Part 37

Kirje päättyy sanoilla: "Jos joskus tahtoisit ilahduttaa minua muutamilla riveillä, niin ole hyvä ja ilmoita minulle lähemmin, kuinka Runeberg jaksaa; olen kauan ollut vailla tietoja hänen tilastaan enkä ole koskaan oikein kuullut, kuinka hänen laitansa oikeastaan on. Jospa hän olisi täysissä sielun voimissa, vaikka ruumis on heikko! -- Elän tavallista kamarielämääni ja odotan Herran kutsua." -- 14 p. joulukuuta Lille vastaa ja kirjoittaa ensiksi suuresta ilostaan, kun Stenbäck on ryhtynyt tarkastukseen, kertoo sitten mitä hän itse on tehnyt asian hyväksi ja lupaa lopuksi seuraavana kesänä tulla Isoonkyröön suullisesti neuvottelemaan. Muistellen heidän entistä yhteistyötään hän jatkaa: "Ja tässä rakkaasti muistellessani tuota hyvää aikaa, jolloin se tapahtui, on juuri oikea hetki lausua sinulle Runebergilta mitä lämpimin tervehdys, jota vartavasten olen ollut Porvoossa hakemassa! Tervehdi Stenbäckiä ja sano hänelle, etten suinkaan ollessamme yhdessä Turussa uskonut vielä 8 vuotta sen jälkeen voivani lähettää tervehdystä hänelle, ja että olen sydämestäni iloinen siitä, että hän tuntee itsellään olevan voimia ja halua virsikirjatyöhömme -- niin kuuluivat hänen sanansa -- ilolla huomaat siitä, että hänen muistinsa ja ajatuskykynsä on säilynyt -- ja että hän voi puhuakin, vaikka se kyllä käy vähän kankeasti. Mitä edelleen virsien tarkastukseen tulee, antoi hän meille täyden vapauden nyt menetellä virsiensä kanssa niin kuin hän itse menetteli vanhoja virrentekijöitä kohtaan, katsoen että ne eivät enää olleet hänen, vaan kirkon omia. Itsensä hän katsoi voimattomaksi tekemään niille enää mitään ja yleensä kirjallisen toimintansa loppuneeksi. Ja kovaksi onneksi niin lieneekin. Tosin hänen sielunvoimansa ovat tallella; täysi selvyys, muisti tavattomassa määrin, mielenkiinto kaikkeen; mutta hän ei siedä mitään ajatuksenponnistusta, ei voi kuulla mitään luettavan itselleen (itse hän ei voi lukea mitään tuntematta pyörrytystä), väsyy pian keskusteluun ja puhuu jäykästi. Suuri heikkous tuntuu yhä vielä hänen sielussaan, huomaa että se kärsii ruumiin keralla, joka on niin murtunut. Sillä oikea puoli on edelleen halvautuneena, käsi kokonaan ja jalka myös kovin, niin että hän talutettaessa laahaa sitä jäljessään. Mieliala on kuitenkin muuttumaton -- lukuunottamatta vähäistä kärsimättömyyttä -- ja sielunvoimalla ja alistuvasti hän kantaa onnettomuutensa; mutta on kuitenkin surullista nähdä tämä! suuri henki niin heikontuneena, voimattomana" -- -- (loppu puuttuu) -- -- Seuraavassa kirjeessä 5 p:ltä helmikuuta 1865 Stenbäck kirjoittaa tämän johdosta: "Tiedonantosi Runebergista liikutti sydäntäni; kaikki on turhaa ja katoovaista maan päällä -- kuitenkin se, joka kuulee Poikaa ja uskoo häneen, on elävä iankaikkisesti. Suotakoon se armo meille!"

Viimeksimainitussa kirjeessä Stenbäck ilmoitti tarkastaneensa puolet virsikirjasta. -- "Mitä pitemmälle tulen, sitä enemmän minusta on tarpeen muutoksia ja muodostuksia. -- -- Mutta aiottua liitettä varten on -- pelkään minä -- minun mahdoton tehdä mitään; koko talvi ja kevät menee tyystin vanhojen tarkastamiseen." Hän ehdottaa siis, että Lille erityisesti ottaisi huolekseen lisien keräämisen liitettä varten eikä "kaivelisi" itse virsikirjaa. -- "Samoinkuin sinä en minäkään tahtoisi tuoda mitään omaa sepittämääni, kun meillä on niin runsaat aarteet kirkkomme parhailta ajoilta niin monessa kokoelmassa, joita minulla on useampia: Raumerin, v. Stipin, Pasigin y.m. Siten me -- luullakseni -- helpommin saamme sanotun liitteen aikaan, joka minusta tuntuu sangen vaikealta osalta työstä, yli kykyni ja haluni käyvältä."

Menettelytavastaan Stenbäck itse mainitsee samassa kirjoituksessa (vuodelta 1869), josta jo yhtä ja toista on siteerattu: "Lakkaamaton pyrintöni oli noudattamalla komitean muistutuksia säilyttää vanhan virsikirjan sisällys niin hämmentymättömänä, että sen ja kristillisyyden todelliset ystävät niin vähän kuin mahdollista tapaisivat mitään uutta ja vierasta, vielä vähemmän mitään asiaankuulumatonta. Kuitenkaan ei mielestäni siihen suinkaan ollut pyrittävä siten, että vanhentuneita sanamuotoja, lauseparsia ja sanajärjestyksiä ajalla ja ajattomasti käytettäisiin, ollen siitä varma, että nykyjään ei enää voinut olla monta, jotka luulivat, että n.s. henki on näissä arkaismeissa. Päinvastoin luulin ehdottomaksi velvollisuudekseni koettaa teeskentelemättömästä ja arvokkaasti tulkita jalon sisällyksen niin huolellisessa muodossa kuin kykenin saamaan aikaan, kielellä, joka ei ainoastaan eroa nykymuotisen salongin ja teatterin, vaan myös harmaan muinaisajan kielestä. Ei ollut asiana säilyttää vanhain virrentekijäin ja kääntäjäin sanoja ja lauseparsia, vaan heidän ajatuksensa, aiheensa, koko heidän katsantotapansa, ja ne kunkin yksilöllisessä omituisuudessa. Lyhyesti sanoen, pääasia näytti minusta olevan vain se, että Jumalan totuus, joka vanhoissa virsissä elävästi ja voimakkaasti lausutaan julki, uudessa laitoksessa esiintyisi väärentymättömässä ja vähentymättömässä puhtaudessa ja voimassa. Onko se tapahtunut, sen päättäkööt ja ratkaiskoot ne, jotka ovat saaneet Jumalalta valistetut silmät; tiedän vain, että se on ollut vakava aikomukseni ja alituinen rukoukseni. Sen vuoksi koetin myöskin, mikäli hymnologiset tutkimukseni myönsivät, jokaisen virren alle asettaa alkuperäisen tekijän nimen, siten edistääkseni ja helpottaakseni vertailua heihin; sillä varsinaisten alkuvirsien neuvoksi- ja harkittavaksi-ottaminen näytti luonnolliselta ja itsestään selvältä. Ainoastaan Runebergin ja muiden vielä elävien runoilijain alkuperäiset virret ovat ilman tekijännimiä, koska olin epävarma, hyväksyivätkö he ne muutokset, jotka komitean nimenomaisella luvalla mielestäni voi ja tuli tehdä niihin, samoinkuin myös Ruotsin uudesta virsikirjasta otettuihin virsiin."

Kesällä Lille todella tulikin Stenbäckin luo, ja silloin tarkastettiin loppuunsuoritettu työ, vaikka ei täydellisesti, sillä käsikirjoitus näyttää olleen hänen hallussaan syksyn alkuun asti. Saatuaan sen takaisin päätti Stenbäck arkkipiispan nimenomaisesta kehoituksesta painattaa ehdotuksen omalla kustannuksellaan. [Oikeastaan olisi Stenbäckin ehdotus samoinkuin Runeberginkin ollut komitean tarkastettava, mutta kun sekä Stenbäck että Runeberg sairauden takia olivat estetyt matkustamasta Turkuun, ja Lille oli ilmoittanut arkkipiispalle Stenbäckin mielellään painattavan ehdotuksensa sekä että hän (Lille), jota asia läheltä koski, ei sitä vastustanut, on ymmärrettävää, että arkkipiispa suostui Stenbäckin aikeeseen, jopa kehoitti häntä siihen.] Hän toivoi sen siten joutuvan kaikenpuolisen arvostelun alaiseksi ja mahdollisesti myös tuottavan jotakin taloudellista voittoa. "Minulla on ollut", kirjoittaa hän Lillelle, "rakkaana ajatuksena hiljaisuudessa saada käyttää se, mitä tämä teos mahdollisesti tuottaa, tulevan vakinaisen ja täydellisemmän kansakoulun hyväksi tässä seurakunnassani -- ja siksi olisi suotavaa, että se tuottaisi jotakin, jos mahdollista." Lokakuun 15 p:n vaiheilla käsikirjoitus meni Turkuun saamaan painoluvan, ja sieltä se oli lähetettävä Helsinkiin. -- Sillä välin Stenbäck oli kirjeenvaihdossa Lillen kanssa painatuksesta ja siihen kuuluvista asioista. Kysymys ei ollut samantekevä runoilijalle, sillä hän tunnustaa kuten oikea kirjojen ystävä ainakin: "Pidän kovin paljon _hyvin_ painetuista kirjoista ja toivoisin hartaasti, että tästä tulisi ulkoasultaan (mitä paperiin ja painoon tulee) miellyttävä, yksinkertainen, mutta aistikas." Kun Lille koettaa tässä noudattaa hänen toivomustaan, vastaa Stenbäck rakastettavalla naiivisuudella: "Minua suuresti ilahduttaa, ettet pilkkaa ja paheksu heikkouttani tahtoa kirja siististi, aistikkaasti ja virheettömästi painetuksi. Panen todella suuren ja kenties liian suuren painon siihen." Lille, aina alttiina palvelemaan, ottaa korrehtuurinluvun huolekseen; ainoastaan viimeinen korrehtuuri oli lähetettävä Isoonkyröön. Hän myös keskustelee kirjanpainajan ja jakajan y.m. kanssa, sillä, sanoo Stenbäck, "ekonomiset asiat ovat minulle kovin vastenmieliset, ja minä olen kokonaan kelpaamaton niihin". Lopullisena tuloksena oli, että virsikirjaa piti painettaman 2,000 kappaletta, jotka G. W. Edlund otti jakaakseen.

Painatuksen ja korrehtuurinluvun kestäessä oli alituinen kirjeenvaihto Stenbäckin ja Lillen välillä. Kirjeet osoittavat, kuinka väsymätön Stenbäck oli huolenpidossaan työstä, ja monta mieltäkiinnittävää muistutusta esiintyy niissä. Alati hän teki vähäisiä muutoksia varsinkin alussa, josta hän sanoo: "Huomaan, että tarkkaavaisuuteni on ollut tylsin alussa virsikirjaa." Näytteeksi otettakoon seuraavat: 29 p. marraskuuta: "Olen epäröinyt hyvin paljon, mitä minun olisi tekeminen virrelle n:o 37 [Himlars rymd sin Konung ärar]. [Tässä samoinkuin tuonnempana on tekijä virren numeron jälkeen pannut alkusanat.] Tässä Runebergin kauniissa ja muhkeassa -- mutta myös jääkylmässä -- virressä ei minusta 3:s värssy ole paikallaan, varsinkaan kun kuningas Davidin teksti ei siinä ole aivan oikein käsitetty. Olen kuitenkin koettanut vähän muuttaa sitä, ja kenties se siten voi jäädä siihen, niin ettei latojille tule vaivaa ja työtä sen poisjättämisestä. Mitä arvelet?" Värssyä ei jätetty pois. -- 27 p. joulukuuta hän kirjoittaa m.m.: "Ahmivalla ilolla olen käynyt läpi myötäseuraavat arkit; ne sisältävät mielestäni miltei koko kirjan parhaimmat virret, pääsiäisvirret -- mitä kristillisiä voittolauluja!" -- Sekä edelleen: "Minua todella ilahduttaa, että epäilet aiotun liitteen tarpeellisuutta. Olen kauan ajatellut samaa. 400-500 virttä on mielestäni riittävä luku. Est modus in rebus, sunt certi deniqve fines; hymnologinen aisti ja valikoimiskyky näyttää minusta kieltävän laatimasta yleisesti käytettäväksi aiottua virsikirjaa laveaksi, niin laveaksi, että kansa siitä hämmentyy eikä voi oikein oppia sitä rakastamaan. Lyhyt, mutta voimakas, se olisi kai parhain. Sanotaan, että papeilla ei ole soveliaita graduaalivirsiä. Se on hyvin typerää puhetta: siltä papilta, joka ensiksikin tahtoo valita liian erikoisia saarna-aiheita ja toiseksi ei vanhasta kirjasta -- Davidin psalmit siihen luettuina -- voi keksiä sopivia graduaaleja kaikkiin tavallisiin saarnoihin, puuttuu arveluttavassa määrin arvostelu- ja valitsemiskykyä, sanon minä." -- 24 p. tammikuuta 1866: "Muistaen, että Runeberg ei tahtonut sallia mitään muutoksia Elsa Andersdotterin kauniiseen virteen n:o 411 [Eja, mitt hjärta, hur innerlig], koetin mahdollisimman mukaan olla siihen koskematta. Siinä on kuitenkin yksi kovin kehno stroofi, 9:s, missä en voinut olla ensimmäisissä säkeissä koettamatta korjata virheellistä runomittaa. Mutta samassa stroofissa on vielä viimeisissä säkeissä muuttamatta olennainen virhe, jota muutoin ei esiinny koko kirjassa. Niillä säkeillä on näet yksitavuinen loppusointu, kun sen pitäisi olla kaksitavuinen. Pelkään suuresti, että syntyy sietämätön vaikeus laulamiselle, joka sen vuoksi käynee miltei mahdottomaksi. Eikö voisi muuttaa noita kolmea säettä esimerkiksi seuraavasti: _'Vid harpoklangen och englasången Ej lång blir dagen, som är uppgången Oändlig'_. Siten lieventyisi myöskin niiden liian suuri ja, mielestäni, sopimaton naiivisuus, sekä värssy paremmin liittyisi seuraavaan: 'En evig ro' j.n.e. Jos olet samaa mieltä, niin muuta se, veli rakas, ennenkuin latoja ehtii siihen saakka, säästääksesi häneltä vaivaa ja harmia! Myöskin pitäisi samassa virressä 7:nnen värssyn alkaa: _'En gång skall klarare där än gull'_ j.n.e. -- sen dogmaattisen virheellisyyden varjon poistamiseksi, että myöskin ruumis tulee päätäpahkaa taivaaseen." -- -- "Mitähän kansa mahtanee pitää Kolmodinin 'kaidasta tiestä' [n:o 260, Gå varsamt, min kristen, gif akt på din gång!], joka on sangen mehevä? Minulle oli todellinen ilo, kun huomasin, että tämä vakavain kristittyjen rakastama ja paljon käyttämä laulu soveltuu samaan nuottiin, mikä oikeastaan on virrellä n:o 260 koraalikirjoissa. Sen pitäisi kaiketi korvata tuo vanha laulu konstikkaine mietelmineen. Niin, se on rehellinen näyte vanhasta arvokkaasta kunnollisuudesta. Uudemmat hengelliset laulut häipyvät niin usein abstraktisiin, utuisiin ilmapiireihin, missä on tilaisuutta kaikenmoisiin enemmän tai vähemmän hengellisiin haaveiluihin; mutta tämä ja monet vanhat virret on reippaasti temmattu itse elämästä, joka valaistaan kristillisyyden kirkkaalla valolla, ja sen vuoksi ne osuvat omaantuntoon. Siksi olikin minusta paljoa vaikeampi muutella esim. Runebergin virsiä kuin vanhoja; edellisissä oli ajatus toisinaan tyhjä ja toisinaan niin epämääräinen, että siitä tuskin voi pitää kiinni, jälkimmäisissä tarvittiin enimmäkseen pätevä, mutta huonosti lausuttu ajatus vain tehdä selvemmäksi." -- 7 p. helmikuuta: "Vaikeudella olen käynyt tässä palaavat virret läpi, koska olen ollut pahoinvoipa, siitä saakka kuin äskettäin pidin pitkän ja mieslukuisen pitäjänkokouksen, joka itsessään oli sangen mieltäkiinnittävä, mutta tuotti minulle, kuten tavallista, verenyskimisen, voimattomuuden ja heikkouden, josta en ole vielä toipunut." -- Kirje päättyy huudahduksella: "Ensi kerralla se lienee jo lähimmittäin lopussa. Hurraa!" Kuitenkin päättyi painatus vasta maaliskuun alussa, ja 14 p. Stenbäck kirjoittaa: "Kiitos ja kunnia siitä, mitä lähetit, ja kaikesta paljosta, mitä olet tehnyt! Suurella ilolla otin vastaan loput, ja varmaan se ilahduttaa sinuakin, että onnellisesti olemme päässeet puuhamme päähän. Erityisesti olen sitä paitsi sinulle kiitollisuuden velassa, että olet ollut kärsivällinen minun suurelle saivartelevaisuudelleni, jota toisinaan olen salaisesti hävennyt. Mutta sitten olemmekin saaneet kirjan, joka tietääkseni on vapaa kaikista painovirheistä -- paitsi mitä välimerkkienpanoon tulee, joka on ollut minun asianani ja jonka puutteihin ja epäjohdonmukaisuuksiin siis itse olen syypää. Kysymysmerkistä [ensimmäisen säkeen lopussa] y.m. virressä 282 [Hvi käns mig tungt det kors jag bär?], joka todella on väärin siinä vedoksessa, joka tuli tänne, mainitsin ainoastaan pilanpäiten, sillä välttämätön kohtalo näyttää säätävän sen virheen kaikin mokomin jäämään: se ei ole ainoastaan Runebergin virsikirjassa, vaan myös hänen kootuissa teoksissaan. Se on kyllä pikkuasia. Olisin suorastaan mieletön ja aivan kiittämätön, jollen olisi täydellisesti tyytyväinen kirjaan semmoisena kuin se on -- selvä, siisti ja virheetön toivon mukaan. Ulkoasu on kylläkin hyvä, olisipa vain pääasia -- itse sisällys sitä myöten! Lasken sen Herran jalkain juureen, antakoon hän sille, kaikkine vikoineen ja virheineen, joita olen huomannut hyvän joukon, siunauksensa."

Stenbäckin virsikirjaehdotus, [ Eräästä tekijävainajan muistiinpanosta käy ilmi, että hän on aikonut kirjoittaa tämän kohdan uudestaan, mutta kun kuolema ehti väliin, on esitys jäänyt entiselleen. _Kustantajan muist._] jonka esipuhe päättyy sydämellisellä toivomuksella, "että rakkaasta vanhasta virsikirjastamme, joka sisältää niin paljon puhtainta kultaa, ei muuta kuin ajan kuonaa ja tomua huomattaisi jonkun verran hellävaroen poistetun", käsittää ainoastaan viisi hänen omaa tekemäänsä virttä, nimittäin n:ot 113 (Jag brister ut i glädjeljud), 114 (Välsignad Gud, som Israel förlossat), 176 (Uppfaren Herren Jesus är), 224 (O Gud, ditt folk församlar sig) ja 296. Ei yhtään niistä ole otettu hänen runokokoelmaansa, mutta ne ovat tavattavina kaikki, joskaan ei muuttumattomina, nykyisessä hyväksytyssä ruotsalaisessa virsikirjassa (n:ot 287, 288, 56, 74 ja 274). Kolme virsikirjaehdotuksesta runokokoelmaan otettua virttä, n:ot 328 ("Brudsång"), 338 ("Lofsång") ja 368 ("Aftonbön"), ovat kaikki mukaelmia saksalaisista alkuperäisvirsistä. Edellisistä pantakoon tähän rukousvirsi n:o 296:

Välsigna, Herre Gud, vår Furste och vårt land Och sträck din milda allmaktshand Utöfver hvarje hydda. Gif enighet och frid, oss upprätthåll oss stärk, Befrämja våra händers verk Och våra hem heskydda. Gif tålamod, gif mannamod I motgång och i fara, Gif alla kraft att lif och blod För allmänt väl ej spara. O Gud, var de betryckta god, De lidande försvara!

Gif att ditt dyra ord predikas bland oss rätt Med Andans ljus och kraft, att det Må lifvets frukter bära; De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp, De väckte låt i tro och hopp Förkofras till din ära. O Gud, om detta kära land Dig ville rätt tillhöra, Och vi, i trons och fridens band, Din helga vilja göra: Så skulle ingen oväns hand Förmå att oss förstöra!

[Siunaa, Herra Jumala, Ruhtinastamme ja maatamme ja ojenna kaikkivaltasi laupias käsi jokaisen majan ylitse. Suo sopu ja rauha, tue ja vahvista meitä, suo menestys kättemme työlle ja turvaa kotimme. Suo kärsivällisyyttä ja miehuutta vastuksissa ja vaaroissa, suo kaikille voimaa panna henkensä ja verensä alttiiksi yhteisen hyvän edestä. Oi Jumala, ole sorretuille hyvä, puolusta kärsiviä!

Suo että kallis sanasi saarnataan keskuudessamme oikein, Hengen valolla ja voimalla, jotta se kantaa elämän hedelmät; suruttomien suuri lauma herätä synnin unesta, suo heränneiden uskossa ja toivossa menestyä sinun kunniaksesi. Oi Jumala, jos tämä rakas maa tahtoisi oikein olla sinun omasi, ja me, uskon ja rauhan liitossa, tehdä sinun pyhän tahtosi: niin ei kenenkään vihamiehen käsi voisi meitä tuhota!]

Tavasta, millä Stenbäck käsitteli Runebergin alkuperäisiä virsiä, sanottakoon vain, että se todistaa suurta varovaisuutta. Kaksitoista kuudestakymmenestäkahdesta on komitean päätöksen mukaan vaihdettu toisiin. Muutokset, jotka harvoin ovat suuria tai syvällekäypiä, eivät suinkaan osoita suvaitsemattomuutta runollisuutta kohtaan, vaan tarkempaa sanain ja lauseparsien valitsemista kristilliseen ja kirkolliseen (siis ei erikoisesti pietistiseen) suuntaan samoinkuin vanhanaikaisten muotojen (glader, dinom j.n.e.) poistamista. Tarkasti verratessa tuskin voi keksiä muutoksia, joiden paheksumiseen voisi otaksua Runebergiltä olleen syytä.

Mutta on aika siirtyä Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheisiin.

Kokonaisuudessaan oli "ehdotus" suuri pettymys tekijälleen, hänen viimeisten vuosiensa kova koettelemus. Hän ei ainoastaan ollut laskenut saavansa takaisin kustannuskulut, 2,087 markkaa, vaan myös jonkun säästön kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön; hän oli toivonut työnsä, samoinkuin Runebergin tekemän, tulevan julkisen, asiantuntevan arvostelun alaiseksi, ja vihdoin hän oli ajatellut mielessään mahdolliseksi, että hänen virsikirjansa, joskaan ei aivan muutoksitta, kuitenkin pääasiassa saavuttaisi seurakunnan hyväksymisen ja otettaisiin käytäntöön. Mutta kaikki tämä jäi tapahtumatta, ja hän eli parhaiksi niin kauan kuin oli tarpeen, jotta hän itse saisi kokea, kuinka kokonaan hänen toiveensa olivat olleet tuulentupia. -- Nyt jäljestäpäin katsellessa tapahtumia ei voi kieltää, että Stenbäckiä vainosi kova onni. Runebergin ehdotuksen johdosta tuli useita arvosteluja, mutta Stenbäckin tekemästä ei ainoatakaan. Kuinka se on selitettävissä? Ansaitsiko se vähemmän huomiota? Varmaankaan ei, mutta komitean kiireellinen kokoonkutsuminen ei antanut siihen aikaa. Jo ennen painatuskustannuksien maksamista Stenbäck kirjoitti Lillelle: "Uhkaava on myös arkkipiispan tuuma heti panna toimeen uusi laitos, kenties minun tekemäni perustuksella, ja siten saattaa koko minun painokseni virumaan, joka kuitenkin julkaistiin hänen kehoituksestaan." Tiedettiin siis jo samana vuonna kuin ehdotus ilmestyi, että komitea oli kokoontuva, ja se tapahtuikin alussa vuotta 1868. Siis ei jäänyt mitään aikaa syventyneemmille arvosteluille. -- Runebergin arvostelijat olivat tarvinneet 4-5 vuotta siihen. [J. H. Roosin muistutukset ilmestyivät 1861, A. Mobergin samoinkuin C. G. von Essenin ja Alfr. Kihlmanin molemmat 1862. -- Stenbäck itse lausuu eräässä kirjeessään sen arvelun, että myös katovuosien huolet estivät asiantuntijoita ryhtymästä hänen työnsä arvosteluun.] Muilta tahoilta tulevan arvostelun puute teki taas, että komitealla oli mahdollisimmassa määrin vapaat kädet. Lopuksi on huomattava sen uusi kokoonpano. Kun sekä Runeberg että Stenbäck sairauden tähden olivat estetyt saapumasta, tuli siihen edellisistä runoilijoista ainoastaan Lille, ja poissaolevien sijaan oli kutsuttu Z. Topelius. [Paitsi mainituita otti tarkastustyöhön ahkerasti osaa Porvoon hiippakunnan piispa F. L. Schauman, ja hän lienee siihen hyvin määräävästi vaikuttanut. Kuitenkin Stenbäck tuonnempana mainittavassa kritiikissään pitää vain runoilijoita silmällä.] Sen käsityksen mukaan, mikä meillä nyt on viimeksimainitusta, ei näyttäisi syytä olleen muistuttaa komitean pätevyyttä vastaan, mutta itse asiassa hänen runoutensa ei vielä silloin esiintynyt niin ylevänä kuin 30 vuotta myöhemmin, ja varsinkin arvosteli häntä hyvin ankarasti, kuten saamme nähdä, Stenbäck. Heti kuultuaan, että Topelius oli otettu kysymykseen soveliaana komiteaan kutsuttavaksi, lausuu hän Lillelle pelkonsa, että virsikirjatyö hänen vaikutuksestaan olisi käyvä toiseen suuntaan. Ja tavallaan hän oli oikeassa. Topelius sai näet uusia mielipiteitä voimaan niiden periaatteiden rinnalle, joita komitea aikaisemmin oli kannattanut, tai niitä vastaan, ja siten syntyi uusi laitos -- tosin Stenbäckin ehdotuksen perustalla -- mutta niin erilainen, varsinkin kielelliseen muotoon katsoen, että se auttamattomasti oli sysätty syrjään.

Niin kauan kuin mahdollista koetti Stenbäck kuitenkin pysyä kiinni toiveissaan -- työ oli näet käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän alati kiitti Jumalaa siitä, että hän oli sallinut hänen saada sen valmiiksi. Mutta ei siinä kyllin, hän koetti yhä edelleen parantaa sitä. Erityisesti ansaitsee mainita, että hän oli aloittanut kirjeenvaihdon R. T. Lagi'n kanssa, joka paraikaa tarkasti koraalikirjaa, ja esittäen hänelle moninaisia huomioitaan virsien suhteesta sävelmiinsä teki hän musiikkimiehen neuvojen nojalla useita muutoksia ehdotukseensa. Stenbäck vastustaa innokkaasti sitä yksitoikkoisuutta, joka yleisesti vallitsee kirkkolaulussamme, ja haluaa sävelten vanhaa kansanlaulun-tapaisuutta palautettavaksi. Edelleen nähdään, että hänellä, vaikka häneltä puuttui musikaalista kasvatusta, jo ehdotusta tehdessään oli ollut sävelmät mielessään ja ohjeena. Moneen Lagi'n muistutukseen hän teki oikeutetulta tuntuvia vastaväitteitä. Kun Lagi esimerkiksi virressä n:o 32 (Hjälp, Herre, de heliga äro nu få) vaati, että daktylien piti sattuman samaan runojalkaan, on se hänestä "liian koneellinen pakko jokaiselle kirjoittajalle, joka ei tahdo tehdä työtä lestin mukaan", ja hän osoittaa, että sellaista ei aina noudateta maallisessa eikä hengellisessä laulussa. Samoin hän pyytää Esseniä (kirjeessä 27 p:ltä tammikuuta 1868) sanomaan Lagille, että hän älköön enää vaatiko "muodostelua Svedbergin mestariteoksesta, hänen parhaasta virrestään: 'O Jesu Krist, du nådenes brunn', joka sen ehdottomasti pilaisi ja turmelisi. Sitähän on hyvin voitu laulaa 300 vuotta -- miks'ei siis vastakin? Niin pitkälle älköön kuitenkaan mentäkö, että tämä ihana virsi, joka on ilahduttanut niin monta hurskasta sydäntä, auttamattomasti tärvellään, niinkuin Ruotsin uudessa virsikirjassa, ainoastaan sävelmän vuoksi." -- Ne muutokset ja oikaisut, jotka Stenbäck osaksi Lagi'n kehoituksesta, osaksi muista syistä teki, julkaisi hän, samaan aikaan kuin komitea työskenteli Turussa, Kyrkligt Veckobladissa (1868, n:o 2).