisattukaat, malttakaat mieltänne!

SAKEUS. Miksi tahdot niin?

JOAS. Pysykäät hänestä kaukana, muutoin kiukkuinen perkele kiertää päänne hulluksi.

SAKEUS. Ole pelkäämättä, poikani.

LEA. Joas, tämä puheesi on taivaalle kauhistus. Oi ylkäni! lähdeppäs sinäkin häntä katsomaan, ja oletpa huomaitseva, toivon minä, ettei ole hän perkele, vaan Messias itse.

JOAS. Messias! Hahaa! Missä ovat sitten hänen legionansa, siivitetty ratsasjoukkonsa, missä voimat, joilla kukistaisi hän Roomalaiset, syöksisi ne helvettiin alas ja rakentaisi uudestaan Davidin linnan? Näitä kaikkia ei kuulu eikä näy.

LEA. Sinä et käsitä hänen oppiansa. Ei ulkonaisella tavalla, vaan henkensä voimalla on hän vapahtava maailman.

JOAS. Mikä hulluus!

LEA. Viisaus taivaallinen!

JOAS. Lea, Lea, sinä olet soaistu.

LEA. Nähtyäni maailman valkeuden.

SAKEUS. Minä myös hänen tahdon nähdä.--Vartioitse huonettamme tarkasti, Leaseni, ja liiotenkin lipasta tuolla, sinä tiedät!

JOAS. Kerran vielä teitä rukoilen: olkaat kaukana vaarallisesta miehestä!

SAKEUS. Minä menen, mutta vartioitse viikuna~ ja palsamitarhaani sinä. Ruben astukoon jäljissäni. Käyskele yrttimaassani, kunnes palaan retkeltäni takasin, ja sitä, joka mielisi tunkea läpitse aidan, sitä iske päähän, iske konnaa sauvallasi päähän. Mutta sinä, tyttäreni, muista kallis arkkuni tuolla.--Tule, Joas, ja ole uskollinen vahti. (Menee.)

VIIDES KOHTAUS.

Entiset pait Sakeus.

JOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa. (Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

LEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi, joka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi onni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni, oletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään taivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan mennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle, mutta luulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun pimentämällä silmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä synkistyy heidän elämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun sielulleni kauhistus. Mutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä Aram. Hän lempii Leaa Lean tähden, vaan ei hänen isänsä kullan tähden, ja Lea lempii häntä ja tahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta toisin on isäni tahto. Ah, kuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni lempeä! Sinua lemmin, vaikka oletkin Sadusealainen etkä usko, että kuolemme elämään ijankaikkisesti. Mutta ehkä uskot toki, vaikka et usko, ehkä epäilet, nuorukainen, kaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin Nebon harjalta luvattua maata. Niin sua sieluni kuvailee. Mutta jalompana, kirkkaampana seisoisit mun edessäni vielä, jos uskoisit taivaallista oppia Natsaretin profeetan suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu mielestäni ihmeellinen mies, ei hänen haamunsa, ei hänen äänensä helinä; ja pyhänä tarinana väikkyy muistossani mennyt päivä ja mennyt valvottu yö. (Unisena.) Sun jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti, minun sieluni vaipua tahtoo ... vaipua, nukkua ... nukkua uneksimaan suloisinta unta. Siitä alkaa pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie. Sinne minua saata ... saata minua sinne, laupias Goell (Nukkuu.--Aram tulee.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aram. Lea.

ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä, peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen punertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan sulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin asti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman lumen Libanonin kukkuloilla.--Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin huoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi vihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja taikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua, armahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua kohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten vastuksien synkeät seikat.--Lea, katsellessani sinua, uneksuneena tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu. Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis erotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka siirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?-- En tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa, ihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim, ja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos tuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu hiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise jo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka heräyy.--Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)

LEA. (Nousee ylös.) Aram!

ARAM. Lea!

LEA. Aram, mitäs teit?

ARAM. Mitä tein minä, Lea?

LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,--ah, taivaan ihanuus!--mitä tiesin minä?

ARAM. Ja minä?

LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.

ARAM. Rankaise minua!

LEA. Joaksen puolesta sen teen.

ARAM. Etkö itse puolestasi?

LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä ihmettele.--Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi? Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna, suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei, ei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.

ARAM. Tämä on päätetty siis?

LEA. Ainiaaksi.

ARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.

LEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun pian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.

ARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.

LEA. Aram, Aram, miksi riehut?

ARAM. Miksi eläisin enään?

LEA. Sielusi autuuden tähden.

ARAM. Hm.

LEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme. Ethän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti niin, kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä seiso tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma ja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa valkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa kuulemaan.-- Sano, mitä aattelet hänestä.

ARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.

LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?

ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.