Chapter 2
Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, sen kätki viidat metsämaan, ja koivut, kukat pihlajain loi sulo seutuun tuoksujaan. Liversi linnut, lempi soi, jäi kielot kainot patjoikses; -- oi, liian joutuin lännen koi toi hetket illan mielehes!
Nuo maisemat ma aina nään, visusti vaalin muiston tuon! Oi mieleen yhä syvempään se uurtuu vain, kuin uoma vuon! Sä Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?
Ballochmylen maat.
Käy Catrine-metsä kellervään, syyshohteen nurmet, kentät saa; ei leivo laula niityillään ja luonto hiljaa uinahtaa. Syys-teiltä Meerin laulu raikas se helkkyi, täyttäin lehdot, haat, ja kaukometsä vastaan kaikas: "Hyvästi, Ballochmylen maat!"
Taas kukat takaa talven jään ne kentät, laaksot kirjavoi; käy linnut esiin kätköistään, ja ilmaan riemulaulut soi. Mut pois jää multa laulupuistot ja sulo siimeet kukikkaat; hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, hyvästi, Ballochmylen maat!
Vaikk' kävis mistä tuulen tie.
Vaikk' kävis mistä tuulen tie, sain rakkaaks länsituulen; se saapuu luota lemmityn, tuo viestit armaan huulen. Veet välill' on, vyö hongikon ja vuoret ilmanrannan; mut aikaan työn ja uniss' yön oon aina luona Hannan.
Sun nään, kun kukat tuoksuilee ja hohtaa kasteess' aamun; sun äänes lintuin lauluss' soi ja ihastuksiin saa mun! Jos missä vaan on kielo haan, tai lilja puron-sannan, jos pesällään mä kyyhkyn nään, ne mieleeni tuo Hannan.
Ja Clyden rannall' liiveissään on neidoill' lastikoita; mut vaikka vaatteet hienot on, ei Hannaani he voita. Kun kauppalaan hän saapuu vaan, on muita kaunihimpi; sen joka mies ja poika ties, vaikk' onkin röijyss' impi.
Et vartta nää niin viehkeää, mut hymy saa sun taikaan, ja silmät nuo ne säihkeen luo, kuin kaste aamun aikaan! Hän veikaroi, taas olla voi luo äidin mieli keidon. Mua lempii hän, -- vain seikan tän voit väittää viaks neidon.
Oi, leyhki, länsi vienoinen, kautt' alhoin, metsänrantain; mailt' tuoksujen sä mettisten suo tulla simaa kantain! Sa pojan luo taas tyttö tuo, luo kevätkoivun kannan! Pois huolet jäis, kun hymyäis taas sulo huulet Hannan.
Taas valat sois, ja siimeiss' ois niin armaat meillä retket; oi, minkä hurman kohtaus tois, min kaihon eronhetket! Sa Taivainen, vain tiedät sen, kuink' kaikki hälle annan ja ainiaks ma kalleimmaks sain rakkaan sulo Hannan!
Hannalle.
En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, vaikk' ilmestyen sulossas, saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi.
Oi, iät päivät tuota vaan ma hartain mielin soisin, ett' onnekkaaksi ainiaan mä tiesi tehdä voisin. Sä hälle, taivas lempeä, suo riemua vain seestä! Kanss' armaan elää mielin mä, käyn kuoloon armaan eestä.
Jos Parnassolle nousta voisin.
Jos Parnassolle nousta voisin, tai runon hetteillä mä oisin, niin sulokielin ilmi toisin, kuink', armahin, sua lemmin. Mut Corsincon vain siintää tuolla! Runottareni Nithin vuolla sä itse oot, kun Pohjan puolla ma laulan, kuin sua lemmin.
Siis, runotar, suo soinnut mulle ja innon sanat ihailulle, kun suviaamuun laulan sulle, kuink', ainoinen, sua lemmin. Niin norjin liikkein haassa leijaat: nään hoikan vartes, silmäs seijaat, mun veikeänä luokses veijaat, -- kautt' taivasten, sua lemmin!
Öin, päivin, kentällä ja ko'issa sua muistan, helkyt lauleloissa, et aatoksistain ole poissa; kuin henkeäin sua lemmin. Vaikk' aavain taa veis tieni milloin, pois maille, miss' on päivä illoin, ma kuoloon saakka vielä silloin, myös sielläkin sua lemmin.
John Anderson.
John Anderson, mun ystäväin, kun vietettiin me häät, sull' oli mustat hiukset ja sorjat poskipäät. Jo otsaas kurtut sait, John, ja lunta hiuksiss' on; mut siunaan valkohapsias, mun ystäväni, John.
John Anderson, mun ystäväin, kun noustiin kukkulaa, sun kanssas monta päivää mä vietin riemuisaa. Nyt alas kulku käy, John, mut tiemme yksi on; ja rinnan laaksoon uinutaan, mun ystäväni, John.
Tarhuri Jörö-Jaakko.
Kun kevät saapuvi kukkasin, ja puut käy puistossa lehtihin, niin touhut, touhut on sullakin, sa tarhuri Jörö-Jaakko. Vuot kaikki kuohuvat vaahtivöin, taas rastas lempeä laulaa öin, sa tunnet tuoksua lehvistöin, voi, tarhuri Jörö-Jaakko!
Jänis aamukoissa kun jättää haat, maas penkoo, popsien istukkaat, läpi kasteheinikon hätään saat, sa tarhuri Jörö-Jaakko. Kun päivä painuvi läntehen ja sulkee yöksi jo uutimen, luo armaan lähdet sä rientäen, myös tarhuri Jörö-Jaakko!
Tullut läpi viljan.
Viljast' tullut, pikku rukka, läpi viljamaan; on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.
Jenni on kuin aurankukka viljass' ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.
Jos sun, kukka, kohtas Jukka, viljaan hiipien! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, -- nähnyt ken?
Jos sun, kukka, kohtas Jukka, tullen läpi haan! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, -- käynkö kertomaan?
Jenni on kuin aurankukka viljass' ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.
Jaska, sa siellä!
Jaska, sa siellä, tiedustas vielä, suostunko kullaksesi Jaska, sa siellä!
Jos kysyt kullakses, ehkä en kiellä. Pyydäskin kullakses tässä nyt tiellä!
Lienetkö tullakses suukoinkin vielä: vaatinet kullakses, ei sua niellä!
Jaska, sa siellä, tiedustas vielä, suostunko kullakses! Jaska, sa siellä!
On kaihoin syynä mielitietty.
Ma kaihoan -- mut vaiti oon, -- on kaihoin syynä mielitietty! Oi, yksin pitkät talviyöt mun valvomaan saa mielitietty. On tuskaks mielitietty! On riemuks mielitietty! Mun kiertämään vaikk' ääret maan vois saada mielitietty!
Sä lemmen puhtaan valtias, oi, ota turviis mielitietty! Sä hymys hellä häneen luo, tuo kaukaa kotiin mielitietty. On tuskaks mielitietty! On riemuks mielitietty! Mun sais -- oi, mihin kaikkeen mun vois saada mielitietty!
Viime suudelma nyt sulta.
Viime suudelma nyt sulta, -- hyvästi, ja iäks, kulta! Murhein sulle, kyynelöiden pyhitän mä kaipuut öiden. Sit' en kurjaks sano vielä, kelle toivo tuikkii tiellä: Mulle ei näy lohdutusta, tähdetön on yöni musta!
Houreen huumako mun sytti? Ei sua vastustaa voi, tytti! Näin sun vain, ja sydän kiehtyi, sinuun vain se iäks viehtyi! -- Ei ois oltu lemmekkäitä, lemmess' ei niin lyhytpäitä, tultu yhteen, -- menty eriin, sydän nyt ei sortuis veriin.
Hyvästi, sä viehkein, vienoin! Hyvästi, sä hennoin, hienoin! Sulle ilot, onni lauha, toivo, lemmenriemu, rauha! Viime suudelma nyt sulta, -- hyvästi, ja iäks, kulta! Murhein sulle, kyynelöiden pyhitän mä kaipuut öiden.
Jäi talven valta taa.
Jäi talven valta taa, ja vihdoin suvi saa, taas laulelut pikkulintuin soi; ilo täyttää keväthaan, mut murhe mun on vaan, kun kulta mun hylkäsi, oi!
Haan ruusukukan luo, miss' soluu sinivuo, nyt perhonen liihotella voi; sydän pieni sykähtää, se lemmen lumoon jää, mut kulta mun hylkäsi, oi!
Kuin aurinko, mi käy ja horjuvan ei näy, mun lempeni on muuttumaton, mut perhon on kuin kuu, mi aina uudistuu ja jo käänteessä vaihtunut on.
Mun sääli on, kun mies, mi kylmäks tytön ties, pois lempensä ainiaaksi soi! Mä itsehän sen koin, kuink' on hän onnetoin: -- ei kenkään häntä hoivata voi!
Mieleni on raskas.
Mieleni on raskas, mä itken yöt ja päivät; aikaa sitten riemut ne vieraiks mulle jäivät: mä hyljättynä yksin saan kuormaani kantaa, ja säälin sulo hoivaa ei kenkään tahdo antaa.
Lemmellä on auvot, ma tunsin sen leimun, lemmellä on murheet, ja tuskihin se vei mun; mun vertyy sydän kuiviin, ma vuodosta haavan jo herpoovan sen tunnen ja rauhaa pian saavan.
Onni olis tuolla, miss' istuimme rinnan kirkkaan puron luona ja lehvistöissä linnan; siell' ystäväni astuu, mua muistellen varmaan, -- oi, silmät pian pyyhkis hän ikävöivän armaan!
Niin vapaa olin, riemuinen.
Niin vapaa olin, riemuinen, kun lauloin aamukoihin; mut lännen poika, kankuri toi tuskaa lauleloihin.
Kun käytte, tytöt, kankuriin ja viette sinne työtä, niin taivaltaa te muistakaa taas kotiin ennen yötä!
Mun laittoi äiti kaupunkiin: "Käy, kehi kankaas loimi!" Mut kehinpuuta käyttäissäin, toi sydänhuolta toimi.
Ja kaunis lännen kankuri sai kuteelle jo kankaan; kuin pauloin sitoi sydämein hän joka niiden lankaan.
Vait istuin siinä kehien, kun sukkula se ensi; mut kaiteen joka iskuhun mun veret poskiin lensi.
Kuu verkkaan vaipui läntehen, loi yöhön kalvaan valon, kun kaunis lännen kankuri mua saattoi kautta salon.
Mit' toivottu ja tehty lie, se salaan jäädä sietää; mut oi! ma pelkään, kohta sen jo kylät kaikki tietää.
Kun käytte, tytöt, kankuriin ja viette sinne työtä, niin taivaltaa te muistakaa taas kotiin ennen yötä!
Gallan rannalla.
Pojat sorjat on Gallan rannan, pojat sorjat on Gallan rannan! Puron poikki ma seuraan armastain ja kahlaten helmoja kannan.
"Yli otsas kutrit ne kaareutuu, niin siintää silmäs, sä impi pieno; niin hohtaa posket, ja hymyy suu, joka suukosta rakkaammaks saan sun, vieno!"
Yli kangasmaan, yli kanervain, yli hienon, huuhdotun sannan! Puron poikki ma seuraan armastain ja kahlaten helmoja kannan.
"Pois vaapukkaan läpi viitojen, pois vaapukkaan, oma kulta vieno! Hävis sukkanauhas silkkinen, -- nyt mättäällä istuu ja itkee pieno!"
Pojat sorjat on Gallan rannan, pojat sorjat on Gallan rannan! Puron poikki ma seuraan armastain ja kahlaten helmoja kannan.
Meidän armas Perthin Maikki.
Dyen sillall', luona Darletin, me vielä viivähdimme kaikin. Hei, aamukoissa pikarin me joimme kunniaksi Maikin, meidän armaan Perthin Maikin. Kalle vaippans' antaa sai: -- sen maksoi suukko Maikin!
"Niin silmä sees, niin hoikka vyö, ja suu --" Niin vai! sa ensin naikin! Sai hehkuun meidät kutrein yö ja raikkaat rusohuulet Maikin, meidän armaan Perthin Maikin. Kalle vaippans' antaa sai: -- sen maksoi suukko Maikin!
Me iltaan jäimme karkeloon, kun soittajat jo kylläns' saikin. "Hei, Kalle kaikki maksakoon, myös hän vei suukon suulta Maikin, meidän armaan Perthin Maikin!" Kalle vaippans' antaa sai: -- sen maksoi suukko Maikin!
Niin pitkä on ja kolkko yö.
Niin pitkä on ja kolkko yö, kun kauas lähti kulta! Yöt umpeen valvon vuoteellain, jää uni vaivatulta. Yöt umpeen valvon vuoteellain, jää uni vaivatulta.
Kun onnen aikaa aattelen, min vietin kanssas, kulta, ja muilla mailla kuljet nyt, on poissa rauha multa. Kun muilla mailla kuljet nyt, on poissa rauha multa.
Yön raskaat hetket hievahtaa ei muista kaihoilulta. Kuin vilahtain ne kiiti pois, kun istuin kanssas, kulta. Kuin vilahtain ne kiiti pois, kun istuin kanssas, kulta.
Jo taatto kielsi, äiti kielsi.
Jo taatto kielsi, äiti kielsi, ei kieltoa kuullut hän; ei tyttö kuullut, ei liemen luullut niin karvaaks kääntyvän. Ja poikahuippari Hyppy-Heikki, hän petti kaunoisen. Oi, poikahuippari Hyppy-Heikki, kun petti kaunoisen!
Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas, -- sata taatolla taskussaan! Lisäks impi kaino ja torpan aino, sulo, viehkeä katseeltaan! Mut poikahuippari Hyppy-Heikki, hän petti kaunoisen. Oi, poikahuippari Hyppy-Heikki, kun petti kaunoisen!
Myllärin Miska.
Hui hai, Myllärin Miska, jauhomekko mies! Pussiin markkoja pyytää, penneiks jäävän ties. Niin oli jauhossa mies, jauhossa lakki ja niska, jauhoinen oli suu, jolla suuteli Miska.
Hei, sitä Myllärin Miskaa, säkkein jauhajaa! Siinä se virkamies on, kokoo tavaraa; jauhoja laariin saa, markkoja arkkuun viskaa. Sattuis, -- liivini sais Myllärin Jauho-Miska!
Vekkuli-Ville.
Sa hurja Vekkuli-Ville! -- Hän markkinoille saa; hän aikoo viulunsa myydä ja ostaa rihkamaa. Mut kun tuli luopua siitä, suli silmät kyyneliin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus, ei sillä sielua lie! Hei, Ville, myy sie viulus, ja osta viinaa sie! -- "Jos myin oman rakkaan viulun, mua hurjaks he luulla vois: niin monta riemun päivää me yhdessä soitimme pois."
Mut kun tulin Taivalkylään, kävin kievariss' äkkipäin ja hurjan Vekkuli-Villen jalat ristissä pöydällä näin; hän kumppaniseurass' istui, suli kaikki hurmoksiin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!
Bruce sotajoukolleen ennen Bannockburnin taistelua.
Pojat uljaan Wallace'in, usein teitä johdatin: voittoon nyt ja kuoloonkin käykää klaaneittain!
Tää on päivä, hetki tää, tuoss' on joukko tasapää; Edvard uhkaa, -- jälkeen jää kahleet, sorto lain.
Ken se oiskaan pelko-mies! Keltä sortaa saadaan lies? Kelle kelpaa orjan ies? Pois hän joukostain!
Kenpä eestä kuninkaan miekkaan käy ja lain ja maan? Ken jää vapaaks kuollessaan? Taistoon seurassain!
Nimeen sorron synkän yön, nimeen lasten orjantyön: viime hengenvetoon lyön, puollan kotiain!
Mies ja mies te taistelkaa! Iskut kohtaa sortajaa! Joka isku vapauttaa! -- Voittoon, kuoloon vain!
Hyvästi, maine Skotlannin!
Hyvästi, maine Skotlannin ja vanha voimas tunto! Hyvästi Skottein nimikin ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, miss' Sark käy Solwayta kohti, nyt Englannill' on rajamaa, -- rutiruojat ne maatamme johti!
Mitä taistot kaikki ei tehnehet, ei väkivalta ja kettuus, sen aikaan nyt sai lahjukset ja harvain kurjien pettuus. Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, ja uljuus meissä hohti, mut vieras kulta lannisti maan, -- rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks sain nähdä päivät nää, kun maan he möi ja osti! Jos kuollut ma oisin, harmaapää, kun Bruce ja Wallace kosti! Mut uhkapäin mä huudan näin, -- ja ken sit' eittää tohti --: maan petos löi ja kultaan möi, -- rutiruojat ne maatamme johti!
Kuningatar Maria Stuartin valitus kevään saapuessa.
Jo maa sai verhon vihreän, puut lehteen käy ja kukkaan, ja satakaunot kaistojaan jo kutoo nurmen nukkaan. Nyt päivä kirkas säteitään luo sini-ilmain heloon; mut valoa ei mikään luo mun, kurjan vangin eloon.
Jo aamu-utuun ilmoilleen saa leivo liitää laulain; soi päiväll' ilot kerttujen lymystä viidan vaulain; yörastas saloon helkyttää suuss' illan unelmoivan: Vapaus, lempi niiden on, -- mist' onneton sais hoivan?
Nyt esikot ne täyttää haat ja liljat puroin juoksut; tuo tuuli lemut pihlajain ja tuomistoiden tuoksut. Maan halvin tyttö vapain tein käy luonnoss' ihanassa; mut kuningatar Skotlannin vain kituu vankilassa.
Kun ruhtinatar Ranskanmaan ma nuorna olin ennen, niin liedoin mielin heräsin, iloitsin maata mennen. Oon kuningatar Skotlannin, näin kurjaa kavallusta; mua vieraat kahleet painaa nyt ja ikimurhe musta.
Mut sulle, sisko, -- vihamies! -- mi turvaat salajuoniis, jo kosto miekkaa teroittaa, jok' iskee sydänsuoniis! Et naisen rintaa tajunnut, miss' säälintunteet palaa, et hoivaa, jota haavahan voi naisen kyynel valaa.
Sa poika! tielles suopeina hymyilkööt tähdet taivaan, jott' auvoks, loistoks valta ois, mi äidin johti vaivaan! Jää turviin vihamiehiltäin, tai heidät itsees liitä; mut äitis ystävän jos näät, mua muistain, häntä kiitä.
Pian säteet kesäauringon jää ristikostain kaihoon! Ei enää lainehia luo syystuulet kultalaihoon! Kun synkkään kuolinkoppihin säät talven vielä pauhaa, niin ensi kevään kukkaset koristaa haudan rauhaa!
Maanpakolainen.
"Vain turvaks lain ja kuninkaan me Skotlannista lähtiin; vain teillä lain ja kuninkaan me Iirin-rannat nähtiin, kulta, me Iirin-rannat nähtiin.
"Min uljuus voi, se tehtihin, mut turhaks kääntyi koitos. Nyt lempi jää ja synnyinmaa, taa merten lähden loitos, kulta, taa merten lähden loitos!"
Hän katseen Iirin-rantaan loi, miss' salaa vuotti haaksi; hän ratsuaan löi ohjaksin: "Hyvästi ainiaaksi! Kulta, hyvästi ainiaaksi!"
Soturit palaa, merimies taas kotiin purttaan johtaa; mut iäks armaan kadotin, en koskaan häntä kohtaa. Kulta, sua koskaan en mä kohtaa!
Kun hämärtyy, ja tyynnä maa jo uneen vaipuu illoin, hänt' aatellen, mi kauas läks, mä yksin itken silloin. Kulta, sua yksin itken silloin!
Hatun keikkua anna!
Nuor Jehki kun kaupunkiin tuli vuorilta vasta, niin kurkisti tukka lakin halkeamasta. Nyt hattu ja sulka on päähän panna. -- Sa uljas Jehkini, hei, hatun keikkua anna!
Hatun keikkua anna vaan, ja liehuta sulkaa! Nyt taistohon, raukat, rajan takaa te tulkaa! Saa kyydin, ken miekkaa ei kourassa kanna. -- Sa uljas Jehkini, hei, hatun keikkua anna!
Ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.
Suuss' illan, miss' ylpeän linnan ma nään, soi laulelo vanhuksen harmajapään, ja poskia laulajan kyynelet valaa: "Ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.
"Sota kirkkoa raasti ja vaimensi maan, näät kiistoja, sortoa, vainoa vaan; ei lausuta julki, mut huokaamme salaa: ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa!
"Läks uljaina poikani, Jaakko kun huus; miss' yksin nyt itken, on kumpua kuus. Suru eukkoni mursi, hän hautaan jo halaa, ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.
"Nyt taakaksi nään elon raskahan tän, on lapseni poissa ja kruunuton hän; mut kuolohan säilytän mieleni-alaa: ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa!"
Ylämaan Heiska.
Ja Heiska huima, huolta vailla, läks reippain rinnoin sotimaan; nyt pattona on kaukomailla, ja häntä en nää milloinkaan. Oi, jos hän palais vaan! Oi, jos hän palais vaan! Nuo vuoret antaisin, jos kotiin Ylämaan Heiska palais vaan!
Kun muut käy maata uneen vaipuin, mä lähden humuun öisen haan; veet karvaat itken, -- sydän kaipuin taas kotiin häntä halais vaan. Oi, jos hän palais vaan! Oi, jos hän palais vaan! Nuo vuoret antaisin, jos kotiin Ylämaan Heiska palais vaan!
Jos moni kelmi palkkans' saisi, ja roikkuis ruojat nuorassaan, taas onnenpäivät sarastaisi, ja Heiska pääsis palaamaan. Oi, jos hän palais vaan! Oi, jos hän palais vaan! Nuo vuoret antaisin, jos kotiin Ylämaan Heiska palais vaan!
Invernessin impi.
Oi, Invernessin sulo impi ei murheen hoivaa saada voi; hän karvaat veet nyt itkee vaan ja myöhään, varhain vaikeroi: "Drumossien taisto, Drumossien päivä, se raskaat tuskat mulle toi! Se taaton rakkaan tempas pois, se kolmen veikon haudan loi.
"Jäi käärinliinaks kunnaan heinä, min punahurme purppuroi; ja vieress' sorjin poika on, jot' impi koskaan ihannoi! Voi verikättäsi, julma herra, sua hurjaa murhamiestä voi! Sa monen mielen musersit, mi rauhaa vain ja hyvää soi."
Macphersonin jäähyväiset.
"Hyvästi tyrmät, yö ja hyy, ja kurjuus hornan suun! Macpherson joutuin selviytyy tuoss' alla hirsipuun!"
Käy keikkaillen, niin seikkaillen, niin veikkaillen hän vaan. Hän hyppäs, -- kieppuin kierroksen, jäi hirteen roikkumaan.
"Mi kuollessain? Sua, surma, hain, verikentät sadat näin: en häikäillyt, ja tänään nyt sun kohtaan pystypäin.
"Hei, siteet nää te päästäkää, ja miekan tuokoon ken! Ja miestäkään jos maassa nään, -- mut muistoks sananen:
"Ain eläissäin mä iskin päin, tän kuolon petos toi! Syän leimuaa: en jäädä saa ja kostaa en mä voi.
"Hyvästi jo, sa aurinko, sees ilma, kaikki maa! Mies kunnoton vain raukka on, ken pelkää kuolemaa!"
Käy keikkaillen, niin seikkaillen, niin veikkaillen hän vaan. Hän hyppäs, -- kieppuin kierroksen, jäi hirteen roikkumaan.
John Otrapää.
Ja pyhät, kuulut kuninkaat, nuo viisaat Itämaan, he vannoivat: "John Otrapää on syypää kuolemaan".
He sahrat sai ja syvään tuon jo kynti multahan; he vannoivat: "John Otrapää sai julman kuoleman".
Mut kevät armas kerkeää jo satein vienoisin; John Otrapää, hän nousten taas sai kaikki ihmeihin.
Ja saapui suvi helteinen, nyt vahvaks varttui hän; pää keihäin asestettu on: "Pois tieltä urhon tän!"
Sai vakaa syys, ja silloin hän käy kalvaaks, painuu pää; kumara varsi ilmaisee: jo vaivat väsyttää!
Ja yhä vaan hän kelmistyi ja voipui vanhuuttaan; taas hälle julmat vainoojat voi näyttää raivoaan.
He käyrin asein polveen löi ja poikki silpas sen; he kytki hänet kärryihin: "Mies kuolkoon hirtehen!"
He nosti hänet riippumaan, kun syysyön myrsky soi; he kaatoi hänet selälleen ja löi ja mukkiloi.
He yli reunain vettä nyt kaas suureen sammioon: "Hei, alassuin John Otrapää, hän uikoon, -- vajotkoon!"
Taas permannolle paiskattiin hän uusiin piinoihin: sai vatkailun, jos näytti vaan viel' elonmerkinkin.
Niin yli liekin paahtoivat he luut ja ytimet, ja myllynkivi vihdoinkin jo ruhjoi jättehet.
Mut sydänveret sarkoissa he juhlaseuraan toi, ja into nousi ilmoihin ja riemu, kun he joi.
John Otrapää ol' uljas mies ja sankareita maan; siks rohkaistut, jos verta tuon vain huulin kosketkaan.
Se mieles murheet häätää pois, sun intoon, hehkuun saa! Se viihtää lesken kyynelveet, se syämet soinnuttaa.
Hei, onneks siis John Otrapään! Hei, maljat pohjaan vaan! Tuon suku suuri varttukoon maass' Skottein ainiaan!
Pitkäst' aikaa.
Ei vanhat veikot unhoon jää ja välit ystäväin! Sa vanha veikko, terve, mies, taas pitkäst' aikaa näin!
Taas pitkäst' aikaa tavattiin, taas pitkäst' aikaa näin; hei, muistoin malja otetaan taas pitkäst' aikaa näin!
Me kaksi kautta kukastoin haat juostiin pilanpäin; on liesuiss' oltu, siitä kuin sun pitkäst' aikaa näin.
Me muinoin ruuhta melottiiin, vuon vettä läiskyttäin: veet tyrskyilleet on, siitä kuin sun pitkäst' aikaa näin.
Sa viljo veikko, kättä lyö ja kouraa kämmentäin; ja reilu ryyppy otetaan taas pitkäst' aikaa näin.
Kai täyden tuopin kestät, mies, voin taata itseäin: hei, muistoin malja otetaan taas pitkäst' aikaa näin!
Taas pitkäst' aikaa tavattiin, taas pitkäst' aikaa näin; hei, muistoin malja otetaan taas pitkäst' aikaa näin!
Ei ketään.
On mulla vaimo, lies, en jakoon päästä ketään; mua ei hae lautamies, enk' käräjiin vie ketään.
Lie penni joutaviin, mut siit' en kiitä ketään; jos takuuseen en kelpaa, niin en lainoin kiusaa ketään.
Ma herrasmies en lie, mut pokkuroi en ketään; on miekka, lempo vie! -- en liki laske ketään.
Vain vapaa, iloinen, en koskaan sure ketään! Jos ei mua kysy ken, en myös mä kysy ketään.
Saa rengit vetää unta.
Nyt aamuin unta vedetään, saa rengit vetää unta; jo valkovaippaan peittyi maa, ja lisää tulee lunta!
Kun puhkuu kylmä koillinen, lyö pöytään vaikka punta: se tuuli talvituiskuin on, -- saa rengit vetää unta!
Vait istuu, värjyin kätkössään, tuo lintuin laulukunta; yö ehtoost' aamuun pitkä on, kun rengit vetää unta!
Nyt aamuin unta vedetään, saa rengit vetää unta; jo valkovaippaan peittyi maa, ja lisää tulee lunta!
Ken luhdin oveen kolkuttaa?
Ken luhdin oveen kolkuttaa? Kukas muu kuin Findlay. Pois joutuin vaan, -- ei tulla saa! Ois aikeet, sanoi Findlay. Miks kopeloit kuin rosvo yön? Kurki, sanoi Findlay. Teet vielä vaikka minkä työn -- Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos nousen nyt ja avannen, -- Avaa, sanoi Findlay; mua valvotat kai kujeillen. Sen takaan, sanoi Findlay. Jos luhdiss' annan seistä sun, -- Anna, sanoi Findlay; sä jäisit, pelkään, aamuhun. -- Sen takaan, sanoi Findlay.
Tän yön jos täällä viivyt nyt, -- Viivyn, sanoi Findlay; teet toiste samat retkeilyt! Sen takaan, sanoi Findlay. Jos mitä luhdiss' sattuiskaan, -- Sattuu, sanoi Findlay; kuin hiiri ole vaiti vaan! Sen takaan, sanoi Findlay.
Ylämaan-naisen kehtolaulu.
Tuuti tuulan! armas Donald, pieni, ilmeinen Clanronald; tietää taattos, mistä saa reiman rosvon Ylämaa.
Tyydyt vielä kehtos koriin, suureks saat ja ryöstät oriin, vuoret viistät, notkelmat, kotiin lehmän talutat.
Puikkii poika miehen lailla lannon laajan rajamailla: heilan ryöstää, kiirein tuo Ylämaahan äidin luo!
Piru ja tulliherra.
Piru soitellen nilkutti kaupunkiin, pois tanssitti tulliherran. Kaikk' eukot ne huus: "Kas Kehnoa vaan! No onneksi kaappaus kerran!"
Ja piru on pois, ja piru on pois, piru pois vei tulliherran; hän tanssi pois, hän tanssi pois, pois tanssitti tulliherran!
Nyt maltaita pannaan, ja olvet ne käy, on tanssia, riemua kerran: Rakas murjaani musta, kiitos, kun pois sa tanssitit tulliherran!
Kakstahtiset näin, nelitahtiset näin, hypyt, tanssit, jos minkäkin verran; mut yks oli tanssi, ja sukkelin maan, pirun tanssi ja tulliherran.
Ja piru on pois, ja piru on pois, piru pois vei tulliherran; hän tanssi pois, hän tanssi pois, pois tanssitti tulliherran!
Surulaulu Nicolin Liisun kuolemasta.
Nicolin Liisu, tamma tuo, sai virkun eleet vereen; mut ohi Crainin nyt se ui Nith-virran myötä mereen.
Nicolin Liisu, tamma tuo, sai nähdä päivät pahat; Nith-virtaa nyt se mereen ui, ja poiss' on siltä nahat.