# Laulu tulipunaisesta kukasta ## Part 11 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/laulu-tulipunaisesta-kukasta-12780/index.md »Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento viehätti. »Täkki, täkki, tyyny sekä täkki! Höyhentyyny ja silkkitäkki, tyynyllä tyttö nätti!» Olavin täytyi pakostakin nauraa. Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni. »Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua, kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!» Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen. »Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan. Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla somistettu ohut viitta ainoana verhona. »Oh!» pääsi Olavilta. »Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa silmissään. Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti hänen kasvojaan vasten. »Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen. »Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?» »Juomaan!» Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva. »Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette ensimäinen sellainen--maljanne!» Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään. Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta. Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti, että se hehkui pitkänä tulipuikkona---- Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen hellällä äänellä: »Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...» Olavin läpi kulki inhon puistatus. »Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!» Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi: »En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin. Juodaan pois!» »Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen minä olen!» Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi. Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä katsellessaan. »Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi, joi, joi...» Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun. Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin kitalakeen tarttunut. Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että lasit ja pullot tarjottimella helisivät. »Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!» Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan. »Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko, taikka minä tulen mustasukkaiseksi...» »Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat. »Täältähän se kullanmuru tulee!» Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi siihen hymyillen. Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle. »Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus. »Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa. »Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki kättä--ei, pussatkaa!» Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään. Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan, kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi läiskähtäen kiinni--sitte ei kuulunut enää mitään. Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien ajamana ovesta ulos. * * * * * Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa peitti hieno, valkea kuura--niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata taivasta. Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä ja jäykistyä. Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä. Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos. Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään hävettänyt--niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa. Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen: »Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!» »Milloinkas ne nousevat?» »Parin tunnin päästä.» »Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle. Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa niin väsyneet, että tuskin kantoivat. Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat--ovi avautui. »No--?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö--aamupukeissaan, samein silmin ja veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja kaiken maailman hajua--hän tuskin saattoi hengittää. »Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin sammalletuksi. »Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on--katsokaa itse!» Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville ruttuisen postipaperiarkin. Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä: »Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.--Elli.» »Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen. Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.--Niinkuin raskas paino olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan. »Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan. »Syökää se, jos haluttaa!» »Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee. »Piru heitä ymmärtäköön--puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin rientäessä miltei juosten portaita alas. III 20. TIEN VARRELLA Matkamies asteli maantietä pitkin--vaaleapohjaista, vihreäreunaista maantietä pitkin. Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä, ajattelematta, sivulleen katsomatta--yhä vain eteenpäin. Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen voittamaton este ilmautuu. Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita, rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla rannoilla mylly. Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia, jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet. Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan, niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset. Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua? Matkamies kävi levottomaksi--niinkuin hänen olisi vaikea astua näin äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi. Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä nykyttäviä lampaita--niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen, liinahousuinen lammaspoika. Matkamiehen mieli ilostui--että edes lampaat ja lammaspoika olivat entisellään. »No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia se mies on?» »Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas, ujostelematon vastaus. »Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja pani tupakan. »No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies. »Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?» »En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs muuta?» »Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa--tuonne noin kokkoaholle! Näettekös?» »Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin...» »Ja tulee oikein hella ja paistouuni... Niin, ja Niemellä oli kanssa häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin--vaikka kyllä siellä on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.» »Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin. »Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti. »Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja...» »Kuoli--?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan, niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin. »Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat hevosten selässä ... ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä--niinkuin taivas vaan.» Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä. »Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen kasvoja. »Oli», kuului tukehtunut vastaus. »Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se makaa nyt aivan viimeisillään...» Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan. »Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää...» Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän. »Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu... eikä ole tullut kotiin.» Matkamies nousi ja lähti eteenpäin. »Hyvästi nyt vaan, poika!» »Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta rinnasta. 21. PERINTÖKAAPPI »Astu!» kehotti avain. Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet juuri oven takana vallannut. »Astu--olet jo kyllin viipynyt!» Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa kiertää lukkoa auki. »Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan kätensä alla. Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään. Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla--aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin. Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle. Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin--samanlainen ja kuitenkin niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo--mutta kummankin kasvoilla asui suuri lempeys. Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut--ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka ovipielessä seisoi. Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä, ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta sanaakaan sanoa. Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla, kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli voitolla. »Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että sinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...» Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui vuoteen vieressä olevalle tuolille--molemmat pitivät yhä toistensa käsistä. Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä lempein silmin. Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut kysymys. »No, poikani...?» sanoi hän miltei kuiskaten. Mutta poika ei voinut mitään vastata. »Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha. Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä, joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska--nosti, mutta laski ne taasen pian. Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja tutkivasti--terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia, veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea. »Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä--ei niinkuin pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...»_Ja koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen ja_...» Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi liikutuksesta. Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt--hän lysähti polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan peitteeseen. Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa. * * * * * Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen asuntonsa pitänyt. Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia partiojoukkoja. »Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi, pyyhkien hikeä sairaan otsalta. »En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni jotakin--mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.» Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa: »Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on aina hyvää.» »Niin, tarkotus--kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni koettelemuksissa--mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...» Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi taasen otsalle. »Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.» »Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja koko entisen uskoni ja toivoni--se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata... Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi helpompi puhua?» Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti vuoteen ääreen. Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti. »Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni antaa sen teille omin käsin.» Sairas huoahti syvään ja vaikeni--niinkuin hänen olisi pitänyt välillä levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan. »Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut niin tärkeäksi ja merkilliseksi.--Se on tuo kaappi tuossa!» Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin--kaappiin ja sitte äitiin. »Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.» Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte, omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei kuiskaten--niinkuin kummitusjuttua kertoen: »Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...» Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä, jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa. »Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen--hän oli vielä nuori ihminen--ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...» Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista--kuuntelijat istuivat kivettyneinä. »Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi, ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä seurasi kamala karjahdus--molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen--mitä sitte tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...» Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen. Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan. »Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät verestävinä--istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan kaappiin--se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...» Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen. Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen--tarttui, puristi ja katsoi häntä rukoillen silmiin. »Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli myöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua kohtaa...?» Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä kasvoillaan. »Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...» Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi tuska ja syvä liikutus. »Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä eikä maalilla peittää--sellainen on vaimon sydän...» Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan. Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus, sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään äitinsä salaisuudesta.