Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

LAUPEUDEN TYÖT

Kirj.

W. H. Riehl

Suomensi Katri S.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Nuori Konrad-seppä seisoi alasimensa ääressä. "Joudu, sälli, joudu, pidä tahtia!" huusi hän nauraen ja heilutti kepeästi ja vapaasti aimo vasaratansa niin että säkenet sinkoelivat hänen ympärillään, valaisten hämäräisen pajan.

Sälliltä ei työ niin nopeasti sujunut, sillä hänellä oli yllään liivit ja hame -- hän oli reipas talonpoikainen tyttö. Mutta eipä hänkään vasaratansa huonosti käyttänyt. Jäntevyyttä ei puuttunut neidon ruskeasta käsivarresta, vaikka se myös samalla oli pyöreä ja hienojuonteinen.

Kun hetkisen olivat reippaasti kalkutelleet, laski seppä vasaransa alasimelle, nojausi vasemmalla kyynäspäällään sen varteen ja ojensi oikean käsivartensa tytön puoleen, suuteli häntä ja -- jälleen jatkettiin innolla työntekoa.

Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko puhella.

-- "Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet näillä seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista, nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!"

-- "Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi".

Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heidän varsinainen pappinsa, jota sekä ystävät että viholliset useamman kerran olivat ryöstäneet ja pahoin pidelleet, oli nimittäin sieltä paennut Hessenin maahan. Pormestari sen sijaan oli, paha kyllä, jäänyt paikoilleen. Näinä yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan, täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli sairaita, lohdutteli surevia -- hän oli todellakin nykyjään oikea pappi kylässä. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heitä viisaisin toimiin aina kun tuli uusia sotaväen majoituksia, uusia ryöstöjä, uusia rehuja muona-tilauksia sekä elukoille että upseereille, uusia rahankiskomisia väliin suurta herraa, väliin suurta lurjusta varten. Tämmöisissä tilaisuuksissa oli nimittäin pormestarilla tapana karata kotoaan ja palata vasta, kun myrsky jälleen oli laannut.

-- "Tiedäs, Kersti, kun vasarani reipas pauke korvaani kajahtelee näin: kilkis kalkis, kilkis kalkis, niin tuntuu minusta usein kuin kuulisin kavioin kopinan ja kiitäisin ratsuni selässä, tuulen nopeudella pitkin maita maailmoita, sotamiehenä, Kersti; sillä kaikki tähän aikaan petetään ja ketetään, sotamies se yksin herrana elää. Jok' ainoasta sotamiehestä on tullut kuningas, ja siksi he aina kaikki ovat niin röyhkeitä seppää kohtaan, kun tahtovat hevosiaan kengitetyiksi. Selkään ei kuitenkaan uskaltanut mua antaa ei Ruotsalainen eikä Keisarilainenkaan, vaikka jok'ainoa seppä ympäristössä kumminkin kerran kuukaudessa saa löylyä. Mennään, kultaseni, mekin sotaväkeen, mennään!"

-- "Eihän toki", vastasi Kersti, muuttuen vähän totisemmaksi, "silloinhan viimeisetkin miehet läksisi kylästä, eikä täällä enää olisi pormestaria eikä pappia, seurakuntaa edes vähän koossa pitämässä!"

Tämä oli Löhnbergin kylä Lahnjoen varrella Nassau-Katzenellenbogen'in kreivikunnassa. Ennen sodan syttymistä asui sen muurien suojassa kuusikymmentä perhettä, -- Löhnbergin kylällä olikin kaupungin oikeudet -- mutta kuudestakymmenestä tulisijasta savusi nyt ainoastaan kymmenen. Eräällä kukkulalla, kaupungin muurien edustalla on paja. Tässä kohdin alkaa vuoristo yhä enemmin supistaa laaksoa. Vastapäätä pajan laskee metsäinen vuorenrinne melkeen kohtisuoraan alas hiljaiseen, tummanviheriäiseen, kaislain kaareltamaan lampeen. Oikealla näkyy kalliolla raunioita linnasta, jonka Yrjö kreivi, Dillenburg'in herra, vähäistä ennen sotaa oli uudesti rakennuttanut.

Älkää ylenkatsoko tätä seutua, tämän kylän jylhää kauneutta, tätä köyhää rehellistä kansaa. Astukaa pajan ovelta muutama askele eteenpäin, niin näette vasemmalla ihanan nurmisen laakson. Sen pohjoispäässä kasvaa vuorenrinteellä kuuluisat Löhnberg'in viinirypäleet. Löhnberg'in punainen viini olikin ennen aikaan yhtä kuuluisaa kuin sen naapurikin ja orpana Runkel'in viini. Kerrotaanpa, että noin toista sataa vuotta sitten eräs Braunfels'in kreivi kerran kestitsi Wetzlar'in valtiokammari-oikeuden herroja viinillä, jota hän itse, eräänä erittäin poutaisena kesänä, oli kasvattanut Löhnberg'issä. Ja kun hän aterian jälkeen pyysi vieraitansa arvaamaan, mitä viiniä he olivat juoneet, arvelivat he sen olleen kalliinta burgundia. Aikakirjat eivät kumminkaan mainitse, kumpiko tämän tuomioon aiheen antoi: Löhnberg'inkö viinin hyvä maku, vaiko valtiokammari-herrain huono maku.

Vaan jos näissä laaksoissa oli kelpo viiniä, niin olipa niissä kelpo ihmisiäkin, ja siinäpä tämän jutelman aine.

Oli varhainen suviaamu -- kello lienee ollut noin kolme -- kun nämät molemmat jo niin uutterasti takoa kalkuttivat pajassansa. Jollei Kersti, sepän morsian, olisi sulhollensa sitä rakkauden työtä osoittanut, että rupesi hänelle sälliksi, niin olisi Konradin ahjo varmaankin jäännyt kylmille; sillä ylt'ympärillä ei löytynyt ainoatakaan miehistä miestä, joka olisi käsityöhön joutunut.

Sekä sota että sen sukulainen rutto raivosivat maassa. Kokonaiset kylät kuolivat pois; ahkerimmatkin kädet halvautuivat ja pitivät huolta ainoastaan tarpeellisimmasta. Epätoivo valloitti nääntyvän kansan, ja näitten protestanttisten kyläin asukkaat kyselivät toisiltaan, oliko armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska hän näin hävitti koko maata. --

Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen sääliväisyyden, oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin nimittäin Jumalan käden kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi syntiseksi, jonka ylitse Herra oli miekkansa langettanut, ja semmoiselle tuskin kunniallista hautaustakaan suotiin. Ruttoon sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa nääntyä, sillä auttaa semmoista -- niin arveltiin -- oli yhtä paha kuin päästää varasta hirsipuusta. Kolme viikkoa sitten oli vielä Konradinkin täytynyt tikapuilla yksin kantaa kuollutta isäänsä talosta, kosk'eivät seurakuntalaiset hänelle paaria lainanneet.

Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, että näinäkin kamalina kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sillä ne jotka ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisenä päivänä Kristuksessa ylösnousevat yhtähyvin kuin muutkin. Siis ei heitä kuolinhetkelläkään pidä ilman avutta jättää, eikä yöllä kuopata kuin koiria.

Silloin moni huomasi itsekkäisyytensä, jonka oli taika-uskon verhoon käärinyt, huomasi sen ja rupesi jälleen noita hyljättyjä sairaita auttamaan.

Tämmöisinä aikoina lähestyivät ihmiset toisiansa entistä enemmän. Syntyperän suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka yleisen hädän aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden rajoja. Niinpä seppä ja hänen morsiamensakin elelivät puhdasta ja siveellistä elämää, vaikka olivat yksinäisinä melkeen kuin autiolla saarella. Heidän toimensa ja työnsä määrääjänä ei nyt ollut ihmispelko, vaan suurempi Jumalan läsnäolo.

-- "Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien vasaransa alasimelle.

-- "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän: 'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä ole'".

-- "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria. Olethan, Konrad, ollut liiaksikin hyväntahtoinen, kun minun tähteni uskalsit ennen aamukellon soittoa sytyttää ahjosi, etkä vaadi minua ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja missä minä silloin oleskelen. Siitä sinun oikean rohkeutesi tunnenkin".

Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "Äsken kujaa myöten tänne pajalle hiipiessäni, kurkisti raastuvan palvelija akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari tosin ei vielä ole näkevinäänkään, että te laittomaan aikaan takoa taputtelette, mutta kun hän vaan kerran ottaa nähdäkseen, niin kyllä te pian putkaan pääsette!"

Oli nimittäin jo vanhoista ajoista voimassa sääntö semmoinen, ettei seppä saanut virittää tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello neljä. Sen kautta nimittäin, että sepät varhain aamulla asukkaitten nukkuessa takoivat, oli kylissä usein ilmautunut tulipaloja, joita oli melkein mahdoton estää, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla katetut. Tähän liian varhaiseen työn alkamiseen, jo kello yhdeltä, olikin oikeastaan syynä vaan se, että niin mestarien kuin sällienkin teki mieli iltapuolet laiskotella kapakassa.

Vaan mikäpä arvo olikaan nykyaikana tämmöisellä säännöllä, jolloin ei järjestystä ollut olemassakaan, jolloin omaisuus oli suojatonna, jolloin kulovalkeat ehtivät kylille saakka, ympäröivät niitä, jopa monasti polttivat poroksikin!

Konrad vastasikin senvuoksi huolettomasti: "Nykyaikoina, jolloin kylässä vähintäänkin kerran päivässä palaa ja kuolema joka hetki kulkee oven ohitse, ei välitetä vanhasta tulisäännöstä enempää kuin Löhnberg'in pormestaristakaan".

TOINEN LUKU.

Noin puolenpäivän tienoissa läksi Kersti pajasta. Vilkaisten väliin salaa taakseen, seuraisiko muka Konrad häntä, hiiviskeli hän sitten varovasti kiertoteitä myöten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon tuolla puolen. Tämä oli, nykyisenä onnettomuuden aikana, jäänyt kokonaan autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja juolavehnäin vallassa, hedelmäpuita verhosi home ja sammal. Lähellä puutarhan visusti lukittua porttia oli aita eräästä kohdin hajonnut, ja tästä oli Kerstin helppo päästä sisään. Julkisesti kadun puolelta ei hän olisikaan uskaltanut mennä pormestarin taloon, eikä hänellä pormestarin taloon asiata ollutkaan, hänen latoonsa hän ainoastaan pyrki.

Tämäkään ei juuri näyttänyt semmoiselta kuin olisi hyvää vuodentuloa niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja tyhjä. Pimeimmässä sopessa vaan oli vielä pari olkilyhdettä ja niiden päällä muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa sinne. Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella.

-- "Miten jaksatte, täti kuita?" -- puheli tyttönen lempeästi ja sydämmellisesti.

Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla äänellä: "Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!"

Tämä oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata hänen poskiansa, kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sillä vaikka hän kyllä, kuten pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelkäsi hän kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yhtä taitavasti väistyä syrjään ruttosairaitten tieltä kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun hänen mielestään ei ollutkaan yhtään epämukavata, jos hänen rouvansa, jolta hänen viimeisaikoina oli täytynyt kuulla monta siveyden saarnaa, joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytpä hän aikoikin vasta oikeen vapaasti ja iloisesti elellä. Sen vuoksi pysyttelihe hän niin kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi välttää koko taloakin ja lähetti vaan kerran päivässä raastuvan palvelijan katsomaan ladon seinässä olevasta aukosta, vieläkö sairas liikkui. Samalla oli hänen myös määrä pistää humalatangon päässä sairaalle ruukullinen lientä.

Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pitämään hyljätystä tädistänsä, olisi vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa nääntynyt, niinkuin moni muukin. Raastuvan palvelijakin nimittäin tuli vaan ladon läheisyyteen, uskaltamatta milloinkaan seinä-aukosta katsoa sisään, saatikka sitten sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen söi hän itse salaa puutarhassa. Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut käyttävänsä kaiket iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan muuallakin. Hän pelkäsi nimittäin sepän rupeavan häntä kammoamaan ruton tuojaksi, jos kuulisi, miten tämä joka päivä kuni laupeudensisar toimiskelee rutto- tautisten luona. Sitä paitsi olisi hänet, jos tämä hänen salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin väkivaltaisesti erotettu sepästä. Sairaitten hoitajat nimittäin suljettiin kaikesta kanssakäymisestä muitten kanssa, aivan kuin olisivat itsekin ruttotautisia olleet. Ei heitä sunnuntaisin päästetty kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat.

Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta tämä lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista ravintoa, hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi. Tähän hänen pyyntöönsä vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton tähden paennut Hesseniin, vaan koska te jo eilen sitä tahdoitte, niin olen pyytänyt isääni tänne, hän se näinä hädän aikoina pitää jumalanpalvelusta ja jakelee sakramentteja".

Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän ihmisten syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa lauselmaa. Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni, ja sieltä hän, kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli tähtien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja, tähtitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä saatuaan saattoi hän päiväkaudet tutkistella niitä, istuen liikkumatta kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta hänen viisautensa suurissa määrin lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa suuressa määrin huonontui, ja usein soitti hän aamukelloa keskipäivällä ja iltakelloa sydän-yöllä.

Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.

Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni! Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta. Ilolla vastaan-otin ne -- mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä sittemmin kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko surullisen avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän viimeisen hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan älä käytä niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna. -- Mitä oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan kuitenkin täytyy kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse armollisen ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs meikäläinen siitä valittaakaan! -- Miestäni minun vaan käy sääli, vaikka kohta hän on mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä suuresti. Kuka nyt hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen mielensä mukaista kaurapuuroa keittää?!"

Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten sanoi rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina -- ettes tule ylpeäksi. Eikä niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan kuluttaa".

Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"

Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen: "Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo parka päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"

Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri lähteä pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.

Hän katseli pimeään nurkkaan.

-- "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"

Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.

Mutta isä tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Jää tänne, Kersti! Kammottaako sinuakin? Mitä sinä pelkäät? Kuule minua: taivas ei salli sinun eikä minun kuolla tähän ruttoon. Mikä ennustettu on, se tapahtuu!"

Ja tämän lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin että Kerstin silmissä isän pieni vartalo näytti puolta isommalta ja arvokkaammalta kuin äsken. Työn ja köyhyyden sekä aikaisempain sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat hengellisestä innostuksesta kuin nuorukaisen, ja hänen profetalliset sanansa poistivatkin kohta pelon tytön sydämmestä.

Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului hänen takanansa ääni puhuvan: "Älä tee syntiä! Harjoittele ennustaja-ilveilyäsi ravintoloissa, vaan älä kuolleitten kammioissa!"

Paavo katsahti suuttuneena puhujaan hänen takanansa, vaan säpsähti, nähdessään tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yllään tavallinen talonpojan puku, mutta hänen kasvonsa olivat liian hienot, liian kalpeat, liian ylhäiset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon kanssa. Suntio toipui pian taas hämmästyksestään. Harmailla terävillä silmillään tarkasti hän kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten täydellisellä profetan arvokkaisuudella: "Päättäkää itse, olenko profeta vaiko en. Ensikerran kohtaan Teidät nyt tässä ja kuitenkin näen silmistänne, että olette katolilainen munkki. Pois täältä! Weilburg'issa on ruotsalainen kornetti, jonka hirttäjällä on nuora keisarillisten vakoojien varalta!"

-- "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eikä ainoakaan piirre muuttunut hänen kasvoissaan. "Sinua nimitetään profetaksi, ja katsos minäkin olen vaan profeta enkä mikään vakooja. Vaan minä en ole senkaltainen profeta kuin sinä. Jumalan nimessä ennustan minä vaan kuolemata syntisille, elämätä niille, jotka parannusta tekevät, ja kirkon siunausta kaikille uskovaisille!"

-- "Paavillisen kirkon, eikö niin?" huudahti suntio.

-- "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".

-- "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!" lisäsi suntio, vastaten näin Lutheruksen sanoilla tähän katolilaisten tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis puolipappi, ja oli lukenut sekä polemikaa ja apologetikaa.

Vaan olipa vieraassakin kyllä oppineen miehen vastustajaksi.

-- "Hän, joka nuo sanat keksi, oli eläissään itse juuri oikea helvetin ylimmäinen portinvartija, vaan nyt ei hän enää sitä virkaa toimita, sillä nyt istuu hän keskellä helvettiä pää- paholaisten piirissä!"

Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan: "Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"

Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä, kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli tätä kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.

Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan tytölle:

-- "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies vai ei".

Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:

-- "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa virren, jota meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä; rukoilkaa tekin minun mukanani".

Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies lienee..

Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus juhlallisesti:

Vaeltaissamm' päällä maan, Kuolo ain' uhkaileepi. Mistä apu saatetaan, Mist' armo aukeneepi? Sä apu olet Herra! Me kadumm' syntiämme juur' Jost' yltyi Jumal' vihas suur! Oi Pyhä Jumala! Vanhurskas Jumala! Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen, Päästä kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen! Kyrie eleeson!

Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi:

-- "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä Lutheruksen kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemmän miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan kääntänyt omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema äkki arvaamatta tuli hänen viereensä".

Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt näitä sanoja. Vieras jatkoi jälleen:

-- "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myös yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"

Hitain askelin poistui tuo salainen mies.

Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa. Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon, muistellessaan tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt, niinkuin oikea profeta konsanaankin väärän profetan.

Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi hän kyynelsilmin:

"Vaeltaissamm' päällä maan, Kuolo ain' uhkaileepi".

Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa, kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.

Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa. Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.

Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi:

-- "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän kauniin tyttö".