Chapter 2

Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti hän, viitaten tämän talolle päin:

-- "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala puhu, Hän tuomitsee!'"

Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti pois.

Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli pormestarin korvaan:

"Ja kun mun kuoli vaimoni, Hän pantihin oljillen. Mun itkeä pitäis kyllä, Mut olenkin iloinen".

Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia. Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla, mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen -- tuohon suntion runoon.

-- "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun, vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa. Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".

Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:

"Ja kun mun kuoli vaimoni, Hän pantihin oljillen. Mun itkeä pitäis kyllä, Mut olenkin iloinen!"

KOLMAS LUKU.

Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä. Kerstin salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta jääneet huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eikä rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.

Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.

-- "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä Goar lakkinsa. -- Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä siedä; varsinkaan naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä. Usein luulee menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta, jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen".

Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:

-- "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain. Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin talolle".

Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata, mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli. Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:

-- "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet hyljännyt?"

-- "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee säikähtyä, jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".

Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän morsiotaan ja sanoi:

-- "Oikeassa olet, tyttöseni! Sinä herttainen tyttöni! Vaan kuitenkin on tämä meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme. Lurjus, näet, sietää kaikkea muuta, vaan ei sitä, että joku toinen uskaltaa olla häntä parempi".

-- "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti kohotti hän raskaan vasaransa ja alkoi jälleen iloisesti työtään. Pian laski hän sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja kuiskasi: "Vaan minä unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Löhnberg'in pormestari".

-- "Raati-herrat, jotka eivät suotta vallan valtikkata kanna, ovat käyneet kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen, varsinkin sittenkuin Driedorf'in kylä paloi", puheli Konrad. "Tuli varhaisena aamuhetkenä leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi pitkin olkikattoja, niin että ihmiset töin tuskin pelastuivat aukkojen kautta, joita heidän täytyi tehdä muuriin, koska tuli jo oli tukkinut molemmat portit ennenkuin sitä kukaan aavistikaan".

Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa elämää, joka loistaen ja säihkyen itseään kulutti. Hänen kasvoillensa heiastuva punainen hohde näkyi niitä synkistyttävän.

-- "Katso, katso tyttö!" huusi äkkiä seppä. "Savuahan tuolta orsista tupruaa! Mistä tulee tämä paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole tullut".

Kersti ensi säikäyksessä kiljahti kovasti -- pääsihän tyttö parassa hetkiseksi naisluonne vallalle -- vaan heti rohkaisi hän jälleen mielensä.

-- "Hiljaa, Konrad! Annas tänne vesisanko! Meidän täytyy tukahuttaa se, ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mitään melua nousisi!"

Vaan myöhäistä jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle näki Konrad koko katon-harjan olevan ilmi tulessa.

-- "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi hän epätoivossa. "Kattoa ei ole ainakaan meidän hiilet voineet sytyttää!"

Kylän asukkaat, jotka kiireisenä suviaikana jo varhain alkoivat ulkotöitään, olivat jo huomanneet tulen. Sieltä täältä tulla lynkytti yksi ja toinen pajalle, laski kätensä selän taakse ja katseli niin valkeata. Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin jokapäiväinen leipä, eikä kukaan paitsi omistaja välittäneet yksinäisen asunnon palamisesta. Ei ollut vettäkään lähellä pajaa. Alempana, vähän matkan päässä lähellä leivintupaa, oli tosin iso lätäkkö, vaan senkin oli pouta puoleksi kuivannut. Läheisellä vipukaivolla taas ei ollut kuin yksi sanko. Konrad katseli kuni horroksissa tätä näkyä. Hän toipui vasta silloin kun näki pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle, nahkavyössä raskas miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja hänen takanaan läähättivät raastuvan palvelijat ja yövartijat, neljä, vanhoilla peitsillä ja pertuskoilla varustettua, miestä.

Pormestari ratsasti aivan lähelle Konrad'ia ja kiljasi äreästi ja ankarasti:

-- "Sinä olet sytyttänyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi määrään sinut tyrmään. Tulta et ole koettanut sammuttaa etkä myöskään apua huutanut, ja siitä tulee sinun vetää viisi guldenia sakkoa".

Sitten kääntyi hän joutilaana töllistelevään kansaan ja ajoi miekan lappeella heidät yhteen joukkoon, jonka jälkeen vartijat peitsineen saivat heiltä pian kädet ulos housuintaskuista ja pakottivat heidät ryhtymään tulen sammuttamiseen. Kaksi väkevätä miestä nousi tikapuille ja vetivät keksillä alas palavia katto-hirsiä. Miehet ja vaimot muodostivat kohta kaksi riviä vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle. Toinen rivi aina kuljetti täydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas tyhjät pajasta takaisin kaivolle, uudestaan täytettäviksi.

Peitsimiehet sillä välin vangitsivat seppää, juuri kuin liekki kirkkaimpana leimusi hänen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat pudota maahan.

Silloin tunkeutui eräs mies joukosta esiin ja huusi:

-- "Ettekö toki huomaa, että tuli on saartanut pajaan naisen?"

-- "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi häntä semmoinen ankara tuli ja tukehduttava savu, että hän puolipyörtyneenä hoiperteli taaksepäin ja vaipui maahan.

Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettyneinä, peloittava äänettömyys ja hiljaisuus vallitsi äsken niin vilkkaasti toimiskelevassa joukossa. Muutama silmänräpäys vielä, niin nuo hehkuvat muurit ja hirret syöksyvät alas ja nuori elämä haudataan, kuin jäykän väärä-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkaläjään. Ei kenkään uskaltanut enää jäsentäkään liikuttaa, vaan hengitystään pidättäen seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa.

Silloin astui yht'äkkiä mies palavasta pajasta, -- kukaan ei ollut huomannut hänen sinne menneen, ja moni väitti kiven kovaan, että liekki hänen edeltään väistyi molemmille puolille kuin portin puoliskot. Käsivarsillaan kantoi hän suntion tytärtä. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi muuttui ympärillä olijain tuskallinen odotus.

Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytön hänen isänsä jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin, kääntyivät he kaikki pelolla poispäin.

-- "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.

Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.

Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli pelastaja jo kadonnut.

-- "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun tyttäresi tulesta!"

Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.

-- "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole sitä. Hän on -- -- -- -- Näinhän selvästi ettei savu häntä vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän käsivarsillaan kantoi tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sillä tuli on sen kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi lapseni, kyllä on isäsi vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet Braunfels'in linnan ja tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan, ponnistelin minä kolmen kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä paksuinta savua, kunnes vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää? Vaikka parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän, missä hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy, missä kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä rutto uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin jos pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle heittäisi luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin oikea mies -- ei ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan jäsenissä, ja vaikka se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin korkealla äänellä: Jumala siunatkoon häntä!"

NELJÄS LUKU.

Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore vihannoiva nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla, uhkeilla puillaan.

Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon. Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon kuolleen kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli pilvetön, ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.

Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty, että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat kantajat olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä, niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla, pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.

Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia, kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa koiraa, jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja hautausmailta etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat irvessä. Vaan näiden ystävällisesti lähestyessä, pakenivat koirat kuin metsäelävät, sillä elävän olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi käynyt.

Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi:

-- "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä. On niitä Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin, vaan en ole vielä ketään tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin teillä. Ruttotautisten majoihin te pistäytte kuin kapakkaan, hirsipuun alla mellastatte te kuin minkä ilo-riuvun ympärillä, ja milloin te tahdotte oikeen raitista ilmaa hengittää, niin lähdette hautausmaalle ja toimittelette siellä arvoisata haudankaivajan virkaa".

-- "Sanokaa mieluummin: löytyy kaikenlaisia sotamiehiä", vastasi kalpea vieras. "Löytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa, omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryöstävät ja hävittävät. Minä taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella. Jos kerran käsitätte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi rientää taisteluun, miksi ette sitten käsittäisi, että Herran sotilas hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen läpi, pelastaakseen siellä täällä jonkun sielun saatanan verkosta?"

Suntio kuunteli äänetönnä, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itseään, kuin aikoisi hän lukea rukouksen, mutta suntio huusi käskevällä äänellä:

-- "Seis ystäväni! Siunauksen lausun minä!"

Sitten ryhtyivät he nopeasti täyttämään hautaa, ikäänkuin pelkäisivät he pitemmältä viipyä hautausmaalla. Suntio höpisi joka lapionheitolta:

-- "Kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät!"

Kun hänen toverinsa kysyi, mitä tämä lauselma merkitsee, ei suntio ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yhä työtään. Hetkisen kuluttua vastasi hän, katsomatta ylös:

-- "Jokainen lapiollinen multaa, minkä minä tälle haudalle viskaan, on putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyvälle Kaisa rouvalle olkoot kepeät mullat. Katsokaas, sillä välin kuin minä, yksin koko Löhnberg'istä, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon, häpäisee pormestari lastani ja saattaa hänet perikatoon".

-- "Miksikäs teette siis tätä vaarallista rakkauden työtä?"

-- "Miksi?" huudahti Paavo katsahtaen vihaisesti kysyjään. "Olihan Kaisa rouva sukulaiseni? Antaisinko minä jonkun omaisistani jäädä hautaamatta? Ja eikös hän ollut hyvä, kelpo rouva, jota omin käsin hautaisin, vaikk'ei orpananikaan olisi? Ja eikös minun tule tehdä Kerstilleni mieliksi, hänen, joka hoiti tätiään hänen viimeisillä hetkillään, ja joka nyt laupeutensa tähden saa kärsiä? Mutta ... kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät".

-- "No katsokaas, suntio", puhui nyt vieras. "Koska itse tuommoisten syitten tähden tulette tänne hautausmaalle raitista ilmaa hengittämään, miksi siis ihmettelette, että minä paljoa vaikuttavampain syitten vuoksi sitä teen?"

Suntio nojasi lapioonsa, kuin olisi häneltä voimat lopussa, ja katsoi kauan aikaa surullisesti puoleksi täytettyyn hautaan. Viimein heltyi hänen sydämmensä, ja hän alkoi toverillensa kertoa, mikä hänen mieltään koko aamun oli painanut, niin ettei tahtonut jaksaa sanaakaan virkkaa, vaan olisi mieluummin itkuun hyrähtänyt.

Pormestari oli otattanut Kerstinkin vangiksi. Hopeiset rannerenkaat, jotka hänellä on nähty, saattoi käyttää syynä varkeeksi syyttämiseen.

-- "Tästä voivat jos jotakin melua nostaa", sanoi suntio, "sillä tapauksia on nähty, jolloin pirulliset ämmät, joiden on ollut määrä hoitaa rutto-sairaita, ovat tukkineet heidän kurkkunsa kanervilla etteivät voineet huutaa apua, vaan tukehtuivat. Sillä välin ovat nuo kirotut ämmät varastaneet kaikki, mitä talossa oli".

-- "Luuletteko siis, että pormestari todella aikoo syyttää Kerstiä semmoisesta ilkityöstä?"

-- "Niin pitkälle ei hän toki menne, mutta kiusata, ahdistaa ja sortaa tahtoo hän meitä kaikkia, minua, Kerstiä ja seppää, eikä hän lopeta ennenkuin saa meidät Löhnberg'istä karkoitetuiksi. Tiedättehän tekin, miten nuo suuret herrat ja heidän virkamiehensä ja palvelijansa menettelevät näinä surkeina aikoina. Kaikkialla käyvät he kiskovien ja ryöstävien sotamiesten puolelle, ja senpä tähden eivät voi kärsiä, että joku järkevä, rehellinen ihminen syrjästä katselee heidän menetystään. Paitsi meitä kolmea ovat kaikki viisaat ihmiset Löhnberg'issä kuolleet ja sorretut, jäljellä on vaan joukko pässinpäitä. Konna ei saata kärsiä, että hänen lähimmäisensä on parempi häntä, ja Kerstin jyrkät vastaukset ukkopahuksen lemmen liverryksiin ovat kiihoittaneet hänen vihansa ylimmilleen. Sanalla sanoen: toisen tai toisen on lähteminen kylästä, meidän tai pormestarin! Mutta sen sanon, ja se on tapahtuva: siitä päivästä saakka, jolloin minä tälle haudalle multaa heitin, ei ole pormestarilla enää ilon eikä levon hetkeä oleva!"

-- "Nyt puhutte syntiä, Paavo!" virkkoi vieras. "Kuinka olette te tietävinänne, mitä Jumala on tämän miehen kohtaloksi määrännyt?"

Silloin korotti vanha suntio äänensä mahtavaksi, ja asettaessaan viimeistä turvetta kummulle puhui hän:

-- "Monenlaisia tietoja löytyy! Minä olen oppimaton mies, ja tietoja semmoisia kuin teillä ei minulla ole. Mutta löytyy toisenlaisiakin tietoja. Tietoja, joita ihminen salaisesti yöllä saapi, niin kuin nurmi kastetta; tietoja, joita voi löytää joka olennosta, kukasta, ruohosta puusta, eläimistä ja myös ihmisistä, mutta selvemmin ja paremmin oppimattomista kuin oppineista. Tämä tieto se on, joka käskee lehmuksen ja pajun lehdet Wiituksen päivänä kääntymään, ennestukseksi siitä, että aurinko, muutaman päivän perästä korkeimmalle päästyään, on kääntyvä. Tämä tieto se on, joka tekee veden Glonach'in ihmelähtehessä rauhan aikana virvoittavaksi kuin hyvä viini, vaan sodan uhatessa veriseksi ja sameaksi. Tämä tieto se käskee auringon pääsiäisiltana tanssimaan, ja se tanssii aina -- sen sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teillä näin -- julianisen kalenterin ilmoittamana pääsiäispäivänä eikä gregorianisen. Kukkuuhan käkikin käheällä äänellä, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja ennustaahan se kallista aikaa, jos Juhannuksen jälkeen kukkuu. Koira ulvoo uikuttaen siellä, missä piakkoin joku kuolee. Entäs tarhapöllö? Viikkokausia istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: Käy pois! Käy pois! kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vetänyt. Aavistihan sekin, missä ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi ei ihmiset siis samalla tavalla voisi ennustaa?"

-- "Pistää toisinaan vanhakin kana päänsä aidan rakoon! Oletteko varma siitä, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne turmelukseksi? Eläimet ja kasvit antakoot meille himmeitä merkkejä, vaan ihminen älköön rohjetko sanoa tietävänsä enempää kuin mitä Jumala kirkon ja selvän, tavallisen ymmärryksen kautta on ilmoittanut".

Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi:

-- "Älkää pitäkö minua loitsijana, ilvehtijänä tai narrina. Mitä en vielä ole kellenkään ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista vuotta sitten olin kipeänä kuoleman kielissä. Silloin oli surkeata talossani. Ajatelkaas vaimoani ja pieniä lapsiani! Minä tiesin hyvin, ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi houreistani selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menkää tuonne ylös kamariin ja rukoilkaa isänne parantumista, sillä nyt on kohta jo kaikki toivo mennyt. Vaan missä ei enää itkut ja valitukset auta, siellä on pienen lapsen rukous usein vielä auttanut, sillä viattoman pienosen huokausta ei hyvä Jumala henno vastustaa. Nämät sanat kuulin minä, tiesin nyt, miten laitani oli ja ajattelin: nyt täytyy minun siis kuolla. Silloin tuntui minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, että minun nyt jo pitäisi täältä lähteä ja jättää vaimoni ja lapseni niin turvattomiksi tänne. Minä rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle merkkiä, enkä toki vielä jonkun aikaa saisi elää, ja vaivuin taas uudestaan tainnoksiin. Kun jälleen tulin tuntoihin, kuulin äänen, -- vaikka en ketään nähnyt -- joka selvillä sanoilla mulle lausui: 'Seitsemänkymmentä viisi vuotta pitää sinun elämän; sitten on aika lähtöä valmistaa!' Niin on ennustettu, ja niin on tapahtuva. Siitä hetkestä kirkastui sisällinen näköni. Minä luin ahkerammin kuin ennen raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sekä tähtikirjoja huoneeseni, ja minua ruvettiin nimittämään profetaksi".

-- "Uskovatko ihmiset teidän ennustuksianne?"

-- "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpeällä varmuudella.

-- "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?"

Profeta hämmästyi.

-- "Minä tosin monasti epäilen itseäni, -- sen sanon teille, ainoastaan teille -- mutta, uskokaa minua, ennustus oman elämäni pituudesta, se on minussa niin varma, että vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siitä hetkestä saakka en enää pelkää kuolemata. Viidennelle kahdeksatta kääntyissäni kenties taas alan sitä kammota. Sodan sekä ruton raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikkiä. Ja kun ihmiset näkevät jonkun niin luottavan itseensä, niin hekin luottavat häneen. -- Mutta minusta näyttää kuin olisi teillekin samallainen ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelkää kuolemaa. Senpä vuoksi ihmiset luulevatkin, katsokaas, teitä vähintäin kummitukseksi tahi rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten paljoa korkeammalla te olette tätä teitä kansaa ymmärryksen ja voiman puolesta, eikö teissä silloin joskus nouse halua ruveta heille ennustamaan?"

-- "Minä en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Minä julistan vaan, mitä kaikille on ilmoitettu, enkä mitään salaisia asioita, jotka vaan minulle olisivat tiettyjä. Mutta niin himmentynyt on muisto tästä ilmoituksesta, että saarnaajatakin jo pidetään nykyaikana profetana".

Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä lain lyhyeen lukenut.

Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan vartioitsemana -- Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion. Tämä oli helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla, joka ei vielä ollut kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun ripustaa, annettiin tällä tavoin, rikoksen julkirummuttamalla, ensimäinen varoitus ja neuvo lähtemään paikkakuunasta pois.