Part 7

Hirmustuipa Hiawatha, kun hän, tultua kotihin, keksivi kylänsä kesken häiriön ja hämmennyksen Pau-Puk-Keewisin piloista, kehnon konnan koiruudesta. Kovin hän tulistui tuosta, väänti päätä, murti suuta, syyti synkkiä sanoja, ampui uhkan ankarimman: "Minä kärvennän kirotun, Pau-Puk-Keewisin kuristan, pieni on maailma hänelle eessä vierevän vihani, päätyy pitkäkin pakonsa kostoni kurottaessa!" Heti läksi Hiawatha metsämiestensä keralla ajantahan ankarahan, painuen pahan jälille, jotka johti korpimaille. Kadonnut oli katala niemen kallion käreltä; marjan varret vaipunehet, ruoho runneltu, rikottu näytti paikan poistunehen. Alangolla, alla vuoren, nurminiityllä pysähti Pau-Puk-Keewis katsomahan, uhmaten ajajiansa ylen ilkkuvin elein. Huusi hälle Hiawatha kukkulalta kuuluvasti: "Niin ei maailma lavea, polku pitkä ja kolea, ettei vierevän vihani kosto kohtoa sinua!" Poikki vuoren, poikki virran, tiuhan viidakon lomitse loikki karkuri kavala, kunnes pääsi hän purolle luokse vienon metsävirran, min oli sulku suurentanut, majavien laittelema, tehnyt tyynen lamparehen, puut miss' polvin veessä seisoi, leijui lehdet lumpehien, viittoi vihvilät vihannat. Pau-Puk-Keewis seisattuvi puusululle katsomahan, vesi min raoista pursui, ryöppy reunoilta valuvi. Nousi pohjalta majava, katsoi miestä kaksin silmin, katsehin kysyvin, kummin. Pau-Puk-Keewis puusululla seisovi, jalat vedessä, virran vieriessä hopeisen majavalle hän puheli, haasteli hymyten hälle: "Majavani, ystäväni, vesi on viileä, mukava, suo mun luonasi levätä, majavaisena majalla!" Varoin vastasi majava, virkkoi vältellen hänelle: "Vuota hiukan, kun kyselen, kera toisten neuvottelen!" Siitä vieri hän vetehen, painui paatena purohon pohjalehtien lomahan. Pau-Puk-Keewis pohkeinensa veessä seisovi sululla, vesi reijistä valuen syöksyi suihkuna kiville, suvantohon suollatteli; valot, varjot lankesivat täplin tummin, välkkyväisin metsän lehvien lomitse Pau-Puk-Keewisin puvulle. Päitä pohjasta kohosi toinen toisensa perästä, mustanaamaiset majavat äänetönnä töllistellen täytti lammin laitoinensa. Pau-Puk-Keewispä puheli majaville maanitellen: "Ylen on mainio majanne veikot, varma vaaran suoja; voisitteko viisahina taidollanne toimitella majavaksi nyt minutkin?" Kohta myönteli kuningas, Ahmeek antoi tietäksensä: "Kyllä, syöstyös sekaamme, vierähdä vetehen tänne!" Pian painui Pau-Puk-Keewis, alas lampihin laseikse; pian musteni pukunsa, peurapaidat, Mokkasiinit muuttui mustaksi, levisi ketunhäntä jäljessänsä: tuli miehestä majava. "Minut tehkäätte isoksi!" Pau-Puk-Keewis pyytelevi, "suorikaatte suurimmaksi!" "Kyllä!" päällikkö puheli, "astuhan asuntohosi, siellä sinut suurennamme kyllä kymmenkertaiseksi!" Sitten painui Pau-Puk-Keewis veden ruskean sisähän, löysi pohjan peitettynä puitten rungoilla, risuilla, löysi liukut ja lokerot, avarat asuntopaikat, valtavat eväsvarastot talven vietännän varalta. Täällä hänet suurettihin majavista laajimmaksi, kyllä kymmenkertaiseksi. "Ollosi kuninkahamme!" tuumasi majavat hälle. Eipä kauan Pau-Puk-Keewis vallassa kerinnyt olla, kunnes kuuluvi varoitus, vieri viesti valtialta lummekukkien lomasta: "Hiawatha sai jo tänne, metsämiehensä mukana!" Sitten kuulivat kohinan, puhelua päänsä päältä, oudon huudon ja huminan, kunnes laskeva vetonen ilmaisi sulun särynnän. Kytät karkasi katolle, majan rikki runtelivat, Päivän paistaen katosta uivat uksesta majavat painuin piilohon syvälle, kilvan virtahan kadoten, syöksyen syvintä kohti. Mutta suuri Pau-Puk-Keewis ei nyt mahtunut ovesta, hau oli ruuasta revennyt ylpeydestä pullistunut. Hiawatha huusi hälle, karjaisi katon kolosta: "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis, turhat on tuumasi kamalat, monet muodonmuuttelusi, hyvin sun tunnen, hylkykoira!" Pau-Puk-Keewis pieksettihin, Kuoliaaksi nuijittihin, Puitihin kuin maissiriihtä, kons' oli kallonsa mäsänä. Kuusi metsästysurosta veivät paareilla kotia, kantoivat majavan raadon. Eipä kuollut Jeebi, henki, kaikki tunsi ja tajusi kuni konsa Pau-Puk-Keewis; nyt hän riehui rimpuellen sinne tänne heilahdellen kuin majan ovessa verhot peurannahkanauhoinensa talvituulten puskiessa, kons' kokohon kääriysi, kunnes ruumiista erosi, kunnes otti muodon, hahmon Pau-Puk-Keewisin kavalan, kauas metsähän kadoten. Hiawatha kohta keksi, Pau-Puk-Keewis kun pakeni, näki hahmon haihattavan, metsän helmahan menevän, varjohon vajoavaksi takalolle metsän taajan, kohti aukeita ahoja, työntyen kuin tuulen pyörre, puun vesoja puistatellen, Hiawathan seuratessa sadepilvenä perässä. Hengästynyt Pau-Puk-Keewis saapui järven saaristohon, kussa telkät teiskaroivat, vesilinnut laulelivat, Pishnekuhit piipittivät, nokkiansa nostelivat, salmissa sukeltelivat lummekukkien lomissa, ollen varjossa välihin, toiste välkkyen valossa. "Pishnekuh, oi veljyeni!" huusi heti Pau-Puk-Keewis, "telkäksi tekisittekö, linnuksi mun muutatteko kiiltonokin, höyhen verhoin, koolta kymmenkertaiseksi!" Ne hänet telkäksi tekivät, laati siivet suunnattomat, kuvun pyöreän, sileän, nokan kuin melan mokoman. Niin hän heti muutettihin koolta kymmenkertaiseksi juuri rannalle keriten Hiawathan hihkuvaisen. Parvi parkuen kohosi siiven iskuin ilman maille noilta ruokosaariltansa, kurjenmiekkakukkaisilta. Pau-Puk-Keewistä epäsi kaikki alas katsomasta, ettei turmio tulisi, välttyisi vahinko, vaara. Kauan, kauas lentelivät läpi paistehan, sumujen, syöden soilta, nummimailta, maaten yönsä ruoistoissa. Kun he huomenna menivät suvituulen tuutimana, edellä etelänhengen, hauskan, vilpoisan vihurin, nousi korvihin kohina altansa asuinmajoista, ihmisäänien hälinä päästä virstojen, kylistä: väki päällänsä imehti telkkäparvea parasta, Pau-Puk-Keewis pitkin siivin, lentimin leveänmoisin kun nyt kulki korkealla. Pian taaskin Pau-Puk-Keewis tunsi Hiawathan huudon, Iagoon ison möläkän; varoituksen unhoittaen katsoi alas kauloin lyhyin; tuulen purstohon puhuen, höyhenviuhkaa heiluttaen alkoi hän alas vajota. Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis tasapainoa tavata painuessa pyöriskellen, vuoroen kylä vilahti, vuoroin parvi päänsä päältä, joka joutuen eteni. Kylä kiivaasti läheni äänten yhä yltyessä, naurun kuuluen kovemmin. Parvi päältänsä pakeni, maan nyt vainen hän näkevi, jossa joukko hihkuvainen kohta keksi keskellänsä rajun, raskahan ryminän, linnun raadon rikkonaisen. Mutta sielunsa elävi yhä Pau-Puk-Keewisinä; muutti muodon muinaisensa, kaunehimman Yenadizzen, pikimmältänsä paeten Hiawathan seuratessa, jälkehensä huutaessa: "Pieni on maailma sinulle eessä vierevän vihani, kohta sun perivi kosto!" Hiawatha, jo likeni, ollen oikoisin kätösin kiinni saamassa kavalan, kunnes viekas Pau-Puk-Keewis pyöri piiriä, hyristi, liehtoi ilman tuulispääksi, lehdet lennätti, pölisti. Siitä äkkiä solahti onton tammen onkalohon, muutti itsensä madoksi, käyden maahan käärmehenä juurten, roskien lävitse. Kädellänsä oikealla Hiawatha hirmuisena, tammen pirstasi paloiksi, maahan murskasi sälöiksi. Turha taaskin tuokin temppu, sillä silloin Pau-Puk-Keewis ihmishaamussa näkyen tuulispäässä pois pakeni. Gitche Gumeen rantamalla, Suuren-Selän länsipuolla hiekkakiviniemekkeillä tuli Kuvakallioille,[15] korkeelle kohoaville. Siellä itse Vuorenvanhus, vuoren mahtava Manito ovet aukoi ammollensa, kuilut kolkot, kallioiset, luolan luovutti, lupasi Pau-Puk-Keewisin asua, lausui tervetulleheksi kallioisehen kotihin. Hiawathan saapuessa vastass' on ovet suletut; Minjekahwun-rukkasilla löi hän kalliot koloille, ukkos-äänin ärjähteli: "Aukaise Hiawathalle!" Aukaise ei Vuorenvanhus, virka vastahan väheä kuilun synkästä syvästä, hämärästä hiljaisesta. Käänsi käden taivahalle, sieltä myrskyä manaten, Waywassimaa, salamata, ukkosta, Annemeekeeta, jotka yltyi yön keralla, tuulen myrskyssä tulivat, ulvoen ulapan päällä, ukkosvuorilta etäältä. Vapiseva Pau-Puk-Keewis keksi ukkosen kuminan, salaman punaiset silmät, painui kyyryhyn pelosta. Sitten säihkyvä salama iski onkalon ovia, ukonnuolinuijallansa kajahutti kallioita; pahoin ukkonen pamahti, alta kallion kyseli: "Missähän on Pau-Puk-Keewis?" Vaipui kalliot kasahan, raukesipa raunioihin viimein viekas Pau-Puk-Keewis, kuoli, kaunis Yenadizze, ihmismuodossa menehtyi. Siten loppui seikkailunsa, päättyi päivänsä pahaiset, loppui viimein viekastelut, konnankoukut ja kujehet, pelit, tanssit ja kosinnat, neitosien narraukset. Sitten uljas Hiawatha otti sielun ja saneli: "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis ihmismuodossa ikinä seikkailuita suorittele ilveillen ja naureskellen, etkä tanssi tuulispäinä, lehden roskia levitä! Ylähällä ilman mailla lennä, liidä ympyröissä, muutan sinut Keneuksi, sotakotkaksi sovitan, lintujen kuninkahaksi, kanojeni päälliköksi!" Pau-Puk-Keewisinpa nimi säilyy kansojen keralla laulajain luetteloissa, sadunkertojain seassa. Talvisin kun tuulenpyörre milloin lunta lennättävi, vinkuu nurkissa vihuri, savutorvissa tohisten, sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis tanssivi läpi kylien kooten saalista, satoa!"

XVIII

Kwasindin kuolema.

Kauas, laajalle levisi Kwasindin nimi ja maine, ei kyennyt kilpomahan kenkään Kwasindin keralla. Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet, keijut, kääpiöt katalat vastahansa juonitteli. Tuumivat he: "mies mokoma, vihattava Kwasind-lurjus jos yhä tihut tekevi, rikki kaikki koskemansa mullin mallin murskoavi, meillekin tuhot tulevi; ken meistä välittänevi? Hänpä meidät talloavi tai vetehen viskoavi ruuaksi ruman olennon, Nee-ba-naw-baigin paloiksi, Vetehisen eineheksi." Pian laati pienten heimo liiton vasten Kwasindia, aikoen mokoman miehen, vastustajan vaarallisen surman suuhun suoritella. Voima suuri Kwasindilla oli päähän piiloitettu, päässä hällä heikoin paikka, sepä vain aseelle altis, muutoin mies ois murtumaton. asehin satuttamaton. Tuo oli turma ainokainen joka uhkasi urosta; käpy kuusen kukkalatvan, männyn heiluvan hedelmä. Tuo oli tuhonsa juuri, surmansaattaja salainen, jonka tiesi vainolaiset, pienet ihmiset älysi, taisivat tapantakeinon. Havupuita he hakivat Taquamenawn metsiköstä, kooten kuusista käpyjä veivät ne veden lähelle, rantakallion kärelle, kussa kalliot punaiset veden vierelle kohosi; siellä kääpiöt katalat Kwasindia vuottelivat. Kerran iltana kesäisnä, päivän kuuman päättyessä, veden tyynen välkkyessä, seistessä unisen varjon, perhot paisteessa kimalti, hyöri hyönteiset vedessä, siinä luistellen, suristen ininänsä ilman täytti, sotahuuto kauas kuului. Vahva miespä, Kwasind, kulki kanootilla tuohisella pitkin Taquamenaw-virtaa, lelluen levollisesti ilmassa unettavassa, lämpimän lamauttamana. Oksista vetosen yltä, koivupuiden urpuloista, Unenhenki heitältäysi, hyppäsi Nepahwin-tonttu kera joukon ilmamaisen, käskyläistensä salaisten, liki päätä liekaeli kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she, sukkela sudenkorento. Kuului kumu korvihinsa kuten loiske lainehien, kosken kaukaisen kohina, taikka hongikon humina. Tunsi tuosta otsallansa iskut ilman keijukaisten, annit uniarmeijojen, Unenhengen hengityksen hienosti hiveleväksi. Heidän ensi iskustansa miestä tuntui raukaisevan, tuosta toisen saatuansa mela liikkeettä lepäsi, kolmannella silmissänsä pyöri maailma, pimeni -- Kwasind vaipui jo unehen. Lellui hän alas jokea kuni istuva sokea, Taquamenawta menevi rantakoivujen alatse, alle metsäniemekkeiden, kääpiöiden, Puk-Wudjien sotaleirien lähellä. Sielläpä he vuottelivat kävyillä varustettuina, jotka heti heitältivät, pahoin päähän paiskasivat. "Kuolo, surma Kwasindille!" sotahuutonsa hurisi. Kwasind vierähti vetehen, suistui saukkona jokehen, Kanootti kumohon mennen, tuohipursi tuul'ajona ajelehtivi joella. Niin sai Kwasind vainajaksi, mutta muisto vahvan miehen pysyi kauan kansan kesken. Milloin myrsky talvisäinen läpi metsien melusi, oksat huojuen rutisi, kappaleiksi katkieli, huudettihin: "Kas kun Kwasind polttopuitansa kokoopi!"

XIX

Aaveet.

Eipä konsa korppikotka saavu saaliille salossa, kaatuneelle piisonille, ettei tuota toinen keksi taivahalta tarkatessa, syöksy seuraten perästä, kohta kolmas toista nouda avaruuden aukeoilla; ensin pilkku pilven päällä, lähetessään lintuparvi pilvenä pimentävänä. Yksin ei vahingot ennä, vaan ne vaanien tulevat toinen toisensa jälestä, ensin yksi, sitten toinen, tullen jatkuissa tukulta uhrin uupuvan ylitse; ensin varjo, sitten murhe, tuska tappava lopulta. Taas ylitse kolkon pohjan mahtava Peboan, talvi, henkien ylitse vetten kaikki jäädytti koviksi. Lumi hapsista pölisi, peitti kentät valkosiksi, aavat aukeat tasoitti, kuni luoja kuurullansa ois' ne sormin suoritellut. Kyttä kautta laajan metsän lumikengillä kuleksi; kylän naiset askaroivat, maissia murentelivat, peurannahkat peittosivat; miehet palloa pelasi, lumikenkätanssiansa jäätiköllä pyörelivät. Kerran, päivyen pimeten, Naurava Vesi majassa Nokomisin kanssa vuotti Hiawathan askeleita, miehen metsästä tuloa. Lieden loimu kasvoillansa heiasti punasin viiruin, Nokomisin silmä loisti kuni kuutamo vetinen, välkkyi silmä Minnehahan kuni aurinko vetehen. Takanansa kyyröttivät varjot wigwamin sopessa, savu kieri renkahissa liidellen läpi lakeisen. Oviverho verkallensa ulkoa kohotettihin, hehkui hetkisen tulonen, savu häälyi hetken verran, jolloin kaksi naisenpuolta kävi kutsutta sisälle, hiljaa, ilman huomiota, ilman tervehdys-sanoja majan nurkkahan menivät. Näkö, verhot näytti, että ovat vieraita kylästä, istuksivat kalpeoina surumielin, hiljaisina, kera varjojen vapisten. Oliko huuhkajan humina, Koko-koho metsikössä? lauloiko lakeisen suulla tuuli, tunkien sisälle? Varmasti selosti ääni: "Vainajat ne, vaatteissansa, aaveet, on asukkaitanne, Ponemahn alusväkeä tulevan elämän maasta!" Sai kotihin Hiawatha, metsäretkeltä palasi, lumikuura kutreillansa, punapeura olkapäillä; Minnehahan jalkoihinpa heitti peuran hengettömän. Kaunihimpi, uljahampi mies nyt mielestä hänellä, kuni tullessa kosihin muinoisin majalle taaton, peuran hälle kun pudotti toivehittensa tueksi. Kohta keksi Hiawatha vierailut värisemässä, oudosteli itseksensä Minnehahan vierahia; ei hän liikoja udellut, lausui tervetullehiksi. Illallisen laitettua, peuran pantua paloiksi verettömät vierahatpa hypähtivät varjostansa, söivät parhaimmat palaset, valtasivat valkorasvat, jotk' oli siirretty sivulle Nauravan Veden varalle, Hiawathan vaimon syödä. Kysymättä, kiittämättä ahmivat palat parahat, taas takaisin pyörähtivät, sopen varjohon vajuivat. Puhu eipä Hiawatha, tee ei liikettä Nokomis, moitiskele Minnehaha, pienin piirre ei paheksu; Minnehaha kuiski vainen: "Kyll' on raukat nälkäisiä! Tehkööt tahtonsa mukahan, syököhöt ravinnoksensa!" Moni päivä nousi, laski, valon yöhyet karisti kuni kuusi huutehensa pimennossa oksiensa. Istui päivät liikkumatta oudot vierahat majassa, mutta öillä, myrskysäillä taikka tähtien valossa aina metsähän menivät polttopuita noutamahan, aina äänettä, suruisna. Konsa vainen Hiawatha tuli metsästä, kalasta, kun oli valmis illallinen, ruoka kullekin jaettu, naiset kalpeat kavahti kodan synkästä sopesta, ahmivat palat parahat, Minnehahan mieliruuat, moittehitta pois menivät taaskin varjohon takaisin. Moittinut ei Hiawatha katsehella karsahalla, sanoilla, sadattelulla, ei konsa Nokomis-muori tehnyt ynseetä elettä, eikä heille Minnehaha tympeillyt pahoista töistä. Kärsivät ne äänetönnä, ettei oudon oikeudet, onni ilmanantamisen kautta katsehen vähene, säry syytöksen sanalla. Keksi kerran keskiyöllä Hiawathan valpas silmä kodan vienossa valossa, kekäleiden hiiltyväisten liekin yhä riutuessa, kuuli pitkät huokaukset, monet nyyhkehet suruiset. Ylös nousi vuotehelta, päältä vuodan pitkävillan, siirsi peurannahkaverhot, haamut kalpeat havaitsi lavoillansa yösydännä istumassa, itkemässä. Virkkoipa hän vierahille: "Miks on syömmenne suruiset, yönne nyyhkitte yhäti? Oisikko Nokomis-vanhus taikka Minnehaha joskus pahoin vieraita pitänyt, teitä loukannut jotenkin!" Heti haamut lakkasivat itkusta, valituksesta, äänin leppoisin puhuivat: "Haudan haamuja olemme, ennen kanssanne elimme, mailta Chibiabosinpa saavuimme varoittajiksi, koittamiksenne kävimme. Kun vieri surujen viestit, elävien tuskanhuudot autuaitten saaristohon, tahtoen takaisin sieltä kuollehia ystäviä, saattaen murehet meille turhilla valituksilla, siks' sua saimme koittamahan. Hylyt, oudot täällä oomme, teille taakkana pahana, eipä meille, kuollehille elossa sijoa olle. Mieti tuota, Hiawatha, puhu kaiken kansan kuullen, etteivät valita vasta täältä pois jo muuttaneita, saata sieluja suruhan Autuaitten saaristossa. Älkää haudoille varatko kantamuksia kovia, wampumia, turkiksia, paljo kuppia, patoja, että henget herpouvat tavattoman taakan alla; ei kuin hiukkasen evästä, tulta tiellensä valoksi! Täält' on neljän päivän matka aaveitten asuinsioille, neljä yötä yksinäistä, neljästi tulen tekoa. Perätysten neljä yötä tehkää haudoille tulia, ettei haamu matkallansa vall' ois lämpöä, valoa. Hyvästi nyt Hiawatha! Kovan koitoksen panimme kärsivällisyydellenne, hävyttömän julkeata oli kaikki käytöksemme; ylenpä ylevä, suuri, jaloluontoinen olitkin. Pidä vastakin varasi kovemmassakin kokeessa!" Puhelujen päättyessä kodan peittävi pimeys. Hiawatha hiukan kuuli vaatteiden kahisemista, verhon siirtyvän ovella näkymättömin kätösin, tunsi kylmän ulkoilman, valon himmeän ovesta; vierahat vaeltavaiset, Manan herran matkamiehet, oudot aavehet hävisi.

XX

Nälkä.