Part 6

Numerossa 86 tavataan edelleen samalta nimimerkiltä "Fragment af Heine". Kappale on käännös XXIX luvusta runoilijan italialaisia "matkakuvia" ja sisältää mietelmiä Napoleonista sekä ajan vapaus- ja tasa-arvoisuuspyrinnöistä, jotka mietelmät ovat aiheutuneet käynnistä Marengon taistelukentällä. Heine alkaa ylistämällä Napoleonin neroa, mutta tuomitsee hänen tekonsa ja etupäässä sen, että hän 18 p. Brumaire-kuuta petti vapauden. Tähän tekoon saattoi hänet salainen taipumus aristokratiaan, ja sen vuoksi oli suuren suuri erehdys, että Euroopan ylimystö Englannin edustamana verisellä vihalla soti häntä vastaan. Sitten sanotaan, että "kansallisuus" on lahonnut ja kulunut [!] -- ei ole enää olemassa kansoja Euroopassa, ainoastaan puolueita. Valtiopolitiikan rinnalla runoilija näkee puoluepolitiikan, jota hän, sen vuoksi että sen harrastukset ovat henkisempää laatua, tahtoisi nimittää hengen politiikaksi (Geisterpolitik). Tämä politiikka ilmenee kahden suuren puoluejoukon taistelussa ajan suuresta kysymyksestä, joka ei ole ainoastaan yksityisten sorrettujen kansallisuuksien, vaan koko Euroopan vapauttaminen "etuoikeutettujen, ylimystön talutusnuorasta". Heine ylistää ranskalaisia siitä, että he ovat aloittaneet taistelun tasa-arvoisuuden puolesta, ja lausuu lopuksi muun muassa seuraavat sanat: "Kukin aika uskoo, että sen taistelu on tärkein kaikista; se on ajan varsinainen usko, siitä se elää ja kuolee; niin tahdomme mekin elää ja kuolla tässä vapauden uskonnossa, joka kenties enemmän ansaitsee uskonnon nimen kuin tuo ontto, nukkunut sielukummitus, jota vielä on tapana uskonnoksi nimittää."

Huomattakoon, että Stenbäck vastalauseetta on kääntänyt viimeksi siteeratun lauseen, panematta siihen kuitenkaan kovin suurta painoa. Että hänen mieleensä olivat vaikuttaneet Heinen poliittiset ajatukset eikä hyökkäys uskontoa vastaan, käy ilmi pitemmästä poliittisesta kirjoituksesta, joka otsakkeella "Valtiollisia mietelmiä, joulukuun lopulla 1831" on painettuna 10:nteen n:oon 18 p. 1832. Kirjoitus on, luultavasti sen salaamiseksi, että kirjoittaja oli suomalainen, [Kuinka niitä suomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat Ruotsissa, pidettiin silmällä, näkyy seuraavasta esimerkistä. Fredr. Cygnaeus aikoi 1831 matkustaa Ruotsin kautta Englantiin. Mutta hän pysähtyikin ensinmainittuun maahan ja oleskeli syksyllä Upsalassa. Siellä hän sai N. A. Gyldénin kautta mainitsemattomalta taholta annetun varoituksen oleskelemasta kauemmin Ruotsissa, missä myötätuntoisuuden osanotto Puolaa kohtaan oli niin lämmin. Ks. _E. Nervander_, Minne af Fredr. Cygnaeus, s. 85.] nimimerkitön, mutta kuitenkin varmasti Stenbäckin tekemä, sillä hänen jälkeenjääneissä papereissaan on melkoinen katkelma sen konseptia. Tämä kirjoitus, merkittävä todiste siitä, kuinka ajan valtiolliset kysymykset olivat sytyttäneet Stenbäckin innokkaan mielen, on kirjoitettu nuorekkaaseen tyyliin, joka toisinaan muistuttaa "ajatelmia" vuodelta 1828. Itse ajatusjuoksuun ovat Heinen edelläsiteeratut sanat suuresti vaikuttaneet. Hän aloittaa lyhyesti kuvaten Ranskan suurta vallankumousta, merkkiä ihmiskunnan vapautussotaan, ja johtuu sitten Napoleoniin. "Näistä vallankumouksen rajuista aalloista nousi Napoleon, tuo ihana mies, jonka ajatukset olivat suunnattoman suuret ja jonka kaikki teot vaikuttivat juuria myöten, -- tuo jättimäinen uudistaja, jonka suuruuden edessä meidän vähäisyytemme säpsähtää. Hänellä oli kyllin yli-inhimillinen voima tyynnyttää pauhaavia aaltoja ja hillitä sekasortoisia joukkoja." -- -- Napoleon "olisi varmaankin puhtaammassa muodossa elvyttänyt aristokratian ja despotismin sekä saattanut kansat vapaaehtoisesti polvistumaan niiden eteen[!]. Mutta kohtalo, kaitselmus, ajanhenki, uusi aika, tai miksi sitä nimitettäneenkin, kukisti hänet; se nosti häntä vastaan hänen luonnollisen liittolaisensa aristokratian, joka ihmisyydelle onnellisessa erehdyksessä ikuiseksi häviökseen liittyi kansojen kanssa taistelemaan tuon mahtavan miehen persoonallista tarmoa ja voimaa vastaan." -- -- Aristokratia ja despotismi luulivat voittonsa täydelliseksi, kun olot olivat palautuneet vanhoilleen, mutta "kansojen yleinen riemu Napoleonin kukistumisesta oli valhe", rauha oli keinotekoista horrosta, väsähtämistä. Heinäkuun vallankumous osoitti, että vapaus ei ainiaksi ollut laskenut aseitaan, mutta mitä oli maailma voittanut tällä vallankumouksella ja muilla, jotka sen aiheuttamina syntyivät? Tekijä puhkee valittamaan: "Sinun heinäkuunpäiväsi, Ranska, olivat täynnänsä aamunriemua, mutta miksi nukuit jälleen? Vapauden kukka oli puhkeamaisillaan, mutta miksi jätit sen kuihtumaan doktrinäärien ja oikean keskitien huostaan? Kansa hehkui jaloa intoa, rohkeaa innostusta pyhän asian puolesta ja taisteli arvokkaasti kauneinta taistelua, mitä koskaan on käyty, mutta kuka on korjannut sen hedelmät?" -- Sitten seuraa seikkaperäisempi silmäys Ranskan valtiollisiin oloihin ja henkilöihin ja eurooppalaisen sodan mahdollisuuteen Venäjää, "tuota antiliberaalisuuden ritaria", vastaan. Kirjoittaja ei usko sotaa mahdolliseksi, mutta ei katso myöskään valitettavaksi, jos se syttyisi. Se näet välttämättömästi jouduttaisi vapaamielisyyden voittoa -- "yleisen mielipiteen voima on korkeampi kuin pistimien, ja vapauden puolustajia olisi maasta nousemalla nouseva". Sen jälkeen käännettyään huomionsa Englannin politiikkaan hän päättää kirjoituksensa seuraavilla sanoilla vuodesta 1831, joissa runoilija yht'äkkiä astuu valtiollisen tuulenpieksäjän sijalle:

"Monet rohkeat toiveet tervehtivät sitä vuotta, joka äsken on nukkunut menneisyyteen. Vaipukoon se iäiseen lepoon. Lempeän illan tyven lepää entisyyden yli, kaikki muistot loistavat korkeamman valaistuksen hohteessa ja ovat meille kahta tutumpia ja rakkaampia; me seisomme hiljaisessa surussa ja syvässä vakavuudessa toiveittemme haudalla. Ah! elämä on yhtämittaista hautausta, sen vuoksi meidät valtaa sen ääretön tuska ja yllättää sen vakavuus, mutta sinä, oi taivaallinen toivo, sinä luot aina päivänpaistettasi haudoille. Emme kestäisi muiston synkkää, ainaista hautaussoittoa, jolleivät toivon ystävälliset kevättuulet alituisesti kuiskaisi ympärillämme elämän halua ja rohkeutta. Varsinkin jokaisessa uudessa ajankäänteessä viettää toivo juhlaa ja leikkii kanssamme niinkuin enkelit lasten kanssa. Iloitkaamme siitä!"

Paitsi tätä kirjoitusta, jossa hieman kummaksuen näemme Stenbäckin esiintyvän politikoitsevana Heinen toistajana ja Napoleonin ihailijana, on samassa lehdessä vielä kaksi runollista avustetta Stenbäckin kynästä. Jouluk. 29 p. 1831 oli siinä luettavana "Tervehdys Upsalalle", jonka yläotsakkeena oli "Matkamuistoja" sekä numero 4. Numero osoittaa, että runoilija tähän aikaan oli kirjoittanut kaikki ryhmän runoelmat, joista myöskin "Skon luostari", jota ei vielä ole mainittu, väreilee samaa surunvoittoista tunnelmaa kuin muutkin. Siinäkin runoilijan mielen täyttää ahdistus hänen silmätessään menneen suuruudenajan muistoja, eikä hän löydä mitään lohtua todellisuudesta. Viimeisen kerran on nähtävänä Stenbäckin antama avustus ruotsalaisessa sanomalehdessä 23 p. kesäkuuta 1832 (n:o 104). Se on runoelma "Hyvää huomenta", omistettu "Johannekselle". Että tämä juhannusaattona julkaistu tervehdys tarkoitti runoilijan ystävää Östringiä, on epäilemätöntä, vaikka hänellä oli myöskin tapana sanoa vanhempaa veljeänsä Johannekseksi. Hän on lähtenyt kävelylle ihanana kevätaamuna, ja kultainen valo, vapaa, lämmin tuuli herättävät hänen elämänhalunsa ja intonsa --

Mitt hjärta lifvas och min långa saknad, Den flyr, som vintern flyr, när vår'n är vaknad --

[Sydämeni elpyy ja pitkä kaihoni se pakenee kuin talvi, konsa kevät herää. --]

hänen mieleensä johtuu, kuinka hän muinoin ystävän keralla on uneksinut uljaista mainetöistä ja vannonut jakavansa elämän riemut ja tuskat tasan hänen kanssaan. Raskas tunnelma, joka painostaa matkamuistoja, on pois puhallettu, ja runoilija laulaa täynnä riemua:

Så fri som fordom står jag här på höjden Och blickar glad emot den nya dagen, Den vinkar rik på kraftigt lif och full Af blommors doft och solens gull!

[Niin vapaana kuin muinoin seison kukkulalla ja katson iloisesti kohti uutta päivää, se viittaa uhkuen voimakasta elämää ja täynnä kukkien tuoksua ja auringon kultaa.]

Milloin ja missä runoelma, joka parissa kohden muistuttaa Oresteen ja Pyladeen ystävyyden kuvausta Goethen Ifigeneiassa, on kirjoitettu, on tietymätöntä. On näet merkitty Stenbäck jo 9 p. helmik. eronneeksi Upsalan yliopistosta, mutta ei tunneta, kuinka pian sen jälkeen hän palasi kotia. Kenties hän viipyi kevään loppuun Tukholmassa ja kirjoitti nuo säkeet siellä, tai ne syntyivät Vöyrillä hänen kotia tultuaan. Loppusanat näyttävät viittaavan jälkimmäiseen, mutta miksi hän olisi lähettänyt runoelman meren taa painettavaksi?

Olemme tulleet Stenbäckin Upsalassaolo-ajan loppuun. Se mitä on kerrottu ei vastusta laisinkaan Essenin tiedonantoa, että sikäläiset vuodet samoinkuin sen edelliset ja aluksi seuraavatkin Helsingissä olivat omistetut "humaniorain" lukemiselle ja toverielämälle. Voimme arvata, että Stenbäck tällä aikaa teki mieltäkiinnittäviä tuttavuuksia; mutta merkillistä on kuitenkin, että traditsioni ei tiedä, eikä runoelmista ilmene, että hän Upsalassa olisi tehnyt mitään kestävämpää ystävyydenliittoa. Tämä antaa meille aihetta vielä viivähtää hetkisen siinä pettymyksessä ja tyhjiin menneessä toivossa Ruotsiin nähden, jonka matkamuistot niin selvästi lausuvat ilmi.

Selitys siihen, että Stenbäck ei ruotsalaisista löytänyt mitä haki, on kaiketi lähinnä siinä, että hän hehkuvassa runoilijakuvittelussaan oli luullut siellä kohtaavansa suuruutta ja loistoa, jommoista todellisuuden oli mahdoton tarjota. Mutta älköön luettako kaikkea runoilijaluonteen syyksi. Ansaitsee näet ottaa huomioon, että Stenbäck ei ollut ainoa, joka siten tunsi itsensä pettyneeksi. Päinvastoin näkyvät lahjakkaat nuoret suomalaiset ensimmäisinä vuosikymmeninä Ruotsista eroamisen jälkeen yleensä tulleen samaan kokemukseen, ja se on psykologisesti selitettävissä. Kun Suomi oli ikäänkuin lamautunut väkivaltaisen irtirepäisyn jälkeen, kun täällä kotona vielä ei ollut alkanut orastaa mitään itsenäistä kirjallista eikä kansallista elämää, toivoivat ne nuoret suomalaiset, jotka lähtivät Ruotsiin, sieltä löytävänsä kaiken, mitä he täällä kaipasivat, ja vielä lisäksi olojemme täydellistä ymmärtämistä. Mutta tavallista näyttää olleen, että tämä toivo petti -- ja mieli jäi ankeaksi ja vierastavaksi, vaikka pettymys ei purkautunutkaan koviksi sanoiksi. Tämän todisteeksi voi mainita seuraavia esimerkkejä. Eräässä kirjeessä, jonka tunnettu suomalainen runoilija Abraham Poppius helmikuussa 1818 kirjoitti A. J. Sjögrenille, kerrotaan muun muassa, kuinka Pippingsköld, toinen suomalainen, joka samaan aikaan kuin kirjeen tekijä opiskeli Upsalassa, usein laski pilaa niistä käsityksistä, joita ruotsalaisilla oli suomalaisista ja venäläisistä, ja kuinka heidän mielestään muka ainoastaan Ruotsi ja Saksa merkitsivät jotakin. Poppius katsoo tämän osoittavan suurta kiittämättömyyttä Suomea kohtaan ja jatkaa: "Sen vuoksi ei kukaan rehellinen suomalainen voi rakastaa tätä kiittämätöntä, velttoa, heikkohermoista, köyhää, puolueineen itseänsä raatelevaa, esi-isiensä suurtöillä kerskailevaa ja niihin luottavaa Ruotsia", sekä lisää seuraavassa kirjeessä: "Tahtoisimme ainakin osoittaa ruotsalaisille, että voimme tulla toimeen ilman heidän kieltään ja tapojaan, jopa ilman heidän Thoriaan ja Odiniaan, jotka he olisivat osanneet varsin isällisesti istuttaa meihin -- jos olisivat vähemmin halveksineet meitä ja meidän kieltämme emintimä-aikanaan." -- Tähän esimerkkiin Stenbäckin matkaa aikaisemmalta ajalta voi lisätä toisen myöhemmältä ajalta, tarkoitan Topeliuksen saamaa vaikutusta, kun hän 1843 ensi kerran kävi Ruotsissa. Samoinkuin vanhempi runoilijaveljensä, vaikka lempeämmin, laulaa hänkin Ruotsin suuresta muinaisuudesta, joka uinuu marmorihaudoissa tai seisoo toreilla vaskivarustuksissaan, ja kuinka hän suruisena kääntyessään haudoilta pois turhaan etsii suuruutta elämästä:

Jag sökte kraften och fann behaget, Jag sökte brynjor och ax jag såg. Jag sökte höga världsstormartanken: I diktens blommor som dröm han låg.

O Mälarstad, hur du skiftat öde! Ditt åskmoln tynar i vårregn af, Och dagens flyktiga löjen dansa Med siden sko öfver kämpens graf.

[Etsin voimaa ja tapasin sulouden, etsin sotisopia ja näin tähkäpäitä. Etsin korkeaa maailmanuhmaaja-aatetta: runon kukkasissa se lepäsi unelmana.

Oi Meelarin kaupunki, kuinka kohtalosi on vaihtunut! Sinun ukkospilvesi lientyy kevätvihmaan, ja päivän köykäiset ilveet tanssivat silkkikengin urhon haudalla.]

Ja muistelmissaan omasta elämäkerrastaan hän tunnustaa Ruotsinmatkansa vaikuttaneen, että hän sen jälkeen alkoi tuntea harrastusta suomalaista kansallisuutta ja sen kieltä kohtaan.

Näiden toisten suomalaisten antamien lausuntojen valossa täytyy Stenbäckin matkamuistoille antaa pelkkää yksityiskäsitystä suurempi merkitys. Samalla kuin ne lausuvat ilmi sen tuskan, jota yksityinen runoilijasydän tunsi, kun todellisuus tylyllä kädellä rikkoi sen tuulentuvat, ovat ne merkkinä siitä käännetilasta, jossa Suomen kansa siihen aikaan oli, sille kun vähitellen selveni, että kansan täytyy elää omaa elämäänsä -- jos sen ollenkaan on mieli elää.

* * * * *

Tultuaan kotia Ruotsista Stenbäck nautti täysin siemauksin kauan kaivattua onnea saada elää omaistensa piirissä, ja hän jäi myöskin syyslukukaudeksi Vöyrille. Yhtenä syynä siihen, että hän ylioppilasaikanaan tuon tuostakin vietti lukukauden kotonaan, oli epäilemättä se, että hän samoinkuin toisetkin veljet sai kaiken ylläpidon isältään. Tosin olivat elatuskustannukset yliopistossa-olijalle siihen aikaan verrattomasti pienemmät kuin nyt, mutta kun ajoittain kaikki kolme poikaa yhtä aikaa oleskelivat siellä, kävi se kylläkin tuntuvaksi. Kuitenkin oli vanhin kevätlukukauden lopussa 1831 palattuaan Upsalasta seuraavana syksynä vihityttänyt itsensä papiksi, ja sitä seuraavana kevätlukukautena oli keskimmäinenkin veljeksistä suorittanut jumaluusopillisen päästötutkintonsa. Viimeksimainittu oli aloittanut papintoimensa isänsä apulaisena.

Kevätlukukaudeksi 1833 Stenbäck matkusti Helsinkiin, missä hän sai asunnon kamreeri von Bonsdorffin luona Kruununhaassa ja kirjoittautui jälleen yliopistoon.

Olot yliopistossa ja varsinkin Pohjalaisessa osakunnassa, johon Stenbäck taas tuli, olivat olennaisesti muuttuneet niinä kahtena ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Kesäkuun 19 p. 1832 oli korkeakoulu vihkinyt uuden kauniin talonsa Senaatintorin varrella juhlallisuudella, johon oli yhdistetty ensimmäinen promotsioni, mikä pidettiin juhlasalissa. Mutta niin tärkeää kuin yliopiston menestykselle olikin, että se oli saanut siirtää toimintansa noihin avaroihin, valoisiin saleihin, ei ollut vähemmän tärkeää, että samalla aikaa uusi henki oli alkanut päästä valtaan ylioppilasmaailmassa. Silloin eläneiden todistuksen mukaan se ensinnä ilmeni Pohjalaisessa osakunnassa vuonna 1832, josta se vähitellen varttuen levisi muihinkin ylioppilaspiireihin. Se mies taas, josta ensimmäiset uudistusriennot lähtivät, oli Juhana Vilhelm Snellman, joka nyt, juuri tultuaan filosofian kandidaatiksi, oli alkanut ottaa tehokkaammin osaa osakuntaelämään.

Tämän luvun alussa on jo viitattu siihen, että ylioppilaselämä oli hyvin vähän mieltäylentävää. Huonoihin tapoihin, joita Turusta oli siirtynyt Helsinkiin, kuului halu juominkeihin ja tappeluihin sekä rettelöihin käsityöläisten, kisällien ja puotipalvelijain ynnä muiden ei-akateemisten yhteiskunta-ainesten kanssa. Luonteeltaan vilkasten ja kuumaveristen pohjalaisten joukossa ei tietysti ollut vähin määrä ylioppilaita, jotka hillitsemättömästi nauttivat "iloista ylioppilaselämää", käsitellen nykyhetken vaatimuksia yhtä keveästi kuin tulevaisuuden. Tämän yhteydessä oli muitakin epäjärjestyksiä ja ikävää eripuraisuutta osakunnan piirissä syntynyt. Ratkaisematta jääköön, onko tämä kaikki täysin selitetty sillä R. I. Holstin väitteellä, [Minnesteckning af J. J. Östring, 1841. Tulee usein siteerattavaksi seuraavassa.] että olot olivat muuttuneet sellaisiksi, "sittenkuin patriarkallinen ja perheenomainen suhde inspehtorin ja kuraattorin toiselta sekä osakunnan muiden jäsenten välillä toiselta puolen -- suhde, joka oli tehnyt kaikki kirjoitetut säännökset tarpeettomiksi -- aikojen kuluessa vähitellen oli lakannut". Kuinka hyvänsä, uudistuksia oli tarpeen, ja muutamat vanhemmat osakuntalaiset, Snellman etupäässä, ottivat sen toimekseen eli, kuten Holsti lausuu, päättivät "_omin päin, aprioristen käsitteiden mukaan_ uudestaan järjestää osakunnan". Alku tähän tehtiin kevätlukukaudella 1832 siten, että Snellmanin laatimat kurinpitosäännöt esitettiin osakunnalle sen hyväksyttäviksi tai hylättäviksi. Sääntöjen sisällyksestä mainitsee Rein seuraavaa: [J. V. Snellman, I, s. 98.] "Alku kuuluu: 'Puolestansa hyvän esimerkin kautta auttaakseen siveellisyyden edistämistä sen kunnan keskuudessa, jonka jäseniltä isänmaa odottaa vastaista menestystään, ovat allekirjoittaneet sitoutuneet seuraavasti.' Sitten esitetään kymmenessä pykälässä, että jäsenet päättävät yliopistoaikanaan olla käymättä ravintoloissa, vielä vähemmän niissä nauttia väkijuomia, lukuunottamatta ruokapaikkoja, joissa viiniäkin ateriaksi olkoon sallittu. Täten tehdyt säästöt oli käytettävä voimistelun hankkimiseksi osakuntalaisille. Osakuntahuoneissa saisi pitää kokouksia, joissa kohtuulliset juomingit olisivat luvallisia ja esitelmiä tulisi pitää, ei kuitenkaan useammin kuin kerran lukukaudessa. Kokouksissa ei lyödä korttia; kiivasta sananvaihtoa ei sallita."

Väittelyä näistä säännöksistä jatkettiin innokkaasti vielä syyslukukaudella, ja tuloksena oli niiden täydellinen hylkääminen. Syy niiden kohtaamaan vastustukseen käy ilmi Holstin sanoista: "Kun nämä säännökset, vaikka olivat hyvin harkitut, eivät kuitenkaan olleet ilmaisuna mistään itse osakunnassa elävästä periaatteesta, vaan enemmän johtuivat yksityisestä sen piirissä vaikuttavasta henkilöstä, täytyi niiden suurimmalle osalle sen jäseniä tuntua _ulkoapäin_ annetuilta ja pakotetuilta rajoituksilta ja siteiltä." Vastapuolueen etupäässä oli Stenbäckin ystävä Östring, "joka palavasti rakasti itsenäisyyttä ja joka kouluajaltaan oli perinyt vastenmielisyyden kaikkeen kurinpitoon" sekä kannatti "itsessään oikeaa, mutta käytännössä vaarallista lausetta: että ihmistä ei koskaan voida parantaa _lain_ kautta". Vaikka hän ei kyvyssä vetänyt vertoja vastustajalleen, johti kuitenkin vastarinta jo mainittuun tulokseen, ja siten "lakkasi se vanhempain valta, jota vanhemmat osakuntalaiset suuremman akateemisen sivistyksensä nojalla alati olivat osakunnassa käyttäneet". Niin meni Snellmanin uudistusyritys myttyyn, mutta ainoastaan -- näennäisesti. Väittely oli näet saattanut, vastustajat tekemään itsellensä selkoa siitä, mitä akateeminen vapaus oikeastaan merkitsi, ja niin kävi, että se henki, josta Snellmanin ehdotus oli lähtenyt, vähitellen sai heidätkin valtaansa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sama henki osakunnassa tullut valtaan, vaikka sääntöehdotusta ei oltu hyväksytty.

Stenbäckin palatessa Helsinkiin oli sääntökysymys jo ratkaistu, mutta se ei estänyt häntä tehokkaasti ottamasta osaa siihen korkeamman henkisyyden kannattamaan elämään, joka nyt alkoi versoa osakunnassa. Hän liittyi luonnollisesti siihen piiriin lahjakkaita nuorukaisia, jossa hänen ystävänsä Östring oli koossapitävänä, joskaan ei aina johtavana henkilönä. Tämä ryhmä pohjalaisia, johon paitsi Östringiä ja Stenbäckiä kuului Matias Aleksander Castrén, Erik Aleksander Ingman, Fredrik August Ehrström, Carl Gustaf von Essen ja Henrik Piponius, muodosti seuran, jota, vaikkapa se oli nimetön eikä ole saavuttanut mitään kuuluisuutta niinkuin lauantaiseura, kuitenkin voi katsoa sen vastineeksi. Sen jäsenet olivat kaikki nuorempia kuin Runeberg, Nervander, Snellman ja muut lauantaiseuraan kuuluvat, mutta heidän harrastuksensa aatteellisiin kysymyksiin ei ollut silti vähempi ja heidän toverielämänsä tuskin vähemmin henkevä, tuskin vähemmin hupaisan pilan ja säkenöivän sukkeluuden höystämä. Ainakin kuuluu Stenbäck vanhoilla päivillään kuvailleen tämän ylioppilaspiirin elämää sellaiseksi. Usein olivat keskustelut niin mieltäkiinnittäviä, niin hupaisia ja sukkelia, oli hän sanonut, että ne olisivat ansainneet tulla painetuiksi. Kun arvostelu koski hänen iloisinta ylioppilasaikaansa, on luonnollista, että etäinen entisyys loi siihen hohdettaan, joka vei liioitteluun, mutta luetellut nimet ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tarvitse tinkiä pois kovin paljoa.

Nämä toverit olivat hyvin erilaisia taipumuksiltaan ja luonteiltaan.

Östringistä on olemassa kaksi luonteenkuvausta, toinen Holstin antama, toinen Stenbäckin Holstin esityksen oikaisemiseksi.[Om "Minnesteckning af J. J. Östring af R. I. Holsti", H:fors 1841, nimim. S. Helsingfors Morgonbladissa 1842, n:ot 6-8, 24-31 p. tammik.] Molempia kuvauksia toisiinsa verratessa huomaa, että ne pikemmin täydentävät kuin vastustavat toisiaan. Erilaisuus näet johtuu perimmältään siitä, että Stenbäck arvostelee ystäväänsä myöhemmin saavuttamaltaan uskonnolliselta kannalta, joka oli Holstille vieras. Seuraavassa käytetään molempia lähteitä.

Johan Jakob Östring syntyi 22 p. toukok. 1813 Närpiön pappilassa. Hänen lapsuutensa kului, kertoo Holsti, täydellisessä kahleettomassa vapaudessa, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi tuli se tasaisuus, joka on ominaista hänen kotiseudulleen, hänen luonteensa perusjuonteeksi. Jo poikana oli hänellä sisäänpäin kääntynyt mieli ja vakava olento, samalla kuin hän myöskin saattoi päästää vapaan, hillittömän ilon valloilleen. Ankara, Östringille outo kurinpito Vaasan triviaalikoulussa ei saavuttanut tarkoitustaan hänessä, vaan hänestä tuli johtava sielu moniin koirankureihin, joille hänen kuitenkin sanotaan osanneen antaa jonkinmoista aateluutta ja joissa ilmeni ajatusta ja mielenmalttia. Ahkera hän ei ollut, mutta hyvän päänsä avulla hän oli koulun taitavimpia oppilaita ja suoritti kunnolla ylioppilastutkintonsa. Se tapahtui, kuten jo on mainittu, syyslukukaudella 1829, jolloin Stenbäck liittyi häneen. -- Kuulkaamme nyt, kuinka tämä kuvaa ystävänsä luonnetta: "Östring kuului epäilemättä niihin, jotka luonto on varustanut mitä oivallisimmilla lahjoilla ja kyvyillä. Hänellä ei tosin ollut sitä, mitä sanotaan neroksi tai luovaksi hengenvoimaksi; mutta hänellä oli mitä runsaimmassa määrin selvä ja terävä ymmärrys, tavaton kyky helposti ja vaivatta käsittää ja omistaa asioita, jotka tuottavat muille mitä suurinta ponnistusta, sekä selvästi esittää niitä uudestaan. Myöskin oli hänen muistillaan se joustavuus, joka on välttämätön ehto n.s. hyvälle päälle. Mutta voisi sanoa, että hänen päänsä oli kehittynyt hänen sydämensä kustannuksella." Tämän viimeisen lauseen Stenbäck sitten selittää tavalla, joka tuntuu hämmästyttävältä ystävän suusta. Hän sanoo: "Jo lapsuudesta olivat ne suloiset siteet, jotka kiinnittävät ihmissydämiä toisiinsa, suureksi osaksi outoja hänelle; se rakkaus, joka lämpimällä alttiudella liittyy toiseen unohtaen oman itsensä -- ei ollut koskaan täyttänyt häntä. Hän seurusteli mielellään toverien kanssa, mutta vähemmin tarpeesta tavata samanmielisiä sydämiä, joihin hän lämmöllä ja rakkaudella olisi voinut liittyä, kuin kuluttaakseen ikävää aikaa. -- -- Sanalla sanoen: hyvä pää ei hänessä ollut yhdistynyt lujaan, tarmokkaaseen ja lämpimään luonteeseen." Nämä Stenbäckin sanat, tämä valitus ystävän sydämen kylmyydestä luovat jyrkän valon heidän suhteeseensa. Kylmyydellä hän kaiketi tarkoittaa sitä luonteen tasaisuutta, josta Holsti puhuu. Stenbäck ei ystävästään löytänyt sitä leimuavaa innostusta, joka oli hänelle itselleen ominaista, ja luultavasti hän usein kärsi siitä, ajattelematta että tämä erilaisuus oli kenties välttämätön ehto heidän ystävyydelleen.