Part 1

LAULU HIAWATHASTA

Kirj.

Henry Wadsworth Longfellow

Suom. A. E. Ollilainen

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lappeenrannassa, Osakeyhtiö Lapveden kirjapainossa, 1912.

SISÄLLYS:

Johdanto

Laulu Hiawathasta:

I. Rauhanpiippu. II. Neljä tuulta. III. Hiawathan lapsuus. IV. Hiawatha ja Mudjekeewis. V. Hiawathan paasto. VI. Hiawathan ystävät. VII. Hiawathan purjehdus. VIII. Hiawathan kalastus. IX. Hiawatha ja Helmisulka. X. Hiawathan kosinta. XI. Hiawathan häät. XII. Iltatähden poika. XIII. Maissipeltojen siunaus. XIV. Kuvakirjoitus. XV. Hiawathan valitus. XVI. Pau-Puk-Keewis. XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo. XVIII. Kwasindin kuolema. XIX. Aaveet. XX. Nälkä. XXI. Valkoisen miehen jalka. XXII. Hiawathan pois meno.

Muistutuksia.

Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.

Henry Longfellow.

_Henry Wadsworth Longfellow_, pohjois-amerikalainen runoilija, oli syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.

Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko joukon pienempiä runoelmia.

Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä käännöksellä Danten Divina Commediasta.

Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa, jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa, Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli ilmestynyt.

Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää kauneudellaan ja omaperäisyydellään.

Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi, "intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m. selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.

Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa. Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa. Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan, vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin voimanäytteet verkonrepimisineen -- monta muuta mainitsematta -- johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.

Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911 ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä -- sekä eri painoksenakin -- kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli "Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista, kirjoittaja m.m. lausuu: "-- -- runo vaikuttaa tuoreella, rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän -- vielä toteutumattoman -- toivomuksen, että joku suomalainen, joka on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan" synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.

_Suomentaja_.

Johdanto.

Jos tahdot tarujen näiden, kummallisten kertomusten arvaella alkujuurta, kysellä kotiperiä, jotka tuoksuvat tutusti suviniittyjen sulolta, metsäsaunojen savulta virtavetten vieremillä, -- kuulla, mistä kummat kaiut, virret viehkeät, väkevät kuni ukkosen kumina valtavina vyöryävät, kohta kertoisin sinulle mistä tarkkasin tarinat: Pohjan väljiltä vesiltä, synkiltä sydänsaloilta, ojibwain, dacotain mailta, nummimailta mahtavilta, valtavista vuoristoista, laajoilta lakeuksilta, suurimmilta suonseliltä, kurjen, laklan laitumilta; Nawadahan taikasoiton soman nää on soinnuttamat. Jos sa kuulija kysyisit, tarkoin tahtoisit tajuta, mistä suuri soittoniekka, Nawadaha tenhokieli villit virtensä tapasi, kohta vastaten sanoisin: Metsälintujen pesistä, majavain salamajoista, puhvelin jalanjäliltä, kotkan korkeista pesistä. Siellä sankassa salossa, rimpisoilla aukeoilla sinikurjet, villihanhet, hyypät, huuhkajat huhusi, villit virtensä viritti, laulut laajat huutelivat. Jospa vieläkin kysyisit, tuota tarkoin tiedustaisit: Kenpä oli Nawadaha, mikä ihme miehiänsä? Noinpa virkkaisin visusti, tarinoisin tiettäväksi: Tawasenthan notkelmassa,[1] rauhan laaksossa somassa, virran viehkeän ohella asuskeli Nawadaha. Siell' on seudussa somassa intiaaneilla kylänsä, pellot kiertäen kyleä, niityt vierellä vihannat, Takalolla metsä taaja, salo soittava sivulla, kesin keinuin vihreänä, talvin huuteisna humisten. Vesiväylät verrattomat löytäisit ne laaksomailta kevättulvain hyökyessä, kesäleppäin liekkuessa, syksyusmain sauhutessa, talvin tummana vetenä. Tuolla laulaja eleli Tawasenthan notkelmassa, viidakossa vihreässä, salossa sanattomassa. Siellä hän virret vieritteli, Hiawathasta hyreksi, soman syntymän saneli, kertoi kaunihin elämän, kuin tuo paastosi, rukoili, kuinka kärsi, työskenteli kansaheimonsa hyväksi, onneksi, edistykseksi. Sä kuin luontoa rakastat: kukkanurmien heloa, marjoa vakavan metsän, suvituulien suloa, lehdon lehvän heiluntoa, lumituiskun tuiverrusta talvisilla tanterilla, kuohuja vihaisen virran kautta honkakankahien, jylhintä ukonjymyä kaukovuorten kaikuessa, niinpä kuullos kaskut hurjat, Hiawatha-laulelmata! Sinä ystävä ylevä muinaisien muisteloiden, kansan kaunisten runojen, vienosti värähtävien, kuni henkien hyminä, luonnotarten laulelema satusaarien salasta, kuullos ääntä intiaanin, Hiawatha-laulelmata! Inehmo ihannemieli, sydän, sielu saastumaton, joka luotat luojahasi, luojan luontoa rakastat, sielun voimille syville annat arvonsa ikuisen, myönnät villinkin veressä, poljetuimmankin povessa kaihoa katoomatonta puolehen pyhän, ylevän, joskin heikosti tajuten haparoitsevat hämyssä, kättä luojan koskettaen saavat tiellensä tukea, askelillensa apua, vahvistusta voimillensa, kuullos kertomus koruton, laulelma Hiawathasta! Matkustanet maisemia, pensastojen peittämiä, missä pihlajat pyhäiset punamarjoin peittelevät allensa kivisen aidan, kuljet kumpujen ylitse, poljet paatta sammaleista, kussa kirjoitus kulunut, kömpelösti kaavaeltu kertovi koruttomasti vaipuneesta vainajasta. Lause, vaikka vaillinainen, sydäntuskat tulkitsevi, toki toivolla puhuvi, tunnokkaasti tulkitsevi vaiheista elon eletyn, tositoiveista paremman; viivy hetkinen, lukeos tämä kömpelö tarina, laulelma Hiawathasta!

Laulu Hiawathasta

I

Rauhanpiippu.

Tuolla Prairievuoristossa,[2] Piippukivilouhimossa laskihe Gitche Manito mahtava, Elämän Herra, louhimon punakiville; ylevänä seistessänsä heimot kutsui hän kokohon. Hänen jalkainsa jälistä lähde pulpahti, purona vierien vuoren rintehille, aamun arinahan valossa loimuten kuin pyrstötähti, kunnes mahtava manaten sormen pienen piirtämällä uran niiityhyn nimesi. johtaen puron joeksi. Louhimon punakivestä lohkoi mahtava murusen, hyppysissänsä hykersi, kirjokopan kaavaeli; otti ruo'on rannikolta, varren pitkän valmisteli, pisti punakoppasehen. Täytti piippunsa pätevän kuorilla punapajujen, hengähti ylitse metsän, tuulenpyörtehen puhalsi, kunnes oksat kuumenivat, kitkavalkea välähti tuleksi tupakkamiehen, mahtavan Gitche Maniton, joka yksin ylvähänä iki vuoren harjanteella kansoille calumetista, rauhanpiipusta pyhästä merkkisauhut tuprutteli. Ilmassa ihanan aamun savu tyynenä kohosi, juova suora ja sinervä hitahasti hiipieli, tuosta sankaksi sakeni, nousi, taivahan tapasi, särkyi laajahan lakehen, pyöri pilvinä sivuille yhä laajeten, leviten, yltäen ylitse maiden. Tawasenthan notkelmassa, Wyomingin laaksomailla, Tuscaloosan lehdikoissa, Kalliovuorten rintehillä, Pohjan väljillä vesillä heimot merkin huomasivat, paksun Pukwanan näkivät kohoovan calumetista. Tuosta kaikki tietomiehet, profeetat pyhät puhuivat: Kautta merkin kaukaisimman Pukwanan puhaltamalla mahtava Gitche Manito kuni kutsuva kätönen kansat käskevi kokohon, opastaaksensa urohot. Joukoissa alas jokia yli aavojen tulivat delawaret ja mohawkit, tuli choctawit, chamanchet, shoshonit ja mustajalat, tuli pawneet ja omahat, tuli mandanit, dacotat, huronit ja ojibwaytkin. -- raivoisa soturijoukko saipa sauhun johtamana tuonne Prairievuoristohon, Piippukivilouhimolle. Siellä seisoivat soturit kilpinensä, kalpoinensa, mahtavasti maalattuina, välkkyviiruin värjättyinä; salamoina silmät säihkyi, kiukku kasvoista kuvasti, sydämissä synkkä uhma, mielissä äkä ikuinen, sukuriidat suunnattomat, kaunat polvikautehiset. Mahtava Gitche Manito, kansojen ylevä luoja katsoi lempikatsehilla langenneita lapsiansa, katsoi heidän kiistojansa kuni lastensa toria; käden oikean ojensi joukon yrmeän ylitse, tyynti vihan tyrskehiä varjolla käden vakavan. Sanat koskena kohisi vakavan varoittaessa: "Oi te luomani omani, lapsiraukat, rakkahani, kääntykäätte, katsokaatte, opiksenne ottakaatte neuvo suusta Suuren Hengen, kaikkivallalta varoitus! Loinpa teille, lapsukaiset salot laajat saalismaiksi, korvet täydet kontioita, peuroja ja puhveleita, hongan oksille oravat, veden vierille majavat, kaunihit, kalaiset virrat, lintumaisemat lihavat; miksi ette noihin tyydy, toisianne metsästätte? Olen suuttunut sotihin, kiusoittunut kiistoihinne, veritöihinne väsynyt, kostoihinne kyllästynyt. Sovinnos' on suuri voima, riidassa vakava vaara; siksi tehkäätte sovinto, veljinä vaeltakaatte. Minä profeetan lähetän kansaini vapahtajaksi, johtajaksi, neuvojaksi, elonne avustajaksi. Neuvonsa jos noudatatte, suureksi sukeudutte, opin hyvän hyljännette, teidät häätävi hävitys. Sotamaali kasvoistanne, veripilkut sormistanne virrassa viruttakaatte, asehenne haudatkaatte! Lohkokaatte louhimosta paljolta punakiveä, rauhanpiiput laatikaatte, sulkavarret suorikaatte, polttakaa calumetia, eläkäätte veljeksinä!" Silloin riisuivat soturit peurannahkaiset pukunsa, sotaiset varustimensa, kilvan vierien vetehen sotamaalinsa pesivät. Kirkkahana virta vieri Elon Herran hettehistä yläpuolella pesijäin, vesi liikehti likaisna, sotkuisna sotaväreistä alapuolella urosten. Nousivat soturit veestä kaikin puolin puhtahina, hautasivat rannikolle kaikki taisteluasehet. Mahtava Gitche Manito, Suuri Henki, lapsillensa hyvänsuovasti hymyili. Hiljaisuuden vallitessa, lohkoi louhesta soturit rauhan piipuiksi kiveä, ruokovarret valmistivat, sulilla koristelivat, sekä kääntyivät kotihin. Samalla Elämän Herra eestä kasvojen katosi, pilviverhoihin vetihe taakse taivon pihtipielten, häipyi häilyvään savuhun, rauhanpiipun Pukwanahan.

II

Neljä tuulta.

Kunniakas Mudjekeewis! kehuivat soturit vanhat, kun hän riemuten palasi pyhä wampum-vyö mukana pohjatuulien tuvilta, valtakunnasta Wabasson, maasta valkoisen jäniksen. Varasti hän wampum-vyönsä, Mishe-Mokwan, tuon mokoman suuren karhun kaulanauhan, kun tuo kuulu kansan kauhu vaipui vuorelle unehen niinkuin kallio kamala, ruskopaasi sammaleinen, järkäle jäkäläturkki. Hiljakseen hän hiivittäysi konnan kynnen yltämille, kunnes sauhu sieramista kättä lämmitti läheltä. Mukavasti Mudjekeewis wampum-vyön pian pujotti yli korvan -- kuulematta, sivu silmän -- näkemättä, ohi kuonon -- koskematta, sivu sieranten -- hajutta, joista löyhki lämmin löyly vastahan varastajalle. Tuosta oitis Mudjekeewis yli päänsä pyörähytti kauhean sotakurikan, sotahuudon hurjan päästi, iski itse Mishe-Mokwan otsahan olan takoa. Kolahduksesta kovasta vuoriston väkevä otso voihki puolipyörryksissä, lailla vaimojen valitti, hoippui hontelin jäsenin, taipuen takasillensa. Mahtavana Mudjekeewis katsoi karhua pelotta, nauroi pitkän pilkkanaurun, kovin ilkkuen, ivaten: "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,[3] olit urho ollaksesi, lailla vaimojen valitat! Karhu, tiedäthän katala sukujemme suuret vainot; jopa sain nyt selvän voiton, suorin heimosi häviön! pakene, pahennus, kauas, metsävuorille vaella! Jos oisin sortunut sinuna, voihkisi en vaikerrellen, kuten nyt sä karhu kurja tuossa heimosi häpäset, itket lailla Shaugodayan, parut pelkurin tavalla!" Sitten taas hän nuijan nosti kumautti kurikallansa otsaluuhun Mishe-Mokwan, kallon rikki rauskahutti, särki kuin avannon jäähän norppanuotalla kalassa. Siten sortui Mishe-Mokwa, vuoriston väkevä karhu, kauhu kansojen kamala. "Mainio on Mudjekeewis!" joukko huutaen hälisi, "kunnia kukistajalle! Olkohon tämän jälestä länsituuli sun nimesi, ollos valtias alati tuulten taivaisten ylitse! Mainita ei: Mudjekeewis, vaan: Kabeyun, Länsituuli." Siten tehtiin Mudjekeewis taivon tuulien isäksi; itse piti länsituulen, toiset antoi lapsillensa: Wabunille itätuulen, etelän Shawondoseelle; armottoman pohjatuulen sai hurja Kabibonokka. Nuori, kaunis kaikin puolin, oli tuo valoisa Wabun, aamun armahan tekijä; hänpä se hopeanuolin kaiotti pimeyden kauas; hälläpä värin helein oli posket pilkuteltu, äänensä kylän herätti, kytät peurojen perähän. Kävi vaivaksi Wabunin, ikäväksi ilman mailla, vaikka lintuset liversi, kukat tuoksuivat tuhannet, metsät hartaina humisi, joet lempeinä lorisi; sittenkin sydän surevi yksin ollen taivahalla. Mutta aamuna eräsnä kylän kaiken nukkuessa, joen uoman usmapeiton harson lailla haihtuessa aamuauringon edestä, hänpä neitosen näkevi, alahalla astelevan, keltakukkia keräten. Aina aamun auertaissa kahli hänen katsehensa immyt sinisilmillänsä kutsuvilla, kiehtovilla; niinpä tottui toisihinsa kaksi ylen yksinäistä: taivon ylhäinen asuja, ahon armas astelija. Kosi korkeuden olento kukkanurmen kulkijata hymyllä, hyväelyillä, sulavimmilla sanoilla, lauluilla lumoavilla, vienoimmilla kuiskehilla lehdon lehvien lomitse, kunnes veti vierellensä, kääri punakaapuihinsa, nosti tytön tähtöseksi, vienosti väräjäväksi. Yhä käyvät yksin matkoin ilman pitkillä pihoilla Wabun sekä Wabun-Annung. Wabun kointähden keralla. Vaan hurja Kabibonokka otti ankaran asunnon tuolia jäävuorten välissä, kinoksissa kiljuvissa, valtakunnassa Wabasson, mailla talvisten jänisten. Hänpä syksyisin syleili punasiksi puiden lehdet, koivut keltahan koristi, löyhdytellen patjoistansa lumituprakat tuhannet, joet, järvet jäädytteli, lokin, lunnin lennätteli merikorpin, kurjen kanssa etelähän einemaille, Shawondoseen seutuville. Kerranpa Kabibonokka lähti lumilinnastansa jäisten vuorien välistä. Liehuivat lumiset hapset virran vyöryvän tavalla yli talvitanteritten etelähän entäessä. Sielläpä hän Shingebisin. Kuikan, löysi kaislistosta, kalakitkoja vetävän yli jäisten soiden, maiden, heimoistansa heittyneenä, ollen mennehet mokomat kauan sitten Shawondoseen. Karjaisi Kabibonokka: "Kenpä uhmin uskaltavi viivytellä viuhkoillani? kun jo lensi kauan sitten Shuh-shuh-gah, sinervä kurki pois jo vieri villihanhi, Wawa ammoin jo vaelsi, entivät etelän maille. Minä vieren wigwamiinsa. tuhoan tulensa kehnon." Yölläpä Kabibonokka vihan vimmassa ulisten kodan kierti nietoksilla, savuaukosta ävästi, ravisteli ruotehia, oviverhoja leputti. Eipä Shingebis pelännyt, sukeltaja suurin surrut. Neljä oli nöylkkyä varattu nuottamiehen nuotioksi, yksi kuukauden osaksi, kaloja evähiksensä. Miespä paistellen kaloja nuotiolla naureskeli: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Sydäntyi Kabibonokka, tuli tupruten sisähän. Shinsebis, sukeltelija tunsi hyiset henkäykset, vaan ei laulusta lakannut, herennyt ei nauramasta: korjasipa nuotionsa, hiukan hiilestä paransi, että kirkkahat kipenet lakeisesta leimusivat, hiipoen hiuslumia kallosta Kabibonokan. Tippui hiki hapsistansa, jäljet tuhkahan tulivat kuni konsana kevähin lumen suuren liuetessa alla puiden, räystähien kinokset koloille käyvät. Vilmeinpä Kabibonokan naurut, laulut lannistivat, kuuma kulmia pakotti, syöksyi ulos uksen tiestä, lunta tallasi lujasti, painoi jäitä paksummaksi. Sitten vaati Shingebisin paidatonna painimahan talvisilla tanterilla. Shingebis nyt sitkeästi talviyönsä taistelevi, paini pohjatuulen kanssa ihan ilkosen alasti, kunnes jo Kabibonokka läähätti läkähtyneenä, kuurat heltyi heikommaksi, hoippui, horjuen pakeni valtakuntahan Wabasson, maahan valkoisen jäniksen, Shingebisin laulaessa, pilkkanaurun pistäessä: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Shawondoseepa suvessa laiskana lihavin päivin eli ainaista keseä alla auringon etelän; joka vuosi vuorollansa pohjan pitkille perille lauman lintuja lähetti, hanhet, pulmut, pääskysetkin, Opeecheen sekä Owaissan, henki luontohon elämän, loi tupakat, viinimarjat, meloonit, monet hedelmät. Nousi sauhu piipustansa, täytti taivahan udulla, värähdytteli vesiä, tasoitti rosoiset vaarat, saapui aika armahainen, ihme-intiaanikesä kuuna tuona kirkasöisnä, autereisella ajalla. Veltolla Shawondoseella yks' oli elämän huoli, yksi ankea asia. Katsoi kerran pohjosehen. kauas aavikon ylitse. keksi siellä neidon nuoren ypöyksin seisomassa, hoikan, vehrytvartaloisen, kultakassasen, korean. Katsoi päivät kaihomielin hetket heltyvin sydämin, riehui rinta rakkautta, lempi sylkytti sydäntä impeä ihastellessa; ei vain jaksa jalka nousta miehen laiskan ja lihavan, kohottautua kosihin, käydä immen yltämille; hän vain katsoi kaihomielin tunnoin tuskanpolttavaisin tuota aavikon tytärtä. Kerran aamun auetessa, kun hän katsoi pohjoisehen keksi neidon keltakutrit valkeaksi vaihtunehen. "Ah! mun veli veikkoseni valtakunnassa Wabasson, sinä poika pohjalainen, vai jo neitoni varastit, noilla Pohjolan saduilla suositit sulottareni, laskit kourasi lumisen, kultakutrini anastit!" Siten kurja Shawondosee itki ilmahan surunsa; lämpöinen etelätuuli henki tuskanhuokauksin, yhä eestyen kulussa, kunnes ilmassa kuvasti hienot lumihiutalehet kuni unnut ohdakkeiden. Ja tuo päivänpäily-impi häipyi silmistä häneltä; eipä konsa Shawondosee nähnyt keltakutriansa. Olit narri Shawondosee! Eipä neito katsomasi, impi kauan kaivattusi, keltakukka aavikolla kesäkauden katsomasi, jolle huolin huokaelit. puhki rintasi puhelit, olit narri, Shawondosee! Niinpä neljä taivon tuulta, Pojat Mudjekeewis-taaton saivat kukin kulmallansa tilan taivahan talossa; itsellensä Mudjekeewis säästi lauhan länsituulen.

III

Hiawathan lapsuus.