Part 26

Professori _Blomqvistin_ mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan hylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän muistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen hän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja lausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista Schleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen pappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. -- "Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä oikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä tuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko seurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei kauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen _perkeleelliseksi_." [Vrt. edellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori, estää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien kaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta dosentinvirkahakemusta.

Sittenkuin professorit _Törnroth, Laurell ja Rein_ olivat yhtyneet Grotiin ja Lilleen, antoi professori _Nordström_ seuraavan lausunnon: "Opettajantoimeen hakijalta edellyttävät säännökset täyskelpoista taitoa ja siveyttä. Nyt on teologiankandidaatti Stenbäck kunnostanut itseään niissä useissa opinnäytteissä, joita hänellä on ollut tutkintoja suorittaessaan: hän on edelleen useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla antanut todistuksen sivistyksestään ja vakavista opinnoistaan: hän on lisännyt näitä todistuksiaan teologiandosentinvirkaa varten nyt julkaisemallaan ja tarkoitukseensa teologisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla, hänen siveellinen arvonsa ei ole koskaan antanut aihetta epäilyyn ja muistutuksiin: hän on siis täyttänyt säännöksien vaatimukset; mihin syihin tuomari silloin perustaisi kieltonsa hänen hakiessaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?

"Hänen on ilmoitettu olevan pietisti; ja tämän seikan ja sen mahdollisesti epäedullisen vaikutuksen hänen vastaiseen opettajantoimeensa on konsistorin puheenjohtaja katsonut asiakseen asettaa konsistorin lähemmin harkittavaksi ratkaistaessa kysymystä hänen nimittämisestään.

"Pietismi, se on totta, on huonossa huudossa; mutta se hylkäystuomio, jonka alaisena se niin yleisesti on, koskenee niissä, jotka ymmärtävät mitä tuomitsevat, ainoastaan tuota tylysti suvaitsematonta, fanatismiin kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden intoa, joka ymmärtämättömyyden sovittamana jokapäiväisen elämän oloihin on aikaansaanut niin monta surkuteltavaa hämmennystä ja hairahdusta. Sitävastoin se ei ajattelevassa ihmisessä voi koskea itse pietismiä oppina, niin kauan kuin se ei mene vääräoppisuuteen ja sen kautta ulkopuolelle laissa määrättyä toimivaltaansa; mutta vääräoppisuudesta eivät pietismiä ole syyttäneet edes sen sokeat vastustajat; ja kun niin on, täytyy senkin olla oikeutettu lausumaan julki ne loppupäätökset, joihin se tutkiessaan totuutta pyhistä kirjoista luulee tulleensa. Jos se on erehtynyt loppupäätöksissään, ei se vähennä tätä oikeutta; erehdys on pian väistyvä uuden tutkimuksen, selvemmän käsityksen tieltä, jonka juuri nämä erehdykset ovat ehkä herättäneet, ja se käsityksien kehitys, joka, niinkuin moni ennen on lausunut, on meidän kirkkomme vapaus, ei ole siitä kärsivä; sillä totuus, sanoo Tertullianus, punastuu ja kärsii ainoastaan, kun se salataan.

"Pietismi ei muutoin ole mikään eristetty ilmiö aikanamme. Oltaisiin liian pintapuolisesti käyty läpi historian opettava kirja, jollei oltaisi huomattu, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimanilmauksissaan, siellä on yhtä kotiperäinen kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se sotii, että se itse asiassa niinmuodoin hengen evolutsionina on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista kuin kaikki muutkin hengen toiminnan ilmaukset, että sekin puhtaudessaan on edistänyt hyvää ja että sitä äärimmäisyydessään ainoastaan korkeampi käsitys voi vastustaa.

"Jos siis maisteri Stenbäck vakaumuksellaan kannattaa pietismiä oppina, ilman heterodoksiaa, en voi lukea sitä hänelle rikokseksi, sillä sielua, sanoo Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa minkään muun hallita kuin oman itsensä.

"Mitä sen synkän uskoninnon tuottamiin häiriöihin tulee, jota myös on ymmärretty pietismin nimellä, niin ei ole mitään perustetta, että maisteri Stenbäck tavalla tai toisella, sanoilla tai töillä, olisi tehnyt itsensä syypääksi niihin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet johtua väärin ymmärretystä pietismistä, olisi pätevä pietismin opin hylkäämiseen itsessään, täytyisi saman hylkäyksen kohdata jokaista lausetta, joka puhutaan ja kirjoitetaan; sillä mikä on se sana, jota ei yksinkertaisuus voi väärin ymmärtää, mikä se lause, jota ei sokea into voi väärin käyttää?

"Oikeuden perusteilla en siis löydä mitään pätevää syytä kieltää maisteri Stenbäckiltä hänen hakemaansa dosentinvirkaa. En havaitse sellaista myöskään viisauden näkökannalta; sillä paitsi sitä, ettei ole tosiviisautta, joka ei samalla ole oikeutta, on päivänselvää, että jos pietismin oppilauseissa on jotakin vaarallista, niin ei mikään ole viisaammin harkittua kuin antaa sen lausua ne julki yliopistossa, missä sitä heti voivat vastustaa toiset kyvyt toisine vakaumuksineen ja missä paremmat ja selvemmät tiedot voivat torjua sen erehdykset. Sitävastoin yritys tukahduttaa se vainoomisilla ja pakkokeinoilla on totisesti nyt yhtä vähän kuin koskaan ennen vievä mihinkään tulokseen, ja inkvisitsionin ponnistuksista on aika jo ammoin lausunut tuomionsa. -- Ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckiä hänen hakemaansa dosentinvirkaan, koska hän on täyttänyt mitä laki siinä suhteessa vaatii ja koska minun asiani ei ole olla hänen vakaumuksensa tuomarina tai asettaa mielivaltaani yläpuolelle sen lain, joka määrää hänen oikeutensa."

Professori _Ilmoni_ teki ensinnä kysymyksen: mitä pietismi on? ja vastasi, että pietismi on ehdottomasti lahkolaisuutta, joka tunnustaa kirkon Raamatulle rakennettuja peruslauseita, mutta niin sokeasti, että se kieltää järjeltä kaiken oikeuden hengellisiin asioihin nähden, joka luullen opissa ja elämässä olevansa yläpuolella muita ihmisiä erinomaisella kiivaudella nuhtelee ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella olevia, joka pyhyyden ja nuhteettomuuden tavoittelussaan tahtoo tehdä elämän pelkiksi hartaudenharjoituksiksi sen kustannuksella, mitä tämän maailman olosuhteet vaativat, ja siten on luonut ihmiselämään synkeän värityksen, jota Luoja ei ole sille määrännyt, ja joka lopuksi koettaa tehdä proselyyttejä. Tämä pyrkimys on edelleen johtanut siihen, että pietistiset papit esim. ovat tehneet törkeitä, asiattomia hyökkäyksiä saarnoissaan, kieltäneet ehtoollisen kuolevilta, että kokonaiset talot ja kyläkunnat ovat antautuneet laiskuuteen ja tyhjäntoimitukseen hartaudenharjoituksien verukkeella, puhumattakaan viimeisistä äärimmäisyyksistä, obskurantismista ja vapaan tutkimuksen ehkäisemisestä, fanatismista, mielettömyydestä, törkeimmän lihallisen himon irstailuista, "joiden demonien valtaan askel tästä samoinkuin muusta lahkollisesta kiihtymyksestä usein on sangen lyhyt" (!). Sanalla sanoen, vaikka alkujaan ollen reaktsioni ajan uskonnollista laimeutta vastaan, on pietismi "sairaalloinen ilmaus kristillisestä uskosta ja toiminnasta", ja sen täytyy sen vuoksi synnyttää sairaalloisia tuloksia yhteiskunnassa; jos sen kannattajat ovat enemmän tai vähemmän maltillisia -- ei se muuta laisinkaan asiaa. Siksi ei professori epäillyt rahtuakaan, että olisi vahingollista pappissivistykselle, jos pietistejä olisi yliopiston opettajina. Ja kun lopuksi maisteri Stenbäckin kirjoituksissa ilmeni "sama pietismin asian puolustaminen, kiihkoilu puolustuksessa (mikä ei ole mitään vähemmän kuin kristillisyyden lempeää henkeä), sama toisinajattelevani tuomitseminen ja sama sairaalloinen käsitys elämästä y.m., joka on ominaista pietisteille", sekä professori myös oli kuullut maisteri Stenbäckin "vähemmin sopivasta, jopa säädyttömästä saarnatavasta y.m.", niin hänen täytyi, huolimatta siitä, että hänellä oli "suuri kunnioitus Stenbäckin sekä uskonnollisuutta että erinomaista yleistä sivistystä, kirjailijakykyä y.m. kohtaan", pitää häntä pietistinä, joskin "maltillisena", eikä siis mahdollisena suositeltavaksi dosentinvirkaan.

Professori _Sjöström_ oli tosin eräässä kohden Stenbäckin väitöskirjaa, missä tekijä lausuu, että ainoastaan usko voi oikein käsittää ja selittää Raamattua, havainnut hirveän selvän tendenssin tieteellisen tutkimuksenhylkäämiseen, mutta äänesti kuitenkin hänen anomuksensa kannattamista, vierittäen teologisen tiedekunnan hartioille vastuun niistä onnettomuuksista, joita Stenbäckin opettajatoimesta saattoi koitua teologian opinnoille maassamme.

Professori _Lagus_ ei havainnut olevan syytä hylätä Stenbäckin pyyntöä. Katsoen hakijan luonteeseen ja siveelliseen kantaan ei tosin voinut kieltää hänellä olevan paljon luonteen joustavuutta ja rohkeutta, mutta hän oli kuitenkin (!) kaikessa kunnioitettava mies. Luonnonlahjoiltaan hän oli yliopiston nuoremmista jäsenistä nerokkaimpia, ja hänen tietonsa olivat saaneet hyvän arvosanan. Koska professori myöskään ei voinut hänessä löytää pietismin omituisuuksia, kun ei ollut osoittautunut, että hän uskoninnossaan olisi johtunut ylenkatsomaan työteliäisyyttä ja muuta, mitä yhteiskuntajärjestys vaatii, ei professori voinut olla mitä hartaimmin toivomatta, että hänet asetettaisiin opettajaksi yliopistoon, sekä yhtyi muutoin Grotiin ja Nordströmiin.

Rehtori, kollegineuvos _Ursin_, lausui lopuksi, että jos, kuten arkkipiispan kirjeestä näyttää, on vaarallista isänmaalle, että ne ylioppilaat, jotka yliopistosta astuvat pappissäätyyn, ovat pietistejä, niin ei hän voinut ehdottaa Stenbäckiä teologian opettajaksi, koska hän kieltämättä oli pietismin lämmin ja innokas edistäjä.

Siis olivat kaikki, kolmea lukuunottamatta, puoltaneet Stenbäckiä. Kun asia sitten tuli v.t varakanslerin, kenraali A. A. Thesleffin eteen, selitti tämä memoriaalissa 8 p:ltä lokakuuta 1844, että hän ei voinut olla kiinnittämättä erityistä huomiota niihin epäilyihin, joita konsistorissa oli lausuttu hakijan sopivaisuudesta teologian opettajaksi; ja hän oli havainnut ne sitä enemmän perustelluiksi, kun maisteri Stenbäck ei ainoastaan ennen ollut tehnyt itseään tunnetuksi senlaatuisesta uskonnonintoilusta, jolla on juurensa liian yksipuolisessa käsityksessä uskonopista, vaan myöskin tutkimuksessaan lausunut tieteestä ja sen arvosta mielipiteitä, jotka ovat tieteelle vahingoksi ja siis vastustavat yliopiston tarkoitusta. Tämän nojalla ei kenraali katsonut soveltuvan yliopiston todelliseen parhaaseen, että mies, jolla oli maisteri Stenbäckin ajatustapa, asetettaisiin opettajaksi siihen. -- Tämän mukaisesti kansleri lopullisesti ratkaisi asian.

Samaan aikaan kuin yliopiston ovet suljettiin Stenbäckiltä, siksi että hän oli pietisti, suljettiin hänet samasta syystä toisestakin virasta. Hän oli näet keväällä hakenut teologianlehtorin virkaa Vaasan uudessa kymnaasissa, joka virka oli avattava syksyllä, ja matkusti sitten Turkuun tullakseen hakukelpoiseksi. 12 p. kesäkuuta hän suoritti todella virkaa varten käytännöllisen opinnäytteen, joka kiitoksella hyväksyttiin, mutta kuinka muutoin siellä kävi, näemme eräästä kirjeestä (Helsinki, 6 p. heinäkuuta) Charlotte-sisarelle: "Olisi liian laveaa kertoa kaikkia rettelöitä, mitä minulla on ollut ja on. Lyhyesti: Turussa minut työnnettiin syrjään vastoin kaikkea lakia ja kohtuutta, niin etten voinut tulla kysymykseen Vaasan lehtorinvirkaa täytettäessä. Minulle selitettiin siellä avoimesti, että ei tohdittu eikä tahdottu antaa minulle tätä virkaa, koska minä matkaansaattaisin niin paljon pahaa. Päästäkseen minusta he julistivat väitöskirjan, jonka täällä julkaisin viime lukukauden lopulla, riittämättömäksi, vaikka laki nimenomaan sanoo päinvastoin. Tästä väitöskirjaa koskevasta päätöksestä aion monen kehoituksesta valittaa." Stenbäck valittikin senaattiin tuomiokapitulin menettelystä, mutta menestyksettä. Senaatin päätöksestä 7 p:ltä joulukuuta 1844 nähdään, että tuomiokapituli oli hakenut perustusta päätökselleen siitä, ettei hakija ollut voinut todeksi näyttää, että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty yliopiston opettajanvirkaa varten eikä myöskään että hänet oli hyväksytty dosentiksi teologiseen tiedekuntaan, ja senaatti hyväksyi tämän, koska Stenbäckin väitöskirja, vaikka tiedekunnan hyväksymänä, ei ollut saanut konsistorin hyväksymistä (!). -- On helppo nähdä, kuinka syyt ovat etsittyjä. Sillä juuri opettajanvirkaan katsoen tiedekunta oli hyväksynyt tutkimuksen, ja tosiasiallisesti konsistorikin hyväksyi sen samaan tarkoitukseen. -- Sittenkuin Stenbäck mainitussa kirjeessä on puhunut konsistorin äänestyksestä ja maininnut, että Thesleff jo ennakolta oli sanonut hänelle niin paljon, että hän oli "jotensakin varma siitä, että hän kieltäytyy nimittämästä minua, vaikka sellainen teko tähän saakka on kuulumaton", kirjoittaa hän edelleen: "Summa se, ettei minulla ole mitään toivoa saada mitään virkaa akatemiassa, ei myöskään Vaasassa; mihinkä joudun, on Herran kädessä. -- Kaiken tämän kesken olen ollut sangen rohkealla mielellä ja tiedän, että Jumala kyllä on minullekin varannut jonkun kolkan maailmassa. Olen nähnyt hänen isänkätensä, joka ei tahdo laskea minua kaikissa näissä vastuksissa, ja tiedän, ettei hän tahdo eikä ole hylkäävä minua, vaikka koko maailma nousee minua vastaan. Hän toimittaa kuitenkin niin, että minä saan sen paikan, jonka hän tahtoo ja on minulle määrännyt, vaikka ihmiset niin hirveästi tuumivat ja neuvottelevat millä ihmeellä pääsisivät minusta. He kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyjäni ja lahjojani -- mutta kristillisyys, se on naula, joka pistää. Siinä näkyy, kuinka saatana tahtoo tarjota kaiken maailman ihanuuden, jos vain tahtoisin luopua siitä ja kumartaa häntä; ja jos sanon, että tämä ei ole houkutellut ja kutkutellut, niin valehtelen ja olisin aivan sokea. Se juuri on ollut ja on suurin vaara ja vaikeus, että kunnia, turhamielisyys, maailmanrakkaus y.m. niin mielellään tahtovat nostaa päätään ja houkutella sisältäpäinkin. Minulla ei ole mitään muuta mihin turvata kuin Jumalan kaikkivaltias armo, joka voi ja joka on tukeva minua, vaikka vaara ammottaa sekä sisä- että ulkopuolella. -- -- Turussa ehdotettiin minulle lehtorinpaikkaa sikäläisessä kymnaasissa toht. Edmanin jälkeen, joka pian nimitetään tuomiorovastiksi. Siellä olisin konsistorin silmäin alla enkä voisi tehdä niin paljon vahinkoa, arvellaan. Olen ollut ja vieläkin olen kahden vaiheella, koetanko päästä sinne vai enkö. -- -- Virkaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta sitä enemmän pelkään niitä vaaroja, jotka kohtaavat tuolla liukkaalla jäällä. Siellä minulla on konsistori toisella puolella, hedbergiläiset toisella, ja sitä paitsi niin vaikea asema muutoin." -- Tuonnempana kirjeessä Stenbäck sanoo jo miltei päättäneensä hakea virkaa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Syksyllä hän kirjoittaa Julius Berghille, että virkaa hoiti A. F. Granfelt, jota luultavasti ei syrjäytettäisi sitä täytettäessä. Stenbäck päätti silloin sen sijaan jatkaa opintojaan teologianlisensiaatin arvon saamiseksi.

* * * * *

Kesällä 1844 Stenbäck asui taas Espoossa Essenin torpassa. Hän ikävöi kovin Pohjanmaalle ja lienee syyspuolella tehnyt matkan sinne. Hän tahtoi kaiketi mielellään tavata uskonveljiään, heidän kanssaan keskustellakseen siitä riidasta, joka kuluneena talvena oli syntynyt heränneiden kesken. Tähän aikaan nimittäin evankelinen suunta, Hedberg etupäässä, erosi pietismistä ja aikaansai seurakunnan jaon kahteen leiriin, jotka vielä tähän päivään asti sovinnotta ja sovittamattomina ovat vastatusten. Itse riitakysymys ja ne tapahtumat, jotka saivat vastakkaiset mielipiteet kärjistymään täyteen jyrkkyyteensä, ovat olleet monen kuvauksen esineenä, mutta vielä ei näytä aika tulleen täysin objektiiviselle historialliselle selonteolle. Tässä voi asiaan syventyminen sitä vähemmän tulla kysymykseen, kun Stenbäck ei välittömästi ottanut osaa syttyneeseen riitaan. Kuitenkin on meidän lyhyesti osoittaminen, mille kannalle hän asettui.

Epäilemätöntä oli, kuten L. Wennerström Hedbergin elämäkerrassa kertoo, [_L. Wennerström_, Fredrik Gabriel Hedberg, hans lif och verksamhet. Helsinki, 1896, ss. 120 ja 136.] että Stenbäck, samoinkuin Essen ja muut, ensiksi viehättyi Hedbergin käsityksestä, mutta yhtä tiettyä on, että hän hyvin pian muutti ajatuksensa. Syksyllä 1843 hän kirjoitti Hedbergille: [_Akiander_, Hist. upplysn., VII, s. 330.] "Herra opetti minulle toisen tien, ainoan oikean tien taivaassa ja maan päällä. _Se on uskon tie_: yksinkertaisesti ja verukkeetta ottaa vastaan se sovitus, jonka Kristus ilman meidän toimenpidettämme on aikaansaanut, yksinkertaisesti uskoa, että Jumala jo kauan sitten, meidän pyytämättämme, ilman mitään omaa ansiotamme ja arvoamme, Kristuksen kautta on sovitettu; että hänen kauttaan meidän paha asiamme on tullut hyväksi, niin että meidän siinä ei tarvitse panna tikkua ristiin, vaan ainoastaan ojentaa kätemme ja ottaa vastaan, mitä Kristus on tehnyt, ei kivien ja kantojen, vaan meidän syntisten hyväksi." -- -- Tämä pitää yhtä Hedbergin opin kanssa, mutta keväällä 1844 Stenbäck oli tullut siihen käsitykseen, että uskon tie siten käsitettynä ei ainoastaan ollut vaarallinen, vaan harhakäsitys. Olivatko, kuten Hedbergin elämäkerran kirjoittaja mainitsee, muilta saadut varoitukset ja vaikutukset olleet edistämässä tätä käännettä, jääköön ratkaisematta; varmaa on, että seuraavat sitaatit yksinomaiseksi syyksi mainitsevat tiedon siitä, mikä käsitys uskolaisten suurella joukolla oli opista. Eräässä Stenbäckin puolison kirjoittamassa kirjeessä 21 p:ltä huhtikuuta on luettavana muun muassa: "Hyvin kurjasti on laita meillä täällä etelässä. Täällä on kahta lajia kristittyjä, kuitenkin kuuluu enin osa suur-uskoisiin, ja vähän väliä saa kuulla: nyt on se ja se jälleen saanut uskon. Vallitsee ylpeyden ja julkeuden henki, joka hirvittää. Kaikki, jotka eivät kuulu heihin, he tuomitsevat syvimpään helvettiin, mutta itseänsä he sanovat perintöruhtinaiksi ja perintöruhtinattariksi, tekevät pilkkaa kaikesta katumuksesta, parannuksesta, rististä, sanalla sanoen kaikesta, mikä _on_ karvasta lihalle. -- -- Suuri Jumalan armo oli, että hän ajoissa avasi silmämme ja me näimme vaaran. Alussa se oli niin houkutteleva ja totuudenmukainen, että se, joka ei ollut harjaantunut tutkistelemaan henkiä, ei voinut aavistaa mitään. -- -- Me toivoimme, että Hedberg, saatuaan kirjeitä Malmbergilta ja muilta, olisi näkevä mielettömyytensä, mutta, sen pahempi, hän on niin luja asiassaan, että hän hylkää sekä Malmbergin että Paavon. -- Olen kirjoittanut niin paljon tästä, koska näihin aikoihin on niin paljon siitä ollut kysymys, ja koska sinä olet luullut meidänkin kuuluvan niihin." -- Lopummalla mainitaan kirjeessä, etteivät Stenbäckit, Essenit, (A. W.) Ingman eikä Bergh y.m. kuuluneet niihin. -- Stenbäck itse kirjoittaa samasta asiasta edellämainitussa kirjeessään sisarelleen: "Turussa ollessani tutustuin heidän uskoonsa ja elämäänsä enemmän kuin tarpeeksi. -- Nyt koko heidän uskonsa tarkoittaa ainoastaan sotia Jumalan henkeä vastaan ja omatekoisella luulottelulla paaduttaa omatuntonsa kaikkea hänen kuritustaan, rangaistustaan ja muistutustaan vastaan, jota he eivät pidä muuna kuin epäuskon ja perkeleen kiusauksena. Kaikesta Jumalan Hengen työstä he eivät tiedä mitään, ja hengen köyhyys ja murhe Jumalan mielen mukaan ovat heille pelkkää epäuskoa. -- En voinut uskoa, että he niin kokonaan olivat karanneet Jumalan koulusta, ennenkuin sain nähdä. Heistä tulee epäilemättä vielä ajan ollen kiukkuisimmat vainoojat heränneille, joita he jo ilmiantavat ja tuomitsevat mitä ankarimmin kokonaan harhaan kulkevina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia tästä valoisasta pimeydestä ja opettakoon meitä oikeassa hengen vaivaisuudessa joka hetki pakenemaan Jeesuksen turviin ja valittamaan hänelle hätäämme ja puutettamme. Se on kovaa lihalle ja verelle, mutta ei mikään muu tie johda meitä Aatamin lapsia armoon ja autuuteen." -- Ei tässä eikä muissa kirjeissä, joita meillä on ollut tilaisuus nähdä tältä ajalta, Stenbäck tee mitään persoonallista hyökkäystä Hedbergiä vastaan. Ankarat sanat koskevat, kuten sanottu, hänen uskolaistensa suurta joukkoa.

Kesällä tai syksyllä 1844 Stenbäck kirjoitti pikku vihkosen _"Nya Morgonväkter till de bildade"_ [Painettu Tukholmassa, P. E. Normanin kirjapainossa, 1844. 32 s. 8:o.] (Uusia aamuvartioita sivistyneille), jota voi pitää hänen sananaan siihen katkeraan riitaan, joka nyt alkoi molempain puolueiden kesken. Vihkonen ilmestyi Ruotsissa ja oli kenties kirjoitettu sieltä tulleesta kehoituksesta, koska eräässä muistiinpanossa sanotaan siitä maksetun palkkiota. Vai olisiko sensuuri Suomessa evännyt painoluvan? Se kääntyi siis osittain toisen yleisön puoleen kuin suomalaisen, mutta siitä huolimatta se oli tekijänsä tunnustus, jolla oli merkityksensä kotimaisiin oloihin katsoen. Nimi on todennäköisesti valittu silmälläpitäen Fredrika Bremerin kaksi vuotta aikaisemmin julkaistua uskontunnustusta "Morgonväkter", joka oli kirjoitettu Ruotsissa ilmestyneen "Strauss och evangelierna" nimisen teoksen johdosta ja sitä vastaan. [Kirjan ilmoitti J. V. Snellman Frejassa (J. V. S:s Saml. Arbeten, III osa, s. 300). S. L.--D. Adlersparre teoksessaan Fredrika Bremer, biogr. studie, I, s. 405 seurr., katsoo Frejan arvostelijan, jonka nimeä hän ei tunne, käsittäneen väärin Fredrika Bremerin kirjoituksen väittäessään, että hän oli samalla pohjalla kuin Strauss.] Stenbäckin vihon aloittaa runoelma "Eräs päivä", jonka ensimmäisestä stroofista säe "Det finns ett lif, som jag aldrig skådat" (On elämä, jota en ole koskaan nähnyt) oli mottona nimilehdellä. Jälkikirjoituksessa "julkaisija" ilmoittaa seuranneensa erästä Franz Delitzschin kirjoitusta, mutta sisällyksellä on kuitenkin persoonallinen luonne. Esitys alkaa kertomuksella Lutherin sisällisistä taisteluista ja mielenmurteista, kunnes hän löytää lohdutuksen Raamatun sanoista: "Vanhurskas elää uskostaan" ja tulee käsitykseen "siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala armosta lukee uskolle, ja uskolle _yksin_, joka käsittää Kristuksen ansion". Edelleen puhutaan "parannuksen taistelusta, jota käymättä kukaan ei voi tulla siihen uskoon, joka on voitto ja voittaa maailman", että "usko ei ole vanhurskauttamisen peruste, vaan ainoastaan keino Kristuksen ansion käsittämiseen, joka on vanhurskauttamisen ainokaisin perustus" j.n.e. Historiallisilla esimerkeillä osoitetaan, kuinka uskonpuhdistusajan uskovaiset tästä opista saivat lohdutuksen ja turvan kuolinhetkellä, ja sovitetaan asia nykyaikaan, jossa ei myöskään ole muuta tietä autuuteen. Kristillisyyden toteuttamisesta sanotaan, että se "on ja pysyy elävän kokemuksen asiana, kokemuksen, jota tosin ei kukaan voi saavuttaa ilman vakavaa taistelua, vaivalloista henkistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta kieltäymystä ja ehdotonta alistumista Jumalan sanaan". Se on suorana vastakohtana sille kristillisyydelle, jonka niin moni tekee itselleen, kristillisyydelle "ilman taistelua, ilman parannusta, ilman pelkoa ja vavistusta, ilman pilkkaa, ilman ristiä, ilman vainoa -- keveä, suloinen, ritarillinen laiskurielämä, jolla ei ole jumalisuuden varjoakaan, saati sen voimaa". Antautumatta mihinkään varsinaiseen polemiikkiin on kirjoitus siis lyhyt, mutta selvä esitys Lutherin sovitusopista, jonka Stenbäck ennen oli hyväksynyt ja vieläkin ehdottomasti hyväksyi.