Part 2

Melu salissa nousee, kiihtyy. Luo Dunstanin tunkeillaan. »Roviolle Elgiiva!» — »Alas, Alas kuningas!» huudetaan. Pyhän Dunstanin huulille hetkeks Hymy näyttävi hiipivän. Mut sitten äänensä jälleen Yli kaikuvi hälinän:

»Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte! Tää ehdotukseni on: On Edvin suostua pakko Maan, valtansa jakohon. Hän kanssahallitsijaksi Saa veljensä Edgarin, Elgiivan ensi laiva Vie rannoille Irlannin!»

Sata-ääninen hyvähuuto Salin seiniä kaiuttaa. »Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» — »Pois velho karkoittakaa!» — »Nyt kuninkaan luo ja hältä Tili töistänsä vaaditaan!» Pyhä Dunstan joukkoa johtaa, Hymy voittosa katseessaan.

5. Laulu:

ELGIIVAN JÄÄHYVÄISET ENNEN MAANPAKOA

Edvi, mun kuninkaani, Herra ja ruhtinas! Itkeä suo mun hetki Vasten sun poveas.

Noin, nyt kyynelet pyyhin, Tyynenä hymyän, Kärsimään oppi Elgiiva Koulussa elämän.

Lempiä, uhrautua, Nöyrtyä osani on. Kaikkihan naiset saimme Samaisen kohtalon.

Edvi, mun kuninkaani, Herra ja ruhtinas! Jäähyväisiksi ma kiedon Käteni kaulahas.

Edvi, vaikk' uhrina lemmen Varahin sorrunkin, _Lemmen voima_ se kestää Ajoista aikoihin.

BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ:

METSÄN HALTIA

Kirj. W. Rydberg (1828-1895)

Björn, mies nuor, uljas ja uhkea, Ol' leveä harteiltansa, Ja muita hoikempi varrelta. Sekös keijut sai suunniltansa! Syysiltana lähti hän pitoihin, Valoverhonsa kuu loi oksihin. Yön tuuli vaan Kävi vinkuen, Yli kangasmaan, Läpi metsien. Hänet ahdistus outo saartaa. Hän metsää kaihtaa, on rauhaton, Ja katse taivasta kaartaa. — Mut puut ne huojuen kuiskii, Ja tähdet ne kiiluen tuikkii. Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon!

Hän käy, hän tottelee käskyä, Hänen metsään mielensä palaa, Mut peikot yön, petos mielessä Läpi hongikon hiipivät salaa, Kuun säteistä, varjoista oksien, He verkon luo satasilmäisen. Risujoukossa Se väräjää, Joka puolelta Hänet piirittää. Jo he ilkkuvat uhriansa. — Heräs hukka ja ilves pesässään. Björn kuuntelee haaveissansa. Tuul' latvoissa honkain soittaa, Se kuiskivi, kiehtoa koittaa: Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään!

Kohu myrskyn vaikenee äkkiä, Kesäntyyneksi luonto saapi, Suolammen päilyvän äärellä Kukat lehmuksen lemuaapi. Risut, oksat metsässä rasahtaa, Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa. Käden pehmoisen, Poven valkean, Läpi varjojen Näet kohoovan. Sinisilmiin katsehes vaipuu. Ne lempeä leikkivät ikuista, Ja muistot mennehet haipuu. Ne unhoa, lohtua tarjoo, Utu-unelmin mielesi varjoo, Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa.

Mut sydämen kerran kun haltia saa, Et konsa voi vapauttaida, Yön haaveihin sielusi halajaa, Et vaimoa lempiä taida. Nuo silmät öisessä lehdossa, Pois kutsuvat työstä ja toimesta. Ilon hymy ei näy Sun huulillas, Ja aika käy Yhä majassas, Mut lapsia löydä ei siellä. Sä vanhetut lietesi äärehen, Tupa autio vaan on vielä. — Muu ei sua lohduta, auta, Kuin kuolema varma ja hauta, Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien.

ANTINOUS

Kirj. W. Rydberg

Vuostuhannet jo katsellut hän on Mietteissään yhä ajan aaltohon, Se norjaa vartaloa kuvastaa, Suruista otsaa, lootuskiehkuraa.

Ja nuori polvi, aina vaihtuva, Venehin kiitää ajan virralla. Soi soitto, laulu, nauru kajahtaa, Kukiss' on keula, liput liehahtaa.

Mut pojan haaveksivan nähdessä, Sekoittuu riemuun kaiho hiipivä. On kannel vaiti; leikki, suudelmat Huulille hehkuville kuolevat.

Ijäti kukkii hänen allaan maa, Katoomatonna kevät rehoittaa, Mut syksyn outoon, synkkään maailmaan Vie ajan virta purtta joutuisaan.

Elämän arvoitusta himmeää Syvyyden sinestä hän tähystää, Tuot arvoitusta, joka kaikkia Kehdosta hautaan seuraa mailmassa.

Min nähnetkään sä virtaan katsoissas? Miks väikkyy surun sumu otsallas? Vai kuvastuuko muotoos murheiseen Elämä itse salaisuuksineen?

Sydämen valtaa tunne kaihoinen, Ja nuoret kääntyy rantaan rukoillen: »Oi herää, poika, herää haaveista! Min näet, kerro, ajan aalloissa!»

»Selitys elon arvoitukseen suo, Ihanne kuolematon meille luo!» Mut ennenkuin hän herää unistaan, On virta vienyt venhon kerallaan.

TAAS TAVATAAN

Kirj. W. Rydberg

Kevätaamu kirkasna valkeni, Ohi kylän kun kulki nuor' ritari.

Majan luona, varjossa lehmusten, Näki tytön hän punaposkisen.

»Ah terve sulle, pien' armahan!» Hän virkkoi suihkaen suudelman.

Oli aamu vielä niin aikainen Ja niin aamuraitis se suukkonen.

»Pois lähden mailmalle kulkemaan, Mut muista mua, taas tavataan!»

Ja poika lähti, mut suudelmaa Ei voinut tyttönen unhoittaa.

Voi tuota katsetta lämpöistä, Ijät päivät säilyy se mielessä!

Ja voi, kuin sorjasti kutreillaan Hän kantoi junkkarihattuaan!

Ja tyttö kasvoi, mut mielehen Sanat ritarin kätki hän syvällen.

Hän varttui viehkeäks immeksi, Sai lemmenpyyntöjä laajalti.

Mut tyynnä kaikille vastas hän: »En voi; olen saanut jo ystävän.»

Ja aika kiiruhti kulkuaan, Yhä luottavaisna hän toivoi vaan.

Kevätruusut poskilta raukeni. »Sinut löydän vielä!» hän riemuitsi.

Yhä vielä vanhana, harmaana, »Sinut näen!» hän virkkoi, »oi onnea!»

Ja hymy huulilla kuollessaan Hän hiljaa kuiski: »Taas tavataan!»

TARINA TAKKAVALKEALLA

Kirj. Z. Topelius (1818-1898)

Hallitsi Pohjan maita Kuningas kerran, Niin vanha, harmaapäinen Kuin itse Odin. Yks ainoa häll oli tytär vaan. Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy!

Yht' ihana ol' immyt Kuin päivän paiste. Sydämeen hälle varhain Sai surut lemmen. Hän asepoikaa halpaa rakasti. Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy!

Kun kuningas sen kuulla Sai salissansa, Kalvaaksi kasvot muuttui Kuin talven lumi. Ja tytär elävältä haudattiin. Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy!

Mut kevähällä maasta Nous raitis ruusu, Ja poika ruusun sorjan Povelle painoi. »Sua, armas, asti kuoloon suutelen!» Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy!

TOIVIORETKI KEVLARIIN

Kirj. H. Heine (1797-1856)

I.

Luon' ikkunan seisoo äiti, Vaan Vilho on vuoteessa. »Laps armas, tahdotko nousta, Pyhiinkulkua katsella?» —

»Voi äiti, sairas on poikas, En mitään kuule, en nää, Vain kuollutta Kerttua muistan, Ja sydäntä: kirveltää.» —

»Jo nouse, niin Kevlariin käydään! Ota kirjasi kätehen! Pyhä neitsyt terveheks tehdä Voi sairahan sydämen.»

Soi veisuu valtava, kaunis, Liput kirjavat liehuvat, Kun toivioretkeläiset Läpi Cöllenin kulkevat.

Ja äiti joukkoa seuraa, Tukee lastansa sairasta. He laulavat kuoron myötä: Ole kiitetty, Maaria!

II.

On Kevlarin pyhä neitsyt Nyt parhaissa koruissaan. Niin paljon sairaita saapuu Hält' armoa anomaan.

Ja tullessansa he tuovat Kuin uhriksi hänellen Vahaan muovatun käden tai jalan, Mikä minkäkin jäsenen.

Ja vahakäden ken uhraa, Kipu käsistä katoaa, Ja vahajalan ken uhraa, Jalan tervehen jälleen saa.

Moni Kevlariin ontuen kulki, Nyt tanssivi nuoralla. Moni ennen sormeton raukka Voi viulua soitella.

Vahakynttilän äiti otti, Sen sydämeks muodostaa. »Tää Jumalan äidille vie'ös, Hän huolesi huojentaa.»

Vahasydämeen tarttui poika, »Kävi huo'aten kuvan luo, Sanat kumpusi sydämestä Ja silmistä kyynelvuo:

»Oi, puhdas, armoitettu, Pyhä äiti Jumalan! Sinulle, taivaiselle, Ma vaivani valitan.

»Ma Cöllenin kaupungissa Kera äitini asustin. Sadottain kirkkoja siellä Kohoo korkeina pilvihin.

»Ja naapuriss' asui Kerttu, — Hän kuoli — — Ah Maaria! Vahasydämen sulle uhraan, Sydänhaavani paranna!

»Tee terveheks sairas sydän, Niin varahin, myöhäin ma, Sua ylistää tahdon ja laulaa: Ole kiitetty Maaria!»

III.

Ovat äiti ja sairas poika Unen helmassa rauhaisan, Kun majahan hiljaa astuu Pyhä äiti Jumalan.

Yli vuoteen hän kumartuupi, Käden keveän painaltaa Pojan sairasta sydäntä vasten Ja hymyää, katoaa.

Unissansa sen näki äiti, Ei ehtinyt enempää, Kun ulkoa ulvonta koiran Hänet unesta herättää.

Lepäs kuolleena sairas poika, Niin kylmänä, kalvaana. Ruso nousevan päivän väikkyi Lumivaaleilla poskilla.

Kädet äidin ristihin käypi, Ja tuntehin sekavin, »Pyhä neitsyt!» hän hiljaa lausuu, »Ole kiitetty kuitenkin!»