Part 8

Oi sitä kolkkoa, kovoa, tavatonta talvikautta, julman suurta, synkeyttä! Aina vain yhä syvemmin joet hyyti, järvet jääti, paksummalta, paksummalta. maita kattavi kinokset, lumi allensa anasti metsät ympäri kyliä. Kodasta kinostuneesta vaivoin uurtavat uransa kinnastettujen käsien, lumikenkien keralla miehet, metsälläkävijät. Turha vainen tuokin koitos, aivan on lopussa linnut, kadonneet kaniinit, peurat, metsät autiot, kamalat, jonne uupuivat urohot, vilu, nälkä näännytteli. Oipa hirmuista oloa, nälän, kuumehen tuhoa, ihmisrinnan riudutusta, vaimojen valittamista, lasten tuskaa ja tuhoa! Nälkä maatakin nujersi, nälissänsä ilmanpiiri, taivas tuskainen nälästä, taivon tähdet tuijotteli kuni karhun syövät silmät, suden nälkäiset näkimet. Hiawathan wigwamihin pari vierasta tulevi, synkät, oudot, aavemaiset, käyden käskyttä sisähän äänetönnä istahtivat Minnehahan vuotehelle, häntä kolkosti pälyen silmin oudoin ja palavin. Etupuolinen esitti: "Olen Nälkä, Bukadawin!" "Mua katso!" toinen tuumi, "olen Kuume, Ahkosewin!" Mielellinen Minnehaha, heidät nähtyä värähti, saatua sanoman kolkon vaipui hiljaa vuotehelle, peittäysi pakisematta alla katseiden vapisten, alla outojen sanojen kuumeisna, paleltuvana. Hiawatha raivostuen astui metsän autiohon, sydämessä murhe musta, lujuus kasvoissa kivinen; tuskan nostama hikikin jäätyi jääksi otsallansa. Päällä turkit ja asehet, mukanansa saarnijousi, nuoliviinet täysinäiset, Minjekahwun-kintahansa meni hän metsän autiohon, lumikengillä käveli. "Mahtava Gitche Manito!" kasvot käätyt taivahalle tulkitsi hän tuskiansa, "anna einettä, isäni, anna leipää lapsillesi, ah, pelasta Minnehaha!" Kieri kautta tyhjän metsän sangen kauas äänen kaiku, sointu synkeän sydämmen, mut ei muuta vastausta kuni kaiku kurjan huudon, kaiku kaukaisten salojen: "Minnehaha, Minnehaha!" Hiawatha pitkän päivän korvessa nyt harhaeli, jonka polkuja kävellen kerran päivänä kesäisnä, ikänsä ihanimpana toi hän kultansa kotihin dacotain tasankomailta. Silloin lauloi lehdon linnut, purot naurellen kimalti, ja tuo armas Minnehaha virkahti värähtämättä: "Seuraan, mieheni, sinua!" Majassa Nokomis-muorin. sekä vaimo-vierahien, nälän, kuumehen keralla rakastettunsa makasi, Minnehaha houraeli: "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun, kuulen kaukaisen kohinan, kuulen kosken Minnehahan. kaukaa kutsuvan minua!" "Lapsi!" vastasi Nokomis, "ei, se vain on öinen tuuli!" "Katso, taattoni näkyvi!" sanoi hän, "ovella seisten mulle viittovi majasta yksinään Dacotan maassa! Ah!" hän virkkoi ja valitti, "Paugughn palavat silmät pimeästä muljoittavat, tunnen hänet kolkoin kourin pimeässä kiinni käyvän; Hiawatha, Hiawatha!" Ja se koito Hiawatha keskellä avaran metsän kaukaisessa vuoristossa, pimeässä kuuli äänen, kuuli kutsun Minnehahan: "Hiawatha! Hiawatha!" Hiipi metsien lumisten, tiettömien aavikoiden Hiawatha kiiruhtavi kolkoin tuntehin kotihin, aivan saaliitta samosi, Nokomisin itkut kuuli: "Wahonowin! Wahonowin! miks' en sortunut sinuna, miksi en kerallas kuollut? Wahonowin! Wahonowin!" Kohta syöksyi hän kotahan, näkipä Nokomis-muorin eestakaisin huojetellen vainaata valittelevan, Minnehaha-armahaisen kuollehena, kylmenneenä! Sydämensä sortuessa päästi hän tuiman tuskanhuudon, metsä vastahan värähti, tähdet taivahan vapisi kera tuskansa tukalan. Sitten hän puhumatonna vaipui vainaan vuotehelle, liki jalkojen jalojen; eipä nuo kevein kengin viere vastahan ovelle, saa ei konsa saattamahan. Peitti kasvonsa käsihin, istui pitkän viikkokauden aivan kun tajuttomana, äänetönnä, tietämättä oliko päivä vai pimeä. Vihdoin sitten Minnehaha alle hangen haudattihin sydämmehen synkän metsän, ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)] päällä parhaimmat pukimet käärittihin kärppäturkein valkoisien, pehmoisien lumiliinojen sisähän. Niinpä hänet haudattihin. Jäljetysten neljä yötä tulen haudalle tekivät sielun saattotaipaleelle asuinmaille autuaille, siunattujen saaristohon. Oveltansa Hiawatha näki nuotion palavan synkän kuusikon sylissä. Unetonna uksen tiestä, Minnehahan vuotehelta vartioitsi hän valoa, ettei sais se sammuksihin, jäisi vainaja valotta. Poistuneelle hän puheli: "Jää hyvästi Minnehaha, minun Naurava Veteni, sydänaatokset arimmat kerallasi kuopattihin! Saa elä takaisin toiste kärsimähän, raatamahan, kussa kuume kuihduttava, sydänjuuret nälkä syöpi! Pian päätän tehtäväni, pian seuraan ma sinua Autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon!"

XXI

Valkoisen miehen jalka.

Istuvi asunnossansa joen jäisen rannikolla mies vanha suruisna, yksin; hapsensa lumena hohti, tummana tulensa tuikki, vanhus Waubewyoniinsa, valkonahkavaippahansa kääriyneenä kun tutisi, kuulematta muuta, paitsi myrskyn ryskettä salossa, näkemättä muuta, paitsi pahinta lumipyryä. Riutuissa takan tulosen, hiilten hiutuissa poroksi, mies nuori kevein kengin astui uksesta sisälle; posket nuortean punervat, silmät kuin keväiset tähdet lempeänä loistelivat, päässä palmikko parahin hajuheinistä sidottu, hymy huulilla hupaisa, luoden hohtehen majahan, kädessänsä kukkakimppu, täyttäin tuoksulla tupasen. "Ah mun armas poikaseni!" ukko huudahti ilolla, "oli onni silmilleni saadessa sinua nähdä; istu viereeni matolle! Yhdessä nyt yöpykäämme hiilokselle hiutuvalle, kerro mulle matkoistasi, seikkailuistasi sanele! Pakisen ma puolestani uljaimmat urostekoni!" Kukkarosta kummanmoisen rauhan piipun hän vetävi. koppa sen punakivestä, sulitettu ruokovarsi; täytti sen pajunpurulla sekä hiilellä sytytti, ojentain sen vierahalle, tuosta alkavi jutella: "Kun ma huo'un, hengittelen, yli maisemain puhallan, joet kaikki jäykistyvät, vedet muuttuvat kiveksi." "Kun ma huo'un, kun puhallan", nuori mies hymyten virkkoi, "hengitän ylitse maiden, käyvät niityt kukkasihin, laulellen joet sulavat!" "Kun ravistan hapsiani", ukko synkästi saneli, "maa tää peittyvi lumihin. lehdet lehvistä karisten kuolevat ja kalpenevat, sillä, kun ma hengittelen, katso, kaikki nuo katoovat! Soilta, salmilta, vesistä hanhi, haikara tulevat, kaukomaille karkkoavat, sillä taas kun henkäelen, katso, kaikki ne katoovat! Kunne käyvät askeleeni, villit metsien elukat pian piilevät koloihin, maa kovovi piikiveksi!" "Kun pudistan hapsiani", nuorukainen naurahteli, "saapi lämpimät satehet, kasvit riemuiten kohoovat, haikarat ja villihanhet saavat soille ja vesille, pääsky kiitävi kotihin, punarintakerttunenkin, sinilintunen, Owaissa laulellen lirittelevät, niityt alla askelteni kaikki nuokkuvat kukista, metsät lauluin raikahuvat, lehdet puihin puhkeavat!" Puhellessa yöhyt häipyi; alueilta kaukaisilta, Wabunin valomajoilta lailla loistavan soturin viitassansa, maalattuna astui aurinko, sanoen: "Gheezistä, minua katso, katso suurta aurinkoa!" Silloin vanhus vaikenevi, ilma lämpeni hyväksi, kodan päällä lauleskeli punakerttu, sinilintu, purot alkoivat lorista, tuoksu ruohon kasvavaisen tuulahti majan lävitse. Segwun, nuori vieras, tuopa tarkemmin valossa päivän jäisen naaman nyt näkevi: se oli Peboan, talvi! Senpä silmistä vetoset vallan virtana valuivat, ruumis kuihtuvi kaveten auringon ylentyessä, kunnekka katosi maahan, tyyten ilmahan hävisi. Näki vielä nuorukainen edessänsä lieskivellä, kuss' oli tuikkinut tulonen, keksipä kevätesikon, kevätkaunokin tapasi, Miskodeedin miellyttävän. Niinpä vihdoin Pohjolahan tuon tukalan, kolkon talven, kylmän kauhean perästä kevät saapui kukkinensa, lehtinensä, ruohoinensa, laulavine lintuinensa. Purjehtipa pohjolahan parvet suuret taivahalla, lailla nuolten liitelivät joutsenetkin, Mahnahbezeet haastellen kuni inehmo; jousenkaaren katkennehen lailla riensivät rivissä. Tuli toisia perästä: Valkohanhi, Waw-be-wawa, siivin vinkuvin vilisti yksin, kaksin kaartelivat Manhng elikkä lunnilintu, Shuh-shuh-gah, sinerväkurki, arokana, Mushkodasa. Viidakoissa piipitteli sinilintunen, Owaissa, kotain huipuilla visersi punarintakerttunenkin, mäntymetsän siimeksessä Omemeekin, kyyhkynenkin kultasellensa kuhersi. Surumieli Hiawatha äänettä, puhumatonna kuuli niiden kutsuäänet, ulos uksesta käveli, seisten katsoi taivahalle, maata, vettä silmäeli. Matkoilta Wabunin mailta, etäältä idän ovilta, aamun mailta loistavilta ihmekulkija Iagoo, suuri kerskuri palasi. Ollut seikoissa sadoissa tiesi juttuja tuhansin, uudet kummat kertomukset. Kovin kuunteli kyläjäs julkeoita juttujansa, naurain vastaten hänelle: "Ugh! todella toisen kerran on se taas Iagoo itse, häll' on ihmehet isoimmat!" -- Kertoi järven nähnehensä Gitche Gumeeta isomman, veden karvahan mokoman, juomaksi sopimattoman. Katsoi toisiinsa soturit, naiset vilkkui vierellensä, sanoivat hymyillen kaikki: "Kaw! se vallan on valetta!" "Ylitse mokoman seljän" jatkoi hän, "kanootti lensi, suuri, siivekäs kanootti, avarampi männikköä, metsän puita korkeampi." Ukot, eukot tirskahdellen vilkkui toisiinsa, sanoen: "Kaw! se vallan on valetta!" "Suusta sen," Iagoo jatkoi, "tuli hälle tervehdykset, sai salama, Waywassimo, ukkonenkin, Annemeekee." Nauroi naiset ja soturit hienolle äänellensä: "Kaw! mitä satuja kerrot!" "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi kansoa kanootin täysi, sotamiehiä satoja, valkomaali kasvoissansa, leuat peitetyt hiuksin." Nauroi naiset ja soturit, hälle pilkaten puhuivat niin kuin korpit kuusikossa, metsän vaakkuvat varikset. "Kaw! mitä valeita kerrot, elä luule uskovamme!" Hiawatha ei ivannut mutta vastasi vakaasti joukon joutavan ivahan: "Totta kertovi Iagoo, kaikk' olen näyssä nähnyt: suurisiipisen kanootin, valkokasvoisen väestön, tulon joukon partasuisen purren puisen kantamana aamunmailta loistavilta, Wabunin valomajoilta. Mahtava Gitche Manito, itse luoja, Suuri Henki heidät eellehen opasti sanomaansa saattamahan. Kunne kulkevat, edellä käypi Ahmo, piikkipaarma, herttainen hunajaseppo, kussa maata polkenevat, outo kukkanen kohoopi, miehen valkeaihoisen jalanjälki[16] kaikkialle maasta nousevi kukassa. Konsa käyvät vierahille, saavat meitä katsomahan, tervehdykset lausukaamme, ystävinä kohdelkaamme! Mahtava Gitche Manito näyssä sen saneli mulle. Myöskin näin samalla silloin salat, vastaiset asiat päästä päivien etäisten, näin mä matkat lännen maille, kansain outojen kulennan, ahdettuin, ahertavien, monta kieltä haastavien, jotka tunsi rinnoissansa sydänsykkehet samaiset, raikui kirveensä saloissa, kylät, kaupungit kohosi, vierivät ylitse vetten ukkosilmakanoottinsa. Sitten silmäini editse kuva kulki synkeämpi, näky pilvinen, hämärä: heimomme hajoitettuna, neuvoni unohtaneena, heikkona, eripuraisna näin mä jättehet vähäiset kallihista kansastani lakaistuna lännen maille, kurjina repalehina, kuten pilvet myrskyn eessä, syksyn lehdet kuihtunehet!"

XXII

Hiawathan pois meno.

Rantamalla Gitche Gumeen Suuren Selän, välkehtivän kerran aamuna kesäisnä seisoi wigwamin ovella vuotteleva Hiawatha. Tuoreutta ilma henki, maa oli eloisa, kirkas, ensi päivän loistehessa lähimetsään, länttä kohti Ahmo kulki kultaparvin mehiläiset lauleskellen päivän paisteessa suristen. Yllä loisti kirkas taivas, eessä laakea vetonen, hyppi sampi sen sylistä välkkyen valossa päivän, partahalla suuret metsät veden kalvohon kuvasti, valot, varjot veen povessa lepäsivät liikkumatta. Hiawathan otsallapa jäljet huolen häipynehet oli kuin usva veen selältä, sumut niittynotkelmista. Riemun huumaavan hymyllä, ilon hauskan huumehessa, kuin jos aavistus sanoisi oven aukeevan etehen, Hiawatha nyt odotti. Oli kouransa koholla, kädet kohti aurinkoa, valo sormien lomitse lankesi olalle, päälle, pilkutellen pään ja kaulan, kuin tukevan tammen rungon oksain, lehvien lomitse. Kaukana veden selällä, etähällä himmeänä siinti pilkku pikkarainen aamun alkavan sumussa, väliin näytti veessä uivan, väliin lentävän lähemmä. Tuoko kuikka, Shingebiskö, vaiko Shoda, pelikaani, tai Shuh-shuh-gah, sinikurki, vai Waw-be-wawa, valkohanhi kuin vesi välähtelevä kiiltokaulasta valuvi? Eipä ollut hanhi, kuikka, kurki eikä pelikaani tuo vedessä kelluvainen, läpi usman liukuvainen, vaan aluspa airollinen tuo oli, tuohinen kanootti, nousten, laskien vedessä, välkähdellen auringossa. Tuossapa tuli väkeä Wabunin valomajoilta, aamun ääriltä etäältä, tuli munkki mustaviitta, vakoilija valjunaama kera oppahan, toverin. Jalo Hiawatha tuosta kätensä koholle nosti, tervetulleeksi osoitti, mielin riemuisin odotti, kunnes vierevä venonen raapi rannan hietikkoa, kunnes päämies Mustakaapu, valjunaama, ristirinta nousi hiekkarannikolle. Riemumielin Hiawatha heille ääneensä saneli: "Kaunis on päivän kultakehrä[17] kun te kaukovierahamme käytte meitä katsomahan! Rauhoin teitä vuottoilimme, auki on ovemme teille, käykää kaikkihin koteihin; vilpittömän ystävyyden teille täällä tarjoamme! Niin ei konsa maa kukoista, ihanammin päivä paista, kun nyt, meitä katsomahan kaukomailta tultuanne: kons' ei tyynemmät vetemme, selvemmät salakareista; kanoottinne kulkeissansa kaikki selvitti karikot; ei tuoksu tupakan konsa liene ollut mieluisampi, maissimaamme kukkeampi, kun tänä päivänä pyhäisnä, herttaisena huomenena, vieraisille kun tulitte!" Vastasipa Mustakaapu, outo päällikkö puheli muukalaisen murtehella, aivan oudoilla sanoilla: "Rauha olkohon sinulle Hiawatha, kansoinesi, rukouksen runsas rauha, anteheksiannon rauha, rauha Kristuksen, Marian!" Kohtelias Hiawatha vierahat vei wigwamiinsa, saattoi heidät istumahan kärpän, piisonin nahoille. Vanha huolekas Nokomis puukupilla ruoat kantoi, toipa vettä tuokkosella, calumetin, rauhanpiipun täytti ja sytytti heille. Kylän kaikki vanhat miehet, kaikki urhot ja soturit, profeetatkin, Jossakeedit, kaikki taikojat, Wabenot, Medat myöskin, lääkemiehet tuli tervehdyssanomin: "Hyvin veljet, tultuanne kaukaa meitä katsomahan!" Piirissä he piippuinensa istuivat oven lähellä vuottain hiljaa vierahia nähdäksensä, kuullaksensa, kunnes päämies, Mustakaapu, valkonaama, wigwamista tuli tervehdyssanomin, muukalaisen murtehella puhui outoja sanoja. Ukot tuumi: "hyvin veljet, kun tulitte kaukomailta meitä täällä katsomahan!" Sitten päällikkö puheli, Mustakaapu kertoeli tulentansa tarkoituksen, kertoi Neitsyt Mariasta, pojastaan, Vapahtajasta, miten hän muinoin kaukomaalla eli ihmisten keralla, paastosi, rukoili, toimi; kuinka kirotut juutalaiset kiduttivat, pilkkasivat, ristinpuussa surmasivat; kuinka nousi haudastansa, oli oppilapsinensa, viimein nousi taivahasen. Tuohon päälliköt sanoivat: "Kuulimme sanasi kummat, kaikki taitavat tarinat; niitä hetken harkitsemme. Hyvä on, oi veljyemme, kun kävitte kaukomailta tänne meitä katsomahan!" Sitten poistui päällysmiehet kotihinsa kertomahan naisille ja nuorisolle kaikki vierahan tarinat, lähetin Elämän Herran Wabunin valomajoilta. Tukalalta ilma tuntui, kummalta kesäinen ilta, kaikki metsä untelona kodan kuuman ympärillä, veden ranta raukeana alla metsikön lipatti, kirakasti Pah-puk-keena, sirkka, pellolla siritti. Hiawathan vierahatpa kesän kuumasta väsyen makasivat wigwamissa. Illan viileys, hämärä lankesi levollisesti yli seudun ja sumujen, pitkät auringon sätehet pitkin maata, metsikköä pitkin piikein puhkoellen loukot, rotkot retkeilivät Yhä vierahat viruivat hiljaisessa wigwamissa varista väsähtäneenä. Ylitse sumuisen seudun illan viileys valahti, päivän painuvan sätehet pistelivät peitsiänsä metsän varjoisen lävitse, sorkkivat joka solukan, tuohoen tureikot, rotkot: hiljaisessa wigwamissa vielä vierahat viruivat. Nousi sitten Hiawatha, heittäen hyvästiänsä kuiskutti Nokomisille vieraita herättämättä: "Minä lähden, oi Nokomis, matkalle mitattomalle, päivänlaskunportahille, kotituuleni tuville, vaan jätänpä jälkeheni vierahat nuo wigwamiini, huostaasi hyvä Nokomis. Pidä nyt visusti vaari että on elinvapaus, ruoka, juoma puuttumaton heillä mennehen majassa." Sitten kulki hän kylähän, jossa heittäen hyvästit sotureille nyt saneli, nuorisoa neuvoskeli: "Oi on kansani, menenpä matkalle mitattomalle; kuut monet, lukuisat talvet vielä vierevät ohitse, konsa teitä katsomahan taasen saapunen takaisin. Vaan jätänpä jälkeheni viisahat nuo vierahani, kuulkaa viisahat sanansa, tarinoimansa totuudet! Itse on Elämän Herra heidät tänne toimittanut aamun ja valojen mailta." Hiawatha rannikolla seisovi; erotessansa kääntyi, kättä heilahutti, tuosta tuohisen venonsa laski valkolainehille rannalta, somerikolta, kuiski, purrelle puheli: "Lähde länttä, länttä kohti!" Vauhdilla veno vaelsi; aurinko aletessansa pilviä punasi, poltti kuten liekit aavikkoa, jälen jätti järven päälle, väylän loistavan vetehen, jota kuin jokea pitkin Hiawatha länttä kohti purjehti punaista tietä pursin purppurautuhun, häipyen hymyhyn illan. Katsoi kansa rannikolta urohon etenemistä, nähden purren purjehtivan vierren, keinuen, kohoten, kulkien kuin uusi kuuhut, kunnes näytti nousevaksi, kultausvihin upoten, kaukaisuutehen kadoten. "Hyvästi!" sanoivat kaikki, "Hiawatha, jää hyvästi, jää hyvästi ainiaaksi!" Metsät tummat tuumasivat, salot heltyen saneli: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Rannan aallot ankeasti soittivat somerikolla: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Sinikurki suolla soitti, säisti kaipauksin sävelin: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Siten läksi Hiawatha, rakastettu Hiawatha kultaruskon hohtehessa, illan purppurasumussa alueille kotituulen, luodetuulen, Keewaydinin, autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon.

Muistutuksia.

[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V. Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]

Hiawathan Laulu. -- Tämä intiaani Edda -- jos sitä siksi saan nimittää -- perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo, Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia, Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.

Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.

Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannalla Grand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.

[1] _Tawasenthan_ notkelmassa, -- Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.

[2] _Tuolla Prairievuoristossa_, -- mr. Catkin, kirjassaan Letters and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän selostuksen _Coteau des Prairies'ta_ ja Punaisen piippukiven louhimosta. Hän sanoo:

"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin hurjuutta.

"Vanhaan aikaan kutsui Suuri Henki täällä intiaanien heimot yhteen ja punaisen piippukivi-kallion reunalla seisten lohkaisi sen seinämästä palasen ja sitä käsissään käännellen teki suunnattoman piipun, jota hän sauhutti heidän ylitsensä pohjoseen ja etelään ja itään ja länteen; ja sanoi heille että tämä kallio oli punaista, -- että se oli heidän vertaan, -- että heidän piti käyttää sitä rauhanpiipuikseen, -- että se kuului heille kaikille ja että sotanuijaa ja nylkemisveistä ei saanut nostaa sen alueella. Viimeisellä savun vetäsyllä hänen päänsä piiloutui suureen pilveen ja koko kallion pinta, monen mailin alalta suli ja lasiutui; ja kaksi suurta uunia aukesivat alhaalla; kaksi naista (paikan hengettäret) kävivät sinne sisälle tulen lieskassa ja heidän kuullaan siellä vielä tänäänkin (Tsomeccostee ja Tsomeccostewondee), vastaavan ylimäisten pappien ja poppamiesten manauksiin, jotka neuvottelevat heidän kanssaan vieraillessaan tällä pyhällä paikalla."

[3] "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,"

Tämä juttu on Heckewalder'iltä. Hänen selostuksessaan "Indian Nations" (intiaaniheimot) hän kuvailee intiaani-metsästäjän puhuttelevan karhua melkein näillä sanoilla. "Minä olin läsnä", hän sanoo, "tämän omituisen sättimisen sattuessa. Kun metsästäjä oli tappanut karhun, kysyin minä miten hän luuli eläin paran ymmärtävän hänen sanojaan." "Oh, vastasi hän, karhu kyllä ymmärsi minua hyvin. Ettekö huomannut miten häpeissään hän oli minun häntä haukkuessani." -- "Transactions of the American Philosophical Society", Vol. I. p. 240.