Part 20

[Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa, eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi; hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain, kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä. Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan, ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa; sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.

Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa, se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä. Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö, ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon. Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään, hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä ja ajatteli alati vain tutkintoaan.

Silloin seisoi hänen ystävänsä silmäten suruissaan hänen synkistyneeseen katseeseensa, missä hän näki vain pimeän pilven kirjojen pölyä. Surumielin silmäsivät hänen pilvettyneeseen sieluunsa Jumalan enkelit; ah, tahtoivathan he toki niin hyvää ystäväparalleen. Ei tiedä kukaan, kuuliko hän heitä, kun nuo pienoiset armiaina lensivät hänen ympärillään väikkyen taivaalla ja lauloivat näin, kun synkkänä hän ajatteli vain tutkintoaan:]

(Englarnes sång)

Höj upp ditt hufvud, betryckte vän, Si, Jesus lefver och hjälper än! Du kan ej ana hur när han är, Du kan ej se hur han har dig kär. Ur djupet vill han dig föra, Så rik, så lycklig dig göra.

Ack, mänskan hvilar i otrons natt, Fastän till salighet hon är satt, Fastän med Kristi utgjutna blod Hon är försonad, och lif och mod Hon vid hans hjärta kan finna, Och allt tillbaka än vinna.

Träd ut ur skuggan, du sorgsne vän, Så skiner solen för dig igen; Låt Herren komma -- han kommer väl -- Så blir förlossad och fri din själ, Och om hans nåd och hans ära Skall vittne med oss du bära.

[(Enkelien laulu)

Nosta pääsi, murheinen ystävä, katso, Jeesus elää ja auttaa vieläkin! Et voi aavistaa, kuinka lähellä hän on, et voi nähdä, kuinka sinä olet hänelle rakas. Syvyydestä hän tahtoo sinut pelastaa, tehdä sinut niin rikkaaksi ja onnelliseksi.

Ah, ihminen nukkuu epäuskon yössä, vaikka hän on autuuteen asetettu, vaikka hän on sovitettu Kristuksen vuodatetulla verellä ja voi löytää elämän ja uskalluksen hänen sydämellään ja voittaa vielä kaikki takaisin.

Astu varjosta, murheinen ystävä, niin aurinko paistaa sinulle taas; salli Herran tulla -- hän tulee kyllä -- niin sielusi tulee lunastetuksi ja vapaaksi, ja sinä olet kanssamme kantava todistusta hänen armostaan ja kunniastaan.]

Niissä akateemisissa piireissä, jotka valmistivat yliopiston 200-vuotisriemujuhlan viettämistä, katsottiin suotavaksi, että sen loistoa kohotettaisiin myös tieteellisillä ja kirjallisilla julkaisuilla. Tämän johdosta ilmestyi samaan aikaan J. J. Nervanderin "Jephtas bok" ja "Dikter af Lars Stenbäck". [Strömborgin mukaan lienee Runebergillakin ollut aikomus valmistaa "Nadeschdansa" tähän riemujuhlaan.] Jos Stenbäck aikaisemmin olisi ajatellutkin koota ja julkaista runoelmiaan, on kuitenkin tuskin luultavaa, että hän sen olisi tehnyt juuri nyt ilman erityistä kehoitusta. Ja hyvä oli, että hän sai kehoituksen, sillä jos julkaiseminen olisi jäänyt vielä tuonnemmaksi, olisi hän kenties hylännyt koko aikeen. Yliopisto suoritti painatuskustannukset niistä 500 kappaleesta, jotka painettiin tätä ohutta 102-sivuista vihkoa.

Niin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä runoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen painokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee pois runoelmat "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti", ovat kaikki parhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään esiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt kumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla runoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati tahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven tuolle "tyhmälle joukolle"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän nähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä, jolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo suruisesti:

O, har du ögon, skall du se med smärta, Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten, Så sitter hedningen dock i hans hjärta.

[Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä, että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua, piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]

Senaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava lyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840 (n:o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: -- -- "Harvinainen ilmiö on -- tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä osanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle niissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita kokoelma -- -- on ilmestynyt. -- -- Edullisesti vaikuttavat miltei kaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo, jalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat tekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia tunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua ilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa kohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana kaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle, joka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen kaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on loistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita. Ne kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat useimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan silloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys. Kauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun koitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous', 'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä yhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen hohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea arvoa vailla on ainoastaan sikermä _Kuoleman kuvia_, missä tekijä on virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen sydämelliselle luonteelleen.

"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa ainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä haitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä, että taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä -- joka käsitys riittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa johdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä uskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli jokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä yleiseen ja korkeampaan -- ja sehän on runouden tehtävä -- on pyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys Jumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on jaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se, mikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan runoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä, ja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä mielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen ajatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta? Onko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen ja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin nurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut laulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella hänen synnynnäisen kykynsä." [Kirjoituksen loppuosassa lausutut mielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér seurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen lausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]

Huolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy täysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä voi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa kirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka Stenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi elämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin myös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta, mutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan piirteet -- ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen painoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen runoilijatoimintansa päättyy.

Ainoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa ilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin haudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä, "ehtoollisrukouksissa" jälkiä Franzénista ja "kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan. Franzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan otetuissa runoelmissa on vielä yksi, "Aamunkoitto", joka on kokonaan franzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi kuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä varhain kirjoitettu -- mahdollisesti Upsalassa -- vaikka myöhemmin muodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin, että sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta kuvauksen takaa (Stenbäckin "hurja sydän" ei soinnu runoelman idylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee yksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen varsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman runoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä siksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman muotonsa. [_Gunnar Castrén_ (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912, Sv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa osoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä varsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään kieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli "harvinaisessa määrässä omaperäistä".]

Kehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo "Matkamuistoissa". Sillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan, johtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta kuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole sitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa, milloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä on muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko värituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit luovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä sommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman lopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän voiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia, ja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä -- tosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa todistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi tahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy toistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä useammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus, tämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten niin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee, voi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman hienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen ja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. -- Kokonaisvaikutuksella samoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin persoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman kenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava, sillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat _hänen_ tapaansa tuntea -- verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä, vaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea, ylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.

Runoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan poikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita hänen ainoa balladinsa, "Meri". -- Se muistuttaa sekä Goetheä että Uhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen on se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle ennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden aaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu säkeissä:

Stora, djupa dunkla vatten Upp och neder vagga mig; Bort till andra land i natten, Dit du far, jag följer dig. Vagga vackert mig i natten Dunkla vatten.

[Suuret, syvät, tummat vedet tuutivat mua ylös ja alas. Tuonne toisiin maihin yössä seuraan sua, kunnes menet. Tuudi kauniisti mua yössä, tumma vesi.]

Siinä on Mignonin ikävää, ja vaikka tahti on toinen, ei se ole vähemmin kuvaava kuin Goethen "Fischer" balladissa, kun taas äidin kiihtyvä kauhu, vastakohtana lapsen viattomalle turvallisuudelle, muistuttaa "Erlkönig" runoelman kasvavaa viehätystä ja hirmua. Muissa runoelmissa lienee vaikea osoittaa vieraita jälkimuistoja, jollei ota lukuun Rückertiltä opittua gaseeli-muotoa ja Stagneliuksen samoin ulkonaista vaikutusta.

Aiheiden puolesta Stenbäck on yhtä tosi lyyrikko kuin muodoltaan. Jos lukee joukosta pois ne pienet tendenssirunoelmat, joille hän on antanut nimen "Kuoleman kuvia" ja joilla, kuten Porvoon lehden arvostelija oikein on huomauttanut, ei ole mitään runollista arvoa, ovat runoelmat sanan varsinaisessa merkityksessä katkelmia tunnustuksesta. Hän ei laula laulaakseen, vaan siksi, että hänen tunteensa pakottaa häntä, ja ainoastaan sen tähden oli se taistelu niin raateleva, jolla hän "masensi" runollisen luonteensa. Hänen maailmankatsantoonsa nähden taas ja siitä johtuvaan tapaansa käsitellä aiheita on huomattava, että hän ei koskaan kadottanut lapsuutensa uskoa. Siitä se naiivi viattomuus, joka usein on vastakohtana ilmaisumuodon intohimoiselle tulisuudelle. Sama mies, joka puhuu rohkeasta, uljaasta innosta, hurjasta sydämestä, mustista demoneista, jotka raatelevat hänen Eedeninsä, joka sanoo rakkautta valheeksi, murhaksi j.n.e., ei ole koskaan empinyt eikä epäillyt, kun on kyseessä ollut elämän korkein päämäärä, vaan se pysyi semmoisena kuin hän sen käsitti 17-vuotiaana nuorukaisena; hän ei koskaan ole lakannut uskomasta, että Jumalan enkelit alati suojellen väikkyvät hänen ympärillään! Rajuine, intohimoisine luonteineen hän näyttää syntyneen epäilijäksi, mutta ei runoelmissa eikä hänen tuttavallisimmissakaan kirjeissään näy vivahdustakaan siitä.

Erotiikalla on ollut sangen pieni osa runoilijan elämässä. Hän sysää rakastetun luotaan, kuvitellen mielessään, että rakkaus estää häntä pyrkimästä korkeampiin päämääriin, ja hän sulkee hänet taas syliinsä, kun hän äkisti luulee hänessä näkevänsä olennoituneena sen, mikä on korkeinta elämässä, ja hän rukoilee rakastettuansa antamaan hänelle Hengen voiman ja korkeuden ("Anna"). Myöhemmin hän sanoo kuitenkin jäähyväiset maalliselle rakkaudelle yksinomaan kääntyäkseen iäisen rakkauden, Jumalan, puoleen, joka on itse rakkaus ("Hyvästi"). Rakkautta korkeampi on runoilijalle ystävyys, jota ei kukaan 19:nnellä vuosisadalla ole lämpimämmin lauluissa ylistänyt -- sanomme 19:nnellä vuosisadalla, koska 18:nnen vuosisadan jälkipuolisko varsinaisesti oli ylitsevuotavan ystävyyden aika. Kuitenkaan ei tule Stenbäckin laulamaa ystävyyttä asettaa sen sentimentaalisen ystävänalttiuden rinnalle, joka ennen hänen aikaansa oli muodissa. Se mikä kiinnittää Stenbäckin ystävään, on juuri sama, mitä hän pelkäsi rakkauden vetävän alaspäin, -- pyrkimys totuuteen, korkeimpaan. Ystävälleen hän laulaa:

Ack, ljuft det är, när själens hopp det höga Fördubbladt glänser ur ett älskadt öga, Och lifvets hela helgedom står öppen; O djärfhet och o jubel! stolta mod, Som tränger genom märg och blod! ("God morgon.")

[Ah, suloista on, konsa sielun korkea toivo kaksinkertaisena loistaa rakastetusta silmästä, ja elämän koko pyhäkkö on avoinna; oi rohkeus ja oi riemu! uljas into, joka tunkee läpi veren ja ytimen! ("Hyvää huomenta."])

Ja kun ystävä kuolee, sepittää hän laulun ("Eräs yö"), yhden noita harvoja, joita samoinkuin Z. Topeliuksen runoelmaa "Äitini" ei koskaan voi lukea tuntematta syvää liikutusta, sillä sanoissa värisee paljastunut ihmissydän.

Edelleen Stenbäck laulaa iloa, mutta tarkoin hänen viattomuudenkantansa mukaisesti ilo on iloa, joka kuvastaa taivasta, siivekäs enkeli, jota maalliset ajatukset eivät saa säikyttää. Samassa runoelmassa ("Kirje ystävälleni") ylistetään lauluakin riemuitsevin sanoin, merkillistä kyllä, ilman mitään "taivaallista" mainesanaa. Sitä lähinnä seuraa isänmaanrakkaus, jonka laulajana Stenbäck kilpailee etusijasta Runebergin kanssa, joka silloin jo oli kirjoittanut "Pilven veikon". Kauneimpanaan ja täydellisimpänään ilmaisee tätä tunnetta puhe "H. G. Porthanin muistojuhlassa", mikä lyyrillinen mietelmäruno lähinnä on verrattava "Kirjeeseen ystävälleni"; molemmissa on kolme ajatusjaksoa yhteen sovitettu. Koska runoelma syntyi herätyksen jälkeen, saattaisi ajatella sen antaneen hänelle aihetta esittää sisällisen elämän rikkautta, hengen vapaata valtakuntaa ja runouden jaloa taidetta kansamme ryöstämättömäksi omaisuudeksi, mutta itse asiassa olisi sellainen selitys liian hätäinen. Sillä lähemmin tarkastaen on myöntäminen, että se on itse lopputulos hänen laulustaan, koko hänen elämänkäsityksestään kautta kaikkien hänen kehityskausiensa. Jo siinä hän puhuu "syrjäisestä seudusta", ja runossa "Suomalainen synnyinmaani" palaa sama ajatus: "syrjäisten majain suojassa" elää suomalainen synnyinmaa, turmeltumaton kansa, joka on meidän voimamme. Tarkoitamme, että runoilija näihin kahteen runoelmaansa on pannut kenties mitä isänmaallisella laululla on ollut tärkeintä ja syvintä meille opetettavaa.

Ei saata sanoa, että Stenbäckin luonnontunne olisi ollut rikas ja laaja. Useimmin hän on laulanut aamua. Kokonaisella neljällä runolla on se nimenä ("Hyvää huomenta", "Aamunkoitto", "Aamu", "Kevätaamu"), mutta vielä muitakin on aamun kuvauksella alkavia (esim. "Kirje ystävälleni"). Alati kohtaamme myös sellaisia lauseparsia kuin auringon kulta, auringon kultainen valo j.n.e. Aurinko, valo antoi hänelle suuremman riemun kuin kaikki muu luonnossa, ja sen yhteyteen hän asetti myös kaiken, mitä hän piti korkeimpana: ystävän läsnäolo ja runous verrataan valoon ja kevään loistoon, totuus valaisee elämän, nousevan auringon säde herättää iäisen aavistuksen j.n.e. Yö sitävastoin antoi hänelle kyllä hiljaisia rauhan säveliä ("Hyvää yötä"), mutta myöskin vilun ja yksinäisyyden tunnelmia ("Tähti"). Hän saa vaikutelmia tuulesta, kukista, koivuista ja tummista metsistä, lintujen laulusta, mutta hän ei pysähdy kauaksi niihin eikä palaa niihin usein. Valo, luonnon niin sanoaksemme henkisin ilmiö, oli hänelle rakkain.

Ylipäänsä se, mikä Henkeen kuuluu, on korkeinta runoilijalle. Olemme edellä siteeranneet laulun J. V. Snellmanille, missä ylistetään taistelua totuuden puolesta, ja runoelmain jälkimmäinen osasto on kokonaan tälle aineelle omistettu, niinkuin hän sen käsitti. Vailla vastinettaan runollisessa kirjallisuudessa on kuvaus herätyksen synnyttämästä sieluntaistelusta, sillä joskin moni on laulanut yksityisiä tunnustuksia sisällisestä rauhattomuudesta, omantunnon tuskista, katumuksesta ja sovituksen kaipuusta, niin on kuitenkin se täydellinen sarja vaihtelevia sieluntiloja ja mielialoja, mitä kalvavimmasta katumuksesta ja raatelevimmasta taistelusta kaikkea sitä vastaan, mikä ennen oli ollut sydämelle kallista, loppumattomaan iloon yhteydessä Jumalan kanssa, jonka Stenbäck on luonut, jotakin aivan ainokaista laatuaan. On kyllä totta, että moinen taistelu suurelle osalle lukijoita on aivan käsittämätöntä, koska uskonnolla ei milloinkaan ole ollut heille sellaista merkitystä, joka antaisi arvostelulle vakavan pohjan. He ovat valmiit katsomaan koko asian arveluttavaksi hairahdukseksi, ja kuitenkin täytyy jokaisen tunnustaa, että niin hyvin tuska ja kärsimys kuin voitonriemu ovat todelliset, ovat eletyt. Runoilija on antanut itsensä täydessä totuudessa ja siinä saavuttanut korkeimman mahdollisen. Ja edelleen, joskin monen, jolla on jotain käsitystä sisällisestä elämästä, täytyy huomauttaa, että siinä uskonnollisessa käsityksessä, joka saattoi runoilijan hylkäämään kauneimman lahjan, minkä hän oli luonnolta saanut, laulun lahjan, oli jotain yksipuolista, jotain sairaalloista, niin ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, että hänen taistelunsa tarkoitti korkeimman puhtauden, korkeimman täydellisyyden saavuttamista. Ja kuinka monesta runoilijain laulamasta sieluntaistelusta voi sen sanoa?

Vähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka muodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita ainoastaan "Luontokappalten huokauksen", joka käsityksen syvyydessä ja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija on aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon Stenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään tätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä runoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa "Juomingit", joka mitta tavataan Stagneliuksen runossa "Bacchisk tröst", missä ajatus kuitenkin on aivan päinvastainen.

Mutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se johtopäätös, joka sanotusta seuraa.

Jos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä merkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja että olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä, että tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen kulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi vastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että pietismillä oli oma runoilijansa -- runoilija, joka runoilijalahjansa aitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme kahteen suurimpaan runoilijaan. -- Tällä on myöskin Stenbäckin sija sivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo määrätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että Stenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella kangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan tavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena täyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen runous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta vähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin sen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä isänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen kehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei jäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat tuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan yhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja Topelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa huomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja neron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa ja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät kuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin yhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän runoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa toiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa plastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa notkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta tuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa viimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut ainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei koskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin molemmista muista.