Part 7

Kahtena ensimmäisenä lukukautena Helsingissä Östring opiskeli kreikankieltä otaksuttavasti Stenbäckin kanssa yhdessä, joka silloin myöskin alkoi kuunnella Sjöströmin luentoja. Sen ajan, jonka jälkimmäinen vietti Upsalassa, edellinen oleskeli kotiopettajana Uudessakaarlepyyssä. Syyslukukaudeksi 1832 Östring taas tuli Helsinkiin ja saavutti huomiota oppositsionin johtajana Snellmanin kurinpitosääntöjä vastaan, tullakseen kohta sen jälkeen yhdeksi innokkaimpia puuhaajia osakunnan uudistamiseksi Snellmanin tarkoittamaan henkeen. Holstin mukaan johtui se vaikutus ja vetovoima, joka hänellä tässä puuhassaan oli tovereihinsa, tosin hänen etevästä individualiteetistaan, mutta samalla siitä, että se ei koskaan näyttäytynyt hänessä itsetietoisena, että hän ei koskaan pyrkinyt muiden yläpuolelle. Ystäväpiirin Östringiltä omaksumat harrastukset taas tarkoittivat suuremman vapauden ja itsenäisyyden levittämistä opintoihin ja osakunnan kehittämistä jonkunmoiseksi kirjalliseksi seuraksi, missä yksityiset jäsenet kykynsä mukaan ilmoittaisivat toisilleen opintojensa hedelmiä ja ajattelunsa tuloksia. Mitä hänen omiin opintoihinsa tulee, siirtyi hän klassillisesta kirjallisuudesta uudenaikaiseen, ennen kaikkea saksalaisten runoilijain teoksiin, jotka hän katsoi soveliaammiksi kuin kreikkalaisten ja roomalaisten kasvattamaan sielujamme. Mutta pian hän sai kaiketi kyllikseen niistäkin ja antautui sitten filosofian lukemiseen, varsinkin Hegelin, jonka hän omaksui rajattomalla luottamuksella, enemmän luonnollisesta hengenheimoudesta kuin syvemmän käsityksen ja mietiskelyn johdosta. -- Nämä piirteet osoittavat Östringin kehitystä vuoden 1834 loppuun. Mitä sitten seurasi, näemme ensi luvusta.

Östringistä, joka ei ennättänyt saada nimeänsä tunnetuksi ylioppilaspiirien ulkopuolella, on osittain siitä syystä, osittain hänen suhteensa vuoksi Stenbäckiin ollut tarpeellista puhua laveammin; mitä muihin ystäviin tulee, voi esitys olla lyhyempi.

Matias Aleksander Castrén, nerokas kielentutkija, oli syntynyt samana vuonna kuin Östring ja oli papinpoika hänkin, mutta kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja tullut ylioppilaaksi 1830. Siinä mestarillisessa elämäkerrassa, jonka Snellman on kirjoittanut hänestä, tarkoitetaan puheenaolevaa ystäväpiiriä, kun sanotaan, että "Castrénin lähimpään seurustelupiiriin kuului muutamia nuoria miehiä, jotka etupäässä harrastivat kaunokirjallista lukemista ja joista myöskin yksi ja toinen oli antautunut kaunokirjallisiin harjoituksiin", ja että hän, joka "muutoin tähän aikaan oli itseensä sulkeutunut, heidän seurassaan oli innostava ja innokas osanottaja". Että häneltä itseltään ei puuttunut runollista kykyä, on hän osoittanut Kalevalan ruotsinnoksellaan. Edelleen mainitaan, että hän harrasti myöskin filosofian tutkimista ja otti osaa osakunnassa pidettyihin väittelyihin "filosofian puolesta pietismiä vastaan".

Erik Aleksander Ingman, maanmittarin poika, oli syntynyt Lohtajalla 1810 ja tullut ylioppilaaksi 1827. Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon 1833 hän valitsi itselleen lääketieteellisen uran, jolla hän ajan pitkään oli tekevä itsensä kuuluisaksi uranaukaisijaksi nykyaikaiselle lääketieteelliselle käsitystavalle. Mutta se ei estänyt häntä samalla ansaitsemasta sijaa suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tässä mainitsemme vain, että hän jo 1832 käänsi suomeksi Iliadin ensimmäisen laulun ja pari vuotta myöhemmin julkaisi käännöksiä Anakreonin ja Saphon lauluista, joista Helsingfors Morgonblad tiesi kertoa, että ne sekä Lönnrotin toimittama suomalaisen kansanrunouden julkaisu olivat herättäneet ulkomaisten oppineiden ansaittua huomiota. Ingmanin kirjallisuuden- ja suomenkielenharrastus liitti hänet tovereihin, joille hänen erikoisoppialansa oli aivan vieras.

Fredrik August Ehrström taas oli papinpoika kuten useimmat ystävyksistä, mutta syntynyt 1801 Luodossa ja siis melkoista vanhempi ja enemmän elämää kokenut kuin muut. Raivaten tietään läpi hädän ja puutteen hän oli ensin käynyt Vaasan merikoulun ja perämiehenä purjehtinut muutamia vuosia merillä. Erään onnettoman matkan jälkeen hän oli jälleen tarttunut kirjaan ja tullut ylioppilaaksi 1823. Hänen ilmeiset soitannolliset lahjansa ja kaunis tenoriäänensä auttoivat hänet muutamaksi aikaa saamaan laulunopettajan viran Pietarissa, mutta hän palasi sitten Helsinkiin, missä hän myöskin hankki elatuksensa laulunopetuksella, ollen edelleen kirjoitettuna ylioppilaaksi yliopistoon. Nyt puheena olevaan aikaan hänen nimensä tuli tunnetuksi ympäri maata niiden sävelmien kautta, joita hän sepitti "Lähteeseen", "Joutseneen" ja muihin Runebergin runoelmiin, sävelmien, jotka vielä tänäkin päivänä ovat tunnetut ja rakastetut mitä laajimmissa piireissä. Elinvoimallaan todistavat nämä sävelmät -- ensimmäinen yksinkertainen taidemusiikki, mikä meillä on kaikunut kotimaiselta pohjalta -- kuinka alkuperäiset Ehrströmin lahjat olivat. Että hän liittyi Östringin piiriin, puhuu hyvää sekä siitä että hänestä itsestään. Snellman on kauniisti kuvannut hänen luonnettaan hänen kuolemansa jälkeen (1850) sanoen, että hän oli "oikein ajatteleva, rauhaisa, osaaottavainen kanssaihmisiä kohtaan, isänmaataan rakastava ja täynnä lämpöä kaikkea kohtaan, mikä elämässä on jaloa ja ylevää", sekä edelleen: "Ehrströmillä ei ollut suurta oppia eikä laajaperäisiä tietoja, mutta hänellä oli kaunis humaaninen sivistys, joka ilmeni lämpimänä harrastuksena kaikkea yleistä, yleisinhimillistä kohtaan."

Piirin nuorin jäsen oli Carl Gustaf von Essen, syntynyt 1815, mutta tullut ylioppilaaksi jo 1830. Stenbäckin kanssa hän oli tullut tuttavuuteen jo aikaisemmin kuin yksikään muista. Hän oli näet toinen järjestyksessä Oravaisissa asuvan luutnantti von Essenin pojista, jonka perheen läheisiä tuttavia Stenbäckit olivat. Sitä paitsi hänellä oli poikavuosinaan ollut opettajana Jonas Lagus, joka oli nainut hänen tätinsä Vöyrin pappilasta. Ylioppilaaksi tultuaan Essen oleskeli kaksi kesää kotiopettajana Laguksen luona Ylivieskassa ja tuli silloin "herätykseen". Siitä ajasta hän oli päättänyt tulla papiksi, vaikka hän samalla tahtoi saavuttaa maisterin arvon. Opinnotkin siis toivat hänet lähelle kaunokirjallisuutta harrastavia ystäviä, vaikka hänellä itsellään ei ollut runollisia lahjoja. Luonnostaan hänellä oli iloinen ja seurallinen luonne sekä tavallista runsaampi varasto sukkeluutta ja satiirista kykyä, joka ei koskaan uupunut, ei vanhuudessakaan, mutta joka nuoruuden aikana oli eloisimmillaan. Kun seuraavassa usein saamme kohdata Essenin, voi edelläsanottu riittää kuvaamaan häntä tällä aikakaudella.

Viimeiseksi jää Henrik Gabriel Piponius, josta meillä on vähimmin tietoja. Hän oli syntynyt 1812, tuli ylioppilaaksi 1830 ja filosofianmaisteriksi 1836. Häneltä ei puuttunut kirjallisia taipumuksia, ja hän julkaisi yhtä ja toista Helsingfors Morgonbladissa (1838 kirjoituksia musiikista ja muusta pakinatyyliin). Myöhemmin hän vaikutti opettajana Kokkolassa ja Oulussa; hän kuoli 1847. J. V. Snellman, jonka serkku hän oli, C. G. von Essen ja Z. Topelius lukivat Piponiuksen Pohjalaisen osakunnan parhaiden joukkoon.

Heidän läheisistään osakuntaelämää lämpimästi harrastavista tovereista mainittakoon vielä lisäksi muutamia, jotka syystä tai toisesta tulevat kuvauksessamme näkyville ja sen vuoksi voidaan katsoa kuuluviksi aineeseen: Jakob Johan Peuron, Holstin mukaan Östringin hyvä ystävä, jolla kuten viimeksimainitulla oli matrikkelissa harvinainen mainesana "spes nostratium et decus", mutta joka kuoli jo 30 p. joulukuuta 1834; Berndt Henrik Lindfors, jonka Essenin ja Piponiuksen keralla Topelius kerran lukee osakunnan "valiomiesten" joukkoon; Johan Fredrik Cajan, jonka historialliset opinnot johtivat hänet kirjoittamaan ensimmäisen Suomen historian kokeen (liitteenä Lönnrotin Mehiläiseen 1835-40); Karl Robert Ehrström, F. A. Ehrströmin nuorempi veli, kuollut piirilääkärinä Raahessa (1881), ja Rudolf Israel Holsti, Z. Topeliuksen lähimpiä ystäviä, jolla oli harvinainen taipumus filosofiaan ja joka sitä paitsi lämpimästi harrasti kirjallisuutta ja myöskin runoilua. Edellisiä vanhempi oli Aron Borg, joka tuli teologian dosentiksi ja professoriksi, mutta vaikutti sittemmin käytännöllisenä pappina, sekä Snellmanin ja Runebergin aikalaiset ja ystävät L. J. Ahlstubbe ja G H. Ståhlberg, tunnetut näiden suurmiesten elämäkerroista.

Stenbäckin toiminnasta osakunnassa vuodelta 1833 on vähän kerrottavaa. Kevätlukukausi näyttää kuluneen ilman huomattavampia uudistuskokeita miltään taholta, ja syyslukukauden hän taas oli poissa. Osakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että Stenbäck 16 p. helmikuuta ja 9 p. maaliskuuta oli esiintynyt tavanmukaisissa väittelyharjoituksissa, edellisellä kerralla opponenttina ja jälkimmäisellä auktorina; teesejä ei kuitenkaan ole pantu muistiin. Edelleen kerrotaan niissä eräs tapahtuma, joka tarkoittanee häntä, vaikka hänen nimeään ei mainita. Huhtikuun 20 p. annettiin osakunnan puolesta kolmas vihko "Vinterblommor" kalenteria toiseksi palkinnoksi kolmen Uhlandin romanssin käännöksestä, mutta nimilippua avattaessa löydettiin kääntäjän nimen asemesta ainoastaan "kehoitus todelliseen kirjalliseen pyrkimykseen ja vapaudenrakkauteen". Strömborg [J. L. Runeberg, III, s. 239.] on katsonut todennäköiseksi, että nimetön palkinnonsaaja oli Runeberg, nojaten siihen, että kaksi päivää myöhemmin Morgonbladissa oli painettuna eräs Uhlandin romanssi, joka kahden muun keralla esiintyy hänen runoelmiensa joukossa. Mutta kun otetaan huomioon, että Runeberg tähän aikaan jo oli julkaissut ensimmäisen kokoelman runoelmia, servialaiset kansanlaulut ja "Hirvenhiihtäjät", näyttää tuskin luultavalta, että hän olisi tahtonut kilpailla kirjallisesta palkinnosta ylioppilasosakunnassa. Uhlandin runoelman käännöksen esiintyminen lehdessä ei ole myöskään kylliksi todistava. Sitävastoin on Stenbäck, joka erityisesti osoittaa kiintyneensä Uhlandin runouteen, hyvin voinut olla halukas ottamaan osaa kilpailuun -- seikka, mikä, kuten saamme nähdä, uudistui pari kertaa myöhemmin. Myöskin näyttää kehoitus harrastamaan vapautta viittaavan häneen -- se soi ikäänkuin kaikuna hänen vapaudeninnostuksestaan Upsalassa.

Siitä, mitä tuonnempana tulee kerrottavaksi, on ilmenevä, että Stenbäckin osanotto osakuntaelämään oli vilkkain vuonna 1834. Sitä ennen meidän on kuitenkin seuraaminen häntä kotia, missä harvinainen perhejuhla valtasi kaiken hänen huomionsa.

* * * * *

Tammikuun 16 p. 1834 oli rovasti Stenbäckin ja hänen puolisonsa hopeahääpäivä, ja lapset tahtoivat tehdä kaikkensa sen juhlistamiseksi. Katsokaamme, mitä olosuhteet myönsivät. Kaarle Fredrik, silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, oli tullut ennen joulua isän kotiin ja mennyt kihloihin neiti Ottilia von Essenin kanssa, joka äskettäin oli täyttänyt 16 vuotta, ja päätettiin, että häitä ei vietettäisi morsiamen kotona Oravaisissa, vaan Vöyrillä yllämainittuna päivänä. Marie taas oli jo aikaisemmin mennyt kihloihin Vöyrin entisen kirkkoherranapulaisen (Jonas Laguksen seuraajan), Piippolan kappalaisen Konrad Ottelinin kanssa, ja heidänkin häikseen valittiin sama päivä. Häiden lisäksi tuli vielä yhdet kihlajaiset. Janne näet oli löytänyt elämänkumppanikseen demoiselle Ulla Wegeliuksen Maalahdelta, vanhemman tyttären edellämainitusta perheestä, ja kihlaus oli julkaistava tuona suurena päivänä.

Vielä elää monta muistoa noista muhkeista kaksoishäistä, ei ainoastaan harvoissa vielä elävissä mukanaolleissa, vaan jälkeläisissäkin toisessa ja kolmannessa polvessa. Vieraita oli lukuisasti, suku ja ystävät kaikilta tahoilta olivat rientäneet lumisten kenttien halki vierasvaraiseen pappilaan. Myöskin J. V. Snellmanin sanotaan olleen läsnä Anna-sisarensa keralla. Kaupungista tuodun orkesterin soittaessa hopeasulhanen ja luutnantti von Essen johtivat tyttärensä saliin, Laihian rovasti Stenbäck toimitti vihkimisen, ilmoitti sitten kihlauksen ja puhui sen jälkeen liikuttavasti hopeamorsiusparille, molemmille vihityille pareille ja kihlatuille. Kauniit olivat morsiot olleet: Marie mustassa silkissä ja Ottilia valkeassa silkkityllissä, molemmilla kruunu ja seppele päässä sekä häilyvät valkeat sulkatöyhdöt hiuksissa. Tämä jälkimmäinen oli ajan muoti, mutta ei juuri niin, että töyhdöt olivat eri pitkät. Naisten kesken kuiskailtiin, mikä siihen oli ollut syynä. Marie oli kovaksi onnekseen saanut pienemmät ja vähemmin koristavat sulat ja pukeutuessaan päivitellyt sitä. Silloin oli tuleva käly lämminsydämisesti vaihtanut pisimmän sulkansa ystävän lyhimpään sanoen: Vaihtakaamme, niin on kummallakin samanlaiset! Muutoin häät vietettiin iloisesti, vanhaan tapaan. Ateriat tarjottiin vanhassa rakennuksessa, uudessa taas leikittiin ja tanssittiin. Mattoja oli levitetty kartanolle uudelta puolelta vanhalle, ja niiden välillä tepsuttelivat kuin metsäkanaset nuoret neitoset valkeissa puvuissaan ja kengissään.

Mutta sittenkin tuntui, kuin iloa olisi jäytänyt aavistus tulevasta ajatustapain mullistuksesta. Puolitoista vuotta aikaisemmin, elokuussa 1832, oli tohtori Wegelius Maalahdella pitänyt tyttärensä Bettyn ja Vaasan koulun kollegan, sittemmin Vaasan kappalaisen, maisteri Gustaf Henrik Schroderuksen häät, ja siellä oli Carl Gustaf von Essen, joka vast'ikään oli tullut Ylivieskasta ja heti kohta herättänyt huomiota muuttuneella olennollaan, keskellä erästä tanssia yht'äkkiä alkanut hehkuvin sanoin nuhdella suruttomasti ilveileviä ihmisiä ja intomielin puhua "ainoasta tarpeellisesta" elämässä sekä siten saanut aikaan suuren hämmästyksen ja häiriön iloisessa hääjoukossa. Tämä oli loukannut Lauri Stenbäckin sopivaisuudentunnetta, ja hän oli edeltäkäsin sanonut, ettei hän aikonut sallia, että moiset kohtaukset häiritsisivät hänen siskojensa hääiloa. Kun siis Essen-veljekset (myöskin vanhempi veli Otto oli joutunut herännäisyyden valtaan) saapuivat, otti hän heiltä lupauksen, että he eivät häiritsisi häärauhaa. Edelleen sanotaan hänen hääpäivän aamuna puhuneen kauniisti veljensä nuorelle morsiamelle elämän kauneudesta ja rakkaudesta sekä kuinka Jumala rakastaa juuri iloa ihmisissä eikä synkeyttä ja raskasmielisyyttä. Kaikki meni siis häiriöttä, lukuunottamatta yhtä ainoaa pikku tapausta. Häävierasten joukossa oli eräs salakihloissa oleva pari. Kun soitettiin tanssiin, meni sulhanen pyytämään morsiantaan, mutta sai kieltävän vastauksen. Hän hämmästyi kovin, sillä he olivat usein ennen tanssineet, ja kun morsian edelleen vakuutti, että hän ei enää koskaan tahtonut tanssia, vaan ennemmin noudattaa Jumalan tahtoa kuin ihmisten, joutui sulhanen niin pois suunniltaan, että huudahti: Olkoon sitten välimme lopussa! Morsian pysyi kuitenkin vakaana päätöksessään. -- Myöhemmin tapahtui onneksi sovinto, ja kolmantena hääpäivänä, viimeisenä, ilmoitettiin kihlaus myöskin vielä koossa oleville vieraille. Tämä sulhanen oli nuori pappi, joka kohta itse oli kuuluva innokkaimpien heränneiden joukkoon; morsian taas oli yksi niistä monista nuorista, jotka Essenin sanoista Maalahden häissä olivat saaneet piston sydämeensä.

Kaksi viikkoa häiden jälkeen Kaarle Fredrik lähti nuoren vaimonsa kanssa pitkälle matkalle Lappiin. Samoinkuin Lauri oli tervehtinyt Marie-siskoaan hänen ensimmäisenä kuulutuspäivänään säkeillä ("Morsian"), jotka ovat runokokoelmassa, oli hän omistanut kälylleen runomuotoisen tervehdyksen.

* * * * *

Helmikuussa 1834 tapaamme Lauri Stenbäckin Helsingissä. Saman kuun 5 p. oli kuraattorinvaali osakunnassa. Maisteri Ståhlberg, joka vakinaisen kuraattorin Nervanderin ulkomaanmatkan aikana oli ensiksi valittu v.t. kuraattoriksi, oli näet luopunut tästä toimesta, ja Snellman valittiin nyt hänen sijaansa. Erään tuonnempana mainitun kirjeen mukaan oli Runebergilla lähinnä häntä enimmät äänet, ja hän olisi ehkä saanut ehdottoman enemmistön, elleivät useimmat olisi tienneet, että hän oli haluton vastaanottamaan tointa. 26 p. yhä samaa kuuta vietettiin tavallinen lukukausijuhla, josta tunnemme yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Paitsi osakunnan inspehtoria, professori 6. G. Hällströmiä, ja kunniajäseniä sekä muiden osakuntain edustajia olivat yliopiston rehtori, professori Pipping (ei saapuvilla juhlassa) ynnä professorit Linsén ja Ilmoni kutsutut juhlaan. Juhla alkoi sillä, että E. A. Ingman esitti suomeksi kääntämiään kohtauksia Oehlenschlägerin Correggiosta. Myöhemmin Stenbäck luki katkelman eräästä kirjoittamastaan novellista. [Niin sanotaan pöytäkirjassa ja myöskin erään samanaikuisen henkilön yksityisessä kirjeessä, mutta Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan se oli ollut käännös. Stenbäckin papereissa ei ole jälkeäkään novellista.] Illan kuluessa annettiin eroavalle v.t. kuraattorille merkiksi osakuntalaisten kiitollisuudesta komea kannella ja jalalla varustettu, hopeahelainen juomasarvi, jossa oli suomenkielinen kirjoitus:

Juo ja laula ja juo! Kaitsialle kaivatulle, Carl Henrik Ståhlbergille.

Hänen maljaansa juotaessa laulettiin Stenbäckin tilaisuuteen sepittämät säkeet, jotka olivat pilamukailu tunnetusta laulusta: "Svearne fordomdags drucko ur horn". Laulun esitti kuoro, jonka perustaminen on myöskin merkki osakuntaelämän kohoamisesta. Muitakin maljoja juotiin, m.m. Runebergin, joka vastasi kunnianosoitukseen laveammin kuin tavallisesti. Edelleen kuului ohjelmaan Linsénin ja Ilmonin juhlallinen ottaminen osakunnan kunniajäseniksi. Mieliala tuli kaiken tämän aikana hyvin innostuneeksi -- ei kuitenkaan niin paljon viinistä, sillä oli päätetty supistaa juomavaroja, ja juhla ei maksanutkaan enempää kuin kaksi taalaria mieheen. Viimeinen malja, Stenbäckin esittämä, koski yleistä veljestymistä. Tämän johdosta tulivat m.m. Runeberg ja Topelius "veljiksi". Viimeksimainitun päiväkirjan mukaan oli Runeberg, "Suomen kunnia, akatemian kaunistus ja pohjalaisten valo", selittänyt, että ehdotus koski myöskin heitä -- "sen pidin kunniakkaimpana kaikesta, mitä minulle täällä on tapahtunut", lisää Topelius sitten. -- Snellman, joka viran puolesta on kirjoittanut pöytäkirjan, päättää kertomuksen juhlasta seuraavilla sanoilla: "Vaatimattoman illallisen jälkeen kukin lähti kotiansa hyvin tyytyväisenä iltaansa, joka todella täyttikin kaikki viattoman ilon ja hauskuuden vaatimukset." Extra protocollum saattoivat toverit suosituimmat joukostaan, Ståhlbergin, Runebergin, Ahlstubben ja Snellmanin itsensä, kirkkaassa kuutamossa kunkin kotiansa.

Samoinkuin Stenbäck tässä juhlassa oli toveripiirin huomattavimpia, samoin hän oli myöskin osakunnan niin sanoaksemme arkielämässä.

"Natsionistien" oli tapana kokoontua kahdenlaisiin kokouksiin, varsinaisiin maakuntakokouksiin latinankielisiä väittelyjä varten tai yksityisempiin n.s. "torstaikokouksiin", joissa vallitsi vapaampi seurustelu. Näistä myöhemmistä Lindfors lausuu eräässä kirjeessä (2 p. huhtik. 1834) Cajanille, kuvaten siinä poissaolevalle ystävälleen toverielämää, "että ne lopulta hälvenivät sumuun ja savuun -- tarkoitan tupakansavuun". Herättääkseen suurempaa harrastusta kokouksiin oli Snellman syksyllä 1833 ehdottanut, että ne, jotka kuuntelivat saman professorin luentoja, vuoroittain tovereille esittäisivät pääkohdat luennoista, joten samassa kokouksessa tulisi esitetyksi mieltäkiinnittäviä asioita eri tieteenaloilta. "Yritys saavutti alussa suosiota", sanoo Lindfors, "ja asian uutuus houkutteli ensimmäisiin kokouksiin useita, jotka muuten harvoin niissä näyttäytyivät. Mutta tämänkin uuden muodon valtasi pian tupakansavu, sillä harvat olivat ne kollegiot, jotka voivat kiinnittää kaikkien mieliä. Kemia ja piinkovuinen filosofia eivät saaneet monta kokouksissa pysymään. Siinä taas pula innokkaimmille tovereille. Tästä pälkähästä päästi meidät Lauri Stenbäck, tuoden esille ehdotuksen, jonka jälkeen kokoukset ainakin tätä nykyä ovat jotenkin kukoistavat." Kirjallinen ehdotus on Stenbäckin jälkeenjääneissä papereissa ja osoittautuu ankaraksi hyökkäykseksi väittelykokouksia tai oikeammin niiden latinankielen käyttöä vastaan. Kun todistuskappaleelta ei puutu sivistyksellistä merkitystä, ansaitsee se tulla lyhyesti esitetyksi. Väittelykokoukset merkitään itsepäisesti säilytetyiksi "tähteiksi siltä jäykältä pedanttiselta ajalta, jolloin latina oli kaiken sivistyksen alku ja loppu". Kenties ne muinoin edistivät latinan käyttämistä puhekielenä, kun preses saattoi vaatia kenen tahtoi esiintymään opponenttina, mutta nykyjään ne olivat yhtä hyödyttömiä kuin ikäviä. Esiintyvien tehtävä oli vastenmielinen ja ujostuttava, ja vieras kieli pani raskaan kahleen ajatusten lennolle. Lisäksi tuli, että kaksi kolmannesta osakunnasta, maanmittarit ja juristit, kokonaan pysyi erossa näistä harjoituksista. "Mutta kun kokouksillamme ei saata olla mitään muuta tarkoitusta kuin ajatusten vaihdolla saada aikaan henkistä yhdyssidettä, yhteistä harrastusta siihen, mikä on oikeaa ja jaloa, pitää vireillä yleishenkeä, joka jalostuttaa pienet persoonalliset pyyteemme ja pyrintömme, niin meillä ei ole ainoastaan oikeus, vaan myöskin velvollisuus ajatella niiden tarkoituksenmukaisempaa järjestämistä." Tällä perustalla Stenbäck ehdottaa, että keskustelut tästä lähtien pidettäisiin ruotsinkielellä ja että teesejä ei esitettäisi, vaan sen sijaan kullakin olisi oikeus kirjallisesti (nimeään ilmoittamatta, jos niin tahtoi) kysymyksen muodossa ehdottaa joku aine käsiteltäväksi. Enemmistö ratkaisee, mikä kysymys ensinnä otetaan ratkaistavaksi, ja kukin, joka tahtoo lausua mielipiteensä, puhuu yhden kerran enintään neljännestunnin, jollei haluta kuulla häntä uudelleen. Siten tulisi tyhjä väittely vältetyksi ja saataisiin jaloa ja elähdyttävää huvia.

Ehdotus hyväksyttiin, ja siitä oli seurauksena, että ruotsinkielen käyttäminen väittelykokouksissa tuli suvaituksi, vaikka vielä myöhemminkin latinankielisiä väittelyjä silloin tällöin pidettiin. Esitetyt kysymykset tuli ripustaa Hällströmin muotokuvan verholle [!], jotta olisi tilaisuus nähdä ne edeltäkäsin. Seuraavassa kokouksessa kuraattori luki kysymykset, äänestettiin mitkä otettaisiin käsiteltäviksi, ja sitten väittely pääsi vauhtiin. "Tämän metodin mukaan meillä nyt on ollut kaksi kokousta", kirjoittaa Lindfors edellämainitussa kirjeessä, "emmekä ole ehtineet käsitellä kuin kolme kysymystä. Siitä voit arvata, että väittelyt ovat olleet vilkkaita. Ne näyttävät nyt herättävän suunnattomasti harrastusta, mutta se on niin häilyvää tämä harrastus. Se käy kuitenkin päinsä, niin kauan kuin me voimme uudella korvata makunsa menettänyttä vanhaa. Ikinä ei ole ajattelemistakaan saada kokouksille niin yleistä mielenkiintoa, että ne meidän juristi- ja maanmittariylioppilaissa herättäisivät osanottoa kansallisiin asioihin [!] -- -- Kortinpeluu se luullakseni estää heitä kunnioittamasta meitä seurallansa. Mutta kenties olen kohtuuton heille. -- -- Huvin vuoksi", jatkaa hän, "tahdon mainita, mitä tähän saakka esitetyt kysymykset ovat koskeneet. 1:seksi Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi? Miltei kaikki vastaukset tähän kysymykseen olivat myöntäviä. Asia esitettiin monelta näkökannalta. Osa arveli sen mahdolliseksi jo sen muiden valtioiden vallanalaisena ollessa, toiset väittivät itsenäisyyden välttämättömäksi ehdoksi siihen. 2:seksi Oliko Tegnériä arvosteltu oikeudenmukaisesti Morgonbladissa? Muistanet kai, että muiden ruotsalaisten runoilijain joukossa hänkin sai aluksi -- sillä arvostelija lupasi lisää -- pikku arvostelun. Asia tahtoi kallistua Runebergin tappioksi. 3:nneksi herätti kysymys: Tarvitseeko sivistyneen kristityn meidän päivinämme perustaa kristillisyyttään muuhun kuin Raamattuun? vilkasta osanottoa ja pitkää väittelyä, jonka jatkaminen siirrettiin ensi kokoukseen." -- --