Part 2

Läpi himmeän hämärän, iltana unohdettuna ammoin jo alas putosi tuo kaunis Nokomis-nainen, täysikuusta maahan tänne vaimo lapseton valahti. Kun hän naistensa keralla leikki kerran keinuellen viiniköynnöskiikussansa, nainen muuan, mustamieli Kosti kiikun katkomalla hälle viikkoiset vihansa; suistui säikkyvä sulotar alas kaaren kannikalta päälle niityn, Muskodayn, kukkaisalle aavikolle. "Tähden lento!" kansa katsoi, "tähti taivaasta putosi!" Siinä niityn sammaleella, aavikolla aukealla, liljan lehtien välissä, kuun ja tähtien valossa tytön synnytti Nakomis, Wenonahksi hän nimitti esikoisen armahaisen. Tytär kasvoi ja kehittyi kentän liljojen keralla, nousi kuin näre norosta, hohti kuin hopeinen kuudan, loisti tähtenä lumoten. Epäsi Nokomis neittä, kielsi aina ja alati: "Oi on tyttöni omani, varo, kulta, Länsituulta, Mudjekeewista kavahda, elä kuule kuiskeitansa, jää elä yksin aavikolle liljoille lepeämähän, ettei tulis Länsituuli, toisi turmoa sinulle!" Ei hän ottanut opiksi varotusta vanhempansa. Länsituuli lämminhuuli hipsutti kevein kengin, hiipi illoin heinän päitse, kuiski kukat kuulustellen, löysi liljojen välistä ihanaisen impyensä, kosi hempein hyväilyin, kosi kielin kiehtovaisin, kunnes vienoinen Wenonah synytti pojan surussa. Siten syntyi Hiawatha, saihe ilmi ihmelapsi. Vaan tytärpä Kokemisin, Hiawathan hellä äiti kuoli, tuskihin tukahtui Länsituulen jättämänä, petollisen pettämänä. Kauan kaihosi Nokomis, vaimo lastansa valitti. "Oi jospa minä olisin kuollut, sortunut sinuna! Tyyten on eloni tyhjä; Wahonowin! Wahonowin!" Partahalle Gitche-Gumeen, Suuren-Selän rantamalle, veden läikkyvän lähelle, Kuuttaren, Nokomis-vaimon oli wigwam valmistettu. Salo sankka sen takana, korpikuusikko kohosi, synkkä hongikko humisi, edessä silonen selkä, kirkas Suuri-Merivesi aallon hohteli hopeisin. Siellä ryppynen Nokomis vanhoillansa vaalieli Hiawatha-lapsukaista; liekku tehty lehmuksesta, pohja peuran jäntehillä, sideltynä sitkeäksi, vuotehena vihvilöitä, sammalpatja pehmykkäinen, Siinä viihti vienoistansa. "Elä karju, karhu viepi! Hush, mun pieni pöllöseni! Kenpä suurin silminensä valaisevi wigwamini? Ewa-yea mun tummaiseni, pikkarainen pöllöseni!" Neuvoi vanhus valvatille, tähtitaivoa opasti, näytti ihme-Iskoodahnkin, henkivarjot kun vaelsi, sulkatöyhtöiset soturit kirmasivat kirveinensä kohti Pohjan porttiloita, tien hän valkean osotti, polun pitkän ja leveän, yli taivahan menevän, ahdettuna aavelulla, Istui pieni Hiawatha kesäiltoina ovella, kuuli kuiskehet salosta, veden viehkeän lipinän, kuuli kummoa säveltä; männyt virkkoi: "minne-wawa! mudway-aushka!" aallot lauloi. Wah-wah-taysee kun vilahti, tunsi tulikärpäsensä, kun tuo pensaita valosti illan hiipivän hämyssä. Nokomisin neuvomana lauloi lapsi linnullensa: "Wah-wah-taysee, välkkeheni, valkotulikärpäseni, perho pieni, hohdollasi kirkastappas kasvojani, ennen kuin unehen uuvun vuotehelle vuottavalle!" Illoin kun kohosi kuuhut vedestä värehtivästä, kysyi hän Nokomisilta: "Mitkä on kuussa kummat pilkut?" Virkkavi Nokomis hälle, puhui muori pulmullensa: "Kerran suuttunut soturi isoäitinsä lähätti kuuta kohti taivahalle, jonne jäi se roikkumahan!" Näki hän kaaren taivahalla, kyseli Nokomisilta, joka kertoi ja selitti: "Se on taivas kukkasien, kukat kunne kuoltuansa, liljatkin lakastunehet ovat maasta muuttanehet yllämme heloittamahan!" Kun hän kuuli yösydännä huudot huuhkainten salosta, kyseli hän kauhuissansa syytä moisehen meluhun. Virkkavi hyvä Kokomis: "Se on huuto huuhkajien, siellä pöllöt poikinensa pakinoitansa pitävät." Niinpä pieni Hiawatha eläinten pakinat oppi, tuli nimet tuntemahan, niiden taidot hän tajusi, tiesi pesät, piilot, loukot, tunsi laumansa tuhannet; oppi kaiken metsän karjan tavat, tuumat ja tarinat, majavan rakennustoimet, käpykasnat oravien, peuran pitkät päivänretket, askelet aran kaniinin; kanoiksensa linnut kutsui, veljiksi otukset metsän. Saapuipa Iagoo kerran, taitava tarinaseppo, paljon matkoja mitellyt, Nokomiksen vanha tuttu. Hän teki Hiawathalle, suori jousen saarnipuusta nuolet tammen lastuloista piikärin, sulittamalla. Sitten neuvoi nuorukaista: "Suori poikani salohon, kussa peurat piehtaroivat, kaada kuulu härkäpeura, suurisarvinen nujerra!" Heti tuosta Hiawatha miesnä metsälle menevi jousinensa, nuolinensa. Linnut lauloi ympärillä: "Elä armas meitä ammu!" -- lauloivat Opechee, kerttu, sinilintunen, Owaissa: "Ellös vainen meitä ammu!" Ylös tammehen hypähti oravakin, Adjidaumo, suikkelehti, puikkelehti, keinui, lehvillä livehti, virkkoi naurunsa lomassa: "Elä vaan minua ammu!" Tuolla valkoinen kaniini hiukan poikkesi polulta, istahti takasillensa, haastoi hiukan arkamielin, puolin leikillä puheli pienelle Hiawathalle: "Ethän vaan minua ammu!" Eipä hän välitä noista kupehella kuiskijoista, aatos peuroja ajavi, silmät seurasi jälillä, jotka johtivat joelle, kulettivat kaalamolle. Painui poika pehkon alle, vaani varjossa otusta. Jopa keksi sarvet suuret, parin silmiä erotti, peura polkua poleksi, astui lehvien alatse, varjot leikki lautasella. Kovin sylkytti sydäntä, veret urholla värähti, haavan lehtenä lepatti peuran astuissa alemma. Hiljaksensa Hiawatha nousi polvensa varahan, pidätellen henkäystä tarkoin tähtäsi otusta. Tarkoin vaani valpas peura iski kenttähän kaviot, -- yksi valmisna, koholla kuunteli, heti hypähti... Oh! suhahti surmannuoli, rinnan lämpimän lävisti, kaatui peura kaalamolle, virran vierelle nukahti, heitti sydän sykkimisen. Mutta pieni Hiawatha riemulla rajattomalla peuran kantavi kotihin; Iagoo sekä Nokomis riemuin häntä tervehtävät. Nahkasta Nokomis neuloi haljakan Hiawathalle, peuran paksuista lihoista laativi Nokomis kestit. Kiitti kylä juhlivainen Hiawathan sankaruutta, kutsui kunnianimillä: Lujasydän, Soan-ge-taha, Urhomieli, Mahn-go-taysee.

IV

Hiawatha ja Mudjekeewis.

Niinpä kasvoi ja kehittyi Hiawatha-poikasesta mies ja miesten ensimäinen; nuorten leikeissä ylinnä, miesten töissä miehen kunto; tiesi temput metsämiesten, taisi taiat ja tarinat, ikiluottehet isien. Nopeasti jalka nousi; ohi nuolen ampumansa juosten ennätti edelle, nuoli taaksensa tipahti. Kyllin voimia käsissä; ampui nuolta kymmenkunnan, ylös ilmahan lähetti, kymmenes jo pilvet kynti -- Viel' ei maassa ensimäinen. Oli taikarukkasetkin, "Minjekahwun" mainittihin, peuran koivista kyhätyt; niillä lyöden paadet särkyi, kivet murskaksi mureni. Oli jalot jalkineetkin, moiset taika-mokkasiinit, peurankoipiset pätevät, virstan veivät askeleella. Nokomisilta hän urkki tiedot Mudjekeewisista, sai ilmi salat tuhoisat ihanuudesta emonsa, petturuudesta isonsa; tunsi tulta rinnassansa, sydän hiilenä kytevi. Tuumasi Nokomisille: "Luokse Mudjekeewisinpa lähden Länsituulen maille tuhdon taattoni oville, päivänlaskun portahille!" Läksi tuossa Hiawatha parahimmassa puvussa, päällä peurannahkapaita, peurannahkasäärystimet, metsäsian harjaksilla kirjaeltu, helmitelty, päässä kotkahöyhentöyhtö, wampum-vyöhyt vyötäreillä saarnijousensa kädessä, jänne peuran jäntereestä viinessänsä tamminuolet, sulitetut, piistä kärjet, taikarukkaset kädessä jaloissa lumotut kengät. Varoitteli vaimo vanha, kielsi nuortansa Nokomis: "Oi minun Hiawathani varo maita Länsituulen, Mudjekeewisin ovia. hän sun siellä sortanevi, taioillansa tappanevi!" Hiawatha uljasmieli huoli ei naisten neuvoloista läksi, metsähän menevi. astui virstan askeleella. Kaamealta taivas näytti tiensä synkältä kuvasti, tukalalta ilma tuntui, sydän tuskaisin, tukalin, ahjo alla rintaluiden. Hiinpä hän läheni länttä, astui ohi antiloopin, peurat, piisonit jätätti riensi poikki Esconaban mem poikki Mississippin, yli hyokkyjen hypähti, ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie] sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja] Kalliovuorille vaelsi, alueille Länsituulen, missä vanha Mudjekeewis, taivon tuulien isäntä istui vuoren kukkulalla Hämmästyen Hiawatha katsoi kunnioituksella isän ihmeistä näköä. Päässä pilviset hiukset lumituiskun tuiman lailla hurjimmasti hulmusivat, välkkyivät ja leimusivat komeana kuin komeetti. Hyvin mieltyi Mudjekeewis Hiawathan nähtyänsä, ilostui, ihastelihe; oli kuin viehkeä Wenonah oisi tullut Tuonelasta. Hiawathalle puheli: "Terve tullut, toivottuni kerran taattosi tuville! vuodet vuottelin sinua. Nuoruus kuin elämän riemu, vanhuus kuin väsymys kolkko; tuot sä päiväni eletyt, hetket tuskanhehkuvaiset, kaunokaisen Wenonahni!" Pyöri päivät, vieri viikot tuttavusten tuumiessa. Mahtavana Mudjekeewis kerskasi tekemistänsä rohkeista retkistänsä, urotöistä uljahista, rautaisesta ruumihista. Kärsivällisenä kuuli Hiawatha kerskaukset hymyhuulin istuskellen, ei väre vähäisinkänä, katse, ääni ilmi tuonut sydänpolttoja povensa. Viimein virkkoi: "Mudjekeewis? olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Kielsi suuri Mudjekeewis, kerskuissansa armollinen, virkkoi: "Ei mitänä konsa, muuta ei kuin musta Wawbeek. kallio tuhoisa tuolla!" Katsoi hän Hiawathaansa hyvänsuovalla hymyllä, ilmeellä isällisellä, ylevällä ylpeydellä; näkö sorja, varsi norja, ryhti reipas ja vireä. Tuostapa kysäsi viimein: "Oi minun Hiawathani, olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Hiawathapa varoen hetken tuossa tuumi, mietti, kuni päätöstä punoen, virkkoi viimein: "Ei mitänä paitsi tuota vihvilätä, isoa Apukwa-kortta." Mudjekeewis kun yritti maasta vihvilän vetäistä, heti huusi Hiawatha teeskennellyin kauhistuksin: "Kago! kago! elä koske!" "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis, "enpä liikuta todella." Sitten tuosta tuummat jatkui Hiawathan velilöistä; Wabun ja Kabibonokokka, Itätuuli, Pohjatuuli, Myös Etelä, Shawondosee -- kaikki siinä muistettihin. Viimein vierivi tarina kauniisen Wenonahnki, Hiawathan synnyntähän, äitikullan kuolentahan autiolla aavikolla, kuin oli kertonut Nokomis. Huudahtipa Hiawatha: "Kuulehan, oi Mudjekeewis, sinä surmasit emoni, Wenonahn sa viekastelit, nuoren, armahan elämän, aavikon ihanan liljan taitoit, tallasit lokahan; tunnustathan työsi tuhman!" Murtuneena Mudjekeewis tukat tuulehen hajotti, tuskamielin tunnustavi kuiskeetta, kumartamalla, Hiawatha hurjistuen heti hyppäsi, uhaten, tarttui taikarukkasilla tuohon turman kalliohon, mursi Minjekahwunilla Palat paksut Wawbeekista, vihan vimmassa kivitti katuvata taattoansa sydänpoltoissa povensa, ahjon rinnassa asuen. Länsituulen hallitsija puhalsi nyt parrastansa tuulentuprakan äkäsen, palat paukutti takaisin vihaselle viskojalle. Tarttui vielä vihvilähän, nyhti niitystä Apukwan, ulos mullisti mudasta jättiläisen juurillensa. Päästi tuosta Hiawatha ylen pitkän pilkkanaurun, silloin tappelu sukesi, kuolettava kamppaelu, jota kiljuen säesti Kenen, suuri sotakotka jyrkän kallion käreltä, viuhtoi vihvilä rajusti kuni honka myrskysäällä, tuli tuiskuna kiviä Wawbeekista valtavasta. Taiston tuimassa jymyssä vuoret järkkyi, maa vapisi, jyry ukkosen: "Baim-wawa!" virkki vuorien takoa. Viimein väistyi Mudjekeewis, painui läntehen pakohon; koko kolme vuorokautta Hiawatha heltymättä ajoi taistellen takoa, kunnes kumpikin tulivat Länsituulen kynnyksille, päivänlaskun portahille, viimeiselle vieremälle, aavan aukean rajalle, kunne aurinko aleten häipyvi hämärän tullen, laskevi flamingon lailla yöksi peittohon pesähän. Huusi vihdoin Mudjekeewis: "Pidätähän poikaseni, mahda et murhata minua, kukistaa et kuolotonta. Teinpä kanssasi kokeilen miehuuttas mitelläkseni; ota nyt palkka painistamme, käänny, käykösi kotihin, elä kansasi keralla, maasi puhdista pahoista, siivoa kala-apajat, noidat, hirviöt nujerra, jättiläiset, Wendigoet, matelijat, Kenabeekit, kukista, kuten minäkin Mishe-Mokwan, karhun kaasin. Ja kun kuulet Tuonen kutsut, Pauguk kun palavin silmin pimeästä pilkistävi, tule taattosi tuville valtakuntani jaolle! Luodetuulen, Keewaydinin olet ainainen isäntä." Niinpä taisto taisteltihin Shah-shahin sanattomina päivinä jo ammoisina alueilla Länsituulen. Yhä vieläkin näkevi metsästäjä melskehestä jälet laajat laaksomailla, joukot Wawbeekin jykevät, vielä suuren vihvilänkin vesiväylien sivulla. Kääntyi sitten Hiawatha kotihinsa kulkemahan. Hauskalta nyt taival tuntui, ihanalta ilma yllä; viha vieri mielestänsä, koston aatos aivoistansa, lauhtui polttava povensa. Vainpa kerran kesken matkan vauhti mieheltä väheni, osuessa ostamahan, noutaessa nuolenpäitä sepolta Dacotan maasta, missä kosket Minnehahan[5] naureskellen hyppelevät välkkyen välissä lehdon. Siellä vanha nuoliseppo nuolenpäitä valmistavi hiekkapaasista hioen, calcedonista kovasta, piistä sekä jaspiksesta, sileät, teräväsärmät, kallihit ja kiiltäväiset. Asui taattonsa keralla tummasilmä tyttärensä, oikukas kuin Minnehaha; mieli vaihdellen värehti, silmät synkkeni, hymyili, jalat vierivät jokena, hapset läikehti vetenä, pulppusi purona nauru. Vanhus neitosen nimesi veden nauravan mukahan, Minnehahaksi sanoen, Nauravaiseksi Vedeksi. Vaatiko käret vasaman Hiawatha-poikaseni taipaleensa taittamahan Dacotan tasankomailla? Eiköhän se impi ollut. Naurava Vesi vetänyt kasvojansa katsomahan, taakse verhojen vetänyt katsetta puvun kahina, hän kun välkkyi kuin vetonen. Minnehahan kuulu koski rannan lehdikon lomitse päivän päilyvän helossa. Aatokset ken arvannevi, nuorten miesten mielet tutki, kenpä kertovi unelmat, Hiawathan haaveksimat? Päivä päätyi, koti joutui; siellä hän Nokomisille kertoi Mudjekeewisista kiistat, taistot ja tarinat, ei vainen väheä virka nuolista ja neitosesta.

V

Hiawathan paasto.

Kuulkaa kuinka Hiawatha paastosi sekä rukoili metsässä menestymistä! eipä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta ei, mahtavuutta eikä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Ensin hän wigwamin kyhäsi, laati metsähän majansa, lehtikuussa sen rakensi kevähänä kukkeana, siellä pitkän viikkokauden paastosi, näki näkyjä. Ensi paastopäivänänsä läpi lehdon hän vaelsi, näkipä närehikössä peurojen hypähtelevän, kaniinin kolossa keksi, kuuli Benan rummutuksen, tammenterhojen rapinan Adjidaumon askartaissa, näki kyyhkysen, Omemen mäntyhyn pesän teossa, Wawa-parven vaelluksen pohjan soille aukeoille, nuo kun liiti korkealla, vienosti valittelivat. Huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Toissa paastopäivänänsä kulkeissa joen kuvetta läpi niityn, Muskodayn näki riisin Mahnomoneen, näki mustikan, Meenahgan, mansikan myös, Odahminin, vielä viiniköynnöksenkin, Bemahgutin kiertelevän lepän lehvien ylitse tuorehine tuoksuinensa. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Saapui kolmas paastopäivä; istuipa hän mietiskellen rauhaisalla rannikolla katsellen veden kaloja. Hypähtipä sampi, Nahma, helminä pisarat pärskyi, kellui kouri keltaisena, särki hohteli hopeisna, näkyi hauki, Maskenozha, sekä silli, Okahahwis, krapu, Shawgashee kuleksi. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Joutui neljäs paastopäivä, mies lepäsi lehdeksillä majassa masentuneena haaveillen, näkyjä nähden, tuijotellen tummin silmin mahtavata maisemata, päivän väikettä vedessä, ihanuutta iltaruskon. Näkipä hän nuorukaisen kellanvihrein pukimin lähenevän, loistellessa iltaruskon ruusuhehkun; sulat varjosti somasti kultahapsikulmiaxisa. Kauan seisoi hän ovella Hiawathaa silmäellen säälillä, osanotolla muotoa masentunutta; sai viimein sanelemahan, Hiawathalle puheli: "Kaikki sun rukouksesi ovat kuullut taivahassa! Rukoillut sa muiden lailla etpä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta et, mahtavuutta etkä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Luotapa Elämän Herran laskeudun mä, Mondamin ystävä inehmon, saavuin sulle neuvonantajaksi, miten tuskan, työn avulla saavutat rukoilemasi. Nouse oksavuotehelta kerallani painimahan!" Uros uupunut nälästä nousi oksavuotehelta, tuli wigwamin hämystä iltaruskon hohtehesen, Paini kanssa Mondaminin. Ensi kosketus elosti voimat miehen voipunehen, rohkeus, elämän tarmo täytti toivolla olennon. Niin he kahden kamppasivat iltaruskon loistehessa; minkä jatkui taistelunsa, vahvistui sen Hiawatha, kunnes piiritti pimeys, kunnes kurki kulkustansa päästi suolla suuren äänen, vaikean valitushuudon tuskissa nälän tuhoisan. "Riittää!" Mondamin sanovi Hiawathalle hymyten, "tulen huomisiltanakin sua taasen koittamahan!" Ja hän poistui ja hävisi kuin vetonen maan rakohon taikka usma taivahalle. Huomannut ei Hiawatha kumppanin katoamista, jääden yksin uupuneena, allansa utuinen järvi, yllä tähdet vaappuvaiset. Illan toisen saapuessa, auringon alentuessa niin kuin hehkuva kekäle Suuren Hengen hiiloksesta vierressä vesihin lännen, Mondamin sai kohtelulle Hiawathan wigwamille. Ilmestyi kuin illan kaste äänettä, älyämättä ilman mailla matkatessa; muodon sai kun maahan koski, ilmassa näkymätönnä, kulkunsa käsittämätön. Kolmasti he kamppasivat ilta-auringon helossa, kunnes taaskin kurki suolla päästi pitkän nälkähuudon Mondaminin kuultavaksi. Kaunisna hän seisoi tuossa kellan vihrein pukimin, sulkaseppel otsallansa läikkyi läähättäessänsä, hikikarpalot heruen päilyi päällä kastehena. Ja hän huusi: "Hiawatha, urhon lailla oot otellut nähdessä Elämän Herran, hänpä sulle voiton suopi!" Sitten virkkoi: "Huomennapa meill' on viime painipäivä, sulla viime paastopäivä, silloinpa minut sä voitat! Laita vuode maatakseni, siinä huuhdella satehen, päivän kyllin paistatella; kellanvihreät pukimet, sulat riistäös minulta, Pane maahan maatakseni, pelto päälle pehmittele. Ällös vierahan kätösen anna untani pilata, madot, rikkaruohot poista, korppi, Kahgahgee pois estä, häädä häiriön teosta, huolla, valvo, vartioitse, kunnes virkoan, kohotan pääni päivänpaistehesen!" Niin hän virkkoi ja erosi. Rauhoin nukkui Hiawatha; kuuli sentään Wawonaissan, whip-poor-willin valituksen katon harjalta kotansa, kuuli äänen Sebowishan, puron kuohuvan puhelun, tuumat kanssa tumman metsän, kuuli oksain huokaukset, kun ne keinui hiljallensa yötuulen ohitse mennen; vienot, kaukaiset puhelut kaikui korvahan unessa rauhassa levätessänsä. Joutui huomen, paastopäivä seitsemäs Hiawathalle. Silloinpa tuli Nokomis, ehätti evähinensä vaatien ja voivotellen, peljäten pahan perivän, nälän miehen näännyttävän. Mies ei koske, maista, tuumi vain: "Nokomis, vuota, Konsa päivä painunevi, yöhyt seudut ympäröipi, Shuh-shuh-gah kun suon selältä päältä rimmen raikahuvi päivän päättehen sanovi!" Itkien meni Nokomis kotihin, kovin peläten Hiawathan herpoavan, Paaston päättyvän pahasti. Istuskeli Hiawatha vuotellen väsynehenä Mondaminin saapumista, kunnes varjot viittilöivät yli kenttien itähän, lännen aurinko aleni, kelluen meren selällä kuni syksyn keltalehti vierivi, ulapat uipi siellä keinuen, kadoten. Katso, nuori Mondaminpa kiiltävine kutrinensa, kellan vihrein pukimin sulin somin, loistavaisin seisovi jo kynnyksellä, viittovi: lähemmäs käyös! Niin kuni unissa käypä, kalpeana, kuihtuneena, vaan muutoin masentumatta Hiawatha wigwamista tuli, käyden painisille. Maa ja taivas ympärillä pyöri yhtenä keränä, sydän rinnassa läpätti niinkuin verkossa vedessä sampi, silmiä repien; taivonranta tulta hohti, sata auringon keheä näytti katsovan kisoa. Äkkiä, odottamatta yksin seisoi nurmikolla Hiawatha, huohottaen ankarasta paininnasta. Elotonna eessä hällä maassa voitettu makasi hengettä, hajallahapsin, revityin sulin, pukimin, päivyen pimentyessä. Voittoisa Hiawathapa kuopan käsketyn tekevi, riisui verhot rikkinäiset, sulat yltä Mondaminin, hänet hautasi hyvästi, pellon päälle pehmitteli. Taaskin kurki kulkustansa kaihoisilta kankahilta, suruisilta suonseliltä vierähytti tuskanvirren, parkaisi pahan sävelen. Sitten läksi Hiawatha Nokomisin wigwamille. Siten päättyi pitkä paasto, loppui viikko vaivaloinen. Eipä jäänyt unholahan painopaikka, kiistakenttä, jäänyt ei hauta hoitamatta, missä Mondamin lepäsi alla paistehen, satehen, missä sulkansa, pukunsa ilman alla vaalenivat. Huolellisiin Hiawatha haudan hoiti, vartioitsi, tumman mullan mullosteli, kitki, hyönteiset hävitti, Kahgahgeen, kuningaskorpin pilkkahuudoin pois pelätti. Jopa viimein vehryt vihne alkoi nousta alta mullan, toinen, kolmaskin kohota. Niinpä kesän eestyessä seisoi maissi mahtavana kiiltävine kaapuinensa, pitkin, keltasin hiuksin. Ihastuen Hiawatha huusi: "Jalo Mondaminpa se on, ystävä inehmon!" Sitten nouti Nokomisin kera kerskurin Iagoon kasviansa katsomahan, näille jutteli näkynsä, painit, voittonsa; pakisi kasvistansa, lahjastansa, iki eineestä inehmon. Myöhemmin kun syksy muutti lehdet pitkät keltasiksi, jyvät pehmeät, mehuisat keltahelmiksi koviksi, kokosi hän kypsät tähkät, kuori lehdet kuihtunehet, riisuen kuin painijansa; ensi juhlan Mondaminin vietti, kansoille julisti Suuren Hengen uuden lahjan.