Part 28

"Uuden opettajan astuminen virkaansa on tärkeä tapahtuma koululle ja jokaiselle oppilaitokselle. Kuinka tarkoin määrätty opetuksen kulku ja sisällys onkin, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole kellolaitos, joka kerran vedettynä sitten koneellisesti käy käyntiään. Vaaditaan elävää voimaa, joka vuodattaa eloa opetukseen, jotta se tulisi hedelmälliseksi ja todeksi, siemeneksi, joka kerran voi kehittyä todelliseksi eduksi meille itsellemme ja hyödyksi muille. Vaaditaan elävää harrastusta, joka voi herättää nuorisossa sen halun ja mielen vakavaan sivistykseen, tietoon ja siveellisyyteen, siihen korkeampaan yhteiseen henkeen, jota vailla oppilaitos kasvattaa joko pelkkiä kuivia, ahdasmielisiä pedantteja tai löyhiä, itsekkäitä onnenonkijoita, joiden kaikki hyörintä ja pyörintä tarkoittaa vain heidän omaa persoonaansa ja sen mukavuutta. Opettajasta on tämän elävän voiman lähteminen; hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, missä nuorisoa ei ainoastaan kehoiteta tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sen vuoksi riippuu, varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon opettajan persoonasta. Jos hän on innostunut kutsumukseensa, jos hänellä itsellään on lämmin mieli tosi sivistystä ja jalostusta kohtaan ja hän todella rakastaa nuorisoa sydämestään, niin ei nuori mieli ikinä voi olla niin suljettu, että hän ei saisi herätetyksi siihen halua tietoon ja siveyteen ja kylvetyksi nuorisoon siemeniä, jotka osaltaan määräävät sen elämän suunnan ja pyrkimyksen. Mutta sitävastoin, missä opettajalla ei ole nuorekasta mieltä, missä lämmin rakkaus nuorisoon ja sen parhaaseen puuttuu, siellä opettajan kutsumus muuttuu kaikkein raskaimmaksi, ikävimmäksi ja kuivimmaksi; siellä ei ainoastaan opettaja itse laahaa vastahakoisesti ja ikäänkuin ikeen alla raskasta taakkaa, vaan, mikä pahempi, hän synnyttää saman haluttomuuden ja raukeuden nuorisossakin, jolla kyllä on terävät silmät opettajansa puutteita huomaamaan. Jokaisen sivistyksen ja kasvavan polven ystävän täytyy sen vuoksi myötätuntoisesti ottaa vastaan koulun palvelukseen astuva opettaja ja saattaa häntä lämpimimmillä onnentoivotuksillaan."

Sitten luettuaan julki Björkmanin valtakirjan puhuja jatkoi:

"Jättäessäni sinulle tämän valtakirjan, rakas virkaveli, on iloni olla ensimmäinen, joka täällä julkisesti onnittelen sinua siitä. Mutta en onnittele ainoastaan sinua; on jotakin sydämelleni vielä kalliimpaa kuin sinun persoonasi: onnittelen koulua. Oli aika, veljeni, jolloin koulunopettajan toiminta tavallisesti pidettiin halpana ja mitättömänä, jolloin hän elää laahusti syrjäytettynä ja ylenkatsottuna ja jolloin hänet ikäänkuin väkisin pakotettiin katsomaan tointansa ainoastaan oikotieksi turvattuun tulevaisuuteen. Ja kuitenkin oli hänen hartioillaan tehtävä vaivalloisempi, raskaampi ja väsyttävämpi kuin kenties mikään muu tehtävä yhteiskunnassa; kuitenkin oli hänen hartioillaan vastuunalaisuus kasvavan sukupolven ohjaamisesta tietoon, kuntoon ja hyveeseen! Mutta mitä enemmän inhimillinen sivistys on tullut tunnustetuksi, mitä enemmän on opittu mittaamaan henkilön arvoa, ei ulkonaisten etujen, vaan sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on ihmisyyden korkeimmissa asioissa, ja sen toimen, innon ja kyvyn mukaan, millä hän niitä ajaa, sitä enemmän on myös opittu antamaan arvoa sille säädylle, jonka huostaan nuorison opettaminen ja ohjaaminen on uskottu. Ja kun omassa maassammekin olemme nähneet etevien miesten, joista isänmaa saattaa olla ylpeä, [Tarkoitetaan Runebergia ja Snellmania.] omistavan tietonsa, kykynsä ja voimansa koulun palvelukseen, niin se voi olla meille muille ainoastaan ilahduttavaa ja kehoittavaa ja antaa meille sen varmuuden, että pian jokaisen, joka halveksuu koulunopettajan tointa, on itsensä pakko havaita, että hän siten osoittaa ainoastaan omaa sivistyksen puutettaan, välinpitämättömyyttään ihmisyydestä ja sen korkeimmista pyrinnöistä. Mutta sitä enemmän on meidän opettajien asia tukea koulun arvoa ja osoittaa se sen luottamuksen ja kunnioituksen arvoiseksi, jota sille on alettu antaa. Siksi on koululle ja koululaitokselle ilo saada omakseen miehiä, joilla on nuorekkaat voimat, lämmin mieli ja vilpitön rakkaus nuorisoon. Minä toivon ja minä tiedän, että sinulla, veli, on tämä halu ja tämä rakkaus, ja sentähden onnittelen koulua sinun tulostasi siihen. Kestäköön kauan, kestäköön aina se rakkaus, niin on sinun työsi oleva koululle hedelmällinen ja hyödyllinen ja sinulle itsellesi suloinen ja helppo. Mutta jos mieli jäähtyy ja rakkaus nuorisoon sammuu, tulee koulunopettajan toimi kaikesta ikävästä ikävimmäksi ja kaikesta puisesta puisimmaksi, niin, menettää kaiken todellisen hyödyn ja siunauksen. Tyyni ja tasainen mieli, vakava ja ylivaltias itsensähillitseminen on opettajan välttämättömin ominaisuus, mutta tämä ominaisuus on ainoastaan siinä, missä opettajalla on elävä harrastus kutsumukseensa ja lämmin rakkaus nuoriin. Tämä harrastus ja tämä rakkaus, eläkööt ja palakoot ne sinussa, kannustakoot ja rohkaiskoot ne sinua vaivannäössä, pitäkööt ne alati sinun mielesi reippaana ja rohkeana virkasi toimessa. Näillä toivomuksilla lausun sinut tervetulleeksi ja kehoitan sinua Jumalan ja tämän ihmisparven edessä tekemään virkavalasi." -- --

"Niin, olet mennyt suureen sitoumukseen; olet Herran edessä ottanut hoitaaksesi parhaimman ja kalleimman, mitä maan päällä on, nämä pienoiset, jotka ovat astumassa elämään. Kun näen edessäni tämän nuorison, isänmaan toivon ja vastaisuuden kasvavat miehet, joista tulevan ajan onni tai onnettomuus, sen kunto ja voima tai turmio ja rappeutuminen riippuu, niin hämmästyn kutsumukseni vastuunalaisuutta, ja elävänä on sieluni silmissä pyhä lause: Ei mitään ole se, joka istuttaa, eikä mitään se, joka kastelee, vaan Jumala on se, joka kasvun antaa. Me voimme istuttaa ja me voimme kastella, mutta kaikki on turhaa, jollei Herra anna siunaustaan. Meidän kutsumuksemme on meille totisesti liian suuri ja liian korkea, jos kuljemme eteenpäin omasta voimastamme, ja me peräydymme pelolla siitä vastuusta, joka on hartioillamme. Katso, nämä nuoret heidän vanhempansa vaativat meidän kädestämme, meiltä vaatii heidät ihmiskunta, meiltä vaatii heidät Herra Jumala taivaassa. Varmaan me emme pääse pitkälle, jollei meillä ole puolellamme Jumalan voima ja Jumalan siunaus. Mutta kuitenkin on suloista, veljeni, on ihanaa olla aseena Herran kädessä, ja onneksi Hän ei kiellä siunaustaan siltä, joka Häneltä sitä rukoilee, onneksi Hän ei anna meille kiveä leivän sijasta. Olkaamme vain alati Hänen aseinaan!"

"Lopuksi saan lausua nöyrän kiitoksen niille sivistyksen ja nuoren polven korkeasti kunnioitetuille ystäville, jotka ovat kunnioittaneet tätä toimitusta läsnäolollaan. Koulu voi ainoastaan iloita, kun se näkee miesten, jotka ovat yhteiskunnan kukkuloilla, ottavan osaa näihin juhliin, kun se huomaa kaikensäätyisissä ja -ikäisissä ihmisissä osanottoa toimintaansa. Koulu rakastaa julkisuuden raikasta ilmaa; se on itse poikasen ensimmäinen julkinen kilpakenttä. Kun hän lähtee lastenkamarista ja äidin lempeästä ja hiljaisesta, mutta sanomattoman vaikutusvaltaisesta hoidosta, ottaa koulu hänet vastaan, jotta hän sen yhdyselämässä ja julkisuudessa kasvaisi, varttuisi, taipuisi, norjuisi ja valmistuisi julkiseen elämään valtion palveluksessa. Varmaankaan en erehdy, jos juuri tässä yhdyselämässä, tässä julkisuudessa ja tässä poikasille niin soveliaassa valmistuksessa vastaisuuden julkiseen toimintaan näen yhden koulun olennaisimpia, ihanimpia ja tärkeimpiä etuja, jota ei mikään muu voi vastata eikä korvata. Koulu tahtoo olla julkinen ja on sen vuoksi kiitollinen siitä julkisesta osanotosta, jota se kohtaa. Tämän kiitollisuuden lausun teille, kunnioitetut vieraamme iloisesti ja vilpittömästi."

"Mutta tahdon sanoa vielä muutaman sanan teille, poikaseni. Olette nähneet kahden uuden opettajan astuvan virkaansa. Olette kuulleet ne velvoitukset, joihin he ovat sitoutuneet. Heidän velvoituksensa ovat suuret ja heidän vastuunalaisuutensa on kallis. Nyt, rakkaat pojat, älkää tehkö heidän velvollisuuksiaan heille vaikeammiksi ja heidän vastuunalaisuuttaan vielä raskaammaksi. Teidän parhaaksenne he uhrautuvat. Jos kouluelämä on joskus teille raskasta, niin se on paljoa raskaampaa teidän opettajillenne, mutta kaikkein raskaimmaksi se tulee heille, jos he teissä kohtaavat haluttomuutta ja tottelemattomuutta, pahantapaisuutta ja vastahakoisuutta. Mutta jos te osoitatte heille kunnioitusta ja harrasta mieltä, sitä kuuliaisuutta ja ahkeruutta, mikä heille on tuleva, niin on teillä itsellänne suurin hyöty siitä. Silloin teidän opettajanne tekevät virkansa riemulla eikä huokauksella ja kohtelevat teitä sillä hellyydellä ja rakkaudella, joka tekee koulun vaivannäön ja työn teillekin helpoksi. Onnettomin tila koululle olisi, jos oppilaat alkaisivat katsoa opettajaansa yhteisvihollisekseen, jolle he mielellään tekisivät kiusan kiusan päälle, ja jos opettajan puolestaan täytyisi katsoa oppilaitaan epäluulolla ja vastenmielisyydellä. Toivon, että se onnettomuus ei koskaan ole kohtaava tätä oppilaitosta. Me, teidän opettajanne, emme tahdo olla teidän tyranneinanne, vaan teidän ohjaajinanne, isinänne, parhaina ystävinänne; mutta, rakkaat pojat, emme olisi teidän ystäviänne, jos sukoilisimme teidän virheitänne. On puhuttu ja puhutaan paljon koulukurista, ja siitä on mikä mielipide milläkin. Mutta minä tiedän paremman perustuksen, tiedän ainoan oikean perustuksen, joka todellisella ja oikealla koulukurilla tulee olla; sillä se perustus on Jumalan oma sana. Jumala on itse rakkaus, mutta kuitenkin Hän sanoo: jota minä rakastan, sitä minä kuritan. Siinä on esikuvamme, joka on ainoa oikea. Se joka rankaisee rakkaudesta, hän tekee oikein Jumalan ja ihmisten edessä. Elämä, rakkaat pojat, ei, kuten jo ennen on teille sanottu, ole mikään leikki, ja meidän täytyy alusta alkaen oppia katsomaan sitä muuksi kuin leikiksi. Te ette ole tulleet tänne huvittelemaan tai ajattelemattomasti aikaanne kuluttamaan, vaan vaivalla ja ponnistuksella hankkimaan itsellenne ei ainoastaan niitä tietoja, vaan vielä enemmän sitä sielun ryhtiä, lujuutta ja vakavuutta, joka voi antaa teille kyvyn kestää elämän vakavuutta ja taidon kerran miehuullisin voimin palvella Jumalaa ja synnyinmaatanne. Siihen me, teidän opettajanne, tahdomme kehittää ja johdattaa teitä; älkää tehkö pyrintöämme turhaksi. Varmaankaan te ette tahdo käyttää kouluikäänne, nuoruutenne ensimmäistä kevättä, laskeaksenne pohjaa, ei kunnollisuudelle ja voimalle, vaan haluttomuudelle, löyhyydelle ja velttoudelle, joka seuraa teitä kautta elämänne. Mutta, rakkaat ystävät, jokaisen ihmisen todellinen väki ja voima on siinä, että hän nöyrtyy Herran Jumalansa edessä ja ainoastaan Hänestä etsii voimaansa. Mitä hyödyttää meitä kaikki maailman tieto ja taito, jos me kuitenkin saamme sielullemme vahingon emmekä täällä emmekä siellä ole Herran omat. Ei, jumalanpelko on viisauden alku, niin oli isäimme oppi; jumalanpelko on ainoa perustus kaikelle kunnolle, kaikelle voimakkaalle ja oikealle toiminnalle maan päällä, se on ainoa perustus, jolle voi rakentaa ajassa ja iankaikkisuudessa. Niin, rakkaat pojat, toivotan teille parasta mitä tiedän ja ymmärrän, toivotan teille ennen kaikkea: Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämät teille annetaan. Siihen antakoon Jumala voimallisen armonsa teille ja meille kaikille."

Stenbäckin oma virkaanasettaminen tapahtui vasta 28 p. syyskuuta 1850, arkkipiispa Bergenheimin ensi kertaa koulua tarkastaessa. Hän piti silloin esitelmän, joka sisälsi yhteenvedon ennenmainituista latinankielisistä "pedagogisista lauseista". [Stenbäckin oman tarkan käännöksen "Pedagogisista lauseista" on julkaissut J. A. Cederberg, m.t.]

Johdannossa Stenbäck sanoo niinä kolmena vuotena, joina oli rehtorintointa hoitanut, monta kertaa hämmästyneensä koulunopettajan toimen laajuutta ja tärkeyttä. "Sinä pitkänä ja ratkaisevana aikana, ensimmäisenä keväisenä kehitysaikana, jolloin nuoret käyvät koulua, tavallisesti kodista erotettuina, täytyy heidän joko kasvattaa itseänsä -- mikä on mahdotonta -- tai myös jäädä kaikkea kasvatusta vaille, jollei opettaja, paitsi että hän edistää heidän älyperäistä kehitystään, samalla yhtä hellästi ja ennen kaikkea pidä huolta heidän varsinaisesta kasvatuksestaan, s.o. heidän siveellisestä ja uskonnollisesta suunnastaan, sekä heihin koeta istuttaa hedelmällisiä siemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten ja muodostaa heitä _ihmisiksi_, joiden tarkoituksena ja päämääränä ei ole ainoastaan tämä elämä, vaan paljon enemmän tulevainen, haudan tuolla puolen." Päästyään sitten varsinaiseen aineeseensa käsiksi puhuja esittää koulun tehtävästä ja toiminnasta seuraavia ajatuksia.

Kirkko käsittää ihmisen siveelliset ja iankaikkiset asiat, valtio sen luonnolliset ja ajalliset, ja koska kummallakin on oma alansa, voivat ne ilman keskinäistä ristiriitaa vaikuttaa päämääränsä saavuttamiseksi. Kaikki kasvatus ja opetus tarkoittaa välttämättömästi sekä kirkkoa että valtiota, mutta koska kristillisyyden tulee pyhittäen tunkea kaikkien maallisten olojen läpi, täytyy koulun seisoa kirkon perustalla. Näiden periaatteiden selvittämisestä siirrytään luomaan silmäys koulun historialliseen kehitykseen uskonpuhdistusajasta, jolloin se mitä lähimmin riippui kirkosta, meidän päiviimme, jolloin se samoinkuin tiede on maallistunut, jopa pakanallistunut, sillä eivät filantropistit, jotka ovat asettaneet aineellisen hyödyn kasvatuksen tarkoitusperäksi, eivätkä humanistit, jotka pitävät yleistä sivistystä, antaen pääpainon ihanteelliselle puolelle, koulun päämääränä, ole kristillisellä perustuksella. Syynä siihen, että kehitys on saanut tämän suunnan, on kirkon hengen ja voiman puute. Uudistus on kuitenkin välttämätön. Koulun täytyy käsittää itsensä kasvatuslaitokseksi, ei ainoastaan tätä elämää, vaan myöskin tulevaista varten, ja kun kirkko nykyaikana kaikkialla on alkanut osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä, voi toivoa, että vaikutus siitä on ulottuva kouluunkin. -- Siirtyessään kysymykseen tieteellisestä opetuksesta koulussa tunnustaa puhuja humanisteihin yhtyen, että yleinen sivistys, joka tarkoittaa sitä, mikä soveltuu ja on hyödyksi ihmiselle ihmisenä, mikä sopusuhtaisesti kehittää hänen luonnollisia sielunvoimiaan, on välttämättömästi käypä kaiken määrättyä, ulkonaista toimintaa tarkoittavan sivistyksen edellä; Tähän katsoen ovat kieltenopetus ja matematiikka, [Ohimennen mainittakoon, että Stenbäckillä itsellään ei ollut taipumusta matematiikkaan. L. L. Laurén lausuu tästä (Åbo Underrättelser, 1875, 22 p. tammikuuta): "On kyllä totta että erään vanhan opettajan oli tapana sanoa, että sen, joka ei osaa matematiikkaa, voi narrata puihin kiipeämään, mutta toiselta puolen olemme tunteneet miehiä -- kuuluisia miehiä -- esim. Lauri Stenbäckimme, joka ei koskaan voinut oppia matematiikkaa nykyajan vaatimusten mukaan."] yleinen historia ja luonnontieto kouluopetuksen neljä luonnollista peruspylvästä, kaksi edellistä tarkoittaen sielun voimien muodollista kehittämistä, kaksi jälkimmäistä aineellista. Mitä erityisesti kieliin tulee, ovat vanhat kielet tärkeimmät, jotavastoin saattaa riittää, että nykyaikaisista kielistä vain alkeet opitaan. Mutta on vielä yksi kieli, jonka perinpohjainen ja uuttera oppiminen itsessään on mitä tärkeintä ja sen ohessa erinomaisen yhtäpitävää sen sivistyksen tarkoituksen kanssa, jonka koulu on antava. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka sekä kielenä on täydellisesti omituisella, alkuperäisellä ja kansallisella pohjalla että sitä paitsi on nuorekkaassa kehityksessään; sen vuoksi siinä on yhdessä sekä muodollisia että aineellisia etuja suuremmassa määrin kuin missään muussa kielessä. Jos me tässä jätämmekin syrjään sen syystä niin innokkaasti puolustetun tärkeyden ja välttämättömyyden kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen herättäjänä ja voimassapitäjänä, niin on sillä jo kielenä katsoen se monivivahteinen muotorikkaus ja rikasilmeinen eloisuus, että sitä voi pitää tarpeellisena täytteenä klassillisten kielten eheään plastilliseen täydellisyyteen. -- Sitä reformia, joka on tarpeen, ei saavuteta kristinuskon opetuksen laajentamisella, ei myöskään tule tieteellistä opetusta asettaa kirkollisen sensuurin alaiseksi, joka panisi jonkunmoista ulkonaista pakkoa sen itsenäisyydelle ja vapaudelle; tarvitaan vain, että kirkon välttämätön ja olennainen vaikutus kouluopetukseen tunnustetaan ja myönnetään sekä että tieteellinen opetus, ollakseen oikea ja hyödyllinen, tapahtuu kristillisessä hengessä. --

"Että kaikki tämä samoinkuin koulun koko kasvatus ylipäänsä", lausui puhuja lopuksi, "pääasiallisesti ja olennaisesti riippuu opettajan persoonasta, täytyy jokaisen tuntea, joka tietää mitä kasvatus on. Ei yleinen ulkonainen koulukuri yksin riitä siihen, eivät myös parhaatkaan opetukset, kehoitukset ja määräykset. Läheinen ja alituinen opettajan ja oppilaiden välinen kosketus vaikuttaa, että edellisessä elävä henki, hänen sisäinen henkinen tilansa ja elämänsä ehdottomasti, tiedottomasti ja välittömästi vaikuttaa oppilaihin ja kaikkein enimmin määrää heidän kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa ja muodostumisensa sekä alati kohtaa heidän avointa, nuorekasta mieltään innostaen tai vieroittaen, elähdyttäen tai saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä itse henkilön sisäinen laatu ja luonne ole niin tärkeä, niin vaikuttava, niin tehokas ja ratkaiseva kuin opettajantoimessa, missä varsinainen pääpaino on hengen välittömällä vaikutuksella henkeen ja inhimillisen persoonallisuuden elävällä voimalla ja vaikutuskyvyllä. Se että koulun täytyy pitää huolta ei ainoastaan oppilaiden älyllisestä ja ajallisesta, vaan myös henkisestä ja iäisestä puolesta, että sen täytyy kasvattaa ei ainoastaan valtiota, vaan myös kirkkoa varten ja juuri olla molempien välittömänä, syvästi juurtavana yhdyssiteenä; että koulunopettajan persoonassa tulee olla yhdistettynä isän ja opettajan velvollisuus -- se tekee hänen kutsumuksensa niin äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Kuitenkaan tehtävän vaikeus ei vapauta häntä velvollisuudestaan, mikäli hän ei tunnottomasti tahdo matkaansaattaa ainoastaan arvaamatonta vahinkoa. Mutta hänen on mahdoton täyttää tätä pyhää tehtävää ja velvollisuuttaan, jollei hänellä itsellään ole ei ainoastaan sitä korkeaa käsitystä ja tyyntä itsensähillitsemistä, joka tekee hänet kykeneväksi oikein hoitamaan opetustaan, vaan myös etupäässä ja ennen kaikkea se uusi hengellinen mieli, jota kenelläkään ihmisellä ei ole luonnostaan, vaan jonka jokainen voi voittaa totisen parannuksen ja uskon ja jokapäiväisen harjoituksen kautta, niin että elämän pyrintö ja järkkymätön päämäärä hänelle on tullut siksi, mikä on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin Jumalan kadonneen kuvan ehjistyttäminen pyhyyteen, viisauteen ja vanhurskauteen meissä langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä johtuu viime kädessä koulun harras yhteys kirkon kanssa ja papin- ja opettajantoimen läheinen sukulaisuus."

Kun Essen kirjoitti muistokuvauksensa Stenbäckistä, sai hän avusteeksi siihen kuvauksen hänen toiminnastaan Vaasan koulun opettajana ja rehtorina, jonka oli laatinut eräs entinen oppilas, professori Otto Donner. Tähän kuvaukseen on myöhemmin samanaikainen Vaasan kymnaasin opettaja, tohtori Oskar Rancken, [Ks. _J. Oskar I. Rancken_, Lars Stenbäck inom skollärareföreningen i Vasa. Helsinki, 1871.] tehnyt oikaisuja ja lisäyksiä. Jos vertaa edelläolevia puheita siihen, mitä nämä kertojat ovat ilmoittaneet, niin huomaa, kuinka niissä on lausuttuna Stenbäckin sisäinen vakaumus ja kuinka hän kaikella kyvyllään koetti toteuttaa koulun tarkoitusta, niinkuin hän oli sen käsittänyt. Paitsi valpasta älyä ja tietoja hän tahtoi, että nuoret saisivat koulusta elämän varalle vakaan siveellisen pohjan, mihin siemeniä oli kylvetty kypsymään taivaalliseksi sadoksi. Niistä korkeista vaatimuksista taas, jotka hän asetti opettajan persoonalle, ei hän, mitä häneen itseensä tuli, tinkinyt pois mitään, kuinka vaikea hänen olikin voittaa itsensä, sillä hänen kiivas luonteensa ei ollut suorastaan sovelias opettajakutsumukseen.

Alusta alkaen hän vaati ankaraa järjestystä ja siisteyttä. Kohta rehtoriksi tultuaan hän täydellisesti uudistutti ikivanhan koulutalon sisäpuolelta, saaden siten aikaan jonkunmoisen muhkeuden ja iloisemman vaikutuksen, sekä kartutti samalla koulukalustoa. Mutta ei ainoastaan ulkonaisissa seikoissa, kuten järjestyksen pidossa oppilaiden kesken, osoittautunut hänen selvyyttä ja järjestystä tavoittava henkensä; opetuksellekin hän antoi samanlaisen läpikäyvän järjestyksen ja yhtenäisyyden leiman. Ensiksikin on tässä kohden mainittava vanhain kielten sekä uskonnon opetus. "Klassillisten kirjailijain ja myös hebreankielen lukemiselle", sanoo Donner, "hän osasi antaa eloa alati viittaamalla sisällykseen, joko sen ylevään vakavuuteen, niinkuin Genesistä luettaessa, tai ajatuksien ja tunteiden jalouteen, tai joskus vastakohtiinkin, kuten siinä, missä turhamainen Cicero liian räikeästi toi esille omia ansioitaan. Minkä painon hän pani vanhain kielten lukemiselle nuorison kehitykseen katsoen, osoittaa se arka tarkkuus, mitä hän käännökseltä vaati. Sen täytyi olla mahdollisimman sananmukainen, mutta samalla lausuttu _huolellisessa muodossa_. Edistääkseen oppilaiden oikeaa käsitystä alkutekstistä hän pani sekä latinan että hebrean ja myös suomen opetuksessa alkuun sen tavan, että kun kappale alkukielellä oli luettu, oppilaat kertoivat sen sisällyksen ulkomuistista samalla kielellä. Ja tämä huolenpito pienimpään saakka ulottui itse alkukielen _ääneenlukemiseen_. En voi koskaan unohtaa, minkä raikkaan vaikutuksen teki meihin kaikkiin, kun hän kerran lukiessamme Caesarin Gallian sotaa, sittenkuin oppilas toisensa perään oli koettanut kykyään, ottaen vaarin kaikista välimerkeistä, selvästi ja jonkunmoista retorista vaikutusta tavoittaen lukea kertomusta, Stenbäckin onnettoman marttyyrin tavoin väännellessä itseään kateederissa, yht'äkkiä laittoi meidät tunniksi lumisille sitten paremmalla vauhdilla jatkaaksemme lukemista. Tästä tarkkuudesta seurasi myöskin verraten perinpohjaiset tiedot oppiaineissa, varsinkin kieliopilliset; etenkin hän saattoi hebreankielen lukemisen niin pitkälle sekä kieliopissa että käännöksessä, että oppilaat seuraavina kolmena vuotena eivät lukeneet kymnaasissa mitään uutta tullen täydellisesti toimeen entisillä tiedoillaan."