Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

LAULUJA JA BALLAADEJA

Robert Burns

Suomentanut Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Fundament 1918.

Robert Burnsin elämästä.

Skotlannin kansan lempirunoilija Robert Burns on maailmankirjallisuuden suuria lyyrikoita. Hänen runoutensa perustuu Skotlannin moni-ilmeiseen, rikkaaseen kansanrunouteen, jonka Burns kohotti korkeimpaan täydellisyyteen, nuorentaen ja hedelmöittäen samalla Englannin kansalliskirjallisuutta.

Burns on raikas luonnonrunoilija. Rousseausta riippumatta hän ihailee luontoa, jonka keskellä itse elää ja johon on kiinni kasvautunut. Hänen lemmenlaulujensa ja ballaadiensa takamona on aina kotiseutu, suurenmoisen mahtava "Ylämaa" harmaine sammalevuorineen ja hongikkorinteineen, tai viljava "Alamaa" Clyden ja Forthin rannoilla sekä Ayr- ja Nith-virran viehkeissä laaksoissa.

Robert Burns syntyi 25 p:nä tammikuuta 1759 Allowayn kylässä Ayrshiren piirikunnassa, Etelä-Skotlannin länsiosassa. Isä oli varaton maanviljelijä, jolla oli maksettava raskas vero pahanpäiväisestä vuokratilastaan. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta, hänen kuitenkin onnistui antaa pojilleen ajan oloihin nähden verraten hyvä koulukasvatus. Saamiaan alkeistietoja vanhin poika, Robert, sittemmin kartutti ja laajensi kautta elämänsä iän. Etenkin hän harrasti englanninkielistä runoutta. Oman maansa runoilijoista hän erittäin rakasti kansanomaista Allan Ramsayta ja Fergusonia; mutta tämän ohella hän tutustui perinpohjin Skotlannin kansanrunouteen, joka näihin aikoihin oli kirjallisissa piireissä kohonnut suureen arvoon.

Jo varsin aikaisin täytyi Robertin olla isälleen avuliaana maatöissä. Käsi auran kurjessa hän ensi nuoruudestaan alkaen sepitti luonnonraikkaita, leikillisen vilkkaita runoja, joihin hän sai aiheita omista sydänsytöistään, ympäröivästä luonnosta, havaitsemistaan pikkutapauksista työssään tai kylillä ja mailla.

Lempi ja lemmenseikkailut ovat hänen laulujensa pääasiallisena sisältönä. Robert Burnsilla on helposti syttyvä sydän; alinomaa hän on rakastunut, välistä useaan tyttöön melkein yht'aikaa, ja jokaisesta hän kirjoittaa hienon herkän runoelman. Burnsin nuoruudenaikoina oli tuskin ainoaakaan neitoa koko paikkakunnalla, jolle hän ei olisi lemmenlaulua omistanut. Lempensä esineitä hän ei koskaan unhottanut, mutta taas ja taas hän ihastuu uusiin viehkeihin kasvoihin, ja jälleen on valmiina uusi, entistä ehompi laulu.

Nämä nuoruuden lemmenjutut näkyvät kuitenkin olleen laatuaan varsin viattomia. Robert Burns eli nyt onnellisinta aikaansa. Hänen herttainen, hilpeä luonteensa oli puhjennut keväisen raittiina orastamaan, ja nuorison kisoissa hän lumosi kaikki iloisella ystävällisyydellään ja lämpimällä sydämellään.

Huikentelevasta mielestään huolimatta hän kiintyi syvemmin nuoreen talontyttäreen, Ellison Begbie'hin, joka lopulta kuitenkin hylkäsi varattoman ihailijansa. Murtunein mielin Burns muutti v. 1780 Irvine'iin ja perusti siellä pellavarohtimon. Liike ei kannattanut, tulipalo tuhosi laitoksen, ja seuraavana vuonna Robert oli jälleen isänsä kodissa maanviljelystöissä.

Isän kuoltua v. 1784, Robert yhdessä erään veljensä kanssa vastaanotti uuden vuokratilan Mossgielissä, Ayr-joen rannalla. Nyt alkoi Robert Burnsin tuotteliain runoilukausi. Suuri osa hänen parhaista ja tunnetuimmista lauluistaan on syntynyt vuosien 1784--1786 välillä. Vuokratilaa hän viljeli uupumattomalla tarmolla, kokien saattaa sen raastetut maat parempaan maanviljelyskuntoon. Mutta mikään ei auttanut. Kuivuus ja kato tekivät kaikki toiveet tyhjiksi. Maanviljelys tuotti tappiota.

Läheisessä Mauchlinen kaupungissa Burns oli saanut ystävikseen eräitä kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä, ja vilkas seurustelu näiden kanssa oli omansa monipuolisesti kehittämään Burnsia. Hänen henkensä saavutti nyt itsetietoisen varmuuden, ja nyt hän pääsi tajuntaan runoilijanlahjoistaan ja todellisesta kutsumuksestaan. Myöskin paikkakunnan uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin taisteluihin hän näinä vuosina otti osaa, vastustaen silloisen presbyterisen papiston uskonkiihkoa, jyrkkyyttä ja suvaitsemattomuutta. Pian hän tuli julkisesti tunnetuksi eräistä ivalauluistaan, mutta saavutti samalla papiston vihan ja kerettiläisen maineen.

Mauchlinen kaupungissa oli tähän aikaan summa kuusi kaunotarta, jotka kaikki Burns luettelee nimeltä eräässä runossaan. Mutta "kaikkien näiden helmi" oli Johanna Armour. Tähän neitoon Robert Burns rakastui, joutuen sittemmin läheisiin suhteisiin häneen. Ankara isä ei tahtonut tietää vapaauskojasta vävykseen. Tyttären onnettomuudesta huolimatta hän loukkaavalla tavalla sulki ovensa Burnsilta ja toimitti hänelle hairauksestaan kirkonrangaistuksen tuomion.

Vihoissaan häväistyksestä, ja kun häntä lisäksi uhkasi taloudellinen tuho Mossgielin vuokratilalla, päätti runoilija jättää kotimaansa ja lähteä Länsi-Intiaan, Jamaikkaan, jossa hänellä oli istutusmaan kirjanpitäjänpaikka tiedossa. Matkarahoja saadakseen hän nyt kokosi ja järjesti runoelmansa ja julkaisi ne syrjäisessä Kilmarnockissa kesällä v. 1786 kuudensadan kappaleen suuruisena painoksena. Näissä touhuissa Robert Burns oli jo toukokuulla rakastunut uudestaan, -- ja syvemmin kuin koskaan ennen! Johanna Armour näytti joka tapauksessa iäksi menetetyltä, ja runoilijan herkän sydämen nyt kokonaan valtasi nuori maitotyttö, vienon henkevä Meeri Campbell, jonka hän eräänä aamuna kohtasi Montgomeryn linnan tiellä.

Kumpaisetkin olivat yhtä köyhät, kumpaisellakin oli miero edessä! Nuoret kihlautuivat ja viettivät yhdessä muutamia runollisia viikkoja Ayrin armaissa siimeistöissä. Kihlautuneiden yhteinen tuuma oli tämä: Robert matkustaa Jamaikkaan vain lyhyeksi aikaa raha-ansioille, palaa varakkaana miehenä takaisin, ja silloin solmitaan avioliitto. Tämän väliajan viettää Meeri sukulaistensa luona Ylämaassa, jossa voi saada työtä ja tilaisuutta omain myötäjäistensä valmistamiseen. Meeri lähtikin jo edeltäkäsin matkaan mitä sydämellisimmän ja hellimmän eron jälkeen.

Vaikka kiirehdimme ajan edelle, on Meeri Campbellin tarina tässä yhteydessä kerrottava loppuun.

Robert Burnsin ei tarvinnutkaan jättää kotimaataan. Hänen taloudellinen asemansa oli lokakuulla muuttunut. Lempiväin oli määrä jälleen kohdata toisensa; Meeri jätti sukulaisensa, mutta sairastui paluumatkalla kuumeeseen ja kuoli äkkiarvaamatta Greenockin kaupungissa.

Lempi "Ylämaan-Meeriin" oli Robert Burnsin syvin tunne, ja häntä runoilija muistaa elämänsä loppuun saakka. Tytön traagillinen kuolema jätti runoilijan mieleen kaipuun, joka yhä uudestaan puhkeaa ilmi mitä ihanimmin sävelin. Vielä niin myöhään kuin v. 1792 hän on Meerille omistanut erään kauneimpia laulujaan.

Seikka, että runoilijan ulkomaamatka jäi viime tingassa sikseen, oli riippuva siitä huomiosta, jonka hänen runokokoelmansa oli herättänyt. Tilauskirjoituksella julkaistusta runovihkosta, joka oli tuottanut Burnsille 20 puntaa, oli muutamia kappaleita eksynyt myöskin pääkaupunkiin. Runoilija oli syyskuulla jo ostanut matkalipun Clydestä Länsi-Intiaan lähtevään laivaan, kun kirje, jonka tri Blacklock oli Edinburghista kirjoittanut Burnsin ystävälle, äkkiä muutti Robert Burnsin kaikki aikaisemmat suunnitelmat. Kirjeessä annettiin suuri tunnustus runokokoelmalle ja neuvottiin, miten uusi painos siitä voitaisiin saada aikaan pääkaupungissa, niin että se tuottaisi runoilijalle taloudellisia etuja.

Burns jätti matkansa sikseen ja lähti Edinburghiin syksyllä v. 1786. Nyt hänen kohtalonsa äkkiä muuttui. Uuden painoksen tilauskirjoitus avattiin; Burns oli kuuluisa runoilija, aikansa kirjallisuuden merkkimiehiä, ja pääkaupungin kaikki seurapiirit olivat hänelle avoinna. Hienosto kilpaili saadakseen saleissaan näytellä "Ayrshiren kyntömiestä", joka osasi kirjoittaa niin kauniita lauluja, ja joka esiintymisessään ja käytöksessään oli niin älykäs, vaikka oli pelkkä moukka.

Runoilija kuitenkin oivalsi, että hienojen seurapiirien kunnianosoitukset olivat pääasiallisesti uteliaisuuden aiheuttamia. Kun ensi kiihko oli asettunut, kylmenivät välit, ja ylväs katkeruus jäi runoilijan mieleen. Muutamia todellisia suosijoita onnistui Burns kuitenkin saamaan, Glencairnin kreivin ja Gordonin herttuattaren. Ystävyyden siteet koko elämänsä ajaksi hän sitoi m. m. Cunninghamin veljesten ja William Nicolin, Edinburghin korkeakoulun opettajan kanssa. Kuinka hyvänsä, pääkaupungissa Burns ei viihtynyt. Runokokoelman uusi, melkoisesti laajennettu painos valmistui. kesällä v. 1787, tuottaen Burnsille kokonaista 500 puntaa. Hän oli nyt taloudellisesti verraten riippumaton mies.

Tällä välin oli Meeri Campbell runoilijan suruksi kuollut.

Tehtyään laajoja matkustuksia Skotlannin eri osiin, tutustuakseen lähemmin kansaansa ja maansa luontoon, vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen sekä kotimaisiin sävelmiin, ja huomattuaan, että hänellä pääkaupungissa ei ollut ajan pitkään todellista kannatusta odotettavissa, hän päätti lopullisesti jättää Edinburghin ja palata takaisin maalaiselämän yksinäisyyteen. Jo matkoillaan hän oli käynyt myöskin Mauchlinessä ja siellä uudistanut suhteensa aikaisempaan lemmittyynsä Johanna Armouriin, jonka isällä ei enää ollut mitään muistutettavaa kuuluisaa vävypoikaa vastaan.

Järjestettyään asiansa Edinburghissa, Burns vuokrasi keväällä v. 1788 kauniin Ellislandin maatilan Nith-virran rannalla Dumfriesin piirikunnassa ja meni naimisiin Johanna Armourin kanssa.

Pari ensi vuotta, Ellislandin verraten itsenäisissä oloissa, perheen keskuudessa oli onnen aikaa Robert Burnsille. Puoliso Johanna oli herttainen, toimelias vaimo ja hellästi kiintynyt huikentelevaan mieheensä, jonka elämäntapojen säännöttömyyksiä oleskelu pääkaupungissa ei suinkaan ollut parantanut. Että kiintymys todellisuudessa ja loppujen lopuksi oli molemminpuolinen, todistavat useat Burnsin runoelmat, m. m. runo "Kaledonia", joka on kirjoitettu vuotta ennen runoilijan kuolemaa.

Mutta pian ilmaantui ulkonaisia vaikeuksia. Vuokraehdot olivat ylen rasittavat, maatila oli kokonaan rappiolla, ja maanviljelys osoittautui huonosti kannattavaksi. Perheen lisääntyessä, entiset säästöt pian hupenivat, ja puute alkoi ahdistaa. Saadakseen lisätuloja, Burns vastaanotti tullivartian toimen läheisessä Dumfriesin kaupungissa, hoitaen sen ohella maanviljelystään yhä edelleen v. 1791 loppuun saakka.

Vaikka vastoinkäymiset ahdistivat, ja runoilijan itsetakeisuuden kaipuu ja oman arvon tunto eivät näissä toimissa näkyneet voivan saada tyydykettä, oli Ellislandin oloaika, vuosina 1788--1792, kuitenkin runollisessa suhteessa varsin tuottelias. Yhä vielä Burnsin runosuoni uhkui ehtymättömänä ja välittömän raikkaana. Herkkyydessä, syvässä tuntemuksessa, käsittelyn hienoudessa ja muotovalmiudessa moni tämän ajanjakson runo voittaa kaikki aikaisemmat. Tältä ajalta on m. m. runo "Meerille taivaassa", Burnsin korkein runollinen ennätys.

Kun kävi mahdottomaksi hoitaa rinnan kahta ihan erilaista tointa, myi Burns vuokraoikeutensa Ellislandiin, ja muutti v. 1792 vaihteessa Dumfriesiin, Solway-lahden rannalle, antautuen yksinomaan tullin palvelukseen. Tämä oli raskas ja Burnsille itselleen onneton askel, mutta runoilijan terveys oli huonontunut ja hän tahtoi kuoleman varalta turvata perheelleen valtioneläkkeen.

Runoilijan elämän viime jakso oli monessa suhteessa pettyneiden toiveiden katkera aika, joka saattoi hänet joskus hakemaan lohdutusta lasista. Sisäisesti hän oli tyytymätön, ja ulkonaisia selkkauksia ilmaantui. Voimakkaassa itsetunnossaan ja halveksien luokkaeroitusten rajoja, hän vilkkaalla myötätunnolla seurasi Ranskan vallankumouksen tapahtumia, mutta joutui sen kautta valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin. Lisäksi häntä rasitti murtunut terveys. Kuitenkin hän Dumfriesissakin saavutti monta arvokasta ystävyyttä ja sai tilaisuuden nauttia sivistyneiden naisten virkistävää seuraa. Loma-aikoinaan hän usein lähti Dumfriesista matkoille ihailemaansa Ylämaahan ja sen raittiille tuntureille. Kirjalliset harrastukset askarruttivat Burnsia yhä edelleen, ja tuon tuostakin hänen henkensä kohosi yleviin runo-luomiin. Tämän ohella hän ystävänsä George Thomsonin kanssa toimitti kokoelman isänmaallisia kansanlauluja ja sävelmiä, josta työstä hän auliisti kieltäytyi vastaanottamasta palkkiota.

Taloudellinen ahdinko, suru tyttären kuolemasta ja reumaattinen kuume vihdoin mursivat Robert Burnsin heikontuneen ruumiinrakenteen. Runoilija kuoli Dumfriesissa 37 vuoden ijässä 21 p:nä heinäkuuta 1796.

* * * * *

Robert Burns käyttää runoelmissaan yleensä Skotlannin kansanmurretta ja vain ani harvoin puhdasta englannin kirjakieltä. Hänen lemmenlaulunsa ja ballaadinsa ovat aina laulettavia. Noissa lyhytsanaisissa, sointuvissa, reippaasti iskevissä rytmeissä on omituinen viehätys, mikä Burnsia vieraille kielille käännettäessä jää aina suureksi osaksi hukkaan.

Burnsin runot ovat sanan kauneimmassa merkityksessä kansanomaisia, ja useat niistä ovat muuttuneet todellisiksi kansanlauluiksi. Kaikkialla, missä englanninkieltä puhutaan, ne ovat käyneet rakkaiksi, ja on sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa tuskin kuluu hetkeäkään, ilman että jossakin paikassa brittiläistä aluetta jokin Robert Burnsin laulu kajahtaisi. Hänen runoelmiaan on uudestaan ja yhä uudestaan käännetty useimmille Euroopan kielille, ja hänen hedelmöittävä vaikutuksensa eri maiden runoilijoihin on viime aikoihin saakka ollut selvästi havaittavissa.

Robert Burns on Shakespearen ja Lord Byronin välisellä ajalla Englannin alkuperäisin runoilija. Laulurunoilijana ei kukaan englantilainen häntä voita, ja Eduard Engel lausuu, että täytyy vertaukseksi ottaa Goethe nuoruudenrunoelmineen, jos mieli mainita toinen samanaikuinen _laulaja_ Burnsin rinnalla.

_V. J._

Lauluja ja ballaadeja.

Hyvästi, Ylämaa!

Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan. Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö, koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ! Jos missä on tieni ja matkani pää, Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.

Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat, ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat! Te hyvästi, metsät ja aarniopuut, ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut! Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.

Roobin.

Tuli poika Kyless' ilmoihin, mut päivä, Herran vuosikin ois turha muistaa tarkemmin, kun kyseessä on Roobin.

Roobin oli reipas poika, reipas rento, reipas rento; Roobin oli reipas poika, reipas veijon-vento!

Kuu kului vuoden vaihtehen, kuninkaan viimeist' eellisen: kun puhkui tammipakkanen, sai raittiin kehdon Roobin.

Kätilö kättä tarkastaa: "Jos eloon jää, sen nähdä saa, on pojass' aika veitikkaa, -- jos pannaan nimeks Roobin!

"Myös monet kohlut mailma suo, mut sydän terve kestää nuo, ja kunnian hän meille tuo. On riemuks meille Roobin.

"Jos totta tietää uurteet nää ja kaks ja kolme viideks jää, on tyttöin mielitietty tää. Sen kyllä näyttää Roobin!

"Kun missä liikkuu, -- turma vie! -- on neittä nuorta täynnä tie, mut seikka tuo ei viaks lie. Siis siunaus sulle, Roobin!"

Roobin oli reipas poika, reipas rento, reipas rento; Roobin oli reipas poika, reipas veijon-vento!

Ruispientarella.

Sää leuto oli Uodin yön, ja huumas rukiin tuokse. Kuu loisti, luoden valovyön, mä läksin Annin luokse. Yö kului meiltä puolehen vain hilpein piloin siellä; mua saattoi hän nyt empien ruispientarelle vielä.

Ol' ilma sees, yö äänetön, kuu kulki taivaan tiellä. Hän tähkäin taa jäi kätköhön ruispientarella siellä. Ma hehkuin, säikyin, sykähdin, hän lempeään ei kiellä; hänt' taas ja taas ma suutelin ruispientarella siellä.

Mä häntä hain, hän hiipi luo, hän värjyi hehkumiellä: saa siunauksen hetki tuo ruispientarella siellä! Mut kautta kirkkaan kuudanvyön ja aamun valon vielä: hän puhtain riemuin muistaa yön ruispientarella siellä!

Mun hurmoksiinhan useinkin, sai veikkoin ilonvietteet; kun menestyin, mä riemuitsin; toi onnen uljaat mietteet: mut innon, riemun ylimmän, min tunsin elon tiellä, toi onni ensi lemmen tän ruispientarella siellä!

Kuoro.

Käy tähkäin taa, kun viljamaa luo yöhön sulo tuokseen! On onnenmies, ken kullan saa ruispientarelle luokseen!

Roobin leikkas ruista.

Roobin leikkas ruista, ma rinnan riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.

Mä lähdin kauppalaan, vein kankurille lointa. Isänsä töllillä on Roobin ilman tointa.

Ei ollut milläänkään, -- voi, mitä luulla mahtoi? Jo keksi kepposet, kun talontytärt' tahtoi!

Niin vannoi: "Pöydässäin sua talvest' alkain ruokin!" Hui! tyhjän isäntä ja huippakenkä tuokin!

Roobin leikkas ruista, ma rinnan riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.

Montgomeryn Kerttu.

Jos täytyis kankahalla nyt mun vaipassani viettää yötä, ma oisin onnenmies, jos vaan Montgomeryn Kerttu oisi myötä.

Kun riehuis tuuli tunturin, ja syysyön sade saavuttaisi, niin vuorenrotkoss' sylissäin Montgomeryn Kerttu suojan saisi.

Jos oisi mun nää linnan maat, ja vaunut, ratsut, väki vakaa, ois riemuni, kun saisin nuo Montgomeryn Kertun kanssa jakaa.

Meeri Morison.

Oi, Meeri, tule ikkunaas, yö uinuu, kiiltää kaste haan! Sä silmäs suo mun nähdä taas, ne voittaa kaikki helyt maan. Sua ilomielin vuotan vaan kuin orja aamunkoittohon, jos ikionnen palkaks saan, sun, armas Meeri Morison.

Kun eilen tanssisaliin sain, ja valot välkkyi, soitot soi, sun luonas olin aatteissain; jäin kylmäks, muut kun karkeloi. Siell' immet loisti, liehakoi ja voitti kaikkein suosion. Ma huokasin: "Ei noista, oi, oo kenkään Meeri Morison."

Miks, Meeri, riistät rauhan sen, mi eestäs kuoloon mennä vois? Sa voitko murtaa sydämen, mi sulle lempens' antoi pois? Lemmestä lempi! Etkö sois ees säälin sanaa, armoton? En usko, että tyly ois sun mieles, Meeri Morison!

Elli Dunbar.

Tule kanssani mailmaan, sulo Elli Dunbar! Tule kanssani mailmaan, sulo Elli Dunbar! Sano, ostanko ratsut ja vaunutkin maar? Vai käymmekö rinnan, sulo Elli Dunbar?

En taattoas kaipaa, en mantuja maan, en heimoas neljää, sua halaan ma vaan: Tule tielle, mi väikkyy kuin taivahankaar! -- Tule röijyssä tuossa, sulo Elli Dunbar!

Afton-puro.

Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras, solu hiljaa, ja soiva on lauluni harras; oma Meerini nukkuu, -- sa loiskiva vuo, solu hiljaa ja vienoisen uinua suo!

Salon rastas, mi helkytät siimeissä ehtoon, sä kyyhky, min ruikutus kaikuvi lehtoon, puron kirkuva hyyppä, te vaientukaa, -- ei armahan unta nyt häiritä saa!

Niin uljahat, Afton, on tunturis laidat, joit' uurtavat ourujen välkkyvät raidat! Siell' astelen aamuin ja rinteiltä voin ma karjani nähdä ja Meerini ko'in.

Niin vihreinä niittys ja vehmastos hymyy, miss' esikko kukkii ja lehdoissa lymyy! Siell' illoin, kun kasteen jo kiiltävän nään, kera Meerin ma koivujen siimeihin jään.

Niin vienona, Afton, sa kastelet nientä, solut kaartaen Meerini mökkiä pientä! Sulo jalkoja äsken sä huuhtelit, oi, kun uomahas astuin, hän lumpeita toi!

Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras, solu hiljaa, ja sulle on lauluni harras; oma Meerini nukkuu, -- sa loiskiva vuo, solu hiljaa ja vienoisen uinua suo!

Meeri.

Taivaanvallat, joiden suojaa kaino sydän aina saa, muilla mailla viipyessäin, Meeriä te varjelkaa! Immen hempi, sulo ruumis, puhdas niinkuin teidänkin, Meerin armas mielenhyvyys jääköön taivaan turvihin.

Leyhkät häntä liekutelkoot, vienot, kuin hän itse on; ilma, jota hengittää hän, rintaan rauhaa tuokohon. Enkelit! kun pois mun kauas tieni vie, hänt' turvatkaa! Immen sydän olkoon mulle muilla mailla kotimaa!

Ayrin rannalla.

Jo ilta kolkko hämärtäy, syystuulen puuskat viuhuin käy, on sankka pilven sumuvyö, ja vihmoin sade maahan lyö. Olalla pyssy soilta saan, siell' linnut jätin rauhaan vaan. Jäähyväishetki tuskaa tuo, kun rantaas astun, Ayrin vuo!

Syys sänkipeltoon kyynelöi, miss' yrmyt säät ne isännöi; sen sinitaivas rauhainen jäi tieksi talvimyrskyjen. Mun hyytyy veri suonissain: ma aion pauhuun ulappain; kun laivaa viskoo aaltoin vuo, taas kaipaan armaan Ayrin luo.

Mut kuohut vyöryin käykööt vain, en pelkää turmaa rantamain; vaikk' kuolonuhka eessä ois, ei kammottaa se kurjaa vois! Mut kahlein kiinni kotiin jäin, -- oi, haavat polttaa sydäntäin! Mua ahdistaa ja vaivaa nuo, kun nyt sun jätän, Ayrin vuo!

Hyvästi, Coilan vuorimaat ja laaksot, kankaat, viidat, haat, miss' suru viipyy, saattaen taas lemmen muistot mielehen. Sees olkoon, ystävä, sun ties! Myös sulle rauhaa, vihamies! -- Oi, kyynelveet ei hoivaa suo: Hyvästi, armas Ayrin vuo!

Pois Intiaan tule, Meeri!

_Meeri Campbellille_.

Pois Intiaan tule, Meeri, jätä kanssani Skotteinmaa! Pois Intiaan tule, Meeri, meren aukean tyrskyin taa!

Siell' oranssi, sitruuna kypsyy, tuo terttuja ananas; mut Intian ihmeet kaikki on tyhjiä rinnallas.

Kautt' taivahan vannoin, Meeri: "Sinut heitän kuolossa vain", ja unhottakoon minut taivas, jos unhotan lupaustain!

Sanas anna jo mulle, Meeri, -- otan liljakätöses näin! Sanas anna jo mulle, Meeri, kotirannasta lähteissäin!

Luja liittomme nyt on, Meeri, sydän kummankin annettu pois. Nyt koskaan emme me eroo! Ei, hetki se kirottu ois!

Mun kultani on ruusunen.

Mun kultani on ruusunen, kuin rusoruusu haan; mun kultani kuin sävel on, mi uhkuu sointujaan.

Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot, niin syvän lemmen luot; sua lemmin, kulta, kunnes pois ne virtaa meren vuot.

Niin, kunnes meri virtaa pois, ja sulaa vuorten jää: Sua lemmin vielä, armahin, kun suljen silmät nää.

Ja hyvästi nyt, lemmittyin! Hyvästi hetkeks vaan! Taas tulen luokses, lemmittyin, vaikk' äärest' ääreen maan.

Hän veitikka on pieno.

Hän veitikka on pieno, niin veikeä ja vieno; hän on niin hellän hieno, mun vieno armahain.

Vaikk' kaino, täynnä tulta! Hän sydämen vei multa, ja alta vainoin kulta saa suojaa rinnoillain.

Hän veitikka on pieno, niin veikeä ja vieno; hän on niin hellän hieno, mun vieno armahain.

Pois huolten lentää annan, ja vaivat mailmanrannan ma hänen kanssaan kannan; nään onnen riemut vain.

Casslis-purolla.

Nyt rannat, rinteet vihannoi, ja laulaa linnut, oksill' leijuin; nyt tuoksuu kielot Girvan-vuon, miss' suviöin käy kisat keijuin. Suuss' illan Casslis-puron luo vien rantain rauhaan immen kainon ja sieluun kätken katsehet, nuo silmäniskut Meerin ainon.

Ken kysyy kultaa, kunniaa, vain hurjaa huolta saa hän kantaa. Mut omaksein kun Meerin sain, mit' enää onni voiskaan antaa! Niin jään mä Casslis-puron luo, kanss' immen heitän huolten painon; ma sieluun kätken katsehet, nuo silmäniskut Meerin ainon.

Ylämaan Meeri.

Te metsärinteet, versokaa Montgomeryn linnan luona, maat, kukkaan käykää, virran veet, kohiskaa vaahtovuona! Siell' ilo kevään kerkein on, syyshohde haikein varmaan; näet siellä viime kerran näin Ylämaan Meerin armaan.

Ol' lehdet hennot koivuilla ja kukat pihlajalla, kun painoin immen povellein puun valkolatvan alla. Vait hiipi hetket kultaiset, voin kuulla sykkeet parmaan; näin valoks, innoks elämän Ylämaan Meerin armaan.

Toi ero pitkät syleilyt ja valat lujain liittoin; taas yhteen tulla luvattiin, jäähyväisiä viittoin. Mut oi, jo ruusun äkkipäin vei vilu kuolon karmaan! -- Nyt nurmi peittää, haudan yö Ylämaan Meerin armaan!

Oi, kalvas nyt on rusosuu, min hehkuun suukot painoin! Ei säihky enää silmät nuo, joiss' asui puhtaus kainoin! Jäi tomuks sydän lemmekäs ja kätköön paaden harmaan, -- mut säilyy muisto sielussain Ylämaan Meerin armaan!

Meerille taivaassa.

Sä viime tähti, kalvas koi, mi hymyin vilkut aamuin ain, nyt sätees taas sen päivän toi, mi Meerin riisti rinnoiltain. Oi, Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?

Kuink' unhottaisin päivän tuon ja Ayrin armaat siimehet, kun liiton teimme luona vuon: oi, eronhetket kaihoiset! Ei ikiaikain kulkuhun nuo riemuin muistot häivy pois, sun kuvas, viime suukkos sun! -- Ken viimeiseks sen luullut ois?