Part 2
Metsän suojassa hauska on olla, metsässä huoleti karkeloin. Eipäs näy sitä naapurin Pekkaa — toki tuota ilmankin olla voin! Entäs jos karhu kaapata vois? Entä jos Pekka se karhu ois? Entä jos metsähän pakenen kuin haukan edellä kyyhkynen, en sitä hevillä antaudu en! Kylläpä karata tämä tyttö taitaa, hipsis ja hopsis ja hei yli aitain, yli pajupehkojen, risujen ja raitain, läpi vesakoiden, salojen ja soiden, hipsis ja hopsis ja metsään vaan, hipsis ja hopsis ja joutuisaan!
Tuliluulialei.
Tuliluulialei, tuliluulialei! ja torvi se soi: tuliluulialei! — Saako paimenpoikanen vierahaks tulla? Sano, tyttönen, kohta! — Ei, ei, ei! Omat karjas on paimennettavat sulla, raja-aita on tuossa, tuulialei!
Tuliluulialei, tuliluulialei! — Vai ei, vai ei! Mitäs siitä, on tyttöjä vaikka viis, no, paimentyttönen, hyvästi siis! Tuliluulialei, ei murhetta, ei! Pajupillini soi, elä vaikeroi, koko metsä neitoja karkeloi!
No vuotappa, vuotappa, piiloon juoksen, menen metsänneitojen nuorien luokse, kyllä kohta takaisin huutanet — vai et, vai et — No koitetaan! — No koitetaan vaan! Tuliluulialei, ei huolia ei! Pajupillini soi, elä vaikeroi, koko metsä neitoja karkeloi!
Ikävissä.
Tule sinä, tule sinä naapurin Pekka, ikävä on yksin mulla! Metsässä alkaa jo hämärtää, ja ikävä lie myös sulla.
Tule sinä, tule sinä, naapurin Pekka! Joko sinä minuun suutuit? Leikillähän sua kielsin vaan, ja kohta niin kylmäksi muutuit.
Elä sinä, elä sinä, paimen Pekka, mielisty metsänneitosiin, taruihin hämäriin, pettäviin! Metsänneidot on unia vaan, niitä et saavuta konsanaan.
Jokohan sen, jokohan sen paimen Pekan metsänneidot ne harhaan vie, eikä takaisin löydy tie?
Ilta jo joutuu ja päivä jo laskee, pimeään peittyvät metsät ja maat. Tule sinä, tule sinä paimen Pekka, heti minut ihan ikiomaksesi saat!
Paimenpoika ja paimentyttö.
Tulitpas, tulitpas, tiesinhän sen, olithan sinä niin hyvä.
— Ne metsänneidot oli valheita vaan, mut sinä olit kultajyvä.
— No istu sitten ja elä mene taas! Niin hyvä on olla mulla.
— No tahdotkos nyt jo, paimentyttö, tämän pojan kullaksi tulla?
— Osasitpas laittaa, poika sä viekas, paimentytölle ansan.
No, ota minut sitten, kun mielesi tekee, ja ota minut kokonansa!
Paimenpojan laulu.
Koivu se kasvaa kunnaalla ja latvassa kukkuu käki, ja koivun juurella tämä poika se kultansa ensin näki.
Ja koivu se kasvaa kunnaalla ja kaikki linnut ne laulaa, ja koivun juurella tämä poika se heiliä hellästi kaulaa.
Ja koivu se kasvaa kunnaalla ja rannalla sorsat soutaa, ja koivun juurelta tämä poika se kultansa kotihin noutaa.
Kotilahteen suotaessa.
Soreasti soreasti soutelemme minä ja kultani kahden, kohtapa, kohtapa saavutaan jo luokse kotilahden.
Kotilahden mökistä jo nousee sininen savu ja kotilahden rannalta jo tuoksuu tuores havu.
Ja kotilahteen lirisee ne pienet purot ja ojat, ja kotimökissä eletään kuin pesässä rastaan pojat
Mistä kyynel!
Viestin se pieni kirje toi, viestin, impeni, sulta, mistähän vain lie kostunut se pienoinen kirje kulta?
Lieköhän kirje kostunut impeni kyynelistä? Mistä on kyynel silmässään, oi taivas, mistä, mistä?
Leppäkerttu ja tuomenterttu.
Ja tuoresna tuoksui se tuomenterttu ja leikkivä oli se leppäkerttu.
Ja lausui leppäkertulle se tuoksuva tuomenterttu: "elä sinä lennä lehdilleni, nuorena notkun yksikseni, armas on olla yksin!"
Vaan lausui tuomentertulle se leikkivä leppäkerttu: "elä sinä tuoksu yksin, kaksin on elää kaunista ja viehkeä vieretyksin!"
Ja lensi tuomentertulle se leikkivä leppäkerttu.
Ja leikki se leppäkerttunen ja tuoksui se tuomenterttunen ja tuoksui ja — kuivui vallan, — tuli kevät-yönä halla.
Ja jätti tuomenterttusen se leikkivä leppäkerttu.
Musta lintu, merikotka.
Kansani tapaan.
Musta lintu, merikotka se ylähällä lentää, toisia kultani rakastaa, vaan rakastan sitä sentään.
Musta lintu, merikotka se suuria suruja kantaa, toisille kultani kuikuttaa ja toisille suuta antaa.
Katselen mustalle merelle, mut ei ole purtta mulla, jolla mä kotiin kuljettaisin sen hulivili-kullan.
Musta lintu, merikotka se lensi meriä pitkin, minä raukka rantakivellä katkerasti itkin.
Järven jäällä.
Sileällä sileällä järven jäällä se viima niin vinhasti puistaa, sileällä sileällä järven jäällä se poika surunsa suistaa.
Sileällä sileällä järven jäällä ne aisakellot kilkkaa, sileältä sileältä järven jäältä se kullan mökki jo vilkkaa.
Sileällä sileällä järven jäällä nyt poika varsalla ajaa, sileältä sileältä järven jäältä käy poika kultansa majaan.
Sileällä sileällä järven jäällä ne maaliman murheet hukkuu, ja oman kultansa polvella tämä poika jo kohta nukkuu.
Köyhän koti.
Käki se kukkuu kuusikossa ja mieli on surevainen, heilini maailman kulkija on ja itse olen samallainen.
Mut tule sinä tyttönen kuitenkin; jos liityttäisin yhteen, niin ehkäpä syksyllä korjaisimme me pellosta pienen lyhteen.
Karu on korpi ja kuiva on kangas, mut minkäpäs sille taitaa, parempi on koti köyhäkin kuin maailmanrannan laita.
Ja koti se koti on köyhänkin, jos vaikka petäjää purtais, ja vaikkapa joskus hallakin se mieheltä mielen murtais.
Mut mitä niistä huolista huomisista, ei ne nyt mieltä paina, muu jos loppuu, niin rakkautta riittää ja sitä sitä riittää aina.
Heilini.
Heilini on niin herttaisen kaunis, kun ei vaan veis halla, veihän se ruusun kukkasenkin mäen kukkulalla.
Hento on ruusu ja kylmä on halla, ei sitä kukkanen kestä, anna siis, taivas, lämpöäsi ja halla harmaja estä.
Hento on ruusu ja kylmä on halla, elä sen anna tulla, onhan päivän paistetta ja onhan lämpöä sulka.
Suojele, taivas, heilini hento, nuori kuin nurmen nukka, kaunis sun maahan on katsella, kun kasvaa se ruusun kukka.
Suojele, taivas, heilini hento, anna päivää ja vettä, anna poskehen purppuraa ja anna huulihin mettä.
Kevätkylmissä.
Niin kylmä on kevähän tuuli, syyn kyllä mä tiedän sen: ei impeni viehkeähuuli nyt riennä mun rinnallen.
Niin oudot on linnun laulut, syyn kyllä mä tiedän sen: ne kelle lauluja laulais, kun kuihtui se kukkanen.
Sen siskoset surren nuokkuu, syyn kyllä mä tiedän sen: ne muistavat kukkien kukkaa ja lapsosta keväimen.
Jäiden lähtö.
Kevätjäiden lähtöä katsomaan minä riensin immen kanssa, vaan virran jäät oli paikoillaan ja lainehet kahleissansa.
Ei sulanut vielä virran jäät, vaan jäät ne sydänten suli, ei kuohunut laineet lakkapäät, vaan kuohui rinnassa tuli.
Ja ma povelle painoin immen pään ja suutelin kertaa sata, — en tiennyt, ett¹ oli lähtö jään niin suurta ja valtavata.
Kalevaisten karkelo.
Soikaa, soiton kielet, soikaa, joukot nuoret karkeloikaa, nyt se soiton aika on! Hiuksista neion nuoren kavon kullan kutriloista soiton kielet tehty on. Siksi kavon kaihomieltä kertoo ääni kantelon. Mure sille soinnut antoi, suru säveleitä kantoi, siksi harvoin riemunkieltä kertoo ääni kantelon. Soi nyt soitto kuitenkin, soi nyt riemusävelin! Rannan raidat notkuu, nuokkuu, hiljaa illanhenki huokuu, nuoku joukko nuorison kaikuessa kantelon! Kuule, kaikuu vaskivaara, helkkyvi hopeakorpi, käki iltavirret kukkuu, kohta neiot nuoret nukkuu. Nyt siis, soiton kielet, soikaa, joukot nuoret karkeloikaa! Soikaa, soiton kielet, soikaa, Kalevala kaunis on, kapo kaunis, kultakutri kukkana on karkelon! Lähtee karhu piilostaan soiton ääntä kuulemaan, tulee peura poikineen, soutaa sotkat yli veen, uivat hau'it hangotellen, ve'en koirat vengotellen, tulee tarha Tapion, tulee väki Vellamon. Laskee päivä radaltaan soiton kieltä kuulemaan, kultaa maat ja mantereet, kalevaisten tantereet. Kuulee taivahalla kuu, katsoo tuores tuomipuu kuinka nuoret karkeloi, kalevaisten soitto soi. Soikaa siis, te soitot, soikaa, Kalevala kaunis on, kapo kaunis, kultakutri kukkana on karkelon!
Kevätmietteissä.
Päivä jo laskee rannan taa tähtiä taivaalle kohoaa, valkohohdossa kuuhut valvoo, kirkasna välkkyy virran kalvo, välkkyy hopeahohdossaan, välkkyy keskellä usviaan.
Utuharsossa unten maan merenneitoset keinuu vaan, keinuu unina aallon pinnan, aavistuksina ihmisrinnan, keskeltä usvia harmaita herättää toivoja armaita.
Öinen kulkija katselen leikkiä Vellamon neitosten, keskellä usvia kuljen yksin, kevättoivoin ja epäilyksin; keväthenkeä huokuu maa, kevättoivoja kasvattaa.
Rinta kulkijan rauhaton unten lehtoon uupunut on, tähdet tuikkivat lemmen tulta, kevättoivoja kuuhut kultaa, lehdossa utuisten unten maan kulkija rauhaton rauhan saan.
Kultia kuuhuen katselen, totta vai valhetta — tiedä en. Kultia katselen taivahalla, kultia katselen aallon alla, kultia katselen virran suun, lahjoja kummia öisen kuun.
Kuuhuelta mä kyselen: "Ken saa kultasi, lausu ken! Kelle annat aartehes, kelle, yön ja usvanko lapsoselle?" Kuu ei vastaa, ja usvissaan neidot Vellamon leikkii vaan.
Ainon kaiho.
Sopusointu rinnastani minne, minne haihtuikaan? Kaiho kumma poveani aina, aina polttaa vaan.
Häntä rakastaako voisin, sekö äidin tahto on, mainettako unelmoisin, ennen hoikka huoleton?
Rakastan ma vettä, mettä, kultakummun kukkia, kielon kastekyynelettä, kotilahden lauluja.
Niiltä etsin lohdutusta, nyt en niiltä löydäkkään, mieleni on murheen musta, nytkö lohduttomaks jään?
Kentät karkelen ja soitan, tuskat kummat tunnen vaan; riemuella tyttö koitan, eipä riemu kuulukkaan.
Kerran lemmin...
Kerran lemmin koito lapsi, kerran raukka ma rakastin. Pois on lenti lemmittyni, suistui armas surman suuhun; mieli mustaksi mureni, synkkeni sydänalani. Siks on kulkuni katala, polku päivän paistamaton, edessä on korpi kolkko, taivas tähdetön takana.
12-13.IV.1597.
En tahtonut kansalle tuskia, en tahtonut vääryyttä, sortoa, en tahtonut kansaani kostaa. Minä tahdoin yöstä ja hallasta, minä tahdoin vieraasta vallasta tämän kansan jaloille nostaa.
Mun käskyni kankailla Suomenmaan sai kodit liekkinä leimuamaan, sai soimahan sotatorven. Sain taistella kansaani vastahan, mut herättää tahdoin unestaan ylös kontion Suomen korven.
Mun käskyni kankailla Suomenmaan sai veljet veljiä surmamaan, sai vuotamaan kansani verta, minä tahdoin sorrosta, vainosta ja taistojen taakasta, painosta ylös nostaa kansani kerta.
Mun käteni kansalle Suomenmaan ei antaa saattanut apuaan, se armoton oli kuin rauta. Mut armoa aika ei sallinut se, ja armotonna myös minulle nyt aukenee äkkiä hauta.
Nään sinne uskoni sortuvan ja toivoni Suomen kansahan, sen vapauteen, vastaisuuteen, en nousevan rautaista kouraa nää, joka kansani voisi jännittää ja herättää elohon uuteen.
Valo vaipuu eloni auringon, pian yöhön pimeään peittynyt on sen sammuva iltarusko. Kun kalman vuoteelle painan pään, minä pirstoina toivoni suuren nään, nään sammuvan eloni uskon.
Jo Manan neitoset maatavat, jo kalman tyttäret kaatavat tään kontion Suomen korven... Mut kuulkaa ratsujen jyminää, oi, kuulkaa! Mistä on melske tää ja toitotus sotatorven?
Minä kuulen tanteren töminää, maan perustuksetko järkähtää, minä kuulen kalsketta kalpain! Minä kuulen myrskyjen mylvintää, minä kuulen kuin raivoopi rajusää, minä kuulen sortuvan salpain!
Minä kuulen sulavan Suomen jään, minä kuulen: nuijilla isketään, jo korven kontiot herää! Läpi vuosisatojen harsojen, sen kärsimyksien, tuskien näen: paistaa jo päivänterä.
Minä näänkö vain haaveuniain, minä vuoteellaniko houraan vain? En, en, se uni se on totta — Mut katso, katso, ken se on, ken? Se käsi on kalman, tunnen sen! — Nyt saat minut luoksesi ottaa!
Korven keskellä.
Karun korven keskellä Pohjassa eli katajainen kansa, ja se korvet raatoi ja perkasi ja muokkasi aurallansa.
Ja keskellä korpea kolkkoa se taisteli, taisteli, kesti, ja hallan ja nälkäkuoleman sen kuokka ja kirves esti.
Vaan milloinkaan se ei sortunut, ei konsa sen pettänyt tarmo, sen oma kuntonsa kohotti, ei antimet eikä armo.
Ja keskellä korpea kolkkoa se kannelta helkytteli, ja metsän pimeässä pirtissä sen laulujen henki eli.
Ja se peistä ja nuijaa heilutti kun uhkasi sorto, väärä, ja se tunsi sen: valohon, vapauteen oli sillä matkansa määrä.
Ja siksi se valon ja vapauden sydänverellä omakseen osti, ja siksi se valon temppelin joka korven laitahan nosti.
Mut pimeät vallat ne pelkäsivät valonvirtaa voimakasta, ja pimeät vallat ne tahtoivat valon estää virtaamasta.
Ja pimeät vallat ne nousivat, ukonpilvinä valon ne peitti, ja keskelle kolkkoa korpea ne kansan pimeään heitti.
Mut valonvirta on voimakas, ken vois sen kulkua estää, se ikuisuudesta syntynyt on ja ikuisuutehen kestää.
Ukonpilvet ne valon jos peittääkin, uhka haihtuva on se vain hetken; sen jälkeen kahta näät kauniimman valon valtavan voittoretken.
Sen jälkeen entistä uljaammin taas nousee jumalan tammi, sen jälkeen entistä armaampi on loiskina metsälammin.
Sen jälkeen kahta kauniimmin taas sinelle siintää salo, sen jälkeen kahta kirkkaammin joka majahan välkkyy valo.
Kylänkarkelo.
käy karkelohon kylän kasvava kansa, pelimanni jo soittaa parhaillansa, ja kuluvi kesäinen ilta! Pian lampi tyyni on lailla peilin, kera karkele, poikanen, nyt oman heilin, jotta notkuvi sininen silta!
Vain virrassa lainehet lipattaa, liikkuu ja järvellä sorsat soreasti kiikkuu ja aaltoaa vihannat viljat. Ylös poikaset, kuuset te kevähäiset, ylös neitoset nuoret, pellavapäiset, te tään kylän lempeät liljat!
Kas, heinät ne heiluu ja nurmet ne nuokkuu, ja illan tuuli niin hiljaa huokuu ja sävelet soivat, soivat Kas, tuoresna tuoksuu kuunahan kukka ja nuori on neitonen pellavatukka ja vainiot vihannoivat
Oi, soios soitto ja vinkuos viulu, pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu, tää ilta se ilta on ilon! Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä ja karkele huoleti päivän työstä nyt päällä sen sillan silon!
Ja sävelet soivat ja lintuset laulaa ja poika se neitoa norjaa kaulaa ja laskevi kesäinen ilta. Ja murheet murtuu ja huolet ne haihtuu ja arkisurut ne riemuksi vaihtuu ja notkuvi sininen silta.
Kas, kentät ne kukkii ja läikkyy laihot ja nuoruus surmahan suistaa kaihot ja haihtuu elämän arki. Ja yksin nyt itkee tuima Tuoni, povet nuorten kun paisuu ja sykkii suoni ja rinta ei huolia harki.
Ja soios soitto ja vinkuos viulu, pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu, tää ilta se ilta on ilon! Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä ja karkele huoleti päivän työstä nyt päällä sen sillan silon!
Tarina Pekasta ja vallesmannista.
Hän korven kolkasta tullut on nyt tietojen, taitojen maille. Hän kuokan jätti ja lapion, oli oppia jäänyt vaille, mut vanhanakin hän tahtoi koittaa ja vanhanakin hän tahtoi voittaa viel' oksan tiedon ja taidon puusta.
Vaan kotikylässä elämä nousi, ja sana kulki nyt suuhun suusta, ja kaikki virttä yhtä soittaa: jo herraksi Pekka tahtoo koittaa!
Ja vallesmannikin ihmeissänsä nyt yhtehen hykersi käsiänsä: "Mikä mieheltä mielen vienyt on, hän mennyt on kansanopistohon! Voi ihmettä kummaa! Voi herranen aika! On miehelle varmaan tehty jo taika. En ymmärrä mikä päähän pisti, hän kohta on täysi sosialisti. Hän lehtiä lukee ja lausehet pukee kuin oppia paljonki saanut ois. Hänen kerran kummia kertovan kuulin ja päästä jo pyörälle tulleen luulin. Hän lausui: 'laps mökin pienenkin on oikeutettu oppihin.' Ja yhtä hyvin kuin viljan hinnat tuns' Juhani Ahot ja Päivärinnat, ja draamat Shakespearen tunsi hän — ties mitä ne kaikki lienevätkään, ei mulle hyötyä moisesta työstä, mä ilman niitäkin osaan ryöstää. Mä nauroin hälle, vaan vakavana näin virkkoi mulle tuo vanha aasi: 'Sua, herra, työhön käskee maasi." Mä lausuin hälle: "mä työtä teen, mä rästit kannan ja ryöstöt annan?' Hän huokasi silloin syvähän, ei mitään virkkanut enemmän. Kai huomasi, turha on vastaan koittaa, kai näki: tyhmän ja pöllöpään mies sivistynyt aina voittaa." — Ja tyytyväisenä, mielissänsä hän yhteen hykersi käsiänsä.
Ja Perälän pitäjän vallasväki se eessään viisahan herran näki, ja koko kylä se kertoa ties: "Niin viisas on meillä nimismies, on sivistynyt ja vakainenki, ei häntä villitse ajan henki. Ah, tällaisia jos kaikki ois, niin sovussa kansa elää vois, ja Suomen kansa ja Suomen maa niin rauhassa saisi kukoistaa!"
Pimeän pesä.
(Vuorilegenda.)
Ne tuikki ne tuhannet kynttilät ja valot kirkkahat välkkyivät, oli valon juhla jalo. Ja vaikka joutui ilta ja yö ja vaikk' oli päättynyt päivän työ, valoin välkkyi joka talo. Ja vaikka talvi kattoi maan ja vaikka vihurit vinkui vaan, niin oli rinnoissa kesä. Mut yks oli maja valoton, se pimeyden hengen asunto on, se oli peikon pesä.
Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan ja peikko katseli kauhuissaan, hän silmiä siristeli ja vavistuksessa eli ja huokasi: "ollappa oikea yö, niin silloin mullekin alkais työ, minä valkeutta pelkään ja pelkään omaa selkään. Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja, oi yötä jos ijäti antais Luoja! Oi yöni, oi yöni, mun peikon työni sä ijäti kätkisit maailmalta ja ijäti kestäis peikkojen valta."
Ja peikko se tuimasti tirkisteli ja peikonsilmiään sirkisteli, mut valoja syttyi ja syttyi vaan, ja peikko se potki kauhuissaan ja pelosta pysähtyi veri. — "Mi joukko kumma kujalla käy, ei muita kuin valon soihtuja näy, siell' aaltoaa tulimeri." Ja peikko pakenee joukkoa ja etsii pimeintä loukkoa. "Oi, kohta nyt hukka jo perii!"
Ja valot valtavat virtaili, mut yks oli pimeän pesä. Ja kansa valosta riemuitsi ja rintahan koitti kesä. Mutta peikko se pelkäsi valoja ja pelkäsi toisia taloja; ne kaikki valoa virtaili — Mut yks oli pimeän pesä.
Voiton saatte!
Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Pilvet raskaat, taivas tumma pimeyttä uhkajaa, vaarassa on isänmaa, kaikin voimin lietsokaa! Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Lietsokaatte, voiton saatte!
Valaiskaatte, valaiskaatte maata valon airuet! Valaiskaatte rikkaan majat sekä salon sydämmet, valaiskaatte köyhän tie, joka metsäpirttiin vie! Valaiskaatte, valaiskaatte maata valon airuet! Valaiskaatte, voiton saatte!
Taistelkaatte, taistelkaatte eestä ikitotuuden! Taistelkaatte vastaan yötä, vastaan valtaa vääryyden, taistelkaatte eestä lain, eestä oikeuden vain! Taistelkaatte, taistelkaatte eestä ikitotuuden! Taistelkaatte, voiton saatte!
Seisokaatte, seisokaatte rivissä nyt joka mies, että rauhass' aina palaa saisi pyhä kotilies! Vapautta puoltakaa! Teitä siunaa kansa, maa. Seisokaatte, seisokaatte rivissä nyt joka mies! Seisokaatte, voiton saatte!
Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Pilvet raskaat, pilvet tummat vielä kerran halkeaa. Suomen, valon morsion päivä silloin kirkas on. Lietsokaatte, lietsokaatte valonahjot valkeaa! Lietsokaatte, voiton saatte!
Maamiehen kevätlaulu.
Oi kevään kauniin antaja, oi taivahainen Luoja! nyt viljaa nuorta, nousevaa sä varjele ja suojaa.
Sä hoivaa hennot tähkäpäät niit' ettei veisi halla, niin paljon nuorta toivoa nyt uhkuu kaikkialla.
Ja kevään hengen valaista suo pimeätä Pohjaa, ja poveen salon synkänkin sä onni, rauha ohjaa.
Tahdon ikitulta.
Taivas! elä mulle anna kiiltokultaa; paljon, paljon enempi tahdon, taivas, sulta.
Tahdon, taivas, sulta vaadin valkeoita, innon ikitulta, tulta, salamoita.
Niillä isken yöhön, niinkuin isket itse, salamoita singotan maitse, manteritse.
Niillä isken yöhön, ohi tähtisarjain, kautta avaruuden, halki vuorten harjain.
Niillä isken yöhön, mik' ei kestä, särjen, vasten valtaa väärää käännän nuoles kärjen.
Niillä isken yöhön, kaadan konnat, peikot, nostan valoon, valtaan sorretut ja heikot.
Halpa lahjas oisi kunnia ja kulta — Tahdon, taivas, sulta tahdon ikitulta!