Part 35

Lähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että Stenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin onnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua suuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä suomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti kirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli tylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä häiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse j.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan, mutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen suunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä kirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa myöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi onneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.

Muutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat yksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä yhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat myöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen taipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin liian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään mainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen uskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse antoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen, mistä hän ei mitenkään voinut päästä.

Mutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä ajatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä epävakaisesta elämästä: "Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään" -- sitä ajatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. -- Vanha, rappeutunut päärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti [Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli vielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen, oli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi, komea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla. Suuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka, kuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien sisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen, kansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin ja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä, sekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna ikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko Stenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu kirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen lämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti taas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli kanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä huolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili päällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck tavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja puutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta ovesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä lukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä, tietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia vieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan. Neljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa oli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut huonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja monivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin, Melanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta esittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja siisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck viattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki, mitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät visertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti huoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle. Muutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta kodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu ainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin jos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt, kaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista, enimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja ja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano, eikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi ja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin Pohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten mukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen. Salista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli "vieraskamari", oikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen kasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala joelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli ikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia aamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria sekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa, kuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija saanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.

Kuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja ruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea olonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen. Nähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck heti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän tullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista lastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja Laura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei varmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli estellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä saattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä hänet. Ottelinit asuivat vanhassa "pikku rakennuksessa" pihan toisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten vallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa. Sitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet tavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki, joilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli pitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi, jota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua samoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori ja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan vieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa musiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia. Vaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten hänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se tuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina nuorekas elämä.

Ensimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli Stenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua. Mutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät, joissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja pastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin olivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin kuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin tanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin vanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen ja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon puhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin maallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta, että eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa, j.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan ulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa ollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän antoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.

Kolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura Ottelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri Otto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita ja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi Vaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin Stenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen. Ensimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli ohi.

Vaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi "nykyisen Suomalaisen ja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan", on kuitenkin asian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut työ pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on _V. T. Rosenqvist_ julkaissut erikoistutkimuksen "Lars Stenbäcks Psalmboksarbete", jota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle tuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja lisäyksiä esitykseeni.]

Senaatti antoi kutsumuksen 25 p. huhtikuuta mainittuna vuonna. Elokuun 15 p. samana vuonna Stenbäck pyysi yksityisessä kirjeessä arkkipiispalta tarkempia tietoja komitean varsinaisesta tarkoituksesta. "Jos, kuten arvelen", hän kirjoittaa, "tarkoituksena on uuden virsikirjan aikaansaaminen tai valmistaminen, niin on minulla, kuten kohtuullista, arka pelko niin tärkeästä, vastuunalaisesta ja syvällekäyvästä yrityksestä. Mutta kuitenkin on minulle aivan sietämätöntä pysyä vallan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan voi olla tuntematta, ja tahdon mielelläni kykyni mukaan täyttää sen velvollisuuden, mikä minulle tämän kutsumuksen kautta on pantu. Pidän mahdottomana, että tämä hajaantunut ja henkisesti voimaton aika voisi tuottaa mitään arvokasta ja pysyväistä kirkolle virsikirjan alalla, jos se tahtoisi siinä esiintyä alkuperäisyyden ja oman luovan kyvyn vaatimuksilla; sillä siihen olisi tarpeen elävä kristillinen ja kirkollinen tietoisuus, ei ainoastaan yksityisessä, vaan myös kirkossa, joka voisi kannattaa ja tunkea läpi edellisen. Ainoa, minkä mielestäni voi tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, joka meidän kirkollamme, ennen kaikkia muita, on elävämmältä ja voimakkaammalta ajalta, ja joka on jokseenkin tuntematon meillä. Mieleeni on sen vuoksi tullut koettaa tehdä valikoima näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä tulkita ne niin hyvin kuin mahdollista, säilyttäen alkuperäisen hengen ja voiman. Siten olisi luullakseni mahdollista saada aikaan jotakin ei aivan arvotonta, tietysti mikäli valinta vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta samoinkuin käännös voitaisiin pitää onnistuneena. On selvää, ettei myöskään ruotsalaisia virsiä tulisi jättää näkyvistä." Jos arkkipiispa katsoisi tämän edistävän tarkoitusta, sanoo Stenbäck olevansa halukas ryhtymään työhön, joskin "suurella ahdistuksella". Kuitenkin hän pyytää, ettei aikeesta mainittaisi kellekään, etteivät muut kenties pelästyisi yrittämästä ja hän tulisi sidotuksi siihen. -- "Minulla oli useitakin hymnologisia kirjoja ja teoksia Vaasassa ja iloitsin usein kirkkomme kauniista ja tyhjentymättömästä laulurikkaudesta, mikä epäilemättä on yksi sen jaloimmista, lämpimimmistä ja kalleimmista aarteista. Tätä nykyä ei minulla ole mitään sellaisia aineksia, ennenkuin ehdin saada ulkoa." -- --

Tästä näkyy, kuinka varhain Stenbäckissä heräsi se ajatus, joka hänellä oli yhtenä perusjohteenaan laatiessaan oman ehdotuksensa, nimittäin olla tarjoamatta seurakunnalle mitään omaa sepittämää, mutta sen sijaan valita parhaimmat kirkon vanhoista varoista. Toistaiseksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Arkkipiispa kehoitti näet virkakirjeellä 17 p:ltä syyskuuta itsekutakin komitean jäsentä antamaan lausunnon siitä, kuinka vanhojen virsikirjain uudestimuodostelemisen tulisi tapahtua. Stenbäckin lausunnon sisällys oli pääasiassa se, että (koska uusien kirjojen ainoastaan vapaan vakaumuksen tietä tulisi päästä voimaan ja saada alaa seurakunnassa) vanha aine- ja numerojärjestys olisi säilytettävä edelleen, että ruotsalaisessa virsikirjassa Spegelin, Svedbergin y.m. vanhoihin hyviin virsiin tehtäisiin mahdollisimman vähän muutoksia, mutta sitävastoin saksalaisista tehdyt käännökset keveällä kädellä korjattaisiin ja tehtäisiin tarkemmiksi, sekä lopuksi, että joukko arvottomia, harvoin tai ei koskaan käytettyjä virsiä vaihdettaisiin uusiin. Suomalaisen virsikirjan suhteen olisi samoja periaatteita noudatettava, mutta erityisiä päteviä henkilöitä käytettävä. [Soveliaina henkilöinä suomalaisen virsikirjan laatimiseen Stenbäck mainitsee tähän aikaan A. W. Ingmanin ja (apulaisena) F. O. Durchmanin. -- Sitä ennen hän oli tiedustellut Essenin mielipidettä asiasta. Tämä käyttää tilaisuutta kirjoittaakseen ystävälleen, Stenbäckille, hänen omasta työstään seuraavat vakavat sanat: "Tehtäväsi on suuri ja korkea. Epäilemättä on Jumala itse kutsunut sinut siihen. Käy asiaan käsiksi vakavasti ja voimalla! Jonkun ajan virkavapaus lienee kai tarpeen. Mutta ennen kaikkea, rakas veli, tarkasta sisällistä elämääsi, ennenkuin alat tarkastaa virsikirjaa, ja etsi Jumalalta valoa, elämää ja henkeä siihen. Uskallanko lausua julki pelkoni, että olet joutunut pois elämästä Jumalassa ja että sielusi on maailman hengen tartuttama? Psalmistan tulee ennen kaikkea olla palava hengessä. Se on _hänen_ innostuksensa, ja Jumalan hengen tulee olla _hänen_ runottarensa. Muuten voi teos tulla vallan oivalliseksi: kristilliseksi sisällykseltään ja runolliseksi muodoltaan, mutta suuri pääasia -- elämä -- puuttuu."] Komitea, jonka jäseninä, kuten tunnetaan, olivat, paitsi Stenbäckiä, J. L. Runeberg ja professori B. O. Lille sekä arkkipiispa Bergenheim, puheenjohtajana, piti sitten 11-17 p. helmikuuta 1854 kokouksen Turussa tullen siinä yksimielisyyteen työn periaatteista, mitä lähimmin edelläesitettyjen Stenbäckin mielipiteiden mukaisesti.

Itse työn suorittamiseen katsoen oli sovittu, että kukin kolmesta runoilijasta valmistaisi "täydelliset ainekset" uudistukseen, mutta tositeossa kävi niin, että Runeberg ensiksi laati uuden ehdotuksen vanhan virsikirjan kaikista 413 virrestä. Että Stenbäckin työ tällä kertaa supistui vähään, on ymmärrettävää, kun muistamme mitä ennen on kerrottu hänen sairaudestaan ja professorinvirastaan sekä muutostaan ensin Helsinkiin ja sitten Isoonkyröön. Hänen mielenkiintoansa tehtävään todistaa kumminkin eräs pitkä kirje Runebergille, kirjoitettu ainoastaan kuukausi komitean kokouksen jälkeen, jossa hän muun muassa tekee selkoa tutkimuksistaan ruotsalaisten virsien alkuteoksista. Siinä hän myöskin lausuu seuraavat mielipiteet tehtävän yleisestä laadusta:

"Yleensä ei tarvitse laajoja hymnologisia tutkimuksia huomatakseen, kuinka taito sepittää hyviä virsiä on häviämistään hävinnyt ja melkein kuollut pois. Jopa vanhojen virsien mukailukin on subjektiivisen mielivallan ja yleisen häviön leimaama. Vanhat virren tekijät eivät -- mielikuvituksen tai kirjojen avulla -- arvailleet synnin tuskan ja surun, armon lohdutuksen, elämän ja autuuden laatua, vaan tuntee selvästi, että he todella olivat kokeneet mitä ovat siitä laulaneet -- ja laulaneet vakavuudella, totuudella ja miehekkäällä objektiivisuudella ja kurilla, joka on yhtä kaukana luonnollisen haavemielisyyden hengellisistä virnistelyistä kuin ahdasmielisen yltiöpäisyyden lahkohenkisestä yksipuolisuudesta. Uudemmat hengelliset laulut kärsivät yleiseen edellisestä taikka jälkimmäisestä virheestä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä -- ja niin ikään ne mukailut, joita on katsottu tarpeelliseksi tehdä kirkkomme vanhempiin virsiin. Tietoisuus kaikesta tästä synnyttää minussa ainakin suurta miettiväisyyttä ja arkuutta. Psalmistan täytyy laulaa kirkon nimessä, ja kirkon tulee hänen kauttansa purkaa sydämensä Jumalalle. Kuinka onnetonta ja mikä edesvastuu, jos valhe lasketaan sen huulille ja siten sydän nukutetaan näennäiseen valoon, sumuun ja teeskentelyyn! Epäilemättä on paras pysyä vanhoissa henkirikkaissa ja koetelluissa virsissä, jotka ovat kestäneet kokemuksen tulikokeen elämässä ja kuolemassa, ja koettaa uudistaa ne semmoisella uskollisuudella ja tarkkuudella, ettei henki karkoitu eikä haihdu, niinkuin enimmiten on tapahtunut esim. Ruotsin uudessa virsikirjassa, jossa imelän haavemielisyyden on korvaaminen mitä hävinnyt on."

Vähän ennen ensimmäistä joulua Isossakyrössä (1856) Stenbäck sai arkkipiispalta tiedon, että Runeberg oli lähettänyt laitoksensa komitean tarkastettavaksi. Se oli "laadittu neljään vihkoon" ja kirjettä seurasi yksi näitä vihkoja valmistavaa tarkastusta varten. Menettelystään oli Runeberg ilmoittanut seuraavaa: "Työssä olen koettanut uskollisesti noudattaa komitean asettamia yleisiä ohjeita. Joskus ei kuitenkaan ole noudatettu poisjätettäväksi päätetyn virren runomittaa sijaan otettavaksi ehdotetuissa, vaan se on vaihdettu johonkin toiseen tunnettuun ja rakkaaseen sävelmään. Tämä menettely ei toivoakseni ole synnyttävä mitään häiriöitä, vaan pikemmin päinvastoin tuleva eduksi, mikäli sillä tavoin käsitellyt numerot siten ovat saaneet tutumman ja kauniimman sävelen kuin ennen. Tätä vapautta on kuitenkin käytetty hyvin harvoin ja ainoastaan virsissä, jotka komitea on päättänyt poistettaviksi ja joita ei kenties koskaan ole laulettu missään kirkossa -- -- eikä paheksuttane, että hyvin moni niistä kuitenkin, ainakin paremmilta aiheiltaan, on tunnettavana sijaan otetuissa virsissä." --

Loppupuolella helmikuuta 1857 kokoontuivat komitean jäsenet taas Turkuun, yhdessä, virsi virreltä, käydäkseen läpi ja tarkastaakseen Runebergin ehdotuksen. Työn suureen tärkeyteen ja henkilöiden huomattavuuteen nähden katsomme asiaksemme Stenbäckin vaimolleen kirjoittamista kirjeistä esittää kaiken, mikä on omansa valaisemaan tätä laatuaan harvinaista yhteistyötä.

Turku, 23 p. helmikuuta:

"Rakas Ebba! Siirrän monet kirjani ja paperini syrjään kiireessä ilmoittaakseni, että elän ja olen täällä. -- -- Tulin tänne ilman seikkailuja perjantai-iltana, niinkuin tarkoitus oli, ja tapasin täällä jo saapuneina Runebergin ja Lillen. Kovaksi onneksi olivat kaikki huoneet täynnä siinä hyvässä paikassa, missä he asuvat, ja minun oli pakko majoittua seurahuoneeseen. Täällä minulla on varsin hyvä ja lämmin yksinäinen huone, mutta haluan kuitenkin kaikin mokomin päästä pois; täällä on kaikissa tapauksissa ravintola. Olen keskustellut erään englantilaisen kanssa, joka asuu missä toisetkin, saadakseni vaihtaa huonetta hänen kanssaan. Hän ei näytä oikein halukkaalta siihen, mutta antaa tänä päivänä varman vastauksen. Myös tulee meidän usein olla yhdessä -- meidän komitealaisten -- ja alituiset kävelymatkat ovat minulle kovin rasittavia ja sitä paitsi vahingollisia. Jos saisin englantilaisen huoneen, olisi hyvä. Syön Runebergin asuntopaikassa ja oleskelen siellä enimmäkseen, mutta siten hukkaan myöskin aikaa. Viipynemme vähintään kolme viikkoa; ja jos vain olisi enemmän aikaa, niin luulen, että saisimme kokoon jotakin, joka ei olisi hullumpaa. Kuitenkin täytyy meidän olla niin ahkeria kuin mahdollista. Vastoin luuloani ovat myös piispat kaikki kolme [s.o. paitsi arkkipiispaa Porvoon piispa C. G. Ottelin ja Kuopion piispa R. V. Frosterus] täällä samassa tarkoituksessa kuin me. Arkkipiispa halusi, että meillä olisi kokouksia sekä aamu- että iltapäivin ja että niissä yhdessä kävisimme ehdotuksen läpi pannen päämme yhteen. Minä vastustin sitä innokkaasti, koska siitä siten olisi tullut vain hutiloimista, ja sain molemmat muut puolelleni. Nyt on meillä piispallisia kokouksia ainoastaan joka aamupäivä, mutta työskentelemme itseksemme iltapäivät. Työ kävisi ehkä varsin hyvin, jos vain saisin tuon mainitun huoneen, että asuisimme kaikki samassa paikassa -- ja jos terveyteni miten kuten pysyisi. Se on taas vähän huonompi kuin siellä kotona, osaksi matkan tähden, osaksi pitkistä kävelyistä täällä Runebergin pitkien koipien rinnalla. Hyvin hauska meidän on olla yksissä; Lille on, jos mahdollista, vielä herttaisempi kuin ennen. Meillä -- tai oikeammin heillä -- on vain harvoja tuttavia, taiteilijoita ja runoilijoita, jotka käyvät heidän luonaan, muutoin olemme rauhassa. Renvallin olen pari kertaa tavannut, mutta en ole vielä käynyt tervehtimässä. Eilen oli arkkipiispalla suuret n.s. aamiaispäivälliset, klo 2 päivällä, komitealle -- missä vilisi väkeä ja syötiin seisoalta -- kuitenkin oli hauska vilinässä tavata monta tuttavaa, m.m. Hedberg, kilttinä ja laihana kuten ennenkin. -- -- Tuomiorovasti Edman on viimeisillään, lääkärien hylkäämänä, ja syö myskiä." -- --

Maaliskuun 5 p.