Part 27

Chapter 272,824 wordsPublic domain

Kuten sanottu jatkoi Stenbäck opintojaan teologianlisensiaatti-tutkintoa varten, ja lukuvuoden lopulla hän olikin saanut sen suoritetuksi. Lisensiaattikirja on 4 p:ltä kesäkuuta 1845 (laudatur moraalissa ja lainopissa sekä kirkkohistoriassa, cum laude eksegetiikassa ja dogmatiikassa). Tältä opiskeluajalta, viimeiseltä yliopistossa, on muutamia kirjeitä Julius Berghille, joka syyslukukauden alusta oli teologian lehtorina Kuopiossa. Näistä kirjeistä esitämme muutamia lyhyitä otteita. Marraskuun 2 p. 1844 Stenbäck kirjoitti dosentin ja lehtorinvirka-aikeittensa päätöksestä: "Kun tämä asia [dosentinviran hakemus] oli kanslerin edessä, kuuluu Armfelt tahtoneen jättää asian riippumaan konsistorin suosituksesta ja siis nimittää, mutta perintöruhtinas oli ankarasti pannut vastaan. -- -- Mihin minun on kääntyminen, on yhtä epätietoista kuin ennenkin. -- Maailma on kuitenkin avoinna, ja Jumalan käsi vallitsee kaikkialla. -- -- Herra Jumala tekee kaikki saadakseen käsiinsä unenpöpperössä olevan omantunnon ja hävittääkseen runolliset usvat, taittaakseen napisevan tahdon ja lannistaakseen lihan. Saakoon hänen hyvä tahtonsa tapahtua tässäkin. -- Hauskaa on tuon tuostakin Saima-lehdessä tavata joku letkaus pietismistä. Etkö voisi käyttää hyväksesi Snellmanin tarjousta, jos niin sopii? Kyllä luulen, että sijassasi olisin heti valmis -- mutta kenties se ei olisi oikein." -- Joulukuussa (päiväämättömässä kirjeessä) hän kirjoittaa senaatin päätöksestä, joka koski lehtorinviran täyttämisestä tehtyä valitusta: "Valitukseni kuuluu olevan ratkaistu ja, kuten oli odotettavissa, Helsingius nimitetty. On kummallista, että kuitenkin hieman toivoo pääsevänsä edistymään tässä maailmassa ja salaisesti ajattelee, että se kuitenkin joskus on puolellamme. Mitä puhut siitä, että minun pitäisi jäädä tänne ja pysyä oppineella uralla? Eikö selvästi näytä siltä, että Jumala ei sitä tahdo? Jos tahtoisinkin, niin sehän on mahdotonta; minuahan ajetaan täältä pois enemmän kuin itse vetäydyn. Uskon kuitenkin, että se tapahtuu parhaakseni eikä suinkaan ilman Jumalan sormea. Raskaalta kyllä tuntuu näin nähdä iän kuluvan hukkaan ilman mitään toimintapiiriä ja hyödyttömästi liukuvan ohitse, varsinkin kun en siitä sen enempää ole tullut kuritetuksi."

Suoritettuaan lisensiaattitutkintonsa ei Stenbäckillä enää ollut muuta päämäärää Helsingissä. Kuitenkin hän oleskeli siellä vielä talven 1845-46 epätietoisuudessa minnepäin kääntyä. Tulevaisuus on varmaankin joskus, huolimatta siitä, että hän tunsi kärsivänsä tunnustuksensa tähden, näyttänyt hänestä kylläkin pimeältä. Siitäkin syystä, että entinen ystäväpiiri oli hajonnut, sittenkuin Essen, Stenbäckin esimerkin varoittamana, oli luopunut aikeistaan jäädä yliopistoon, hakenut apulaispapiksi Ylihärmään ja siten muuttanut pois Pohjanmaalle. Jotakin tehdäkseen Stenbäck ryhtyi kääntämään ja muodostelemaan väitöskirjaansa, joka työ kevätpuolella valmistui, päättäen siitä, että Porvoon tuomiokapituli on päivännyt painolupansa 18 p. maaliskuuta 1846. Kuitenkaan ei kirjoitusta painettu ennen kuin seuraavana vuonna, oltuaan vielä uuden muodostelun ja sensuroimisen alaisena. Teos ilmestyi nimellä "_Theologiska Tractater. I. Om Kyrkans och Theologiens Principer_. Helsingfors, 1847" ja on omistettu "ystävilleni" J. I. Berghille ja C. G. von Essenille. Esipuheessa mainitaan, että, teologia Suomessa makaa samassa "huolettomassa horroksessa, mihin ratsionalistinen epäusko ja uudemmat filosofeeraavat systeemit vähitellen ovat sen vaivuttaneet"; kuitenkaan ei puutu Jumalan hengen elävää herätystä -- "ja se on paljoa enemmän". "Jumala on", jatkaa tekijä, "tapansa mukaan tehnyt viisaiden viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä oli halpaa ja ylenkatsottua maailmalle, ja etupäässä maamme yksinkertaisessa rahvaassa sytyttänyt sen kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävän kokemuksen kautta Pyhän Hengen koulussa ei kasvata teologeja, joiden taitoa ja oppia maailma voisi ihailla, mutta kyllä totisia Kristuksen kirkon jäseniä, jotka voivat sille olla valona ja suolana." Hän toivoo "ei ainoastaan kirkon, vaan myös teologian elpymiselle ja totiselle edistymiselle enemmän hyötyä tästä kirkkaasta pohjakullasta, tästä yksinkertaisuuden teeskentelemättömästä uskosta, jonka henki ja voima kyllä on osoittava mitä se voi, kuin kaikista teologisista neroista". -- "Sillä jos mitään kirkkoa tai teologiaa nykyjään on oleva meillä tai muualla, niin se on mahdollista ainoastaan siten, että tosi yksinkertainen kristillinen usko ja sen keralla oikea kunnioitus Jumalan pyhää sanaa kohtaan jälleen Herran voiman kautta herää eloon ja sekä kirkko että teologia rakentuu yksin tälle kaikkein pyhimmälle perustalleen. Tätä olen tahtonut esittää seuraavilla lehdillä, jotka, ollen muodostelu eräästä ei mainettaan vailla olevasta väitöskirjasta, epäilemättä kantavat liian selviä jälkiä niistä masentavista oloista, joissa ne ovat kirjoitetut."

Vihko oli aiottu aloittamaan sarjan teologisia kirjoitelmia ja omistettiin edellämainituille "rakkaille ystäville ja veljille", jotta se kohtaisi "edes jonkun ystävällisen ja osaaottavan silmän". Muualta hän ei odottanut muuta kuin "katkeruutta ja pilkkaa" -- mutta "mitäpä siitä? Meidän persoonamme kimppuun voidaan käydä, meidän ajallinen olemassaolomme voidaan meiltä riistää, mutta ei Jumalan ystävyyttä ja armoa; ja jos meillä vain on se, niin on meillä kyllin; sillä meillä on mitä me tarvitsemme ajassa ja iankaikkisuudessa. Jos meidät silloin sorretaankin, niin käy kuitenkin Jumalan totuus voitollisesti eteenpäin, ja se on kerran tuomitseva meidät ja koko maailman." -- Nämä tekijän omat viittaukset johdannossa osoittavat niin selvästi kirjoituksen tarkoituksen sekä sen hengen, missä se on tehty, että meidän ei tarvitse tarkemmin tehdä selkoa esityksestä, kuinka Raamattu on kirkon ja teologian "luja, objektiivinen ja ehdottomasti jumalallinen prinsiippi" sekä usko ainoa kyky, jolla "Jumalan, kaikkivaltiaan, elävä, voimallinen, tehokas sana" voidaan "todella tuntea ja tunnustaa". Mitään kannan muutosta teos ei edusta.[Litteraturbladissa 1848 (N:o 13) on pitkähkö arvostelu Stenbäckin tutkimuksesta. Arvostelija, S. E(lmgren), antaa tunnustuksen tyylin ansioille, kielen soinnulle ja selvyydelle sekä vakaumuksen varmuudelle, mutta pitelee teosta ankarasti tieteelliseltä kannalta.]

Kesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli siellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa ystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta oli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden kirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen, jotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä anomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että rehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän, Ebelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien neuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.

Lopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä rehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi kirjoittamiansa "Positiones paedagogiae", ja tällä kertaa häntä kohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä (O. Hjeltille 3 p:ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että "sancti patres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että minulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka, minullakin". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa ja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. -- Tästä kirjoittaa Essen: "Ja kuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan, samoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi teologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka hän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky oli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia pahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen valtiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli vaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa tunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen kehto oli juuri pietistien keskuudessa -- ja jalo, vaikka heikko ja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja koettamaan kykynsä mukaan korjata sen."

YHDEKSÄS LUKU. 1846-1852.

Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen toiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. -- Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. -- Kirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.

Vaikka ollen kyvyltä ja merkitykseltä Runebergia ja Snellmania vähempi oli Stenbäckillä kuitenkin näiden miesten kohtalo siinä, että hänet pakotettiin asettumaan pedagogiksi pikkukaupunkiin -- kohtalo, josta neljännen nerokkaan miehen, Topeliuksen, ainoastaan eräs deus ex machina esiintymisellään pelasti. Mutta on tapana sanoa: paras niinkuin käy. Mitä Stenbäckiin tulee, oli se sikäli totta, että se aika, jonka hän toimi rehtorina Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, oli hänen onnellisimpansa. Tosin täytyi hänen jättää vaikuttavampi toimintapiirinsä Helsingissä samoinkuin ne tieteelliset pyrinnöt, jotka olivat häntä viehättäneet, mutta uusi toimikin oli sellainen, että hän saattoi antautua siihen koko sielunsa lämmöllä, jota paitsi säännöllinen työ tuntui levolta pitkän, levottoman yliopistoajan jälkeen.

Kun seuraavassa käymme kuvaamaan Stenbäckin elämää tänä uutena aikakautena, on kenties ennakolta sanottava, että tehtävän voisi käsittää toisella tavoin kuin olemme sen ajatelleet. Kun tähän saakka päähuomio on ollut hänen sielunkehityksessään, odottaa kenties joku, että esitys nyt on koettava tieteellisesti selvittää hänen pedagogisia aatteitaan ja määrätä hänen sijansa Suomen koulun historiassa. Tämä soveltunee kuitenkin paremmin erityiselle tutkimukselle; me tahdomme mieluummin edelleen antaa pääpainon persoonalliselle puolelle ja etupäässä ottaa talteen ne piirteet, joissa Stenbäckin omituinen mielensävy ilmaiseksen, joissa tunnemme hänen jalon, syvän tunteensa, hänen "palavan sielunsa".

Alkuaika Vaasassa ei ollut kovinkaan mieluisa, sillä matka Turkuun ja epätietoisuus hakemuksen tuloksesta oli estänyt Stenbäckiä valmistamasta ja järjestämästä mitään sinne asettuakseen. Kun hän rouvineen syyskuun keskipaikoilla saapui kaupunkiin, täytyi heidän mennä toistaiseksi asumaan "vieraina pietistien yleisen kestikievarin [raatimies J. F.] Aurénin luona". Kaikki heidän omaisuutensa oli Helsinkiin jääneessä kodissa, ja muutto vei aikaa. Sen täytyi näet tapahtua meritse syksyllä tai hevosrahdilla talvella. Joukko kirjeitä filosofianlisensiaatti, sittemmin arkiaatteri Otto E. A. Hjeltille, Stenbäckin ystävälle ja alttiille asiamiehelle pääkaupungissa, ilmaisee mitä huolia ja ikävyyksiä sellainen asia tuotti siihen aikaan, jolloin höyrylaivoja ja rautateitä ei ollut olemassa. Eräs pohjalainen laivuri oli ottanut toimekseen tavarain kuljetuksen, mutta ei päässyt pitemmälle kuin Kaskisiin, kun hänen täytyi laskea aluksensa satamaan korjattavaksi, ja vaikka hän sitten jatkoi matkaansa Helsinkiin, oli Stenbäck huolissaan, että ei ainoastaan kalusto, vaan erittäinkin hänen rakkaat kirjansa ainakin kastuisivat pilalle, jolleivät menisi meren pohjaan. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja muutaman ajan odotettuaan saattoi pieni perhe vihdoin tehdä olonsa kotoiseksi lääninkirjuri Duvaldtin talosta vuokratussa huoneistossa. Myöhemmin Stenbäck tuli oston kautta saman, kaupungin eteläosassa sijaitsevan talon omistajaksi. [Talo maksoi noin 1,400 hopearuplaa, josta summasta se oli palovakuutettu. Suurimman osan kauppasummaa eli 1,300 ruplaa Stenbäck lainasi takuuta vastaan.]

Sanoimme "perhe", mutta niinkuin jo ennen on mainittu, ei Stenbäckin avioliitto ollut siunattu omilla lapsilla. Nähdäkseen lapsenilon päivänpaistetta kodissaan ottivat aviopuolisot kuitenkin yhteisestä halusta luokseen turvattomia pienokaisia, vieraita ja sukulaisia, ja vaalivat heitä rakkaudella. Jo Helsingissä he olivat ottaneet huostaansa pienen, noin nelivuotiaan tytön, jonka äiti, erään nimismiehen leski, oli ollut herännyt ja kuollut sikäläisessä sairashuoneessa. Ennen kuolemaansa hän oli pyytänyt Stenbäckejä ottamaan huostaansa hänen pikku Iidansa, ja he tekivät sen, niin että turvatti omana lapsena myös sai Stenbäckin nimen. Saman sijan kodissa ja saman nimen sai myös kasvattipoika Jakob, jonka vanhemmat olivat torpanväkeä Isostakyröstä ja joka niin ikään otettiin hoidettavaksi äidin kuoltua 1850. Poika, kotonimeltään Jakkus, oli silloin ainoastaan noin 10 kuukauden vanha. Tässä luettelematta kolmea tai neljää vanhempaa lasta, joille Stenbäckit myöhemmin antoivat oman kodin ja kasvatuksen, on tältä ajalta vain mainittava, että sisarten Marie Ottelinin ja Charlotte Achrénin turvattomat lapset kouluaikanaan asuivat enonsa luona. Molemmille leskille, joiden varat olivat hyvin vähäiset, se oli suuri helpotus heidän huoleensa, jotavastoin hyvä työ Stenbäckin puolelta oli itsestään selvä asia. Sillä kuinka hän ei olisi, sen kerran voidessaan, työssä osoittanut sitä lähimmäisenrakkautta, joka aina oli hänen ominainen piirteensä. Ja että kaikki tapahtui sulimmasta hyväntahtoisuudesta eikä niin sanoaksemme "rakkauden kuninkaallisen käskyn" teoreettisesta tiedosta, sen tunnustavat kaikki, jotka ovat nähneet, kuinka Stenbäckillä itsellään oli ilona ottaa osaa lasten riemuihin ja suruihin, heidän leikkeihinsä ja siihen hoitoon, jota he tarvitsivat. Mutta tämä luo valoa hänen julkisiin toimiinsakin. Sillä sen rakkauden lapsia ja nuorisoa kohtaan, joka täytti hänet kotona, hän toi myötänsä kouluun, ja hänen pedagogina saavuttamansa nimi johtuu suureksi osaksi siitä.

Nuorille ja keski-ikäisille ihmisille ei liene tarpeetonta muistuttaa, että tässä puheena oleva Vaasa oli "vanha kaupunki" ennen paloa 1852. Eräs jutelma Wasa Tidningissä kesällä 1846 sanoo, että kaupunki on "suurenpuoleinen", siellä on hovioikeus, lääninhallitus ja oppilaitoksia epälukuisasta Itse asiassa kaupungin suuruus oli melkoinen vain verraten läänin muihin kaupunkeihin, mutta muuksi kuin pikkukaupungiksi ei sitä kolminetuhansine asukkaineen syystä voinut sanoa. Kapeiden, kivettyjen katujen varsilla kohosivat kaupungin vaatimattomat yksi- ja kaksikerroksiset talot, joista osa keskelle pitkää seinää rakennettuine puoliyläkertoineen, missä oli pääty kadulle päin sekä taitekatto ja ullakkokamareja, pisti silmään kuvaavina muistomerkkeinä edelliseltä vuosisadalta. Kolme pisintä katua kulki pohjoisen ja etelän suuntaan, ja tavallisella kävelyllä ehti 10-15 minuutissa kaupunkisuunnikkaan etelälaidasta, jota jyrkästi rajoittivat Korsholman vallit ja gustaviaanisen siro hovioikeuden talo sekä niiden välinen lehmuskuja, pohjoislaitaan, missä peltoja ja Mustasaaren pappilan punaiseksi maalattu rakennus tuuheiden lehtipuiden varjossa kohtasi katsojan silmää. Jos kulki suorassa viivassa etelätullista Kauppamiehenkadun kautta, avautui vähän edempänä kuin puolitiessä pieni tori, jonka pohjoislaidassa kaupungin kirkko oli, kun taas itäpuolella oli raatihuone sekä sen takana kellotapuli ja samoin kaakkoisella kulmalla koulutalo kellotorneineen, joka kohosi ylemmältä perustalta -- muodostaen yhteensä kaupungin akropoliin. Siitä maa laskeutui länteenpäin kanavaa kohti, jonka yli Salmisilta vei "vanhaan satamaan" ja jota myöten oli avoin väylä ei ainoastaan jo puoleksi kuivaneeseen satamaan, vaan myöskin kaupungin selän yli Brändön ulkosatamaan, puoli peninkulmaa tai vähän kauempana kaupungista. -- Mainitussa jutelmassa sanotaan myöskin, että kaupunkielämä oikeastaan vain talvisin kohosi täyteen loistoonsa, sillä kesäksi kaikki "sivistyneet" muuttivat maapaikkoihinsa tai vuokrasivat asunnon rannikkokylän maalaistaloista. Jonkunmoinen muutos tässä kohden oli kuitenkin tapahtunut kesällä 1846, sen johdosta että yritteliäs ja tarmokas proviisori, sittemmin kauppaneuvos A. A. Levon oli avannut kaivohuoneen seurapuistossa lähellä hovioikeuden taloa. Osa kaupunkilaisia pysyi silloin kotona juodakseen terveysvettä ja seurustellakseen niiden vierasten kanssa, joita muista osista maata oli tullut parannuksille. Seura nousi vähitellen 70:een luvultaan, ja pantiinpa toimeen "kaivotanssiaisiakin Helsingin malliin". Kaupungin seurustelutavoista mainitaan, että sillä Etelä-Suomessa oli maine teeskentelemättömän iloisesta elämästään, jota paitsi asukkaita kiitettiin vieraanvaraisuudesta ja siitä, että heillä ei ollut "säätyerotuksia eikä nurkkakuntaseurueita".

On sitä vähemmän syytä käydä epäilemään jutelman todenperäisyyttä, kun seuraelämä varsin vähän koski Stenbäckiä. Siitä hän ei etsinyt viihdykettä. Muutoin hän tunsi kaupungin ennaltaan, ja hänellä oli siellä ystäviäkin. Mutta kuinka laita lienee ollutkaan, oli alusta alkaen selvää, että työ oli antava hänelle tyydytystä eikä seuraelämä. Muutamat Hjeltille kirjoitettuihin kirjeihin sirotetut rivit ilmaisevat meille ensimmäisen vaikutuksen. Syyskuun lopulla hän sanoo: "Minulla on opetusaineina ainoastaan hebrea, latina, suomi ja uskonto, ne aineet, jotka minua enimmän huvittavat, ja toivon olevani erittäin tyytyväinen tähän toimeen, jahka olen ennättänyt siihen vähän perehtyä. Pojat näyttävät kuuntelevan minua kaikella tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta. En voi enää valittaa vaikutusalan puutetta; Jumala antakoon vain kykyä miten kuten täyttää sen, minkä hän on antanut. -- -- Vielä en ole tavannut ketään muita kuin niitä, jotka ovat täällä kaupungissa. Luulen kyllä tulevani kaipaamaan seuraa. Täällä on n.s. heränneitä, miltei ainoastaan naisia ja muutamia kauppiaita." -- Lokakuun lopulla taas: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta kuin ikinä missään. Väkeä täällä on kyllin, joita Jumala on ravistanut, mutta ensimmäinen pakottava ja ajava armo on jo ammoin kadonnut useimmista, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä taistelulla, työllä ja valistuneella hengellä Herralta joka päivä ja hetki. Ja missä se laiminlyödään -- mitä on koko kristillisyys muuta kuin varjoa -- voimattomia sanoja niin täällä kuin siellä."

Kaupungin lähiseudussa Stenbäckillä oli monta uskonveljeä, joita hän usein tapasi, sillä tähän aikaan, jolloin ei mitään maakauppiaita ollut, täytyi kaupunkimatkoja tehdä useammin kuin nyt. Lähimmistä sukulaisista ja ystävistä johdatettakoon muistoon O. G. von Essen Ylihärmässä, A. W. Ingman Alahärmässä, Alfr. Kihlman Kruununkylässä, Malmberg Lapualla, Fredr. Östring ja Edv. Svan Maalahdella, F. O. Durchman Isossakyrössä j.n.e. Vaasan heränneet ja todennäköisesti muutkin olivat toivoneet Stenbäckin ottavan tehokkaasti osaa heidän yhdyselämäänsä ja siten tulevan heidän joukkonsa johtajaksi. Tämä toivo kuitenkin petti. Vaikka hänen vakaumuksensa oli muuttumaton, pysyi hän yksinomaan virassaan ja kirjallisissa harrastuksissaan. Vieraita saadessaan hän luki tavallisesti jotakin heille, mutta häntä ei nähty niissä seuroissa, joita Vaasassakin pidettiin, varsinkin markkina-ajoin. Malmberg, Östring tai joku muu tilaisuuteen matkustanut pappi esiintyi niissä. Tämän Stenbäckin syrjään-vetäytymisen ei tule kummastuttaa meitä. Joskin hän Evankelisen Viikkolehden aikana tavallaan oli ollut johtavassa asemassa, ei hän koskaan johtajaksi pyrkinyt, eikä hän luonteensa puolesta olisi siksi sopinutkaan. Sitä paitsi oli sekä häneltä että pietismiltä yleensä varsinainen myrsky- ja kiihkoaika ohitse; taistelu koski nykyjään vähemmässä määrin maailmallisia ja välinpitämättömiä kuin alkuperäisestä pietismistä luopuneita (hedbergiläisiä), ja siitä taistelusta oli m.m. Stenbäck _päättänyt_ luopua. Edelleen on huomautettava, että 40-luvun lopulla, niinkuin viimeisessä kirjesitaatissa viitataan, monelta välitön innostus oli kadonnut ja sijaan tullut ulkonainen muodollisuus, joka ei voinut muuta kuin vaivata häntä. [Vaatimukset m.m. pukuun nähden olivat Pohjanmaalla ja Vaasassakin paljoa ankarammat kuin Etelä-Suomessa. 40-luvun lopulta kerrottakoon pari kuvaavaa kaskua. -- Kun kerran eräs papintytär oli matkustanut kaupunkiin lähipitäjästä, katsottiin mahdottomaksi, että hän vaaleassa pumpulileningissä menisi seuraan. Hänelle tarjottiin musta hame lainaksi, mutta hän ei puolestaan tahtonut esiintyä lainapuvussa. Seurauksena oli, että hänen täytyi jäädä pois hartausseurasta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kasku sormikasparista. Eräässä kokouksessa huomasivat muutamat naiset parin sinisiä sormikkaita, joilla ei ollut omistajaa näkyvissä. Eräs otti sormikkaat käteensä ja huomautti muille, mitä maallista turhuutta ne osoittivat. Kaikki olivat heti yhtä mieltä siitä, miten turmiollista oli käyttää sellaisia sormikkaita, -- joko ei mitään käsineitä tai sitten n.s. "lapaset"! Oikein selvästi osoittaakseen paheksumistaan eivät he keksineet parempaa keinoa kuin repiä pois sormet noista viattomista sormikkaista. Sen pahempi oli niiden omistaja eräs rouva G., joka juuri oli alkanut liittyä heränneihin. Syvästi kuohuksissaan toisten menettelystä ja ankarasta tuomiosta kävi rouva-parka synkkämietteiseksi ja -mieliseksi kadottaen kaiken halun enempiin seuroissa-käymisiin. -- Tämä tapaus herätti melkoista huomiota ja aiheutti paljon puhetta puolesta ja vastaan. -- Vaikka on varmaa, että Stenbäck ei lempeästi tuominnut moisia äärimmäisyyksiin menijöitä, emme voi tässä asiassa siteerata mitään suoranaista lausuntoa häneltä: mutta hänen ystävästään Essenistä kerrotaan, että hän vapaasti laski leikkiä sellaisesta. Niinpä sanotaan hänen kerran, nähdessään muutamilla naisilla, että heidän välttämätön sininen kaulaliinansa oli värjännyt heidän kaulansa siniseksi, tavalliseen satiiriseen tapaansa kysyneen, kuuluiko sininen kaulakin univormuun.] Niin ollen oli luonnollista, että Stenbäck oli mieluimmin ottamatta osaa maaseutukaupungin pietistiseen elämään.

* * * * *

Kun on luotava kuvaus Stenbäckistä koulunopettajana, kuinka hän käsitti tehtävänsä ja kuinka hän käytäntöön sovitti periaatteensa, on paras ensiksi antaa hänelle itselleen puheenvuoro. Muutamissa yksinkertaisuudeltaan ja välittömältä lämmöltään miltei klassillisissa koulupuheissa [Puheiden käsikirjoitukset ovat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Päivämääriä ilmaisematta, jotka olemme saaneet Wasa Tidningistä ja Ilmarisesta, ovat puheet ennen olleet painetut _J. A. Cederbergin_ Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] hän on lausunut mielipiteensä siitä, mikä tässä lähinnä kiinnittää mieltämme.

Marraskuun 24 p. 1846 asetettiin konrehtori, maisteri Esaias Wegelius, ja toinen kollega, maisteri Ludvig Björkman, virkoihinsa. Tämä juhlallisuus antoi Stenbäckille aihetta rehtorina alempana olevan puheen pitämiseen, joka varmaan on tehnyt sitä edullisemman vaikutuksen, kun juhlallisuuden aloitti Wegelius pitämällä latinankielisen puheen "siitä sielun viljelyksestä, jota jokainen humanistinen opinala, mutta varsinkin kaunopuheisuus tuottaa, ravitsee ja voimassa pitää [!]".

Tarkoittaen jälkimmäistä näistä kahdesta ennenmainitusta opettajasta, joka oli uusi koululle, lausui Stenbäck: