# Laulu tulipunaisesta kukasta ## Part 9 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/laulu-tulipunaisesta-kukasta-12780/index.md »Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut? Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.» »En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä pitää.» »Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?» »Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi, että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee. Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä, hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...» »Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?» »Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...» »Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin. »Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.» »Siellä kylmässäkö--?» »Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...» »Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja vielä enemmän kuin mies?» »Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt, etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he hymyilivät.» Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi. »Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen silmiinsä. »Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään. »Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin. Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi sen läsnäolon. »Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt hänen eroamattomaksi jatkokseen. Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa. Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne olisivat kuuluneet hänelle. »Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö. »Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka kaunis sinä olet.» Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä. »Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?» Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen. Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän numeron, jota oli vaikea saada pois. »Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut mitään.» »Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!» Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti, laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen. Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen, joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä pahottamatta. Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti. »Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin vaikea olla.» »Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta toiste--ymmärräthän?» »Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.» Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen keskelle suuria kysymysmerkkejä. Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä. »Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?» »Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain erikoista. »Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni kertoisin sen sinulle nyt.» »Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena. »Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin satuja sepittää.» »Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti tyttö. »No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?» »Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi kielin kertoa.» Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen alku teki. »Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää salainen ajatus. »Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan nähdä.» Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?» »Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!' Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän tytöltä. 'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö. Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen kohdalle...» Vieno väristys kävi tytön läpi. »Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.» Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi... »Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?» »Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.» »Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi. »Vaan tyttö?» »Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.» »Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä. »Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla. Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä. 'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö. 'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla rintasi!' Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja iski sen merkin läpi hänen rintaansa...» Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten. »Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se loppu oli niin kamala.» »Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!» »Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa. »Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on. 'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon merkki rinnassasi!' Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen ollut--astu sisään, tyttäreni!» Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella pohjalla uunissa. »Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän», kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä. »Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...» »Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut vieläkään...» »Eikö vieläkään--?» »Ei!» Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin: »_Anna minulle se merkki_!» Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä. »Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa sellaista tehdä», hätäili hän. »Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!» »Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...» »Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?» »Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.» »Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?» kysyi hän värisevin huulin. »Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...» »Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää, sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!» Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine nauharuusukkeineen. »Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!» »Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?» »Niin.» »Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?» »En, niin lapsellinen minä en ole.» »Kukan?» »En niinkään lapsellista.» »Muistovärsyn?» »En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!» Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut hänen ympärilleen. »Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!» »Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan. »Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti. Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa! Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja ijankaikkisesti! Hän nousi ja äänessä oli tulta: »Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!» Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen. Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus kasvoillaan. Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas: 'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?' Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia. »Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen. »Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.» Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää, pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä kummaa hänelle on tapahtunutkaan--? Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin. 17. TUMMAT JUOVAT Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä. »Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!» Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä kerran. »Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!» Hän aikoi juuri nousta. »Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili. Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili: »Enpä minä nyt enää mitään huomaa.» »Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan silmiesi alle_!» Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?» huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan. »Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä. Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen. »Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä. »Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on nyt 'merkki'--pyytämättäsi.» Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!» Hän katsoi. »Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?» Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi pusertua hänen otsalleen. »Lue ne!» huusi takanaseisova. »Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!» »Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!» Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata. »Montako niitä on?» Ei vastausta. »Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan ruoskan vinhahduksen päänsä päällä. »Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän. »Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?» »En!» »Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?» »En minä tiedä.». »Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!» Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen: »Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja itsensäpettämistä...!» »Jo riittää!» »Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin muistatkaan.» »Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten. »Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä muuta'...» »Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet helähtivät lattialle. Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma lieska. »Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!» Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos. 18. KAKSI IHMISTÄ Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat. Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies. »Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?» Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka. »Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva. »Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut aivan luvan perusteella.» »Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä riennän avuksenne.» Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei voinut olla nauramatta. »Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.» Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään: »Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.» »Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.» »Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!» Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka. »Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko rouva...» Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään, mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä. Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui kodikkaaksi----. ----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan sitähän ei sovi sanoa!» »Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?» »Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti. »Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!» Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä. »Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?» »Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat, mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin, siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.» Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen säestykseen------. »Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan sellaiseen puhetapaan tottuneet?» »Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi. »Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin' on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat: 'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä sydämemme janoo?»