Part 14

Syyslukukaudella 1835 saa turhaan hakea Stenbäckin nimeä osakunnan pöytäkirjoista samoinkuin hänen nimimerkkiään Helsingfors Morgonbladista. Paremmalla menestyksellä se tapahtuu v. 1836. Näemme, että hän kävi kokouksissa ja nautti toveriensa luottamusta, mutta samalla, ettei hänellä enää ollut halua tehdä ehdotuksia suuntaan tai toiseen. Kevätlukukaudeksi oli Nervander palannut monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan ja luopunut kuraattorintoimestaan. Tämän johdosta osakunta toimitti kuraattorinvaalinsa 9 p. helmikuuta, ja Runeberg valittiin miltei yksimielisesti. "Osakunnan jäsenet, iloissaan tästä äänestyksen tuloksesta, jonka kautta sekä kotimaassa että sen ulkopuolella kuuluisa nimi oli tullut osakunnan ensimmäiseksi, valitsivat heti lähetystön, jonka jäseniä olivat Stenbäck, M. A. Castrén, Topelius ja O. Heikel", esittämään osakunnan nöyrän pyynnön, että Runeberg vastaanottaisi toimen. Lähetystön jäsenet viettivät koko illan tämän luona hauskassa keskustelussa, mutta palasivat tuoden kieltävän vastauksen. [Vrt. _Strömborg_, J. L. Runeberg, III, s. 354.] Sitten Nervander suostui toistaiseksi olemaan kuraattorina. Helmikuun 19 p. valittiin Stenbäck komiteaan, jonka toimena oli määrätä kirjaostoja osakunnan kirjastoon, jota paitsi inspehtori valitsi hänet samassa kokouksessa esiintymään auktorina eräässä väittelyharjoituksessa; 12 p:nä huhtikuuta taas "ehdotettiin, että osakunnan tulisi juhlallisella tavalla viettää manallemenneen toivehikkaan ja arvossapidetyn jäsenensä, J. J. Östringin muistoa" -- asia lykättiin seuraavaan kokoukseen, eikä tiedetä mikä tuli päätökseksi, kun pöytäkirjat puuttuvat; luultavaa on, että Stenbäck ei ollut poissa kysymystä käsiteltäessä. Jos lisäksi vielä Topeliuksen päiväkirjan mukaan mainitaan, että Stenbäck syyslukukaudellakin esiintyi opponenttina eräässä väittelyssä, sekä muistetaan, että hän molempina lukukausina otti osaa kirjalliseen kilpailuun, niin on esitetty kylliksi todisteita siitä, että Stenbäck ei vielä ollut vetäytynyt osakuntaelämästä pois. Luvun alussa siteerattujen Topeliuksen sanain täytyy siis tarkoittaa tuttavallisempaa toverielämää, johon hän ei enää voinut ottaa osaa.

Helsingfors Morgonbladissa tavataan nimimerkki S. koko vuonna 1836 vain yhden kerran, nimittäin runoelmassa "Margerithan usko", josta jo on ollut puhe. Kuitenkin on lehdessä muitakin avustuksia Stenbäckin kynästä. N:ossa 31 (29 p. huhtik.) on siten jo alumpana kirjaa mainittu runoelma "Lemmikki" (Förgät mig ej), kirjoitettu kesällä 1830, mutta nimimerkillä _Ö--g_. Tämä nimimerkki johtaa ajatuksen Östringin nimeen, mutta miksi runoilija olisi merkinnyt runoelman sillä tavoin? Lähimpänä selityksenä näyttää olevan, että Östring olisi vaikuttanut sen syntyyn -- mutta miten? sitä ei kukaan enää voine sanoa. Että Stenbäck itse on sepittänyt runoelman, sen todistaa sekä alkuperäinen käsikirjoitus että sen ottaminen runokokoelmaan. Kenties nimimerkki merkitsee aivan yksinkertaisesti: Österbottning. Sitten tapaamme n:ossa 46 (27 p. kesäk.) ne sanat, jotka Stenbäck oli kirjoittanut sen vuoden maisteripromotsionin kantaatiksi. Ne eivät olleet kuitenkaan runoilijan lehdelle jättämät, vaan kuuluvat kertomukseen seppelöimisjuhlasta. Tämä uskonnollinen tilapäärunoelma, joka sai sijan vasta runoelmien toisessa painoksessa, on siitä huolimatta täysin Stenbäckin kanteleen arvoinen, eikä voi oikein ymmärtää, miksi hän epäröi julkaista sitä. Sisällykseen katsoen ansaitsee huomata, että hän kaksivärssyisessä koraalissa asettaa laakeriseppeleen ja Kristuksen orjantappurakruunun vastatusten -- vastakohta, joka vähäisellä muutoksella kerran oli liikuttavasti palautuva hänen sielunsa silmiin. Edelleen on n:ossa 68 (12 p. syysk.) Uhlandin runoelman käännös "Den Nattlige Riddarn", nimimerkillä **. Stenbäckin tekemäksi todistaa käännöksen vertailu runokokoelmassa olevaan, mutta miksi hän taas tahtoi vetäytyä piiloon? Näyttää miltei siltä, kuin hän nyt olisi aristellut esiintyä julkisesti runoilijana. Vihdoin tunnemme Stenbäckin käden eräässä nimimerkittömässä, lähetetyssä kirjoituksessa "Bref till en vän", n:ossa 90 (28 p. marrask.). Se on lausunto "uskonnollisista romaaneista", niin Stenbäckin muuttunutta käsityskantaa kuvaava, ettemme voi olla ottamatta sitä tähän. Kuka tuo ystävä on, on vaikea sanoa, sillä ainoa, jonka kanssa hän tiettävästi tähän aikaan vaihtoi kirjeitä, C. G. von Essen, oli mielipiteiltään yhtä ankara kuin Stenbäck eikä varmaankaan tarvinnut varoitusta romaanien lukemisesta. Kenties kirje ei laisinkaan ole kirjoitettu yksityiselle henkilölle, vaan on kirjemuoto valittu vain tekemään esityksen elävämmäksi ja avomielisemmäksi.

_Uskonnollisista romaaneista_.

Olet siis lukenut "Qvinnorna", ["Qvinnorna" samoinkuin "Vännerna" oli äskettäin ilmestyneitä (edellinen 1836, jälkimmäinen 1835) romaaneja, ja niiden tekijä oli "författarinnan till Cousinerna", s.o. vapaaherratar Sofie von Knorring, jonka 40-luvun alkuun asti onnistui säilyttää salanimensä. Hänen romaaninsa, jotka yleisön suosiossa kilpailivat Fredrika Bremerin kirjain kanssa, olivat todellisuudenmukaisempia, vähemmin ihanteellisia kuin suomalaissyntyisen kirjailijattaren eivätkä suinkaan tunnettuja erityisestä uskonnollisesta tendenssistä. J. V. Snellman, joka Ruotsissa ollessaan tutustui vapaaherratar v. Knorringiin, on "Ruotsalaisissa varjokuvissaan" julkaissut kuvauksen tästä tavattoman sivistyneestä ja kokemusrikkaasta naisesta ja hänen romaaneistaan.] sinäkin! Huomaan selvästi, että tämä teos lähinnä on virittänyt ylistyksesi uusimmasta ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta ja sen uskonnollisesta suunnasta, sinun siihen perustuvat toiveesi ihmiskunnan jatkuvasta sivistyksestä y.m., mitä kaikkea kevyt mielikuvituksesi ja oivallinen haaveilukykysi kultaisin värein on eteesi kuvannut. -- Tuo ihastus ja nuo toiveet -- kauniita ne ovat tosin ja hyviä, lapsellisen hyviä, mutta voi, veli, pelkkiä tuulentupia! Kuinka pahoille mielin oletkaan tuleva, kun kerran näet tuon ihanan rakennuksen pirstojen lentävän tuulessa sinne tänne, ja kuinka kodittomaksi, jollet ole rakentanut varmemmalle pohjalle! Olen nyt täydellä todella istuutunut sysäämään kauniin järjestelmäsi kumoon. Voisinpa vain tehdä sen miten kuten järjestelmällisesti! Mutta mitä levottomuuteni ei salli minun tehdä perin pohjin, siinä saat tyytyä vain viittauksiin, saat itse ajatella loput.

Sinusta on siis se uskonnollinen suunta, jota "Vännerna", "Qvinnorna" y.m. romaaneja-lukevan yleisön helmalapset ilmaisevat, voitto, ei ainoastaan sille kirjallisuuden haaralle, mihin ne kuuluvat, vaan koko lukevalle yleisölle -- sanalla sanoen: sinusta se on tähdellinen ajan merkki.

Voivatko romaanit ylipäänsä edistää totista sivistystä, sanan korkeimmassa ja olennaisimmassa merkityksessä, todellista uskonnollista parannusta, on ensinnäkin asia, jota kovin epäilen. "Suurin voitto, minkä perkele on saavuttanut, oli se, kun hän näki ensimmäisen romaanin tulevan painosta" -- on joku sanonut, en muista kuka. Minun täytyy alkaa tällä ankaralla lauseella perustaakseni siihen sen väitteen, että paremmat niistä, eli ne, joita tavallisesti sanotaan _hyviksi romaaneiksi_, sisältävät turmelusta ainoastaan vähäisemmän määrän -- väitteen, jota en nyt ennätä riittävästi perustella, mutta jonka totuuden kuitenkin lienet havaitseva, jos antaudut oikein selvästi ajattelemaan tarkoitustamme ihmisenä, kykenemättömyyttämme sitä täyttämään ja tietä, _ainoaa_ tietä, joka voi tehdä meidät kelvollisiksi siihen: sovituksen tietä ja Raamatussa viitoitettua autuuden järjestystä. -- "Katsot asiaa liian ankaralta kannalta!" kuulen jo sinun huudahtavan. Mutta niin ankarastihan meidän on sitä katsominen, kun on kysymys sellaisesta sivistyksestä, mitä tässä tarkoitamme. Ja kun sitä paitsi otat lukuun sen ajan ja sen halun kaiken paremman ja terveellisemmän ravinnon nauttimiseen, minkä tämä keveä ruoka -- romaaninlukeminen -- riistää, niin suostunet kai piankin tähän ankaraan väitteeseen, jota en millään muotoa tahdo peruuttaa.

Mutta palataksemme _uskonnollisiin romaaneihin_ on kysymys: voivatko _nekin_ olla vahingollisia, kun ne ilmaisevat _totista_ uskonnollista henkeä? En epäröi vastata tähän kysymykseen kuivasti vain: niin kyllä -- mikäli henki _voi_ olla tosi, olematta silti elämääantava henki. Elämääantavan en katso sen hengen olevan, joka hetkeksi herättää parempia tunteita, jopa hyviä päätöksiäkin, joka kehoittaa kieltäytymiseen, sovinnollisuuteen, ihmisrakkauteen, rakkauteen ja luottamukseen Jumalaa kohtaan y.m., mikä kaikki on itsessään hyvää ja jumalallisen lain mukaista, mutta mikä ei kuitenkaan ikinä voi kestää, niin pian kuin se -- sanalla sanoen -- ei lähde ainoasta oikeasta perustuksesta, _uskon_ perustuksesta. Elämääantava on siksi ainoastaan se henki, joka vie tähän perustukseen; joka kuolettaa koko entisen vale-elämän ja osoittaa meille, että aina siihen saakka olemme vaeltaneet turmion tiellä. Ennenkuin jyvä mätänee maassa, ei se saata kehittyä ja nousta uuteen eloon, ihanampaan eloon. -- Totisesti elämääantava ei siis se henki voi olla, joka ei samalla ole perinpohjaisesti _opettava_. Haaveksiva elämä on kaikissa tapauksissa korkeinta, mitä se saattaa herättää. Jos siis asiaan soveltuen joku romaani tahtoo esiintyä uskonnollisesti sivistävänä, täytyy sen olla täydellinen dogmatiikka, samalla kuin se on "huutavan ääni korvessa", joka lakkaamatta _häiritsee_ niiden omiatuntoja, joita sen, romaanina, oli tarkoitus _huvittaa_. -- Ja tottahan se silloin lakkaisi olemasta romaani.

Mutta, jos sinusta sekin on voitto, että ihmiset nyt alkavat enemmän suvaita uskontoa kuin ennen, että lukeva yleisö mielihyvällä vastaanottaa romaaneja, joissa esiintyy luonteita sellaisia kuin Lydian, Lindan. Mutta kysytään: miksi nämä luonteet saavat osakseen niin paljon ihailua? Juuri siksi, että niiden uskonto on niin helppo omaksua: he elävät niin häiriytymättömässä sopusoinnussa Jumalansa ja itsensä kanssa; Häntä he lähestyvät ja Hänen kanssaan he seurustelevat niinkuin isän kanssa ja jättävät tyynellä luottamuksella kohtalonsa johdon Hänen haltuunsa -- kaikki tämä tietämättämme, kuinka he siihen ovat tulleet, tai edes aavistamattamme, että mitään olennaista muutosta heissä itsessään on tämän luottamuksen, tämän turvautumisen perustuksena; sanalla sanoen: he ovat pyhimyksiä olematta ensin olleet syntisiä. -- "Minua tosin he etsivät niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on" -- Jes. 58: 2. -- Kaikki tämä sopii varsin hyvin _sivistyneille kristityillemme_, jotka eivät muusta kristillisyydestä tiedä kuin siitä, minkä heidän häilyvät tunteensa tuokioksi muodostavat ja mikä sen vuoksi on niin mukavaa kuin suinkin. Mutta pane tämä Linda, joka nyt niin suurella turvallisuudella kutsuu Jumalaansa avukseen, pane hänet lankeamaan tomuun ja tunnustamaan itsensä "vaivaiseksi, syntiseksi ihmiseksi, joka tietää ansainneensa helvetin ja iankaikkisen kadotuksen"; pane hänet musertuneen sydämen syvyydestä huutamaan anteeksiantamusta ja armoa; pane sanalla sanoen hänen rauhansa ja luottamuksensa osoittautumaan totisen kääntymisen hedelmäksi, sellaisen, miksi se Raamatussa ja kanonisissa kirjoissamme säädetään -- niin saat nähdä koko tuon ylistelijäin ja ystäväin parven paheksuen kääntyvän selin ja huudahtavan: Hän on haaveilija!

"Taas liian ankara!" arvelet kaiketi ja ajattelet jokseenkin seuraavaan tapaan: "Ne, jotka jo niin paljon ovat päässeet Jumalan sanan ja totuuden teeskentelemättömän kielen makuun, että sietävät niin voimakasta ravintoa, pysykööt muitta mutkitta Raamatussa ja raamatullisissa opetuskirjoissa; muita täytyy houkutella ja vähitellen johdattaa siihen." -- Ymmärrän, ymmärrän! Mutta _kuinka pitkälle_ luulet heidän seuraavan sinua? Niin, niin kauan kuin syötti maittaa, niin kauan kuin arx causae vielä on salassa eikä heissä itsessään asuvaa turmelusta ahdisteta. Ja mitä luulet voittaneesi tällä siten aikaansaadulla tunneuskonnolla? Sen, että heillä on yksi tuki lisää turvallisuudelleen, nimittäin tämä siten syntynyt uskonto, missä se Jumala, jota palvellaan, ei ole kukaan muu kuin heidän oma tunteellinen sydämensä. -- Pane nuo sievät pikku "Naiset" ja "Ystävykset", ja mitä kaikkia ne lienevätkin, "Hartaushetkien", [Saksasta ruotsinnettu teos: _"Andaktsstunder eller Christeliga betraktelser_ för hvar dag i året öfver de för människan viktigaste föremål". Örebro 1829-30. Ankaran arvostelun kirjasta sisältää Tidn. i andl. ämnen 1837, n:o 4-5. Arvostelijan nimimerkki on F.] "Valistettujen uskonnon" ja monien muiden nykyajan hartauskirjojen kera, pane ne kaikki, kukin omalla siveltimellään, työhön saadakseen meidän elonsoppemme oikein perin pohjin kiilloitetuiksi ja punahohtaviksi -- ja astukoon sitten esiin se, joka voi saada meidät uskomaan, että ne kaikkine näine koristeluineen, kaikkine kullanloistoineen ovat muuta ja muuna pysyvät kuin hautoina, jotka ovat täynnä kuolleitten luita!

"Musiikilla ei paranneta sairasta, eikä syntistä herätetä kohteliailla sanoilla", sen tiedämme Lutherin suusta -- ja hänen sanansa ovat kaikkina aikoina käyneet toteen. "Nousemiseksi tai lankeemukseksi" on Kristus saarnattava. Puolinainen suostuminen ja puolinainen seuraaminen ei riitä, saatikka sitten omavanhurskas turvaaminen hetkellisiin tunteisiin; ja se on kuitenkin ainoa tulos, minkä nuo niin paljon kehumasi uskonnolliset romaanit kykenevät saamaan aikaan. "Totisesti, on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla" -- Jer. 3: 23. --

Jos Stenbäck tässä kirjoituksessa olisi tarkoittanut ainoastaan mitä tavallisesti "uskonnollisilla romaaneilla" ymmärretään, noita tarkoitusperäisiä kertomuksia, joissa usein jännittäviä rakkausjuttuja on verhottu sentimentaalisen uskonnolliseen sanatulvaan, niin olisi taipuvainen myöntämään hänen pääasiassa olevan oikeassa. Mutta kirjoituksen päämääränä on tuomita kaikki romaanit järjestään: kaikki ne ovat turmiollisia, kysymys on vain turmeluksen eri määrästä. Mielipiteiden vaihdossa koetetaan päästä vastustajan kimppuun osoittamalla, kuinka hänen väitteensä vievät mahdottomuuksiin. Naiivissa suoruudessaan on Stenbäck toista mieltä olevilta riistänyt tämän keinon itse sanoessaan, että romaanin ollakseen "uskonnollisesti sivistävä" tulee "olla täydellinen dogmatiikka" (ikäänkuin dogmatiikka olisi tehokkain keino siihen!). Kuitenkaan hän ei mennyt viimeiseen johtopäätökseen, että kaikki runous (sillä mitä romaanit muuta ovat?) on hylättävää. Hän ei tehnyt sitä vielä, mutta näemme hänen jo olevan sillä tiellä, joka oli vievä hänet tuohon hänelle itselleen niin kohtalokkaaseen loppujohteeseen. Ohimennen mainittakoon, että toimitus (Runeberg) on pannut vastalauseensa Stenbäckin ajatuksia vastaan, sanoen että "vaikka toim. ei suinkaan tahdo kannattaa lähettäjän mielipiteitä, ei kuitenkaan ole katsottu voitavan kieltää hänen kirjoitukseltaan sijaa lehdessä". Meidän silmissämme on kirjoituksen pääpaino toiselta puolen siinä, että se todistaa Stenbäckin jo lopulla vuotta 1836 tulleen niin pitkälle, toiselta puolen, että se antaa meille käsityksen niistä mielipiteistä, joita hän kannatti toveriensa kanssa väitellessään. Hän oli jo sen pietismin yksipuolisuuden vallassa, joka oli ylen halukas tuomitsemaan kaikkia kulttuurimuotoja ja kaikkia ihmishengen ilmauksia, jotka eivät suorastaan tähtää ainoaan, kaikki muut syrjäyttämällä hyväksyttyyn ihmisen pyrkimyksen päämäärään.

* * * * *

Varmaa on, että Stenbäck aikaisemmin oli aikonut valmistua promotsioniin, jossa hänen ystävänsä Castrén, Ingman, Piponius y.m. saivat laakeriseppeleensä, mutta todennäköisesti esti häntä ensiksi erotus ja herätys sekä sittemmin Östringin kuolema työskentelemästä niin tyynesti ja tasaisesti kuin olisi ollut tarpeen. Hän päätti sen vuoksi lykätä tutkintonsa syyslukukauteen ja matkusti 23 p. kesäkuuta, niinkuin yliopiston kirjoihin on merkitty, "lähimmälle maaseudulle, Degeröhön", lueskellakseen rauhassa. Jo 16 p. elok. hän palasi kaupunkiin ja alkoi suorittaa toisen toisensa jälkeen niistä kahdestatoista aineesta, jotka kandidaattitutkintoon siihen aikaan kuuluivat. Tutkintojen suorittaminen sujui tasaisesti, ja vain kaksi ainetta oli jäljellä, kun hän sairastui niin kovaan hermokuumeeseen, että hän "muutamia kuukausia" häilyi elämän ja kuoleman välillä. Tästä taudista, joka niin ankarasti järkytti Stenbäckin muutenkin heikkoa terveyttä, ei ole säilynyt mitään tarkempia tietoja. Ainoastaan sen muistavat sisaret, ettei hän itse eivätkä muut enää luulleet hänen nousevan sairasvuoteeltaan. Kävi kuitenkin paremmin kuin oli luultu, ja hän kykeni vielä kevätlukukaudella lopettamaan tenttaaminsa ja suorittamaan tutkinnon. Filosofiankandidaatti-kirja, joka on dekanuksen allekirjoitusta vailla, mutta J. V. Snellmanin kontrasigneeraama, on päivätty 9 p. kesäk. 1837 ja osoittaa, että hän oli saanut korkeimman arvosanan kreikankielessä ja sitä lähimmän kirjallisuuden historiassa, yleisessä historiassa, puhe- ja runotaiteessa, filosofiassa ja fysiikassa.

Päättäen Stenbäckin esiintymisestä Helsingfors Morgonbladissa sattui hänen sairautensa joulu- ja tammikuun ajalle. Helmikuun 17 p. 1837 oli näet häneltä siinä (n:o 13) taas avuste. Se on runoelma "Kirje ystävälleni" kesältä 1834, merkitty lähetetyksi, mutta tekijän nimimerkittä. N:ossa 26 (10 p. huhtik.) on "Meri" nimimerkillä S. Onko tämä kaunis balladi, joka aiheensa vuoksi jo on mainittu ensimmäisessä luvussa, tähän aikaan kirjoitettu, on vähintäänkin epäiltävää. Runo kun ei ole uskonnollinen sisällykseltään, on se todennäköisesti syntynyt ennen herätysaikaa, mutta muodon täydellisyyteen katsoen on sen synnyntä otaksuttava niin myöhäiseksi kuin mahdollista. Tulemme siten siihen johtopäätökseen, että tämäkin runoelma luultavasti on kirjoitettu kesällä 1834. Edelleen on n:ossa 33 (5 p. toukok.) "Bachoksen kuvapatsas" Uhlandin mukaan sekä n:ossa 34 (8 p. toukok.) kolme _"Gaseelia"_: I. On taivaassa mun kaikki ystäväni, II. Oi määrää Herran armon runsauden! sekä III. Mun Vapahtajain kuolemast' on noussut.

Näiden viimeksimainittujen runoelmain outo nimi ja muoto kaipaa muutamia selittäviä sanoja. Samalla kertaa kuin Topelius [Vrt. _Strömborg_, J. L. Runeberg, III, s. 354.] on kirjoittanut päiväkirjaansa pohjalaisten lähetystön käynnistä Runebergin luona kuraattorinvaalin johdosta, on hän merkinnyt: "Runeberg ja Nervander pitävät Friedrich Rückertiä suurimpana nykyjään elävänä runoilijana." Tähän mielipiteeseen Stenbäck lienee sikäli yhtynyt, että hän kirjallisessa dialogissaan lukee Uhlandin ja Rückertin joukosta pois, sanoessaan ajan saksalaisilta runoilijoilta puuttuvan "neroa, voimaa ja alkuperäisyyttä". Edelleen todistaa hänen mielenkiintoansa Rückertiin se, että hänen jälkeenjääneissä papereissaan on arkki, jolle hän on kirjoittanut useita tämän runoilijan runoelmia, niiden joukossa muutamia "gaseeleja". Rückert näet ja hänen jälkeensä Plåten saattoivat Saksan kirjallisuuteen tämän persialaisen runomuodon, jota Stenbäck käyttää niissä runoelmissa, joille hän myöhemmin antoi nimen "Sointuja". Runomuodon omituisuus on siinä, että se loppusointu, joka päättää ensimmäisen stroofin molemmat säkeet, sitten palaa jälkimmäisessä säkeessä jokaista seuraavaa, niin ikään kaksisäkeistä stroofia -- huolimatta mikä stroofien luku on (tavallisesti 7:n ja 14:n välillä) tai minkälaisia säkeitä muuten on käytetty. Sisällykseen katsoen on gaseelimuoto paikallaan, milloin ajatus ja tunne lakkaamatta liikkuvat saman keskipisteen ympärillä. Itämaiden ja myöskin Saksan runoilijat olivat käyttäneet sitä osittain lemmenlauluihin, osittain mietiskelyrunoihin. Valitessaan sen ilmaistakseen uskonnollisia rauhan ja onnen tunteitaan raatelevan sieluntaistelun taisteltuaan Stenbäck osoitti tositaiteilijan esteettistä vaistoa, joka pettämättömästi johtaa häntä muotoon katsoen.

Ei ole mitään syytä otaksua ensimmäisiä gaseeleja syntyneiksi aikaisemmin kuin keväällä 1837. Näyttää kuin tuo niille ominainen rauhaisa mieliala olisi juuri se, jonka voi edellyttää vallinneen runoilijassa, kun hän taas alkoi virkistyä pitkän ja ankaran taudin jälkeen. Ensimmäiset ja kovimmat taistelut olivat ohitse, ja hän tunsi Jumalan suojelevan käden tukea saadessaan vähitellen terveytensä jälleen. Kuinka selvästi sen lausuu toinen gaseeli:

O rikedom i Herrans nåd och makt! Beständigt ger på mig hans öga akt.

Beständigt mig med ljusa vingepar Kringsväfvar skyddande hans englavakt.

Och Andans kraft och fridens helga ro Han själf i detta skygga hjärta lagt j.n.e.

[Oi runsautta Herran armon ja voiman! Alati hänen silmänsä minua vartioi.

Alati väikkyy ympärilläni valkeine siipineen hänen suojeleva enkelivartionsa.

Ja Hengen voiman ja rauhan pyhän levon hän itse on istuttanut tähän arkaan sydämeen j.n.e.]

Raju sydän on muuttunut "araksi", mutta myöskin hiljaiseksi ja levolliseksi. -- Ensimmäisessä gaseelissa hän muistelee ystäviään, joiden hän on nähnyt vaipuvan hautaan, mutta sen hän tekee vain riemuitakseen siitä ajatuksesta, kuinka ystävällisesti heidän tervehdyksensä on kaikuva häntä vastaan, kun suuri isä kerran hänetkin kutsuu tykönsä. Kolmas vihdoin, samalla kertaa pääsiäis- ja kevätriemulaulu, on kaunein kaikista, täynnä voittoisaa uskoa ja iloa. -- Pääasiallisesti saman mielialan kuin ensimmäisessä tapaamme kolmessa seuraavassa gaseelissa, jotka "Tidningar i andliga ämnen" sisälsi muutamia viikkoja myöhemmin (n:o 22, 16 p. kesäk.). Ensimmäinen: "Kun aamusella kuljin ohi ikkunan", on hurskas pikku laatukuva; toinen: "Miss' uskoa mä maassa löytänen?" uskovan sielun ja Jumalan välinen vuoropuhelu, ja kolmas: "Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä!" rukous Jumalan alituisesta läsnäolosta ja armosta.

Vielä helkkyi siis Stenbäckin kannel, ja samana päivänä kuin gaseelit olivat Morgonbladissa luettavina, hän lauloi runoilijan ylistykseksi:

Hvart skalden kommer, slår hans hand I strängens guld med fröjd; Han underna från diktens land Förkunnar rik och nöjd.

Då ljusnar himlen, jorden står Därunder lik en brud, Men öfver land och vatten går Den rena lyrans ljud.

[Kunne laulaja saapuu, koskettaa hänen kätensä riemuiten kielien kultaa; runon maan ihmeitä hän kuuluttaa rikkaana ja tyytyväisenä.

Silloin kirkastuu taivas, ja maa sen alla on kuin morsian, mutta yli maitten ja vetten vierii puhtaan kantelon sointu.]

Niin kuuluivat sen laulun loppusäkeet, jonka hän oli kirjoittanut Ehrströmin "Joutseneen" sepittämällä sävelellä laulettavaksi Runebergin jäähyväisjuhlassa "Sparbankenin" ravintolassa Töölönlahden rannalla. Aloite juhlan viettämiseen oli lähtenyt pohjalaisesta osakunnasta, joka kokouksessaan 29 p. huhtik. oli tehnyt siitä päätöksen, ja pohjalaisia olivat sentähden ne kaksi miestä, Aron Borg ja Lauri Stenbäck, jotka oli valittu, toinen suorasanaisesti, toinen runoksi, tulkitsemaan hetken merkitystä. Edellisen "lämpimin sanoin ja täysin sydämin" esittämää kunniavieraan maljaa seurasi laulu, joka osaltaan kohotti sydämellistä ja korkeaa isänmaallista mielialaa, joka kolmesatalukuiseen juhlajoukkoon, nuorempia yliopistonopettajia ja ylioppilaita, jätti unohtumattoman muiston. Että Stenbäck kaikesta sielustaan otti osaa tämän illan ja suviyön kaihomieliseen iloon, joka oli omiaan vakuuttamaan Runebergille, että nuorison rakkaus seurasi häntä hänen erotessaan Helsingistä ja yliopistosta asettuakseen Porvooseen, siitä voimme olla varmat, sillä huolimatta kaikesta mielipiteiden erilaisuudesta ei hän koskaan empinyt avomielisesti tunnustaa ja kunnioittaa laulajaveljensä suuruutta.