Part 10

[Kuka antaa meille jälleen ensimmäisen rauhamme, helkkyvän aamun rauhan, kun lämpöä soi meille Luojan syli, ja me kaikki suloisesti lepäsimme sen suojassa; kun kohotetuin katsein autuaina näimme kerran hänen kirkkaan valonsa kuullen enkelien kuoron, joka soi pilvissä, ja aamutähtien laulun? Kuka antaa meille jälleen aamun ajan, ensimmäisen rauhamme?]

Alkuperäinen käsikirjoitus osoittaa runon syvää liikutusta väräjävine rytmeineen kirjoitetuksi yhtä vauhtia, yhdellä ainoalla vähäpätöisellä korjauksella.

Lopuksi on tässä yhteydessä merkittävä paljoa aikaisemmin aloitettu, mutta vasta nyt päätetty runoelma, _"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä"_ (Scener ur ett sorgespel), joka huolimatta nimestään on niin valmis kuin tarkoitus on koskaan ollut. Sen aihe on sama kuin "Rudolf" katkelman; mottona sillä ovat Franzénin säkeet:

Gif akt! det helga riket är ej af denna värld; ej af dess vise funnet, ej af dess hjältar vunnet --

[Huomaa! pyhä valtakunta ei ole tästä maailmasta; ei sen viisasten löytämä, ei sen väkevien valloittama --]

ja sen muodostaa kolme kohtausta eli osaa. Ensimmäisessä, jonka nimi on "Jäähyväiset" (Afskedet), Raimar-sankari lähtiessään sotaretkelle voittaakseen mainetta ja kunniaa lausuu hyvästi morsiamelleen, Margerithalle. Ensin tämä ei tahdo häntä päästää, mutta kun sulho innostunein sanoin on kuvannut, kuinka esi-isien esimerkki ja syvät äänet hänen sisässään kehoittavat häntä menemään, kuinka hän palatessaan ylpeänä sankariteoistaan on laskeva voitokkaan kalpansa morsiamensa jalkain juureen, Margeritha itsekin kehoittaa häntä lähtemään.

Toinen osa, "Margerithan usko" (Margerithas tro), jonka runoilija itse on julkaissut Helsingfors Morgonbladissa (1836, n:o 60, 15 p. elok.), on pitkä yksinpuhelu, jossa Margeritha tunnustaa vastaanottaneensa kristinuskon. Maahan tullut munkki ("Pater" = Isä) on häntä opettanut ja kastanut hänet. Jumalan suoman armon tunnossa hän on onnellinen ja valmis kantamaan tuskaa ja ristiä, joka ehkä on hänelle määrätty.

Runoelman kolmannessa osassa, "Kirous" (Förbannelsen), esiintyy Margeritha ensin yksinään. On aamu, hän "polvistuu alttarin ääreen metsässä" ja laulaa seuraavan laulun (jossa vähän muutettuna tunnemme viimeisen kappaleen runosikermästä "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani"):

Jag är så glad, jag är så nöjd; I Herren Gud har jag min fröjd. För honom sjunger jag min sång, Och sjunger om den än en gång, Och än en gång.

Ej fruktar jag min framtidsdag; Si, af Guds englar ledes jag. Och skulle allt då väl ej gå? Och skulle då jag glad ej nå En gång min graf?

Till Herren Jesus kan jag fly, När morgonsolens strålar gry; Och vid hans fötter finner jag, Att denna dag och hvarje dag Hans nåd är ny.

Hans Ord är mig ett dagligt bröd, Det är mitt svärd, min staf, mitt stöd. Därvid förblifver jag och vet, Att det består i evighet, Fast allt förgås. --

Hvi frågar jag hur himlen är, Hvad saligheter vänta där? Jag har ju himlen i min barm, När bönen flyger fri och varm Till Herren Gud.

O, låt mig af mitt hjärtas grund Tillbedja dig hvarenda stund, Och tjäna dig och älska dig, Som allraförst har älskat mig Och älskar än.

[Olen niin iloinen, niin tyytyväinen; Herrassa Jumalassa on minun riemuni. Hänelle minä laulan lauluni, ja laulan sen vielä kerran, ja vielä kerran.

En pelkää, tulevia päiviä; katso, Jumalan enkelit minua johtavat. Eikö silloin kaikki kävisi hyvin? Ja enkö silloin kerran iloisena saavuttaisi hautaani?

Herran Jeesuksen turviin voin paeta, kun aamuauringon säteet koittavat; ja hänen jalkojensa juuressa havaitsen, että tänä päivänä ja joka päivä hänen armonsa on uusi.

Hänen sanansa on minulle jokapäiväinen leipä, se on minun miekkani, sauvani, tukeni. Siinä pysyn ja tiedän, että se säilyy iankaikkisesti, vaikka kaikki hukkuu. --

Miksi kysyn, kuinka taivaassa on, mitkä autuudet siellä odottavat? Minullahan on taivas povessani, kun rukous kohoaa vapaana ja palavana Herran Jumalan luo.

Oi, anna minun sydämeni pohjasta rukoilla sinua joka hetki, ja palvella ja rakastaa sinua, joka kaikkein ensiksi olet rakastanut minua ja vieläkin rakastat.]

Silloin tulee Raimar ja kysyy, onko totta, että Margeritha kalvaiden pappien hämärän opin vuoksi hylkää elämänsä riemun ja kunnian? Margeritha nousee polviltaan pyytäen, että hän ei katselisi niin synkästi eikä puhuisi vihassa, sillä ilolla hän tahtoo sanoa totuuden --

Icke är jag mer densamma, Prisad vare därför Herren! Som den fångna fågeln fröjdas, när den får med fria vingar sväfva sjungande mot solen, som den blinde gläds, när ljuset lyser ljufligt i hans öga, si, så fröjdas ock mitt hjärta, gläder sig i Gud min ande; ty Han har mig fört ur dödens djupa, dystra dal till lifvet.

[En ole enää sama, ylistys Herralle siitä! Niinkuin vangittu lintu riemuitsee, kun se vapain siivin saa liitää laulaen kohti aurinkoa, niinkuin sokea iloitsee, kun valo suloisesti loistaa hänen silmäänsä, katso, niin minunkin sydämeni riemuitsee, niin iloitsee minun henkeni Jumalassa; sillä Hän on johtanut minut kuolon syvästä, synkästä laaksosta elämään.]

Jumala on lahjoittanut hänelle autuuden toivon, ja entinen elämä on nyt kuin kolkko yö hänen takanaan, täynnä vaikerrusta, kurjuutta ja syntiä! Hän ei tahdo irtautua Kristuksen sylistä, vaan rukoilla armoa itselleen, hänelle ja kaikille. Raimarin silmissä Kristuksen papit taas ovat rosvoja, jotka ovat vieneet häneltä hänen morsiamensa; rakastetun silmäin täytyy jälleen avautua näkemään päivän valoa ja maan riemua.

Icke kan du stå förskjuten, ensam i den vida världen; icke kan du mörk och dyster lefva så det långa lifvet. Nej, kom åter Margeritha, älskade i mina armar!

[Et voi seisoa hylättynä, yksin avarassa maailmassa; et voi noin synkkänä ja kolkkona elää pitkää elämääsi. Ei, tule Margeritha, rakastettu, jälleen syliini!]

Mutta neito vastaa:

Är jag ensam, när jag eger med mig Gud och alla englar? Är jag mörk och dyster, Raimar, när jag känner i mitt hjärta evighetens frid och glädje?

[Olenko yksin, kun minun kerallani on Jumala ja kaikki enkelit? Olenko synkkä ja kolkko, Raimar, kun tunnen sydämessäni iäisyyden rauhan ja ilon?]

Mitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi hänelle uskallusta ja voittoa:

I mitt hjärtas djup jag känner, att jag kan bestå till ändan och en stund för lifvets krona lida jordens vedermöda. Vill den arma själen svikta, när med giftig tunga världen sjunger om sin lust och glädje, si, så eger jag en trogen vän, som kan mig väl bevara. Till Hans kors jag vill mig smyga och för Hans försonings fullhet bedja om Hans Andas bistånd. -- --

[Sydämeni syvyydessä tunnen, että voin kestää loppuun asti ja kärsiä hetken maan vastuksia elämän kruunun saadakseni. Jos sielu raukka on horjumaisillaan, kun maailma myrkkykielin laulaa hekkumataan ja iloaan, katso, minulla on uskollinen ystävä, joka voi minut hyvin varjella. Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä ja Hänen sovituksensa runsauden edessä rukoilla Hänen Henkensä apua. -- --]

Vielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä, mutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt sydämestään rakkauttansa, "suloista, syntistä unelmaa", hän kuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi, ja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä hetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.

Stenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän julkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" -- muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään ajan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy kieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää mielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan kappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö hopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien maailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien heimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle runoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn naiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan ajalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee vielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa ehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa. Kolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut meille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden, ja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun sitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi unohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin ajalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen tällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta kahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti ovat aikaisemmin kirjoitetut, hän lisäsi nyt loppukohtauksen, jossa varsinkin Margerithan tunnustus Kalmarille sekä sisällykseltään että muodoltaan vastaa runoilijan kehitystä. Siinä lausuttu usko ja luottamus on kuitenkin valoisaa ja "evankelisen rakkaudellista", se tuntuu enemmän runoilijan ensimmäisen uskonnollisen innostuksen voimakkaalta uudistukselta kuin muistuttaa pietismistä, ja tämän nojalla mielestämme näissä "Kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" on ilmaus herätyksen ensi kaudesta Stenbäckissä.

Kuten edellä on mainittu, oli pohjalaisella osakunnalla lukukausijuhlissaan tapana jakaa kirjallisia palkintoja jonkun sopivan kirjan muodossa. Syyslukukaudella 1835 päätettiin, Snellmanin ehdotuksesta, käyttää rahapalkintoja ja säädettiin, että oli asetettava kaksi palkintoa, ensimmäinen kuuden ja toinen kolmen tukaatin suuruinen vuosittain kilpailua varten. Ensimmäistä kilpailua varten Stenbäck kirjoitti puhtaaksi kappaleen "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä", joka vielä on tallella. Maaliskuun 2 p. 1836 julistettiin palkintolautakunnan lausunto, joka oli Runebergin kirjoittama. Siinä sanotaan runoelmasta, että sen "varsinkaan draamalliselta näkökannalta arvosteltuna" ei oltu katsottu täysin vastaavan lautakunnan vaatimuksia palkinnon saamista varten, "vaikka muutamien yksityisten kohtien ansiot, varsinkin puhtaasti lyyrilliset, olivat tulleet tunnustetuiksi". Sitävastoin annettiin toinen palkinto ylioppilas Sandbäckille, jolla oli kilpailussa runomittainen käännös eräästä Sofokleen Antigonen näytöksestä. Ensimmäistä palkintoa ei siis tällä kertaa laisinkaan jaettu, ja Stenbäck sai käsikirjoituksensa takaisin nimilippua avaamatta. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Runeberg sekä käsialasta että sisällyksestä tiesi kuka tekijä oli, ja sen vuoksi on otaksuttavaa, että Stenbäck hänen kehoituksestaan julkaisi "Margerithan uskon" Helsingfors Morgonbladissa.

* * * * *

Seurattuamme Stenbäckin vaiheita siihen käännekohtaan hänen elämässään, josta tässä olemme puhuneet, täytyy meidän hetkeksi jättää hänet näkyvistä luodaksemme opastavan silmäyksen siihen uskonnolliseen liikkeeseen, joka tähän aikaan parhaillaan levisi maassamme ja jonka ilmauksia oli se muutos, mikä kesällä 1835 tapahtui Vöyrin pappilan nuorisossa, samoinkuin tuhannet muut.

Se herännäisyys, joka tunnettuna (kuten Stenbäck kerran sanoo) "säädyttömällä puoluenimellä" _pietismi_, kohosi korkeimmilleen 30- ja 40-luvulla, johti -- kirkkohistoriallisesti katsoen -- sukujuurensa siitä Spenerin, Francken y.m. etevien miesten edustamasta pietismistä, joka sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin oli syntynyt Saksassa luonnollisena vastavaikutuksena silloiselle kuolleelle puhdasoppisuudelle. Alkuperäinen pietismi oli levinnyt kaikkiin protestanttisiin maihin, ja sen pyrintö tehdä kristinoppi eläväksi ihmisten sydämissä oli siitä pitäen pysynyt eleillä kautta aikain. Mutta samalla aikaa myöskin se kylmä ja ulkopuolinen käsitys Kristuksen opista, jota ortodoksia oli edustanut, ei ainoastaan ollut siirtynyt polvesta polveen, vaan lisäksi ratsionalismin ja vihdoin n.s. spekulatiivisen teologian vaikutuksen alaisena lakkaamatta voimistunut ja levinnyt. Meidän maassamme olivat 18:nnella vuosisadalla yksityiset papit (Johan Wegelius, Abraham Achrenius y.m.) tulleet tunnetuiksi pietisteinä ja myöskin kansan seassa aikaansaamillaan herätyksillä saaneet kimppuunsa kirkolliset auktoriteetit, mutta 19:nnen vuosisadan alusta alkaen esiintyi pietismi pääasiallisesti puhtaastaan kansanomaisena liikkeenä, siten että yksinkertaiset rahvaanmiehet nousivat opettamaan ja ohjaamaan vertaisiaan.

Tätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä aamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan. Voltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se ei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa uusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut lukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin ihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä, ja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli kuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä tullut yleiseksi ylemmissä luokissa. "Epäuskon voima", sanoo Z. Topelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok -- anmärkningar och rättelser. Porvoo 1876.] "oli niin yleisesti levinnyt, että kaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä sen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun kuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon alueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve oli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä onnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset katsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen kautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon sellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään sijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten onttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet silmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia kristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä." Eivätpä edes itse papeissa "ajanhengen" vaikutukset olleet vähimmän ilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena ylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista tai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia. Elämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä juomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta, ei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi sellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo eräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan ruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut käyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa onnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa "sellaisella tavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan" -- jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana kesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen asianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä lohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve ei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut ylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja eikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää uskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille edes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä kasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen kun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne, joiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää juomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja silloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle ulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli paikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja, vaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä eri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä heidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta ristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen ei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan myöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike, joka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski pohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys itsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.

Täten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja välttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille uskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on tehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet, sillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä oma omituinen luonteensa.

Mainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin panivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6 p:ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O. W. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.

"Se herätys", kirjoittaa hän, "joka kulkee yli maan, on saanut alkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla ja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat uskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti häneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen viisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä tyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien johtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia epäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai täyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme ainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta armon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja tyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt esim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat sisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella säilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon, niin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja lyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja hienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme. Kuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme kai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas ja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen etevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella koko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin kaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä, tavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä puhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan välikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut tai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo voimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut kaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa, eikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta, mutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja he kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän saa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä käynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin hänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta hengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä Jumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa taistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja valppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita valistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka kukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina, sillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat syvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät hereille -- musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin monta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa vedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään ja tukehtuisi."

Paavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin kuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt silloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa kohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa kulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä Jaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa perusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa myöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin 40:nteen ikävuoteensa saakka, hän eli -- oikeana Runebergin Paavon esikuvana -- vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa "pettuvapriikillaan", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa hallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa hän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa muuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt edemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän ei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena lähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut aikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään asetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut, oppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.

Kun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan pysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän vaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä nimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon Akiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]