Part 4

Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.

»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin äänin.

»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.

»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»

»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä mitä vastaisi.

»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»

»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille voin?»

»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»

»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»

»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»

Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja näytti sitte tytölle.

»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua päästää?»

»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan päivä!»

»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan unohtaisi.»

»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran omaksesi valitset.»

»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen. »Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»

»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!»

»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.

»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.

»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.

He irtautuivat ja nousivat.

Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat toisensa.

Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, häviämätön merkki.

»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»

Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta ulos.

7. PlHLAJANTERTTU

»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.

»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.

»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»

»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä iloinen.

»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»

»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.

»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»

»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.

»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»

»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»

»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä tuijottamaan.

»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, ja katsoi häneen tutkivasti.

»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte näytti että syksykin on kaunis.»

»Näyttikö sen joku?»

»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»

Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.

»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?»

»Olisitko sinä mennyt ohitse...?»

»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»

»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»

»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani... Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on ollut näin kaunis syksy.»

»Ja minulla...», kuiskasi tyttö.

»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.»

Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:

»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»

»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen silloin muuttuu aivan toiseksi?»

»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»

»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman kauniiksi.»

»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä kaikki on kuin kaunista unta.»

»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»

»Sen minä aina muistan, aina!»

»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»

»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi voinut sitä kauvan kestää.»

»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»

»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas. Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen kysyvästi.

Nuorukainen hymyili vastaukseksi.

Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri:

»Saanko minä olla näin?»

»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen.

Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...

»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen kätensä hänen olkapäälleen.

»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.

»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»

»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.

»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.

Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.

Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen tytön ruskeita suortuvia.

Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.

»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.

»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että molempien hengitys salpautui.

8. ENSI LUMI

Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.

Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät kulkuset hevostensa ajokatuihin.

Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono. Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo tahansa.

Ilta alkoi hämärtää.

Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies, muuan sen kylän isäntiä.

»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.

»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»

»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä niitä lähetettiin--tällaisia näin!»

Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.

Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin kiitetyksi.

Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:

»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»

»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä edelleen hämillään.

»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja pysäytän.

Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket punottavat.

'Jäikö jotain?' kysyn minä.

'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi on nyt siellä teidän kylässä?'

'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'

'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'

'Oo!' sanon minä ja naurahdan.

'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.

'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'

'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.

'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.

'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'

'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'

'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'

Sitte se antoi tuon tuossa.

'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.

'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'

'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.

'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'

'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.

Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa hyvin!»

»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»

Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan. Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi niminen nuori mies.

'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'

Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin avata--ja hymyilee.

Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja lähtee jälessä.

Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja menee sitte karjankeittiöön...

Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.

Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.

»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.

Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»

Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.

Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.

»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.

Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::

»Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut, minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»

Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään ja silmiin nousee himmeä kimallus.

Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo raskaasti alas.

Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee ulos.

Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.

9. ANNANSILMÄ

Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.

Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella kukki.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen ikkunallaan hymyilisi.»

Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä kukkimasta lakkaat.»

Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.

»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän, painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia terälehtiä vasten.

»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan, nyökäyttäen päätään pihallepäin.

Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.

»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan kautta portaille.

»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin, mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan aitanräystään alle pystyyn.

Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.

Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön eteen.

»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä tytön poskille.

»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»

»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti», nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet sillätavoin takaperin kynnyksen yli.

He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.

»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi nuorukainen tupaan tullessaan.

»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»

»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne vieläkin teen.»

»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»

»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»

»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»

»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»

»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.

»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»

»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»

»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»

Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:

»Nyt lähdettiin!»

Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.

»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas tuonne!»

Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja katsoi hymyillen pihalle.

»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti naputtaa ikkunanlasiin?

'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'

'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me ponnistaudumme liikkeelle.

Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.

Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä kiedot kätesi niin kauniisti...»

»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin puolittain tosissaan.

»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista ilman minun apuani.

Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja siitä se alkaakin jo hakkuualue.

Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.

'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat oksilla kuin sinun silmäsi.'

'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi uskonut että metsä voi olla niin ihana.'