Chapter 4

Eeli ja Väinö tervehtivät toisiansa pikkutoralla, jolla tavalla muutamat ihmiset koettavat salata sitä iloa ja onnea, jota todellakin tuntevat. Heidän leikillisessä torassansa olikin jotakin, joka osoitti, että he tekivät sitä ainoasti saadaksensa olla yhdessä.

Emman ja Leinon kohtaus saattoi varmaankin kummallekin suurta iloa; mutta kyllä he aluksi vaikenivat ja tyytyivät punehtuen ojentamaan kättänsä. Selma ja Arvo olivat jo Helsingissä tulleet niin hyviksi tutuiksi, että tervehtivät toisiansa iloisesti ja rattoisasti, osottaen molemminpuolisesti salaamatta jällennäkemisen huvin.

"Aika, täti Tammiharjun lähdöstä Helsingistä tähän saakka on minusta ollut kovin pitkä", sanoi Arvo; "minä olen niin hartaasti halunnut tänne maalle vihertävien puitten ja lintujen laulun keskelle. Kuinka maaseutu sentään on herttainen, ja kuinka ihminen tämmöisenä kauniina kesäiltana tuntee itsensä onnelliseksi, kun hän saa olla Jumalan vapaassa luonnossa."

"Vihertävien puiden ja kukoistavien niittyjen ympäröimänä", sanoi Selma, "ihan sama jos on yksin, ilman ihmisen seuraa, tuumii herra Vainio."

"Olenko minä niin sanonut?" kysyi Arvo hymyillen.

"Ette suoraan, mutta te puhuitte ainoasti haluavanne puita ja kukkia."

"Siksi, ett'en ollut kyllin rohkea saada muuta toivoa sanoiksi."

"Oh, minun mielestäni olisi teidän kyllä sopinut sanoa, että te halusitte nähdä hyvän Tammiharju tädin", tokaisi Selma.

"Sitä ei minun tarvinnut toista kertaa sanoa. Se oli siis..."

"... erehdys", keskeytti häntä Selma ja aikoi poistua; mutta Arvo pidätti häntä, sanoen, kumartuessaan alaspäin:

"Kyllä Selma tiesi, ketä minä halukkaimmin toivoin nähdä, minun sitä sanomattakin. Minä olen halunnut teitä, niinkuin halutaan jotakin, joka samalla on kiusa ja riemu."

"Kiusa", huudahti Selma ja veti kätensä pois.

Tässä heitä keskeytettiin ja Selmaa loukkasi se, että Arvo sanoi häntä kiusaksi. Suuttumus unohtui kuitenkin, kuin ylioppilaat illallisen jälkeen rupeavat laulamaan.

Nuoret, seitsemäntoista, kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuotiaat tytöt, älkäät kuunnelko ylioppilaslaulua, jos tahdotte pysyttää sydämmienne rauhan, vaan tukkikaat korvanne ja paetkaat, sillä vaara on suuri.

* * * * *

Kuinka pian eikö neljä viikkoa kulu, kun meitä ympäröi kaikki, joka taitaa innoittaa sielua ja miellyttää mieltä.

Laululla, tanssilla, kävelyillä, veneretkillä ja matkoilla kaikkiin ympärillä oleviin kauniisin paikkoihin kuluivat ne viikot, joita laulajamme viettivät Rauhalassa, eikä ainoatakaan päivää kulunut, joka ei olisi jättänyt jälkeensä jotakin mieluista muistoa sekä nuorukaisille, että tytöillekin, jotka Rauhalassa olivat.

Kuinka paljoa eikö oltu selitetty; kuinka pitkälle eikö oltu ehditty niissä kaksin lauluissa, joita nuorien sydämmet lauloivat ja kuinka onnellinen eikö tämä aika ollut. Katoavainen on kuitenkin kaikki maallinen riemu; sillä niinkuin sillä on alku, on sillä loppukin. Kun määrätyt neljä viikkoa olivat kuluneet, ei Luoto ukolla enään ollut aikaa kuluttaa Rauhalassa, ja ylioppilaittenkin täytyi lähteä kunkin kotiinsa; siis oli yleinen eroaminen käsillä.

Lähdön edellisinä päivinä näyttivät kolme lauluseuran jäsenistä vakavimmalta, kuin muulloin, ja tytöt -- he näyttivät, kuin olisivat olleet kuumeessa.

Oli aamulla viimeisenä päivänä kuin Rauhalassa oltiin.

Herra Luoto sytytti piippunsa ja aikoi lähteä pidemmälle kävelylle, kun Väinö tuli hänen luoksensa.

"Minä pyytäisin saada puhutella enoa", sanoi Väinö ja näytti olevan vähän hämillänsä.

"No niin, sopiihan hyvin, että seuraat minua, niin saat puhua, mitä sinulla on puhumista."

Luoto ja Väinö kävelivät tietä pitkin kunnes vähän matkan päässä poikkesivat eräälle varjokkaalle metsätielle. Jälkimmäinen ei ollut virkannut sanaakaan, ja Luoto ukko näytti astuvan odottaen, että nepaan piti jotakin sanoman. Kun ei siitä kuitenkaan tullut mitään, virkkoi Luoto:

"No, Väinö poikaseni, minusta sinun puhuttavasi on varsin umpi äänetöntä laatua. Vielä en ole kuullut ainoatakaan sanaa."

"Se tulee siitä, että minun on vähän vaikea sovittaa ajatuksiani sanoille", vastasi Väinö nauraen.

"Mitä hittoa, koska herrojen ylioppilaitten on vaikea puhua. Heitä muuten mainitaan vastaisuudesta", arveli Luoto.

"Mahdollista, mutta kun he ovat rakastuneita, niin..."

"Ovat he tyhmiä", keskeytti Luoto; "senkö tunnustuksen sinä tahdoit tehdä. No, kuka on tämän lemmen onnellinen esine?" Luoto silmäillä tihrutti nuorukaista.

"Enon vanhin tytär", sanoi Väinö äkkiä.

"Mitä?" Luoto pysähtyi niinkuin naulaan ja tempasi piipun suustansa. "Oletko sinä hurmautunut minun Eelistäni?"

"Niin oikein, ja nyt minä tahtoisin kihlata hänen ja..."

"... kaukaisessa tulevaisuudessa naida hänen. Ei poikaseni, minä luulen, että me vähän viivytämme tuota kihlausta."

"Niin syyskuuhun, jolloin minä olen suorittanut tutkintoni, se on luonnollista; mutta eno, silloin pitää kihlauksen tapahtuman, taikka..."

"... saat rauhoittua", keskeytti Luoto häntä, "eiköhän minullakin ole sana-valtaa tässä asiassa, ja minä sanon, ett'emme me huoli mitään kihlausta panna toimeen, ennenkuin sinä saat jonkun viran. Se on luja päätökseni."

Kuinka luja tämä päätös nyt olikin, niin oli Väinön kuitenkin onnistunut tykkönään muuttaa sitä, kun he palasivat kävelyltänsä. Luodon oli täytynyt suostua, että Väinön ja Eelin kihlaus vietettäisiin syyskuussa. Hänen täytyi, ukkoparan, suostua tähän, kun hän sai tietää, että tyttö rakasti orpanaansa.

Varsin mielissään siitä, että hän oli päässyt yks'päisestä nepaastansa, heittäyi Luoto pitkän kävelyn perästä pitkäksensä sohvalle, nauttiaksensa terveellistä edelläpäivällis-nukahdusta, pitäen ajatuksissansa erinomaisen säntikkään puheen siitä hommasta, jota naimaikäiset tyttäret saivat aikaan. Silloin täytyi isän, niinkuin hänen äsken, tuntikausia kuulella rakastuneen nuoren miehen hölpötystä, kuinka hän rakasti, kuinka häntä rakastettiin, kuinka hän aina rakastaisi, ja vihdoin täytyi hänen, niinkuin Luodonkin, kotorauhan pysyttämiseksi antaa tyttärensä kihlatuksi "extralle."

"No Jumalan kiitos, nyt ei ole enään ketään serkkua, joka tulisi Emmaa tahtomaan", ajatteli Luoto ja haukotteli. Hän pani silmänsä kiini, päästäksensä unen helmoihin; mutta samassa avattiin ovi, ja Onni Leino, X:n tyttöjen lemmikki, astui huoneesen.

"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos häiritsen", virkkoi Leino kohteliaasti.

"Ei haittaa, olkaa hyvä ja istukaa", vastasi Luoto ja katsoa tähysti nuorukaista.

"Piru vieköön", ajatteli hän, "eikö tuokin ole ihan kosimistuumaisen näköinen."

Ja niin olikin. Onni Leino rakasti, häntä rakastettiin, hän tuli pyytämään rakastettunsa herralta isältä lupaa rakastamaan, s.o. hän pyysi Emman kättä. Hänenkin piti lopettaman syksyllä tutkintonsa ja silloin astua virkatielle. Hänellä oli varoja, eikä heidän siis erin kauvaa tarvinnut häitä odottaa.

Luoto oikein hikoili, niin häntä vaivaisi kertomus rakkaudesta, jolla ei ensinkään ollut odottamisen halua. Kun Leino lähti pois, oli hän niinkuin Väinökin saanut isän lupauksen kihlauksen viettämiseen syyskuussa.

Leino riensi heti etsimään Emmaa kertoaksensa hänelle asian onnellista menestystä ja palkinnoksi saamaan ensimmäisen muiskun.

Vielä kerran oikaisi Luoto ukko vartaloansa, onnitellen itseänsä, ett'ei hänellä enään ollut tytärtä, jota joku ylioppilas tulisi kosimaan; mutta ei hän nytkään rauhaa saanut. Hän oli tuskin saanut mukavan aseman, ennenkuin ovi avattiin jollakin omituisen ravakkaalla tavalla, ja Arvo Vainion uhkea vartalo tuli näkyviin.

"No, mitä tuhannen p----ttä tuo tahtonee", ajatteli Luoto ja katseli ehdottomalla mielihyvällä nuorukaisen kaunista, suoraa muotoa, jossa niin paljon nuoren luottamusta ja toivoa oli nähtävänä. "Hän nyt ei ainakaan näytä siltä, kuin hän aikoisi kosia."

"Terve setä", sanoi Arvo ja pudisti Luodon kättä. "Minulla on sangen omituinen asia", jatkoi hän, "minä pyytäisin sedän puhumaan puolestani rouva Sauriolle. -- Minä rakastan Selmaa, ja..."

"... Ja minä luulen, että piru on lentänyt koko laulajaseuraan, sinä olet jo kolmas, joka käyt luonani kosimis-asioissa."

"No sittenhän vielä on viisi jäljellä", vastasi Arvo iloisesti, "ja jos sedällä olisi ollut viisi tytärtä taikka sisaren tytärtä, niin kuka tietää miten sitten olisi käynyt."

"Oletteko te ihan villissä, kun kositte ylioppilaina?"

"Tutenttina tentteerataan; me te'emme sen nyt tullaksemme avio-kandidaateiksi s.o. kihlatuiksi. Minä olen viidenkolmatta vuotias; oloni yliopistossa loppuu vuoden päästä, ja eihän ole vaarallista olla kihloissa pari taikka kolme vuotta."

"Ei niin, etenkin Selman kanssa, joka on osoittanut, että hän pian suuttuu sulhasiinsa."

"Jos hän tekee sen, on syy minun. Nyt pyydän minä sedän tekemään minulle sen ystävyyden työn, että setä panee muutamia hyviä sanoja puolestani rouva Sauriolle, niin että minä kuta pikemmin sitä paremmin saan viettää kihlajaisia."

No, mitä tähän oli vastattavaa. Tietysti Luoto lupasi edustaa asiaa.

Illalla tanssittiin Rauhalassa, ja seuraavana aamuna lähti kukin kotiansa. Jäähyväiset olivat iloiset; sillä jälleennäkeminenhän lupasi vielä suurempaa iloa.

* * * * *

Syyskuussa tulivat laulajat vielä kerran X:ään; mutta ei laulajaisia antamaan, vaan viettämään kolmea kihlausta ja laulamaan "naisen ylistystä."

Me arvaamme, että häät pian seuraavat kihlajaisia; mitä kuitenkin jälkeenpäin olemme kuulleet on, ett'ei Selma ole näyttänyt suuttuvan tähän sulhaseensa. Ehkä hän nyt on löytänyt "oikeansa."