Part 15

Chapter 152,739 wordsPublic domain

Kohdakkoisen poismuuttonsa vuoksi oli Runeberg 1 p:stä huhtik. jättänyt Helsingfors Morgonbladin toimituksen Fredrik Vilhelm Alceniukselle, [Syntynyt Ilmajoella 1808, tullut ylioppilaaksi 1828, kuollut lääketieteen kandidaattina 1841.] edellisen vuoden promotsionissa seppelöidylle pohjalaiselle maisterille. Alcenius oli valinnut alakseen lääketieteen, mutta hänellä oli ilmeisiä kaunokirjallisia taipumuksia, niinkuin useat lehdessä julkaistut novellit osoittavat, ja hän oli ottanut toimittajan viran huostaansa saatuaan ystävänsä lupaamaan apuaan. Näihin ystäviin kuului varmuudella myöskin Stenbäck, sillä hän antoi nyt useammin kuin ennen avustusta lehteen. Viimeksiluetelluista ovat kaikki paitsi ensimmäinen uuden toimituksen ajalta, samoinkuin edellämainittu kirjoitus "Eräs kesäilta", jota paitsi hän vielä kesäkuukausien kuluessa esiintyi useita kertoja. Siten on n:ossa 42 (9 p. kesäk.) aikaisemmin Upsalan Correspondentenissa julkaistu runoelma "Hyvää huomenta, Johannekselle"; n:ossa 44 (16 p. kesäk.) "Murheelle" sarjasta "Öisiä säveliä"; n:ossa 57 (31 p. heinäk.) Uhlandin romanssi "Kuninkaanpoika" (Konungasonen), jota Stenbäck ei ole ottanut runojensa joukkoon, sekä n:ossa 59 (7 p. elok.) "Emännän tytär" (Värdinnans dotter), samoin Uhlandin mukaan.

* * * * *

Kesän 1837 Stenbäck taas vietti kotona Vöyrillä, mistä hän näyttää olleen poissa lähes kaksi kokonaista vuotta, joiden ajalla hän oli kokenut paljon. Hänen tulevaisuudenaikeensa ja sieluntilansa näkyvät selvästi eräästä Kaarle Fredrikille Lappiin kirjoitetusta kirjeestä, jonka hän tähän aikaan on aloittanut, mutta jättänyt lopettamatta eikä todennäköisesti koskaan sitä lähettänyt. Häntä itseään koskeva osa on kuitenkin täydellinen ja seuraa tässä:

"Rakas veli! Kiitän sinua nyt ensiksi kirjeestä, jonka talvella sain Helsingissä -- ja sen mukana tietoja Stockflethiltä Lapin opetuslaitoksesta y.m., jotka toivomuksesi mukaan annoin painattaa Morgonbladiin." (Sitten seuraa lyhyt selonteko kandidaattitutkinnosta 17 äänellä ja sen edellä olleesta taudista.) "Jouluksi tai ensi juhannukseksi olen aikonut vihityttää itseni papiksi ja tulla toiseksi apulaiseksi prof. Crohnsille [Erik Anders Crohns, syntynyt Iisalmessa 1785, kirkkoherrana Helsingissä v:sta 1824, saanut professorin arvonimen, kuollut 1865.] Helsinkiin sekä sen ohella tutkia teologiaa saavuttaakseni yliopistolliset arvoasteet ja sitten, jos Herra suo, saada jonkun paikan yliopistossa. Tässä näet tulevaisuudentuumani, vaikka minä itse nyt olen tehnyt suunnitelmia kauemmaksi tulevaisuuteen kuin mieleni onkaan. Pääasia on, että saan tulla papiksi Helsinkiin ja siellä saarnata Herrastani ja Mestaristani, minkä voin työllä ja sanalla, ja pudistaa nukkuvia ihmisiä hereille. Kun Jumala on nähnyt hyväksi temmata minut kuin kekäleen tulesta ja avata silmäni, kun hän on sallinut minun löytää elämän ja valon ja levon Vapahtajani sydämellä ja tuta hänen piinansa osallisuuden ja hänen ylösnousemuksensa voiman, niin en tahdo panna kynttilääni vakan alle, niin tiedän, että hän, joka on ottanut tämänkin syntisen, tämänkin tomun omakseen, voi ja tahtoo antaa minulle armoa ja voimaa sieluin ja ruumiin häntä palvellakseni ja ihmisille julistaakseni hänen armonsa runsautta. Oi, kuinka kaikki on vahinkoa ja lokaa loppumattoman Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla, mikä käsittämätön ja suloinen elämä, kun elän, en kuitenkaan minä, vaan Kristus minussa. Sanoit kerran pelkääväsi, että minun umpi- ja arkamielinen olentoni olisi saattava minut samaan uskonnolliseen haaveiluun, mitä näit muutamissa muissa. Niinpä niin, huolimatta umpi- ja arkamielisestä olennostani on hän, joka on väkevä ja väkevä juuri heikoissa, voinut vetää minut tykönsä ja antaa minulle voimansa syntiä, maailmaa ja koko helvetin sotajoukkoa vastaan. Levottoman, runollisen hengen hän on voinut masentaa, umpimielisen luonnon hän on voinut voittaa ja luoda uudestaan, ja veressään hän on voinut tehdä sairaan ja kituliaan terveeksi ja puhtaaksi ja väkeväksi. Ylistetty olkoon hän iankaikkisesti. Kun hän on täällä tukenut ja turvannut minua ja itse matkaansaanut sekä tahdon että teon, ja kun hän sitten vihdoin antaa kalleimman kaikista lahjoistaan, taivaansa autuuden, niin olen siellä iankaikkisuudessa paremmin voiva kiittää ja ylistää häntä kaikesta. Saakoon hän tehdä minut oikein houkaksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi, sitä häneltä rukoilen ja sitä tahdon häneltä anoa yötä ja päivää. Ne ihmiset, syntisessä ilossaan ja terveydessään, ne viisaat, jotka tietävät kaikki, mutta ei Kristusta ristiinnaulittua, ne rauhattomat, joilla ei itsellään ole mitään rauhaa ja jotka eivät myöskään voi jättää muita rauhaan, juoksennelkoot ja rientäkööt ja touhutkoot; minä tahdon istua lujalla kalliolla, laulaen ja soittaen kuin lapsi, en tahdo pitää mitään yhteistä heidän kanssaan. Yksi ainoa silmäys Kristuksen sovituksen salaisuuteen ottaa halun kääntyä takaisin ja elää ja tehdä syntiä heidän kerallaan. Mutta miksi puhun monia sanoja; jos tahtoisin alkaa ylistää Vapahtajaani ja sitä armoa, jonka hän on antanut minulle tapahtua, eivät sadat tällaiset kirjeet riittäisi; eikä se nyt ollutkaan tarkoitukseni. Kun elää tässä uskon yhteydessä sen kanssa, joka on käsittämätön, ja näkee hänen armonsa vuotavan alas kaikkialle, niin on vaikea ajatella muuta. Minulla ei ole ainoastaan omasta kohdastani syy lakkaamatta kiittää ja ylistää häntä vaan myöskin siitä hyvästä työstä, jonka hän täällä on aloittanut toisissa, siksi että hän tahtoo tehdä kotimme panetelluksi, kristillisesti eläväksi kodiksi ja siksi että hän läheisimmissämme on herättänyt sen suuren, onnellisen murheen eikä anna sen talttua eikä uinahtaa jälleen." -- -- --

Tuskin missään kirjeessä Stenbäck on niin laveasti puhunut itsestään kuin tässä. Lukuisat kirjeet sisarille tältä ja lähinnä seuraavalta ajalta koskevat pääasiallisesti _heidän_ sisällistä tilaansa, veli kun kirjeissä vastaa heidän kysymyksiinsä ja antaa heille neuvoja heidän murheissaan. Kuitenkin ne sisältävät tuon tuostakin sanoja ja lauseita, jotka valaisevat hänen omaa sielunelämäänsä, ja tuonnempana saamme tilaisuuden nähdä, ettei hän aina ollut niin iloinen ja täynnä luottamusta kuin tässä, että hän ei aina istunut uskon kalliolla "laulaen ja soittaen kuin lapsi". Kuitenkin on tie selvä, ja se palava ja, olimme sanoa, uhkamielinen innostus asiaansa, jonka hän veljelleen lausuu, se on hänelle ominaista alati nyt seuraavina vuosina.

Kotioloissa oli se muutos tapahtunut, että Charlotte edellisestä syksystä pitäin oli kihloissa nuoren papin, Lauri Josef Achrénin, kanssa, jonka nimi pian oli oleva ensimmäisiä heränneistä seurakunnanopettajista. Lauri kiintyi veljellisellä ystävyydellä lempisisarensa tulevaan mieheen, joka muutoin lapsuudesta asti oli ollut läheisessä suhteessa Stenbäckeihin. Achrén oli papin poika, syntynyt Vöyrillä samana vuonna kuin Lauri. Viisitoistavuotiaana hän oli suorittanut koulunkäyntinsä, ja vanhempain varattomuuden vuoksi rovasti Stenbäck ja muut ystävät kustansivat hänen ensimmäisen matkansa Helsinkiin, jonka jälkeen hän opintoajallaan hankki siellä toimeentulonsa kotiopettajan työllä. Hänellä oli sekä runollisia että soitannollisia lahjoja, ja hän olisi mieluimmin antautunut kaunotieteellisiin opintoihin, mutta köyhyys pakotti hänet heti maisterinarvon saavutettuaan rupeamaan papiksi (1833). Kun hänen ensimmäinen virkapaikkansa oli Oravaisten pitäjä, voi hän edelleen seurustella Stenbäckien kanssa, mikä saattoi hänet sekä herätykseen että kihloihin. Hänenkin herätyksensä tapahtui 1835, ja se ystävä, joka -- sen mukaan mitä F. G. Hedberg kertoo elämäkerrassa, jonka hän on liittänyt Achrénin tekemään Björkqvistin postillan käännökseen -- varoitti häntä "esteettisistä houreista ja musikaalisista kuvitteluista", ei ollut kukaan muu kuin Lauri Stenbäck. Tunnettuaan itsensä ensimmäisinä pappisvuosinaan onnettomaksi siitä toimesta, mihin olosuhteet hänet olivat pakottaneet, niin että hän kerran eräällä nuorison huviretkellä tanssiessaan tulevan morsiamensa kanssa oli tälle päivitellyt pakkoaan saarnata mitä ei itse uskonut, kehittivät pitkät sieluntaistelut, joista piirteitä esitetään mainitussa elämäkerrassa, hänestä palavan, hartaan kristityn. Lopuksi mainittakoon, että Stenbäck kesällä 1837 teki matkan Pidisjärvelle (nykyjään Nivala) Malmbergin luo, joka, kuten jo tiedämme, Laguksen kera ehdottomasti oli omaksunut Paavo Ruotsalaisen opin. Tämä käynti suuren pietistipäällikön luona, joksi Malmbergiä syystä voi sanoa, sillä hänen tulisessa, hillittömässä olennossaan oli jotain pakottavaa ja vallitsevaa, ei voinut olla hyvin pysyvästi vaikuttamatta Stenbäckiin, joskin Malmbergilta puuttui se tunteen hienous, joka olisi voinut olla pohjana sydämellisemmälle ja läheisemmälle ystävyydelle.

KUUDES LUKU. 1837-1840.

Pietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei mitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa y.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.

Toukokuussa 1835 oli Helsingfors Morgonbladissa luettavana seuraava, ei kovin tavaton ilmoitus: "Ylioppilas tarjoutuu joko tässä kaupungissa tai jossakin maaseudulla johtamaan vähemmin vaurastuneiden lasten opetusta. Lähempiä tietoja antaa J. V. Snellman, fil. maisteri." Kyseessäoleva ylioppilas oli C. G. von Essen, ja hän vastaanotti kotiopettajanpaikan tarjouksen, jonka oli tehnyt rouva Katalina Sofia Fabritius Kiteeltä, kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen tilan- ja tehtaanomistajan, maisteri Johan Fabritiuksen leski. Kotiopettajaa haettiin kolmelle pikku tyttärelle. Asiaa välitti rouva Fabritiuksen veli, ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe. Fredrik Cygnaeus lienee varoittanut häntä Essenistä, koska tämä muka oli "takertunut ajan uskonnolliseen kiihkoiluun", mutta Arppe oli arvellut, ettei siitä ollut mitään vaaraa, "ne houreet kyllä menevät ohitse". Niin matkusti Essen Puhoksen tehtaalle Karjalaan, missä hän rouva Fabritiuksen luona kohtasi myöskin hänen sisarensa Ebban ja Alexandran, joista edellinen oli noin 20, jälkimmäinen 15 vuoden ikäinen, ja missä ei kukaan aavistanut, että pohjalaisen ylioppilaan tulo oli oleva äärettömän tähdellinen käännekohta perhepiirin elämässä. Hänen mukanaan näet ei tullut ainoastaan hänen palava vakaumuksensa, vaan myös uskonnollista kirjallisuutta, muun muassa saksankielistä (Gossnerin y.m. teoksia), hänen oman suuntansa mukaista, eikä hän pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän antoi talon tyttärille kirjojansa luettaviksi, sillä saksankieli ei ollut heille outo -- he olivat käyneet saksalaisen tyttökoulun (Töchterschule) -- ja itse hän puhui innostuksella "ainoasta tarpeellisesta". Ja seuraus oli, että rouva Fabritius ja hänen sisarensa olivat heränneitä jo aikoja ennen kuin ne kaksi vuotta, jotka Essen oli pikkutyttöjen opettajana, olivat päättyneet. Tämä sai aikaan melkoista paheksumista suvussa, ja Snellmankin, joka oli suositellut Esseniä, sai siitä osansa. Kerrotaankin hänestä, että hän, kun myöhemmin eräs ylioppilas taas pyysi hänen välitystään kotiopettajanpaikan saamiseksi, oli tiedustanut, oliko ylioppilas pietisti vai eikö. Hän ei näet enää toiste tahtonut olla syynä moiseen mullistukseen hänelle vieraassa perheessä. Syksyllä 1837 rouva Fabritius muutti tyttäriensä ja Ebba-sisarensa kanssa Helsinkiin, missä tytärten koulunkäynti ja kasvatus oli jatkuva.

Kun Stenbäck keskipalkoilla syyskuuta mainittuna vuonna palasi pääkaupunkiin, tapasi hän Essenin, ja tästä ajasta alkaen he asuivat yhdessä useita lukukausia perätysten, ensin kauppias Brennerin, sitten kamreeri Holmbergin talossa. Muistopuheessaan Stenbäckistä Essen lausuu, että Stenbäck "ei voinut olla vailla ystävää, jonka syliin hän voi vuodattaa sydämensä, ja Östringin kuoltua oikeastaan se veljeys solmiutui hänen ja minun välilläni, jonka vasta kuolema katkaisi". Jo kotiopettajana ollessaan hän oli Stenbäckiltä saanut "useita ja pitkiä kirjeitä, palavinta uskonnollisuutta hehkuvia, kirjoitettuja hohtavan runolliseen tyyliin". Nyt, yhdessä asuen, yhteisissä opinnoissa ja harrastuksissa -- sillä syksystä 1837 Stenbäck alkoi teologisen tiedekunnan jäsenenä harjoittaa siihen kuuluvia opintoja -- kehittyi heidän ystävyytensä täydelliseksi luottamukseksi. Kuitenkin on syytä luulla, että ystävyyssuhde Esseniin, joskin se katkeamatta kesti Stenbäckin kuolemaan asti, ei koskaan hänelle korvannut sitä, minkä hän Östringissä oli menettänyt. Vaikka Stenbäck itse oli suorasukainen sekä myöskin terävä ja satiirinen arvosteluissaan ja lausunnoissaan ja siis hyvin osasi oivaltaa Essenin sukkeluudet ja satiiriset hyökkäykset, tiedetään kuitenkin, että hän usein tunsi itsensä loukkautuneeksi tämän sanoista. Ystävä ei ollut runoilija, eikä hänellä ollut vaistoa täysin tajuamaan Stenbäckin tunne-elämän hienompia ja hennompia säveliä. Sen vuoksi voi hyvin arvata, että hänen sutkauksensa joskus kohtasivat toisen korvaa mielialan vallitessa, jolle ne olivat sorahtavana vastakohtana. Kuinka lienee ollutkin laita, varmaa on, että he siinä asiassa, joka oli heille kaikkein kallein, kehoittivat ja tukivat toisiaan, niin että he yhdessä enemmän kuin kukaan muu antoivat vauhtia sille pietistiselle liikkeelle, joka nyt levisi opiskelevaankin nuorisoon.

Niistä pohjalaisista, jotka edellisestä tunnemme, liittyivät Topeliuksen tiedon mukaan muiden muassa Lindfors ja Piponius [Piponiuksen suhteen mainittakoon, että hänen elämänsä ei aina näytä olleen moitteeton (vrt. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 123) ja että Morgonbladissa 1838 on häneltä kirjoituksia, jotka eivät ilmaise pietististä ajatustapaa. Toiselta puolen hänellä oli osakunnassa ehdoton luottamus, kuten vähän tuonnempana on näkyvä.] Stenbäckiin ja Esseniin. Edelleen on tässä innokkaana pietistinä ja heidän ystävänään mainittava Julius Immanuel Bergh, yksi 1836 vihityistä maistereista. Julius Bergh, joka oli vuotta vanhempi kuin Stenbäck, kuului savo-karjalaiseen osakuntaan, mutta samanmielisyys uskonnollisissa kysymyksissä oli saattanut heidät lähenemään toisiansa. Bergh oli, samoinkuin hänen 15 vuotta vanhempi veljensä, Nurmijärven kappalainen Johan Fredrik Bergh, Paavo Ruotsalaisen ja hänen oppinsa hartaimpia ja toimekkaimpia ystäviä. Myöskin vanhempi veli, joka oli ensimmäisiä heränneitä pappeja (siinä asetettava Jonas Laguksen rinnalle), oli vilkkaassa yhteydessä samanmielisten Helsingissä asuvain pietistien kanssa, mutta nuorempaa sekä Stenbäckiä ja Esseniä pidettiin varsinaisina johtajina. [Ystävysten ja taistelutoverien eri luonteita kuuluu joku sukkelasti kuvanneen siten, että Julius Bergh taisteli ajatuksillaan, Stenbäck kynällään ja Essen kielellään.] Julius Berghin aikomus oli alkujaan jäädä yliopistoon, ja hän tuli jo 1839 teologian dosentiksi, mutta 1844 hän muutti koulunopettajan uralle ja tuli uskonnon lehtoriksi Kuopion kymnaasiin. Kun Essen aikaisemmin erosi yliopistosta, jäi Bergh vastamainittuun aikaan asti Stenbäckin lähimmäksi toveriksi Helsinkiin. Paitsi näitä voidaan vielä Fredrik Gabriel Hedberg lukea tähän eteläsuomalaiseen ryhmään pietistejä herännäisyyden ensi aikana. Hänkin oli pohjalainen ja syntynyt samana vuonna kuin Stenbäck, mutta tullut maisteriksi jo 1832 ja papiksi kaksi vuotta myöhemmin. Ollen pastorinapulaisena Lohjalla vuoteen 1838 hän saattoi silloin tällöin käydä tapaamassa ystäviään Helsingissä, eivätkä nämä puolestaan jättäneet vastaamatta vieraissakäynteihin. Mielipiteiltään Hedberg ei tähän aikaan eronnut muista, vaikka hänestä sitten tuli n.s. evankelisen suunnan päämies, joka suunta 40-luvun keskivaiheilla jakoi pietistit kahteen sovittamattomaan leiriin.

Kuvatessamme yhdyselämää yliopistopiireihin kuuluvien pietistien keskuudessa voimme nojata kertojiin, jotka ovat olleet mukana ja joiden sanat täydentävät toisiaan. Tästä lausuu Essen seuraavaa: "Kuitenkin oli useita muitakin ylioppilaita miltei kaikista tiedekunnista, enimmän kuitenkin teologisesta, kukin tahollaan joutunut saman hengen vaikutukseen, ja kaikki nämä liittyivät nyt yhteen ja muodostivat seurakunnan seurakunnassa. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin luo miltei säännöllisesti yhtenä iltana viikossa yhteiseksi kehoitukseksi ja mielenrakennukseksi, joissa kokouksissa vuoroin luettiin milloin Raamattua, milloin jotakin hartauskirjaa tai jotakin kirkkohistoriallista j.n.e. ja vuoroin keskusteltiin ja laulettiin joku virsi. Koko pyrinnöllä oli käytännöllinen silmämäärä; se ei tarkoittanut opin uudistamista -- se katsottiin kirkolla olevan puhtaana ja väärentämättömänä -- vaan sen toteuttamista elämässä. Tämä käytännöllinen uskonnollinen pyrkimys, jollei kokonaan niellyt kaikkia muita harrastuksia, ainakin siirsi ne sivuun: kaikkea mikä ei suoranaisesti vaikuttanut kristillisen elämän syntyyn ja kehittymiseen, halveksittiin enemmän tai vähemmän, ja kaikki mikä katsottiin sitä ehkäiseväksi, joko se sitten ilmeni tieteessä tahi taiteessa tahi inhimillisessä yhdyselämässä, hylättiin armotta."

Sellaisia viikkokokouksia, joista Essen puhuu, pidettiin edelleen 40-luvulle asti, ja tältä ajalta on seikkaperäisempi kuvaus. Vuonna 1879 julkaisi nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa sarjan kuvauksia, "Studentlif på 1840-talet", joista yksi koskee uskonnollisia liikkeitä ylioppilaiden keskuudessa. Kirjoittaja sanoo, että eräs hänen rakkaimpia ystäviään jo aikaisin oli liittynyt pietisteihin. Ystävyys ei siitä häiriytynyt, vaan vaikutti kirjoittajaan ja vielä kolmanteen yhteiseen ystävään, että he päättivät yhdessä mennä erääseen uskonnolliseen kokoukseen, joihin pääsy aina oli avoin tovereille. Ja tässä seuraa kertomus heidän käynnistään:

"En koskaan ole unohtava sitä mahtavaa vaikutusta, joka minut valtasi astuessani suureen huoneeseen, jossa lukuisa joukko vakavia, vanhempia ja nuorempia henkilöitä opiskelevaa nuorisoa oli koolla. Kokous oli juuri alkanut, ja keskustelu tapahtui vain matalalla äänellä. Ei kukaan pannut mitään huomiota tuloomme, ainoastaan molemmat nuoret isäntämme tulivat vastaamme ja osoittivat meille paikat, mutta palasivat kohta omaan seuraansa. Hetkistä myöhemmin aloitti koko seura, merkin saatuaan, virren n:o 48 vanhasta virsikirjasta: Ho satans boning tänker på, Dess grymma eld och låga!

"Mahtavasti mieleen vaikuttaen kuuluivat uhkaavat sanat koraalin vakavain sävelten kantamina, ja vaikutus oli sitä valtavampi, kun useimpien läsnäolijain katseet samalla olivat meihin kääntyneet. Virren päätyttyä seurasi taas syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kaikki näyttivät vaipuneilta vakaviin mietiskelyihin. Niin kului hetkinen, jonka jälkeen eräs tovereista luki kappaleen Raamatusta ja sen johdosta selkeästi esitti oman käsityksensä. Muutamat muut saivat tästä aihetta esittämään myöskin käsityksensä, joka useinkin melkoisesti erosi lukijan lausumasta, ja keskustelu kävi pian vilkkaaksi, vaikka se aina tapahtui maltilla ja vakavuudella. Lopuksi seurasi jonkunmoinen vapaaehtoinen ripittäytyminen kaikkien toverien edessä; kukin esitti yksinkertaisesti ja, minun täyden vakaumukseni ja kokemukseni mukaan, myöskin täysin vilpittömästi sielunsa tilan sinä aikana, joka oli kulunut viime tapaamasta. Verrattiin omaa hengellistä kokemusta toverien saavuttamaan, annettiin ja saatiin neuvoja, jolloin tarkasti teroitettiin mieleen, että, apostolin sanan mukaan, ainoastaan 'se, joka sallii itseänsä kuritettavan', voi toivoa voivansa vihdoin tehdä oikean ja totisen katumuksen ja parannuksen sekä voittaa sen niin hartaasti ikävöidyn 'salatun elämän Jumalassa', joka heidän kaikkien silmiin kangasti niin kauniina ja johon he kaikki niin vakaasti pyrkivät. Niitä oppilauseita, joita aikoinaan niin laajamaineinen kirja 'Armon järjestys' sisälsi, siteerattiin ja tuotiin todistukseksi usein, samoinkuin drastillisimpia paikkoja muista pietistien lempikirjailijoista, joiden joukossa 'Arndtin Totinen Kristillisyys' sekä 'Nohrborgin postilla' olivat ensimmäisiä. Harvoin ja silloin ainoastaan poikkeustapauksissa suotiin muutamia lohdutuksen sanoja jollekulle aivan musertuneelle omalletunnolle, mutta nekin niin ankarain ja vakavain varoitusten saattamina, että ne miltei kokonaan veivät voiman lohdutukselta. Mutta kuitenkin säteili niin kirkkaasti etäisessä, kenties saavuttamattomassa kaukaisuudessa rauhan ja autuuden toivo, semmoinen, jota emme voineet aavistaa edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa, ja jonka rinnalla kaikki maan loisto ja ihanuus näytti pelkältä tomulta ja viheliäisyydeltä.

"Mikä rikas, joskin synkkä sielunelämä avautuikaan nähtäväksemme tänä lyhyenä hetkenä, jonka omistimme ensimmäiselle käynnillemme pietistien kokouksessa, mihin tuskaisaan ja vakavaan henkiseen taisteluun, mihin korkeaan haaveiluun saimmekaan silloin tutustua -- ja kaikki tämä poikkesi niin täydellisesti nuorison tavallisesta, vallattomasti loruilevasta ilosta! -- -- Mutta maailman lapsina, joina vielä olimme, syttymättöminä fanatismin hehkusta, väsyimme kuitenkin pian kaikkeen tähän kammottavaan vakavuuteen; meistä oli liian painostavaa tässä seurassa, ja me halusimme jälleen vapaaseen luontoon, missä nuoren kevään raikkaat tuulet niin iloisesti humisivat puiden vasta vihantuneissa latvoissa ja hento nurmi, sekin puhui hyvästä ja rakastavasta Jumalasta! Jäähyväisiä heittäessämme laski vanhempi isännistä hellästi ja vakavasti mielellemme, että mekin 'ajattelisimme mitä rauhaamme sopii' ja hylkäisimme pahan 'turmeltuneen maailman'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla sanotut ystävälliset sanat eivät voineet olla tunkeutumatta syvälle nuoreen mieleemme. Lähdimme tästä kokouksesta tosin iloisina, että ainakin tällä kertaa oli päästy pakoon, mutta kylvö oli tehty ja langennut jo valmistettuun maahan; se oli myöskin pian kyllä sekä itävä että kasvava. Kotiin tultua emme enää päässeet entiseen nuorekkaan iloiseen mielialaamme, koetimme tukahduttaa henkemme rauhattomuutta vakavilla ja rasittavilla opinnoilla, mutta sekään ei onnistunut. Tunsimme yhä voimakkaampaa vetoa tuohon haaveilevaan piiriin, missä toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytyksen henkemme ikävöimiselle."

Lopuksi on meidän edelliseen liittäminen ote eräästä Stenbäckin kirjeestä (Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841):