Part 40

Tästä kirjoituksesta, samoinkuin monesta muusta ennen esitetystä, huomaamme, mikä lämmin isänmaan ystävä Stenbäck oli ja kuinka hartaasti hän kannatti kaikkea, mikä saattoi olla sille hyödyksi. Sen vuoksi hän ei myöskään pysynyt vieraana valtiollisille kysymyksille, vaikka hän ei tiettävästi koskaan lausunut julkisesti mielipidettään niistä. "Valtiolliselta ajatustavaltaan", sanoo Essen, "hän oli vapaamielinen, mutta laillisuutta noudattava. Selvästi käsittäen ne monet puutteet, jotka valtiolaitostamme vielä haittaavat, hän oli kiitollinen siitä paljosta hyvästä, jonka keisari Aleksanteri II:n ylevämielinen hyväntahtoisuus oli tuottanut maallemme ja kansallemme; ja samalla kuin hän ei voinut keksiä kyllin ankaria sanoja moittiakseen yhden ja toisen korkeamman ja alemman virkamiehen alamaista liehakoimista, oli hän hallitsijalleen sydämen pohjasta uskollinen. Pari kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: 'Täällä käy hirveitä huhuja uusista murhayrityksistä kallista keisariamme kohtaan. Jos hän tulisi meidän luoksemme, niin suojelisimme häntä ruumiillamme ja kutsuisimme legioonia enkelejä avuksemme ja hänen turvakseen.'" -- Mitä erityisesti kotimaisiin kielipuoluetaisteluihin tulee, tuotti niiden kiivaus hänelle surua; hän pelkäsi, niinkuin Essen kertoo, niistä olevan seurauksena, "että koko rakennus hajoaa". Mikään taistelija hän ei siis ollut tällä alalla, mutta hän käsitti hyvin, kuten hän esittää edelläolleessa kirjoituksessaan, kuinka tärkeää oli, että herrasluokka ja kansa lähestyivät toisiaan. Yhtenä ja kenties välttämättömimpänä ehtona siihen on se, että ne ymmärtävät toistensa puhetta, ja tämän nojalla voidaan myös päättää, että syvempi ajatus kuin pelkkä käytännöllinen hyöty oli pohjana Stenbäckin yritykselle saattaa suomi puhekieleksi omassa kodissaan. Yrityksen onnistumatta jääminen ei riippunut hänestä itsestään. Ehdotus kohtasi nimittäin vastarintaa naisväen puolelta hänen lähimmässä ympäristössään.

Muusta kirjallisesta toiminnasta kuin virsikirjatyöstä ja mainituista sanomalehtikirjoituksista on tuskin puhumista. "Axet" nimisen runokokoelman toimitukselta tulleesta kehoituksesta, joka kokoelma julkaistiin ja myytiin hätääkärsivien hyväksi, kirjoitti Stenbäck 1867 pikku runon "Suomi hädässä". Samoin pyynnöstä -- tällä kertaa "Joukahaisen" kuudennen vihon toimituksen tekemästä -- hän sepitti 1869 runoelman "Kysymyksiä". Näiden molempain runojen syntymisen väliajalle sattui runoelmain kolmannen painoksen julkaiseminen. Syksyllä 1868 Stenbäck sai näet konsistorinnotaari Mauritz von Esseniltä Turusta kustannustarjouksen uudelle painokselle runokokoelmaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän määräsi nimenomaiseen kysymykseen, mitä hän tahtoi palkkioksi, että kustantaja maksaisi 50 tai 100 markkaa eräälle hänen vanhalle, Turussa asuvalle naispuoliselle sukulaiselleen. Mitä uuden painoksen toimittamiseen tulee, lähetti runoilija joukon muutoksia ja oikaisuja vanhempiin runoelmiin sekä viisi uutta; ne olivat ennenmainitut kolme virsikirjaehdotusta varten saksalaisista alkuperäis-virsistä tehtyä vapaata mukaelmaa, lisäksi "Lähetyslaulu", kirjoitettu 1866 virsikirjatyön loputtua, [Essenille osoitetun kirjeen mukaan (12 p. syyskuuta 1866) Stenbäck lähetti tämän "Lähetyslaulun" Turkuun Lagi'lle jätettäväksi siltä varalta, että se voitaisiin ottaa ruotsalaisen virsikirjan n:o 93:n sijaan.] sekä lopuksi _"Epilogi ystävilleni"_. Tätä viimeistä runoa ei voi lukea tulematta liikutetuksi, kun ajattelee, mitä kaikkea on sen takana. Kaksi ensimmäistä stroofia ilmaisee mistä hän on kieltäytynyt, kuinka syvästi hän on tuntenut mitä merkitsee rientää pois

Från sångens vår, dess fröjd och prakt, För att bland skuggor hvila Förstummad, utan glans och makt.

[Laulun keväästä, sen riemusta ja ihanuudesta, lepäämään varjojen keskellä vaienneena, vailla loistoa ja valtaa.]

Sitten seuraa kolmannessa stroofissa se hyvitys, jonka hän todella oli runoudelle velkaa -- hyvitys, joka on koetellun, kaikista ulkovaikutelmista vapautuneen vakaumuksen kypsynyt hedelmä:

Nej, aldrig vara kan ett brott, När skön och sann den är, hans dikt! Den gåfva, som af Gud han fått, Han bruka må med tillförsikt; Att sjunga fritt ur hjärtat Är skaldens rätt liksom hans plikt.

[Ei, ei koskaan voi olla rikos, kun hänen runonsa on kaunis ja tosi! Sitä lahjaa, jonka hän Jumalalta on saanut, hän käyttäköön luottamuksella; laulaa vapaasti sydämen pohjasta on runoilijan oikeus niinkuin velvollisuuskin.]

Sitten seuraava tahtoo selittää, miksi hän lakkasi runoilemasta. Enemmän kuin runoilijan laulu, sanoo hän, on Jumalan totuuden majesteetti, joka tempaa ja lunastaa ihmissydämet kuolon vallasta. Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja jos hän on voittanut tämän elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja hän koettaa laulaa ilmi, mitä hän tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä

Härnere har ej klingat än I ord det nya lifvets sång; Men Herrans vän i himlen Skall sjunga den med fröjd en gång.

[Täällä maan mataloissa ei ole vielä ihmissanoin kaikunut uuden elämän laulu; mutta Herran ystävä on sitä taivaassa kerran riemulla laulava.]

Epäilemättä voisi tehdä muistutuksen ajatuksenjuoksua vastaan, kun asettaa kolmannen stroofin viimeisten rinnalle, mutta me alistumme runoilijan antamaan selitykseen. Hänelle itselleen se oli vapautus entisyydestä ja sovinto sen kanssa, samalla kuin vielä näissä viimeisissä sanoissa hänen laulunsa ystäville nämä saavat luoda silmäyksen hänen uskonväkevään, korkeuteen tähtäävään sieluunsa.

* * * * *

Viimeksi esitetyllä olemme likipitäen tyhjentäneet kaiken käytettävänämme olleen aineksen, jolla on yleisempää merkitystä. Mutta vielä on kuitenkin puhuttava Stenbäckin kotielämästä ja esitettävä joukko hänen persoonallisuuttaan valaisevia yksityispiirteitä. Sillä huolimatta elämänkuvauksen laveudesta on hänen omituinen luonteensa tuskin täysin selvä lukijalle. "Hänen olentonsa oli näet", sanoo Essen, "harvinainen vastakohtien yhtymä. Samoinkuin hänen heikko ruumiinsa oli räikeänä vastakohtana hänen vilkkaalle, tarmokkaalle sielulleen, niin oli sielu itse monessa suhteessa oma vastakohtansa, osoittaen rinnatusten ja sekaisin hentoutta ja voimaa, lempeyttä ja ankaruutta, kärsivällisyyttä ja ärtyisyyttä, nöyryyttä ja ylpeyttä, lapsellista oikullisuutta ja miehekästä ymmärtäväisyyttä. Saattaisi sanoa, että hänessä asui lapsen sielu, kaikin lapsen oikuin, mutta samalla miehen vakavin ajatuksin; hänellä oli _sydän_ sanan täydessä merkityksessä, ja vaihteleva kuin sydämen liikkeet oli myös hänen ulkonainen esiintymisensä. Hänellä oli lisäksi _runoilijansydän_, ja helposti vaihtuvat kuin runoilijan vaikutelmat olivat vivahdukset hänen esiintymistavassaan."

Kaskas "risti" Stenbäckille oli se, että sairaalloisuus pakotti hänet lakkaamaan saarnaamasta samoinkuin kaikesta muusta sellaisesta toiminnasta seurakunnassa, joka saattoi tapahtua ainoastaan ulkopuolella kotia. Hän valitteli usein sitä ja mietti keinoa miten päästä kansan yhteyteen. Moisessa tarkoituksessa hän ilmoitti eräänä syksynä, että hän määrättynä viikon iltana oli halukas vastaanottamaan seurakuntalaisia keskustellakseen heidän kanssaan kaikenlaisista asioista. Niin kauan kuin asia oli uutuutena, oli kävijöitä kyllin, mutta vähitellen ne harvenivat harvenemistaan, kunnes vihdoin tuli vain yksi ainoa. Silloin ei ollut muuta keinoa kuin lopettaa. "Ja niin kävi monelle hänen tuumalleen. Hänen vilkas mielikuvituksensa kuvaili kaikki asiat niin helpoiksi toteuttaa, mutta ne murtuivat usein jokapäiväisyyden kovia kallioita vasten." Kuitenkaan ei hänen rohkeutensa lannistunut, vaan hän koki kylvää siemenen sinne, toisen tänne, missä tilaisuutta oli. Harvoin hän päästi ketään menemään tekemättä kysymystä, joka oli omansa tunkeutumaan omaantuntoon. Etteivät kaikki siemenet langenneet kalliolle, havaittiin hänen kuoltuaan, sillä silloin kuultiin monen kiitollisuudella muistelevan sellaisia kysymyksiä ja keskusteluja. Kun hänellä oli jotakin erinäistä laskettavana seurakuntansa sydämelle, oli hänellä keinonaan kirjoittaa kuulutus, s.o. pitempi tai lyhyempi lausunto, jonka hän luetti saarnastuolista. Aiheena oli useimmiten joku seurakunnassa sattunut tapaus, joka oli tuonut ilmi enemmän tai vähemmän peitettyjä pahoja tapoja tai väärinkäytöksiä.

Näihin hänen lähimmiltään saatuihin tietoihin voi lisätä yhtä ja toista kansan suusta -- kertojalta, joka silloin kuului pitäjän kasvavaan nuorisoon. Tämä kertojamme oli itse alati saanut osakseen mitä ystävällisintä kohtelua rovastin eli professorin puolelta, mutta kuitenkin hän on säilyttänyt sen vaikutuksen oloista, ettei mitään oikeaa keskinäistä ymmärrystä syntynyt Stenbäckin ja kansan välillä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Stenbäckin sairaalloisuus, joka esti häntä yhtämittaisella seurustelulla täysin oppimasta tuntemaan ja ymmärtämään kansaa. Toiselta puolen kuuluu kansaa vieroittaneen se, että hän lukusilla ja joskus muulloinkin otti tehtävänsä liian koulumaisesti, ja toiselta puolen muistutettiin, että hän puheessaan useinkin kävi liian "korkeaoppiseksi", s.o. meni yli kuulijainsa ymmärryksen. Niinpä hän oli puhunut paljon "sivistyksestä", joka käsite oli siihen aikaan sangen outo kansalle. Lopuksi oli hänen omituinen vilkkautensa, tulisuutensa ja myös ärtyisyytensä tehnyt sen, että moni mieluimmin pysyi loitompana. Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, että seurakunnalta olisi jäänyt tietämättä, kuinka hyvää hän tahtoi kuulijoilleen. Hänen toimenpiteensä opetuksen ja siveellisen elämän kohottamiseksi tunnustettiin kyllä, ja yksityisissä tapauksissa hän esiintyi niin, että hän ehdottomasti voitti sydämet puolelleen. -- Kerrankin hän oli ilmoittanut juhannuspäivänä tulevansa tarkastamaan Napuen kylän sunnuntaikoulua ja samalla tahtovansa, että lapset saisivat leikkiä. Joen äyräällä olevalle nurmikentälle oli tehty suuri lehtimaja koivuista, ja sinne mentiin koulun päätyttyä. Siellä oli rovastin herrasväki, jonka kaikki jäsenet olivat läsnä, järjestänyt teetä vapaasti tarjottavaksi lapsille, ja rovasti itse johti leikkimistä ja opetti lapsille uusia leikkejä. Sellaista ei oltu ikinä ennen nähty, ja kiitollinen kylänväki kuuluu kauan puhuneen tästä "juhlasta". -- Toisen kerran Stenbäck antoi kasvattityttärensä Iidan ryhtyä harjoittamaan Voglerin Hosiannaa kirkossa laulettavaksi ensimmäisenä adventtina. Laulajina oli kansan nuorisoa, poikia ja tyttöjä, ja kanttori Sarelius Ylistarosta kutsuttiin johtamaan laulua. Harjoitukset pidettiin pappilassa, ja professori itse oli niissä läsnä, nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Tämäkin oli uutta siihen aikaan, sillä tuskinpa oli ennen kuultu neliäänistä laulua maalaiskirkossa. Jos osa seurakuntalaisia moitti kirkkoherraansa, että hän salli sellaista laulettavan kirkossa, mitä ei ollut virsikirjassa, niin se ei estänyt valistuneempia olemasta hänelle siitä kiitollisia. [Stenbäckin puuhista kansakoulun aikaansaamiseksi mainittakoon hänen ehdotuksensa, että aluksi käytettäisiin pitäjäntupaa sitä varten, ja sitten että neljä tynnyrinalaa lohkaistaisiin pappilan peltomaasta rakennustontiksi. Jälkimmäisen ehdotuksen käsittely venyi hänen elämänikäänsä pitemmälle, mutta kuitenkin aloitti pitäjän ensimmäinen kansakoulu toimensa ennen Stenbäckin kuolemaa talollisen Juho Lakarin talossa, jonka poika, käytyään seminaarin, tuli ensimmäiseksi opettajaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1869. Stenbäckin toivo oli ollut saada koulu niin lähelle pappilaa kuin mahdollista, että hän olisi voinut seurata sen toimintaa.]

Vaikka Stenbäck alussa oli tullut toimeen apulaisetta, täytyi hänen pian pyytää sitä. Niistä eri henkilöistä, jotka siten olivat hänen apunaan, antoi hän suurimman arvon yhdelle aikaisimmista, Jaakko Cederbergille (kuollut Mustasaaren kirkkoherrana), ja viimeiselle, G. F. Pohjolalle (kuollut Vesilahden kirkkoherrana), sekä teologian ylioppilaalle, nykyiselle rovasti Albin Mikanderille, joka oleskeli Isossakyrössä vuoden 1867 ajalla. Kaikki nämä apulaiset asuivat pappilassa ja kuuluivat siten tavallaan perheeseen. Tämä koskee etupäässä kahta viimeksimainittua, jotka olivat naimattomia ja joista Pohjola meni naimisiin Iida Stenbäckin kanssa. Stenbäckin ympäristön muutoin tunnemme. Mitä sisariin tulee, jäi Marie Ottelin edelleen Isoonkyröön, sen jälkeenkin kuin hänen tyttärensä joutuivat naimisiin, jotavastoin Charlotte Achrén ei suostunut veljen kutsumukseen asua siellä yhtä mittaa, vaikka hän usein oleskeli pappilassa pitempiä tai lyhyempiä aikoja. Syynä siihen ei ollut se, että hän olisi ollut veljeensä vähemmin kiintynyt, vaan pelko, että alituinen yhdessäolo voisi häiritä heidän hyvää suhdettaan. Stenbäckin sairaalloisuudesta enentynyt ärtyisyys ja kiivaus saattoi näet joskus tuntua väsyttävältä, ja kun Charlotte luonteeltaan oli jotenkin hänen kaltaisensa, ei hän ollut aivan taipuvainen pitämään kaikkea hyvänään. Sitä, että hän yleensä oli ankarampi veljeänsä kohtaan kuin Marie, oli Stenbäckin tapana joskus leikillään päivitellä jälkimmäiselle, joka oli luonnostaan lempeämpi ja hellempi, sekä pyytää häneltä suojelusta ja lohdutusta. Jo nimistä, oli hän sanonut, voi huomata erotuksen: Lotta Achrén tuntuu kovalta ja karahtavalta, mutta Marie Ottelin lauhkealta ja suloiselta! [Tähän oli tekijä aikonut lisätä Stenbäckin avioliittoa koskevan kuvauksen, joka olisi sisältänyt pääkohdat hänen v. 1912 kirjoittamastaan Ebba Stenbäckin elämäkerrasta. (Ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja Muistikuvia, III, ss. 109-149.) _Kustantajan muist. _]

Mitä Stenbäckin ärtyisyyteen eli "kärsimättömyyteen" tulee, josta katsottiin olevan syytä puhua eräässä nekrologissakin, ei se kuitenkaan ollut, niin todistaa se, joka oli häntä kaikkein lähinnä, "liian suuri hänen kärsimyksiinsä verraten. Koettakaa itse 12 vuotta joka talvi 8-9 kuukautta olla suljettuna neljän seinän sisään voimatta hoitaa virkaanne tai saamatta muuta seuraa kuin joitakuita naisia [!]." Että vieraatkin saattoivat huomata tuon "kärsimättömyyden", johtui enimmäkseen hänen heikontuneesta kuulostaan. Kun luona-kävijä ei puhunut kyllin kovasti, saattoi hän pyytää niin tekemään äänellä, jonka kiivaus oudoista henkilöistä tuntui loukkaavalta. Jos joku siitä pahastui, tapahtui se kokonaan vastoin hänen tahtoaan, sillä itse asiassa hän oli hyvin vieraanvarainen ja hyvin kiitollinen henkilöille, jotka käynnillään tuottivat vaihtelua hänen elämäänsä. Erittäinkin mainittakoon, että hän mielellään näki entisiä oppilaitaan, joiden ystävyyttä hän piti suuressa arvossa ja jotka muistuttivat häntä onnellisemmasta toimintakaudesta. -- Vieraista puhuttaessa mainittakoon tässä ohimennen, että vierasten piiri Stenbäckin ympärillä, kuten luonnollista, harveni. Kuolema korjasi heistä osan, ja toiset taas muuttivat pois kuuluvilta. Varsinkin oli tuntuva menetys Stenbäckille, että Essen 1867 professorina asettui Helsinkiin. Ajatellen muinaisia aikoja täytyi tätä tapausta tosin, samoinkuin A. W. Ingmanin professoriksi kutsumista (1864), pitää myöhäisenä hyvityksenä pietismille; mutta Stenbäckille persoonallisesti oli raskasta erota uskollisesta ystävästä, joka hänellä niin kauan oli ollut naapurina.

Jos kysytään, millä hän täytti pitkät päivänsä on vastauksena: lukemisella. Lukeminen oli hänen rakkain askareensa. Hyvä kirja on paras seura, sanoi hän, ja alinomaa hän tilasi itselleen uusia kirjoja. Mitä kaikkea hän vuosien kuluessa luki, on mahdotonta luetella, mutta niin paljon voi kuitenkin sanoa, että hän rakasti vaihtelua. Kirjeissään Lillelle hän joskus koskettelee lukemistaan. Tammikuun 20 p. 1866 hän kirjoittaa esim.: "Luthardtin kirja [_Chr E. Luthardt_, Apologetiska föredrag öfver Christen domens Grundsanningar (öfversättning från tyskan). Örebro, 1865.] näyttää minusta olevan miellyttävintä ja vakavinta mitä olen nähnyt. Oikein ikävöin sitä lukeakseni. Tähän saakka en ole ehtinyt, kun on vielä vähän jäljellä Thiers'in 'Napoleonin' viimeistä osaa. Mikä erinomainen mies, tuo Napoleon! Harvoin on kaiketi rikaslahjaisempaa ihmisolentoa ollut. -- Tischendorffin olen lukenut -- sekalaisin tuntein. Oli yhtä odottamatonta kuin hauskaa hänessä tavata kristinopin ystävä. Minun silmissäni hän on, tämän teoksen mukaan, hyväätarkoittava mies, joka vuoren juurella koettaa vaivalloisesti raivata pois muutamia pieniä ensimmäisiä loukkauskiviä laiskan ja ynseän joukon tieltä, jolla ei kuitenkaan ole vähääkään halua kiivetä vuorelle ihailemaan iäisiä näköaloja. Minusta näyttää tuskin vaivaa maksavalta esittää todistuksia, että evankeliumimme todella ovat olleet olemassa ensimmäisellä vuosisadalla tai toisen alussa, ihmisille, jotka kuitenkaan eivät _tahdo_ tietää niistä tai joilla ei ole rahtuakaan niiden tarvetta. Jos he tulevatkin siitä vakuutetuiksi, niin entä sitten? Eivät he sillä ole sen lähempänä kristillisyyttä, niin kauan kuin kaikissa tapauksissa itsekkyyden ja maailman läpitunkematon kalvo peittää omantunnon ja tukahduttaa kaiken pelastuksentarpeen. Omasta puolestani soisin noille uljaille kriitikoille tehtäväksi vastata tyydyttävästi kysymykseen: Jos esim. Johanneksen evankeliumi ei ole Johanneksen kirjoittama, niin kenenkä sitten? Kuka, paitsi se apostoli, joka lepäsi Herran, elävän Jumalan pojan rinnalla -- kuka inhimillinen olento olisi voinut kirjoittaa _siten_ ja _sellaisia?_ Mutta on turhaa odottaa minkäänlaista käsitystä sisällisestä todistuksesta sokeilta ja sokeitten johtajilta. Jos he tahtovat pitää itsensä arvottomina iankaikkiseen elämään ja sen sijaan pysyvät omassa sokeudessaan, niin jää kuitenkin Herran sana eläväksi ja väkeväksi ja teräväksi 'ja on heidät kaikki musertava'." -- Sellaisen lukemisen lomassa Stenbäck luki keveämpääkin, esim. Fredrika Bremerin teoksia, jotka hänestä olivat huvittavia, samalla kuin hän sanoo niiden tekijää "nerokkaaksi hupsuksi" luottaen varsin vähän hänen kristilliseen suuntaansa.

Tietysti hän luki runouttakin, mutta kun tiedetään, kuinka ankarasti hän arvosteli Topeliuksen runoilua, jopa oli sitä mieltä, että se oli vaikuttanut vahingollisesti nuorempaan polveen, niin on helppo arvata, että hän harvoin oli tyytyväinen. Muutaman kerran näyttävät "runoniekat" kysyneen häneltä neuvoa, ja silloin hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi tapansa mukaan. Tässä suhteessa on seuraava kirje tuntemattomalle henkilölle varsin mieltäkiinnittävä (konsepti on päivätty 15 p. toukok. 1867):

"Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen lukenut ja lukenut, mutta -- suo anteeksi -- yhä yltyvällä vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu jälkeäkään -- kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' -- kaiketi proosallisesta -- käännöksestä, joissa vielä enemmän kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät, niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä? Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan käännökset jäljellä alkuperäisestä! -- Jos aiot painattaa tämän, niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella; ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia lauluja. -- Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin 'jälkeenjääneihin teoksiin' -- neuvo, jonka hyväksyminen tai hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck."

Lopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana klo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi sairaalle rinnalleen. "Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa, ettei ketään puuttunut." Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että sukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket askarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m. Muutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että maallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä keskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden suola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. -- Joskus hän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten myöskin näkyy "Epilogista ystävilleni", ei laisinkaan halveksinut laulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin kärsiä, lausui hän nyt: "Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi ei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? -- Tiedättekö miksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on rahtunen totuutta." Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen vuoksi hän ei pitänyt tuosta "sumuhämärästä" ja "ruikuttavasta kurjailevaisuudesta", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa. "Tulee olla tosi", toisti hän monta kertaa, "täytyy antaa itsensä sellaisenaan -- turhuutta paljon, tohtor', uskotahan". Mikanderin mukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin lakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä ja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään väsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku palasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse -- samoinkuin Runebergistakin on kerrottu -- luki jonkun runoelmansa ja kysyi, eikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka osoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut; hän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän oli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta Wieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen muinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija saattaa arvostella runoilijaa -- tietysti se ajatus pohjalla, että monet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa olivat. -- Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma kasku. "Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli tutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä arvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa tekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja hän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja sano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'"

Kaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat yhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen tarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä, ja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti -- esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi voittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n:o 383, ja muita. Työssään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa hän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle palvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa, ja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli silloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu liian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti virren sen mukaan.