Part 31

"Rakkahin veli! Paljon kiitoksia kirjoittamistasi riveistä. Olin hyvin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla; jos olisin aavistanut sinun olevan siellä, olisin epäilemättä laittautunut sinne, tavalla millä hyvänsä. Mutta kuka osasi ajatella, että saatoit päästä sinne, kun täällä vielä siihen aikaan oli aivan paljas maa ja pahin kelirikko. Miksi et minulle antanut tietoa sinnetulostasi? -- Merkittävä uutinen oli se, että ukko Paavo on päässyt pois pitkistä vaivoistaan."

[Paavo Ruotsalainen kuoli 27 p. tammikuuta 1852. -- Puolikolmatta vuotta aikaisemmin oli Stenbäck viimeisen kerran tavannut hänet. Kesällä 1849 Stenbäckin perhe näet oleskeli kolme viikkoa Schwartzbergin luona Säräisniemessä, ja kun tunnettu pietistinen talollinen Juho Niskanen Iisalmelta tuli sinne käymään, päätti Stenbäck hänen kanssaan tehdä matkan Paavon luokse Nilsiään. He kulkivat veneellä jonkun matkaa Oulunjärven sekä sitten jalkaisin edelleen. Stenbäck oli ollut talonpojan vaatteissa, ja kun matkamiehet saapuivat Iisalmen pappilaan, lienee hämmästytty melkoisesti, kun toinen tunnettiinkin olevan "professori Helsingistä", kertoo tarina. Mitä Paavoon tulee, otti hän vieraansa ystävällisesti vastaan, ja Stenbäck kuuluu havainneen hänet "teeskentelemättömäksi ja hauskaksi kodissaan", niin että hän oli ollut tyytyväinen käyntiinsä, kun hän onnellisesti palasi matkansa lähtökohtaan.]

"Meidän asiamme ei ole olla hänen tuomareinaan tai hänen pyhäksijulistajinaan, mutta me voimme toivoa hänestä parhainta. Sanot, että me luultavasti vähällä seurauksella voimme sanoa: rauha hänen _jälkeensä_. Miksi ei? Olen kyllin sangviininen tohtiakseni uskoa ja toivoa toisinpäin. Mistä ovat nuo monet puolueet ja suuri erimielisyys tulleet, jollei melkoiseksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten epäjumaloiminen ja ihmisistä-riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme. Herännyt kansa on riippunut papeissaan tai itsenousseissa holhoojissaan ja nämä taas eräissä hengellisissä päällepäsmäreissä ja paaveissa. Siten on perustettu paavillinen hierarkia ja järjestetty ihmisorjuus, joka on kietonut heränneiden lauman ikäänkuin läpipääsemättömään verkkoon. Kuinka sanomaton vahinko siitä on syntynyt ja täytyy edelleen syntyä, on raskasta ja kauheaa ajatella. Eikö se työ, jonka Jumala armossaan niin voimakkaasti oli aloittanut maassamme, tällä tiellä olisi kokonaan mennyt kieroon, ja kristillisyys meillä pilaantunut viheliäiseksi ja turmiolliseksi lahkolaisuudeksi kaikkine lahkolaisuuteen kuuluvine pahoine puolineen ja kuolettavine tauteineen? Ja lopuksi kaikki tyynni ennemmin tai myöhemmin olisi hajonnut ja pirstautunut pelkkiin fanaattisiin, keskenään sotiviin pikku puolueihin, jotka eivät ainoastaan olisi tehneet kaikki nämä herätykset turhiksi, vaan myös turmiollisiksi kristillisyyden edistämiselle maassamme. Siihen olemme todella olleet hyvällä tiellä. Heränneet ovat olleet riippuvaisia toisistaan ja tyrannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kilvoitelleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian hyväksi, he ovat käyttäneet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja selityksillä kuin että Jumalan Henki olisi saanut selittää sen tai että hänen valonsa olisi havaittu tarpeelliseksi ja arvokkaaksi kaikkialla ja aina etsiä. Epäilemättä harvat seisovat omilla jaloillaan, 'tietävät kehen he uskovat', noudattavat Jumalan valistamaa ja johdattamaa omaatuntoansa ainoana ohjeenaan ja siten rakentavat ainoastaan Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku noista 'isistä' on sanonut tai uneksinut, on varmaan useinkin merkinnyt enemmän kuin sana, sitä on enemmän noudatettu ja typerästi pidetty 'salattuna viisautena, joka ei vielä ole präntättykään'. Eikö se ole hirveää? Ja mistä se johtuu? Ihmisorjuudesta, tuosta herätyksiemme läpikäyvästä hapatuksesta -- siitä epäilemättä etupäässä. Ja tämä ei näytä minusta, sen pahempi, syntyneen muuten kuin siten, että muutamat korkeat henget ja ihmiskiitoksen halukkaat vastaanottajat, jonka kiitoksen he mielellään ovat antaneet häikäistä silmänsä, sitä tahallaan ja itsetietoisesti ovat tavoittaneet. Sen vuoksi on myöskin jokainen epäilys heidän erehtymättömyydestään ja holhousvallastaan väen väkisin hakattu maahan ja kuritettu, niin että jokainen on pelännyt päästää mitään sellaista mielessään syntymään, ikäänkuin se olisi ollut saatanan virittämä ylpeyden kiusaus, jota vastaan tuli viipymättä taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa voimaan ja epäjumalan-istuimensa turvatuksi ja pysytetyksi -- niin kauan kuin Jumala viisaudessaan on sen sallinut, mutta ei myöskään kauemmin; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä salli meidän nääntyä tyranniemme ja hoputtajaimme ikeessä iankaikkisesti, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti lunastanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka voi ja tahtoo johdattaa meitä _kaikessa_ totuudessa, ei kuten kaikki inhimilliset puoluepäälliköt ja johtajat puolitotuudessa ja puolivalheessa. Ja juuri siksi, rakas veli, toivon, että nyt vasta voi ja täytyy tulla rauha; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on hengen yhteys, mutta se side, joka riippuu ihmisen arvovallasta ja epäjumaloivasta hänessä-riippumisesta, ei onneksi kestä kauan, mutta katketkoon se, kun aika on tullut, 'joka tuleva on', ei meidän, vaan kasvattajamme ja Herramme kautta. Katson, suoraan sanoen, Jumalan sormeksi, että ukkokin on kuollut samaan aikaan kuin meillä täällä lähitienoilla on ollut niin katkera kokemus hengellisen ylpeyden ja päällepäsmäryyden hedelmistä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet näkyviin, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvitse sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän suurimahtista pukariamme häpeällisine kauhistuksineen rinnakkain ja samaan luokkaan. Mutta totta sinun on myöntäminen, että niin toinen kuin toinenkin on ollut liian monelle epäjumalana, joka on riistänyt sijan Jumalalta ja edistänyt hengellistä alaikäisyyden tilaa melkoisessa määrin. Ja entäpä? jos oppikin olisi ollut kierossa? Ainakin niin on ollut M:n laita, jota niin moni on sokeasti seurannut; hoputtaa siihen, että omantunnon tulee olla levoton ja tuomitseva (mikä tavallaan on oikein), mutta sitten juuri tästä levottomuudesta ja omantunnon ahdistuksesta tehdä itselleen vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvataan, -- se on oppi, jonka suojassa kaikki synnillinen meno hyvin voi viihtyä, on hairahdus yhtä suuri kuin konsanaan hedbergiläisyys, jopa pohjaltaan aivan samaa, nimittäin Jumalan heränneissä sieluissa tekemän armotyön ja armovaikutusten kieltämistä, hylkäämistä ja vastustamista. Usko on siinä saavuttamaton asia, epäiltävä asia, jos sillä -- niinkuin kuitenkin sana opettaa ja sen luonto on -- on mukanaan rauha Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, vanhurskaus, rauha ja riemu. Sen vuoksi niin pian kuin Kristus kirkastuu sielulle, niin että se todella tuntee jotakin sellaista, on tällä opilla kiire repimään pois kaikki tyynni ja syöksemään sielu jälleen alas paavilliseen epävarmuuden hämärään ja tyytyväisyyteen oman rauhattomuutensa kanssa, jonka perustuksen Raamattu ilmaisee sanoen: jumalattomilla ei ole mitään rauhaa. Jotenkin tätä tarkoittava oppi on, hierarkkisen omantunnonsorron ohella tahi oikeammin juuri sen lähimmässä yhteydessä, ollut vallalla keskuudessamme. Mutta mikä on sinun mielipiteesi? Pitääkö se yhtä sanan kanssa, ja onko se oikea? Kirjoita minulle ajatuksesi siitä, niinkuin minä avomielisesti olen kirjoittanut sinulle omani. Ennen oli tavallista nostaa suuri melu ja huutaa anateemaa, kun kuka uskalsi nähdä toisin kuin hyväksytty tapa sääti; mutta koettaa saada erehtynyttä uuteen vakaumukseen ja oikealle tielle, siihen oltiin itse liian hyviä eikä toinen poloinen sen arvoinen. Niin ei enää liene laita meidän kesken."

M. kaukana siitä, että olisi antanut veljellisten varoitusten johtaa itsensä nöyryyden tuntoon ja parannukseen, on vain yltynyt kaksinkertaisella innolla pitämään pystyssä valta-asemaansa ja kiihoittamaan itselleen joukkuetta. "Surkuttelen poloista Lapuan seurakuntaa ja sen muita pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut sanottavan, että olit kovin vastustanut, että tehtäisiin julkinen ero M:sta, sekä kuvaillut kaikenlaisia vaikeuksia koituvan siitä. Se on kummastuttanut minua. Olen kysellyt itseltäni: mitenkä se on mahdollista? onko Julius unohtanut 1 Kor. 5? Vai olisiko hänellä todella halu yhä edelleen pitää voimassa ihmisorjuuden-systeemiä ja odottaa etuaan siitä? Olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä löytänyt vastausta. Sinä voit sen parhaiten antaa. -- -- Voi hyvin! Veljesi L. Stenbäck."

Berghin vastaus tähän kirjeeseen näkyy hukkuneen, mutta Stenbäckin seuraavasta kirjeestä (Uusikaarlepyy ja Munsala,30 p. elok. 1852) näemme, ettei hän ollut oikein yhtä mieltä edellisen kanssa. "Yhdyn", kirjoittaa Stenbäck, "täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat loukkasivat minua. Niin esim. minusta oli kummallista, että sinä, sen mukaan mitä kirjoitit, kauan olet havainnut kaikenlaisia virheitä ja harha-askeleita, varsinkin tuon läpikäyvän ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden, mutta kuitenkin olet vaiennut siitä sitä vastustamatta tai huomauttamatta sitä kenellekään. Se olisi, minusta nähden, kuitenkin ollut ehdoton kristityn velvollisuus. Mutta yleensä näyttää -- -- että sinä yhä vielä käsität väärin ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa on tullut vaikuttavaksi ja vallitsevaksi, sitä hengellistä kehitystä, joka Jumalan sanan ja sen valon johtamana tahtoo katkaista kaikki muut siteet, tehden liittonsa Herran kanssa lujaksi ja hartaaksi ja yksinomaiseksi. -- -- Näen nykyisessä suunnassa välttämättömän palauksen Jumalan maassamme vaikuttaman armotyön ensimmäiseen alkuun, joka ikäänkuin aamurusko ennusti raikkaampaa ja ihanampaa päivää Suomen kirkolle, kunnes sen sekoittivat ja hämmensivät eriuskoiset puoluehenget ja se oli joutumaisillaan katalaksi puolueasiaksi. Ne, jotka eivät tahdo ja voi katkaista ihmisten asettamia siteitä ja säännöksiä antaakseen Jumalan yksinään täyttää sen hyvän työn, jonka hän itse on aloittanut, -- ne jääkööt jäljelle ja pysähtykööt vanhalle kannalleen. Sitä ei voi auttaa, mutta muut ovat siitä huolimatta kulkevat eteenpäin ja puhdistuvat yhä enemmän, Jumalan Hengen johtamina kaikessa totuudessa ja Hänen säilyttäminään kuolettavan seisahdustilan kivettymisestä ja levosta."

"Olen", jatkaa Stenbäck eräästä läheisestä asiasta, "kuulustanut ukko Paavon kirjeitä, joita halusit saada. Ainoa, jolla olen kuullut niitä olevan, on Cajan; mutta hän on muutellessaan pistänyt ne jonnekin, niin että hän ei vielä tähän saakka ole saanut niitä käsiinsä. Muutoin, jos saan sanoa ajatukseni, joka kuitenkin on useilla muillakin, en katsoisi suotavaksi enkä hyödylliseksi minkään elämäkerran kirjoittamista enkä julkaisemista ukosta. Jos tahtoo tuoda esiin hänen hyvät puolensa, niin siitä tulee ainoastaan yksipuolinen ylistyslaulu vailla totuutta ja tunnollisuutta; jos taas tahtoo samalla esittää varjopuolet, niin ne ovat sellaisia, että näyttää parhaimmalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittavaksi ja antaa niiden jäädä pimeään. Joka tapauksessa olisi luullakseni hänen elämäkertansa ainoastaan enentävä hämmennystä ja antava uusia eripuraisuuden aiheita. Ukon sokea jumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman vaurion -- sitä enemmän, kun muutamat tosiseikat ovat liian räikeitä." -- --

Se vastaus, jonka Stenbäck sai tähän toiseen kirjeeseen, on tallessa ja osoittaa, että Bergh oli kovin tyytymätön ystävänsä lausuntoon. Hän syyttää tämän kirjettä katkeruudesta, vaikka juuri _hänen_ omassa vastauksessaan on kieltämättä katkeruuden jälkiä. Bergh myöntää, että hänellä on ollut pelkoa ja epäluuloja siitä itsenäisestä suunnasta, josta Stenbäck puhuu. Nyt hän tahtoo mielellään luopua niistä, toivoen että Herra on johtava kaikki parhain päin; mutta kaikesta näkyy, että hän itse pysyy ja tahtoo pysyä entisessään. Vieläpä näyttää siltä, kuin kirjeenvaihto olisi voinut johtaa vanhojen aseveikkojen persoonallisten välien rikkoutumiseen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Molemmat halusivat suullista ajatustenvaihtoa, ja kun Bergh oli ilmoittanut aikovansa joululomalla matkustaa lankonsa Frans Henrik Bergrothin luo Keuruulle, päättivät he yhtyä Ätsärissä Karl Edvard Bergrothin luona, jonne Stenbäckin ja Essenin oli määrä tulla Härmästä sekä Berghin Keuruulta. Emme tiedä, kuinka tämä yhtyminen päättyi, mutta varmaankaan ei ystävyys rikkoutunut, joskaan ei täydellistä yksimielisyyttä liene saavutettu riitakysymyksissä. Kirjeenvaihto näyttää kyllä lakanneen, mutta kun Stenbäck kesällä 1863 Turussa tapasi Berghin, kirjoittaa hän vaimolleen: "J. Bergh on kaltaisensa, luja ystävä, kristillinen, vilkas -- rakastettavimpia miehiä, niinkuin ennenkin", ja vielä vuotta ennen kuolemaansa hän saa ystävältään erittäin sydämellisen kirjeen, josta tuonnempana tulee puhe.

Stenbäckiin nähden merkitsevät nämä kirjeet selvää käännettä hänen suhteessaan pietismiin. Innokkaalla sydämellään hän oli ehdottomasti liittynyt ja luottanut johtaviin henkilöihin. Tietysti hänen oli tuskallista nähdä pettyneensä, mutta Jumalan asia ei riipu yksityisestä henkilöstä, eikä hän ollut mies peittelemään ja verhoamaan tekopyhyyttä ja syntiä. Uutena suuntana oli hänelle kavahtaa ihmisiin luottamista, mutta sitä enemmän luottaa Jumalaan. Pääasiassa pysyi hänen kristillisyytensä ja käsityksensä "ainoasta tiestä" samana. "Apua tarvitsemme joka päivä, mutta niin on myöskin armo meille joka aamu uusi" -- sanoi hän vielä niinkuin entispäivinäkin; mutta tuo alhainen käsitys, että helvetti taas avautuu syntiselle, niin pian kuin hän nousee polviltaan, oli häipynyt.

Mitä tulee tähän muuttuneeseen kantaan, että näet Stenbäck nyt oli sitä mieltä, että heränneen tulee pyrkiä pysyväiseen armontilaan, kasvaa ja kehittyä siinä, on huomautettu, että se osaltaan lienee johtunut hänen tutustumisestaan n.s. raamatullisen suunnan perustajan, tübingeniläisen professorin J. T. Beckin teoksiin. Kuinka suuresti hän oli mieltynyt tähän jumaluusoppineeseen, ilmenee m.m. siitä, että kun dogmatiikan professori Laurell 1852 oli kuollut, niin Stenbäck koetti saada aikaan sen, että Beck olisi kutsuttu hänen seuraajakseen Helsingin yliopistoon. Vaikka Beckiltä itseltään jo oli hankittu siihen suostumus, ei ehdotus johtanut mihinkään tulokseen. Beck teroittaa pyhityksen ja hengellisen kasvamisen tarpeellisuutta sekä vastustaa kaikkea levotonta, pinnallista puuhailemista ja puoluemieltä. [_H. L. Sandelin_, m.t.]

KYMMENES LUKU. 1852-1855.

Kesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. -- Pedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi professorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.

Samoinkuin muilla kaupunkilaisilla oli Stenbäckeilläkin tapana kesäksi muuttaa maalle. He oleskelivat kauniin vuodenajan tavallisesti Munsalassa. Leskeksi jäätyään oli Charlotte Achrén vuokrannut itselleen asunnon tilanomistaja Enqvistin luota sikäläisestä Veksalan kylästä; myöhemmin asettui Marie Ottelinkin lapsineen samaan paikkaan, ja siinä Stenbäckeilläkin oli kesäasuntonsa. Vaikka kylän asema ei ollut erittäin luonnonkaunis, oli se kuitenkin, sijaiten meren rannalla, mieluisa kesäpaikka, ja Stenbäck viihtyi siellä hyvin lähimpäinsä ja varsinkin lukuisan kasvavan nuorisojoukon ympäröimänä. Ei myöskään tule unohtaa, että paikka oli lähellä Härmää, niin että Essenin perheen luona helposti voi käydä vieraisilla, ja se taas puolestaan saattoi vastata käynteihin ja joskus kauemmankin aikaa oleskella Veksalassa.

Idyllisestä maalaiselämästä Munsalassa on eräs naissukulainen pannut paperille muutamia lapsuudenmuistoja: "Kahdeksanvuotiaana", kirjoittaa hän, "vietin 0. G. von Essenin perheen kanssa muutamia viikkoja L. Stenbäckin kesäkodissa. Hän oli useimmiten erinomaisen ystävällinen meille lapsille. Eräänä päivänä hän kutsui meidät saliin, missä hän istui keinutuolissa kirja kädessä. 'Tulkaa tänne, lapset, niin luen teille jotain kaunista', sanoi hän. Asetuimme piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki meille pitkän runoelman, josta en käsittänyt muuta kuin sanat: 'Nu hafva de gått som paddor, nu blefvo de efter igen'. ['Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne tielle jää.' (Runebergin 'Luutnantti Zidénistä'.)] Sitten hän luki vielä toisen kappaleen, jonka jo ymmärsin paremmin. Myöhemmin huomasin, että se oli 'Sven Tuuva'. Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin vähän kipeä enkä voinut mennä toisten kera vieraisille erääseen paikkaan, toi hän minulle, ennenkuin kaikki lähtivät, kirjan ja sanoi: 'Tässä tuon sinulle lukemista, ettei sinulla ole ikävä.' Silloin näin ensi kerran 'Vänrikki Stoolin tarinat', ja aika ei tuntunut pitkältä. Vielä kerran samana kesänä, kun sekä täysikasvaneita että meitä lapsia oli hänen kamarissaan, luki hän useita tarinoita 'Vänrikki Stoolista'. Eräs pieni kuusivuotias tyttö meni pois huoneesta kesken lukua. Lauri Stenbäck katsoi vähän kummastuen tyttöön ja lausui: 'Hanna ei näy välittävän.' -- Vaikka Stenbäck piti lapsista, teki hän toisinaan heille kiusaa. Sen olen kuullut muilta ja itsekin kokenut. Kerran, kun minä, yhä vielä samana kesänä, kerroin toisille tytöille satua prinsessasta, joka kulki ilmassa, tuli Stenbäck sattumalta luoksemme, juuri kun sanoin: 'Koko maa näytti hänestä hämärältä möhkäleeltä.' Sitten sain aina aterioidessa kuulla: 'No, Lyydi, kuinkas sen hämärän möhkäleen laita oli?' mikä luonnollisesti harmitti minua."

Tähän voi lisätä, että toisetkin todistavat, kuinka suuren arvon Stenbäck antoi Vänrikki Stoolin tarinoille. Ne tyydyttivät täydellisesti hänen korkeat runolliset vaatimuksensa, mutta huomatkaamme, ainoastaan edellinen kokoelma. Toinen ei miellyttänyt häntä samassa määrin. Hänestä eivät myöhemmät tarinat tuntuneet yhtä välittömästi runoilijan sielusta lähteneiltä, vaan ainakin osaksi syntyneen siksi, että Runeberg oli _päättänyt_ liittää toisen kokoelman ensimmäiseen.

Myös kesällä 1852 Stenbäckit oleskelivat Munsalassa, mutta olivat satunnaisella matkalla Härmään, kun heidät saavutti kamala sanoma: "Vaasan kaupunki palaa", joka sanoma 3 p. elokuuta kiiti yli Pohjanmaan seutujen. Tuli oli kello 10:n tienoissa aamupäivällä pudonnut erään juopuneen vöyriläisen piippunysästä raatimies Aurénin talon pihalla lautavajassa olevaan sammalläjään, saman talon, mihin Stenbäck ensiksi oli asettunut Vaasaan muuttaessaan. Sieltä levisi hävittävä luonnonvoima hirvittävällä vauhdilla yli kaupungin, jonka perikatoa kesän tavaton kuivuus ja kuumuus jo kauan oli valmistanut.

Stenbäckin talo oli kesän aikana korjattu ja maalattu, ja työ oli päättynyt pari päivää ennen paloa. Se palvelija, joka oli talon vartijana herrasväen poissa ollessa, oli elokuun 3 päivänä aamulla alkanut pestä huoneita työmiesten poistuttua. Hän kuuli kyllä huudon: tuli on irti! mutta ei antanut sen häiritä askarettaan, vaan jatkoi sitä, ajatellen kyllä ajoissa ehtivänsä tulipaloa näkemään. Siitä seurasi, ettei kukaan koettanutkaan pelastaa Stenbäckin tavaroita, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Ainoastaan rehtorin kirjoituspöytä, jonka laatikoissa oli joukko papereja säilyssä, pelastui -- kaikki muu paloi poroksi. Kuullessaan kauniin kirjastonsa palaneen Stenbäck itki, niin kerrotaan. -- Talon rakennukset olivat palovakuutetut, joten vahinko ei tullut niin perinpohjaiseksi kuin olisi voinut. Ennenmainitussa kirjeessä Julius Berghille saman kuun lopulta Stenbäck itse lausuu onnettomuuden johdosta: "Vaasan palon jälkeen elän maanpakolaisena poissa varsinaisesta kodistani, odottaen määräystä koulun tulevasta paikasta. Kaikella todennäköisyydellä ja Odenvallin ja minun toivomukseni mukaan tulee koulu sijoitettavaksi Uuteenkaarlepyyhyn ja kymnaasi Pietarsaareen; mutta vielä ei senaatti ole tehnyt lopullista päätöstä. Olin itse poissa palosta ja tapasin poroksi palaneena koko omaisuuteni miltei poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta vain vähän mitätöntä romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin melkoisen suuren ja monen vuoden aikana mahdollisimmalla huolella kerätyn kirjastoni menettäminen, joka paloi kokonaan. Olen varmaan kauan ja katkerasti sitä kaipaava. Tahtoo kyllä tuntua raskaalta yht'äkkiä olla puilla paljailla ja pakotettuna alkamaan alusta taas. Mutta yleinen hävitys ja onnettomuus voittaa ja vaientaa yksityisen. En ole koskaan voinut kuvitella niin kamalaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku, joka varmaan on tuntuva kauan -- suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi." [Berghin vastaus tähän ansaitsee tulla esitetyksi: "Tuskalla otan osaa kotisi ja kontusi, mutta varsinkin harvinaisen kirjastosi menettämiseen, jota sinun ei olisi tarvinnut ilmoittaa enimmän kaipaavasi. Jo ennakolta -- ennenkuin kirjoitit -- pelkäsin, että olit kadottanut kaikki. -- Niin katoovaista on tämän maailman hyvyys! -- Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla, tällä onnettomuudella, hyötynsä, jos se oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut _sinun_ pikkujumalaisi, kirjojen, palaa. Jos minulla nämä pikkujumalat olisivat parempia, tahtoisin mielelläni jakaa kanssasi, niin olisi meillä molemmilla se etu, että olisimme päässeet ainakin muutamista epäjumalista. Mutta kirjastoni on osaksi ymmärtämättömästi koottu, osaksi toiseen suuntaan kuin sinun oli. -- Saattaisihan kuitenkin sattumalta olla yhtä ja toista kelpaavaa. Tahdon siis ehdottaa, että, jos eukkoinesi tulet meille jouluksi, sinä -- -- joululahjaksi ja paloavuksi itse valitset puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain alkua. Tarjoukseni on vilpitön, kunpa vain olisi parempaa tarjota." -- --]

Vaasan palon yhteydessä on mainittava, että Stenbäck julkaisi pikku vihkosen _"Tvenne predikningar"_, joka myytiin palossa vahingon kärsineiden hyväksi. [Tämä 61-sivuinen vihko painettiin Helsingissä 1852.] Nämä saarnat, toinen "Hengellisestä kuolemasta heräämisestä", toinen "Siitä ulkokultaisuudesta, joka estää Kristuksen kirkastumasta heränneessä sielussa", ovat ainoat Stenbäckin itsensä julkaisemat. Ne ovat tärkeät ei ainoastaan tutustumiseksi hänen käsitykseensä kristillisyydestä, vaan myöskin näytteenä hänen yksinkertaisesta, selvästä ja suorasta, kaikesta sovinnaisuudesta vapaasta saarnatavastaan.

Stenbäckin otaksunnan mukaan muutettiin ylempi alkeiskoulu Uuteenkaarlepyyhyn. Kuitenkin alkoi syyslukukausi tavallista myöhemmin, nimittäin 11 p. lokakuuta, ja ainoastaan 73 oppilasta oli ilmoittautunut, sillä useiden vaasalaisten poikain, joiden vanhemmat olivat kadottaneet omaisuutensa palossa, täytyi joko kokonaan tai ainakin ajaksi keskeyttää koulunkäyntinsä. Maanpaossa olevan oppilaitoksen hoito tuotti aluksi tavallista suurempaa huolta ja vastusta rehtorille, eikä jäänyt paljon aikaa kirjallisiin askareihin.