Chapter 3

No niin, kun minä lähdin K----n pappilasta, oli Antti sanonut, että koko hänen tulevainen onnensa oli minun kädessäni, ja mitä minä muuta taisin vastata, kuin luvata ruveta johtotähdeksi, joka saattaisi hänen iloon ja autuuteen. Niin me erosimme, ja minä palasin X:ään.

Tosin sinä syytit, että minä olin tullut äärettömän ikäväksi ja ylenmaalliseksi, kun taasen tapasimme toisemme palattuani maalta; se ei kuitenkaan todista, että asian laita oli niin, vaan ainoasti että se sinusta näytti siltä. Kuitenkin minä luulen, että Antin halu haaveksia kuutamossa oli minuunkin tarttunut.

Vuosikauden olimme me ahkerassa kirjevaihdossa.

Antti kirjoitti kymmentä vertaa paremmin, kuin hän puhui. Kun minä sain hänen kirjeitänsä, sykki sydämmeni niin, että minä luulin sen olevan päässä, eikä rinnassa.

Hän jumaloitsi minua, kultaseni, ja, kun minä luin hänen kirjeitänsä, tuntui minusta, kuin minussa olisi ollut kappale täydellisyyttä. Onpa sentään kovin lystiä, kun meitä jumaloitaan.

Koko ajan kun Antti jäi K:hn, ja kun me vaihdoimme kirjeitä, kasvoi yhä rakkauteni. Syksyllä tuli hän X:ään. Jälleen-näkeminen oli luonnollisesti ilahuttava; mutta minua jännitti kuitenkin, ett'en ollut niin ylen onnellinen, kuin minun olisi pitänyt olla, ja että minä semmoisena hetkenä taisin ajatella jotakin niin halpaa, kuin esim. että Antin nutussa oli likapilkkuja, ja että hän käveli varpaat sisäänpäin.

Kahdeksan päivää sen jälkeen olin kihloissa, ja tuntuipa kovin hauskalta saada kantaa leveätä kultasormusta vasemmassa nimettömässä sormessa ja käydä käsikoukussa sulhonsa kanssa kaduilla. Minua suututti kuitenkin, että kaikki tuttavani yhteen ääneen sanoivat Antin olevan auttamattoman ruman ja ikävän.

Minä koin lohduttua siten, että hänen sisälliset omaisuutensa olivat niin paljon suuremmasta arvosta, ja että jokainen rakastaisi häntä, joka tuntisi hänen sielunsa kauneuden niin hyvin, kuin minä.

Nämät lohdutukset heikkonivat jo parin kuukauden kihlauksen perästä, ja minä hämmästyin kun aloin huomata hänen käytöksensä olevan hirmuisen kömpelön ja hänen itsensä kiusaavan yksitoikkoisen.

Nämät huomaukset suututtivat minua ja herättivät minussa tyytymättömyyttä; minä syytin häntä semmoisista asioista, joiden minä tiesin loukkaavan häntä; sillä tavalla alkoivat meidän sittemmin yhä useammasti uudistuneet riitakohtauksemme.

Antti tosin ei torunut; vaan kun minä ärsytin häntä, tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi, hän vastasi muutamilla terävillä sanoilla ja istui sitten vaiti kuin ahven, joka yhä enemmän suututti minua.

Yleensä ei hänellä sulhasena ollut puhumisen tarvetta; hän taisi istua tuntikausia vieressäni huoaten ja pitäen kiinni kädestäni sanaakaan sanomatta. Alussa tämä sai tapahtua; mutta pian rupesi se tuntumaan yksitoikkoiselta, ja kun hän tahtoi että me noin vaijeten nauttisimme onneamme olla yhdessä, halusin minä suuresti laskea kokkapuhetta, laulaa, nauraa ja pakista. Kun en minä milläkään tavalla saanut häntä samalle "mielen tuulelle", pistelin minä häntä hänen totisuudestansa, sanoin, että hän käyttäytyi tyhmästi seuroissa, ett'ei hän kylläksi pitänyt huolta puvustansa, että hänen jöröytensä kiusasi minua y.m. Minä nakkelin pistopuhetta ympärillensä vähääkään arvelematta.

Joskus menin niin pitkälle, että hän otti hattunsa ja lähti pois, ja silloin kaduin minä tekoani ja toivoin hänen pian tulevan takaisin; mutta kun tämä tapahtui, huokasi ja vohkui hän niinkuin ennenkin ja taasen haihtui hyvä mieleni.

Niin, Emma, oli kulunut puoli vuotta, kun laulajat tulivat X:ään, ja samassa tuli myös elämäni merkillisin ajanjakso.

Rakkain Emma, nyt tulee pahin kaikista, mitä minun on sinulle sanottavaa.

Ethän ole unohtanut ensimmäisiä laulajaisia? Jos eläisin vielä vaikka kuusikymmentä vuotta, niin en minä taitaisi niitä unohtaa.

Me istuimme niinkuin muistat, jollakin ensimmäisistä penkeistä. Antti istui vasemmalla puolellani, muotonsa oli ihan tuhan karvainen, ja hän huokasi, ohkui ja nuuskasi tavallista enemmän.

Minä olin aina vihannut hänen alituista nuuskaamistansa; nyt se minua ärsytti niin, että minä sanoin koko joukon pistosanoja.

Tämä oli laulajaisten alku.

Nyt astuivat kahdeksan laulajaa sisälle. Arvo astui edellä. Enpä taida kertoa, mitkä tunteet minua valtasivat nähdessäni hänen raikkaan ja miehevän vartensa. En milloinkaan, niin ajattelin, ollut kauniimpia kasvoja nähnyt; en milloinkaan taitaisi hänen muotoansa unohtaa.

Oi Jumalani, kuinka Antti minusta nyt oli hirveän ruma. Laulu alkoi.

Ei ensinkään tarvitse olla innoitseva kahdeksantoista vuotias tyttö, että tämä laulu kuulijaa hurmaisisi. Minä näin että muorit, eukot ja ukot olivat yhtä innoissansa kuin minäkin, eikä se ollut vähää.

Ja kuinka iloisilta ja ravakkailta nuot nuoret laulajat sitten näyttivät; ne olivat ihan toisen näköisiä kuin minun pappini pyhällä näöllänsä ja ikävällä äänettömyydellänsä.

Kun laulajaiset olivat loppuneet ja me menimme teille, tuntui minusta kuin olisi sydämmeni ollut niin täynnä ylioppilaita, ett'ei papilla ollut siellä ensinkään tilaa.

Antti olikin sinä iltana rumempi ja ikävämpi kuin milloinkaan ennen ja onnettomuudekseni rupesin minä vertaamaan häntä...?

Ett'ei hän, miesparka siinä tullut voitolle, sen sinä mahdat ymmärtää, ja siitä pitäin ei minulla ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin vastenmielisyyttä. Niinkauvan kuin laulajat viipyivät X:ssä, en minä oikeastaan muuta ajatellut kuin Arvoa. Hänen kuvansa yhä asui sielussani ja teki sen iloiseksi. Minä tunsin; että minä elin, että elämä oli ihanaa, ja unohdin tykkönään että minä olin kihloissa koko kristikunnan kaikkien pappien hyvänsävyisimmän ja ikävimmän papin kanssa; mutta kun laulajat toisen kerran lähtivät X:stä, silloin minua selvästi siitä muistutettiin, sillä Antti tahtoi nyt saada palkkiota kaikesta, mitä hän oli kärsinyt sillä ajalla kun ylioppilaat meidän hyvässä kaupungissamme olivat, ja vaati, että minun piti oleman lempeän ja ystävällisen.

Nytpä saat uskoa että tuli oikein hauskaa. Jos hänen hellätuntoinen ja äänetön armastelemisensa ennen oli kysynyt malttiani, niin tuntui se nyt minusta ihan tuskalliselta.

Minä en enään edes säälinyt häntä, vaan toivoin hartaasti pääseväni hänestä.

Laulajien tulo X:ään, oli herättänyt minun hairahduksestani ja huomauttanut minua, ett'en minä rakastanutkaan Anttia.

Tuo tosin oli pahasti minulta, mutta, Emmaseni, kukapa on tunteittensa herra. Sangen kaunista tosin olisi ollut, että minä kylmän velvollisuuden mukaan olisin jatkanut kihlausta niin, että olisin mennyt naimisiin Antin kanssa ja sitten koko eloni ajan saanut iloita aviomarttyprina; mutta se ei soveltunut minun luonteeseni, ja minä luulen varmaan, ett'en minä siten olisi Antille mitään palvelusta tehnyt; asian loppu oli siis, että minä annoin Antille sormuksen takaisin ja sanoin suoraan, ett'en minä taitanut tulla hänen vaimoksensa, sillä minä olin huomannut, ett'en minä enään rakastanut häntä.

Tätä selitystä seurasi hirveä kohtaus. Antti itki; niin, tiedätkös hän oikein porasi, ja sekös ei ensinkään näyttänyt hyvältä. Mummo, joka aina oli vähän hellinyt Anttia, torui eikä tahtonut tietää mitään kihlauksen rikkomisesta; mutta minä taasen en halunnut sen jatkamista, ja loppu siitä tuli.

Minä sain matkustaa täti Tammiharjun luo Rauhalan kartanoon Uudellamaalla, ollakseni siellä ensimmäiset kuukaudet, senjälkeen kun olin Antille taasen antanut vapautensa.

Siten tulin vaan kuuden penikulman päähän Helsingistä.

Tammiharju tädin ainoa poika oli yliopistossa ja luki kameraalitiedettä.

Joka kerta kun Helsingistä tuli kirje, sykki sydämmeni äärettömän lujaa, ja minä ajattelin -- tiedän kyllä ketä. Tuhansia pieniä viittauksia ja yllykkeitä käytettiin toivossa, että täti lähtisi kanssani Helsinkiin; mutta hän ei ollut mitäkään tietävinään, ja me jäimme Rauhalaan. Toivo Tammiharju tuli jouluksi kotiin ja lähti sen jälkeen taasen Helsinkiin, vaan minulla ei ollut toivoakaan päästä mukaan. Hän oli Väinön, Leinon ja Arvon hyvä ystävä; mutta mitä hyvää siitä oli; minä jäin kuitenkin Rauhalaan.

Kerran toukokuun alkupäivinä kysyi täti minulta, jos minun tekisi mieleni seurata häntä Helsinkiin; hän aikoi mennä sinne kevätjuhlalle.

Nytkös minä tulin hassuksi pelkästä ilosta! Minä tädin kaulaan; minä tanssin karkua huoneiden lävitse emäntämamsellin kanssa, jonka ensin sain käsiini; mutta minun iloni ei tullut pitkälliseksi.

Seuraavana päivänä sai täti sähkösanoman, eräältä maisteri Vakavalta Helsingistä, pyynnöllä, että hän heti matkustaisi Helsinkiin; Toivo oli sairastunut. Täti tarvitsi vaan tunnin valmistuaksensa lähtemään, ja niin jäin minä taasen petettyine toivoneni kotiin.

Saatpa olla vakuutettu siitä, että minä silloin itkin katkerasti, ja minä olin oikein vihainen Toivolle, joka juuri nyt tuli kipeäksi ja siten haihdutti kaiken iloni.

Kului päiviä, eikä tädiltä tullut mitään tietoa. Herra Jumala kuinka oloni Rauhalassa oli yksitoikkoista. Eräänä iltana tuli kuitenkin kirje, jossa täti ilmoitti minulle, että minä sain lähteä nyt perästäpäin Helsinkiin. Pekka sai tulla saattamaan minua.

Emma, en itsekään uskonut sitä todeksi, istuessani vanhoissa vipuvaunuissa, jotka heiluivat niinkuin vaivaisen onni, pyöriessään tiellä rakkaasen, armaasen Helsinkiin, jonne niin hartaasti kaikesta sydämmestäni halusin päästä. Minä ajattelin teitä ja laulajaseuraa; minä ihmettelin jos ... ymmärräthän, mitä minä ihmettelin?

Kuusi penikulmaa on sentään äärettömän pitkä matka, kun sydän sykkii levottomuudesta. Vihdoinkin pyörivät vaunut kaupunkiin Töölöön tullista; oli jo jotenkin myöhäinen illalla.

Minä taisin tuskin istua hiljaa pelkästä ihastuksesta, etenkin kuin matkalla majataloon meitä vastaan tuli iloisia ylioppilasparvia valkoisine lakkineen, joku parvi laulaenkin.

Kaikki nämät valkeat lakit, kaikki nämät iloiset laulut, kaikki tuntui minusta niin hurmaavan hauskalta, että minun oikein piti nipistää käsivarteeni, vakuuttuakseni, että se todeltakin olin minä, joka lensin seinästä seinään isoissa vaunuissani.

Vihdoin pysähtyivät ajopelit hotellin eteen. Pekka valmistui jo astumaan alas kuskipenkiltä vaununoven avaamista varten, mutta samassa ilmestyi kaksi valkeata lakkia uuden viereen. Toisen lakin omistaja avasi oven, toinen laski alas astimen.

Minä en selvään muista, kuinka minä tulin alas vaunuista; sillä toisen molemmista kohteliaista ylioppilaista olin tuntenut häneksi, jonka miehevän kaunis muoto kymmenen pitkää kuukautta yhä oli ollut selvänä sielussani.

Minä epäilen kuitenkin suuresti, että hän nosti minun alas. Minun on varsin mahdoton muistaa, jos minä tervehdin, jos minä puhuin, taikka mitä minä sanoin, niin minun päätäni pyörrytti; ja jos ei tuota hyvää ja kelpo Väinöä olisi ollut, niin minä varmaan olisin käyttänyt kovin tyhmästi, kun Arvo Vainio niin äkkiarvaamatta siirsi minun maahan.

Väinö ja hän saattoivat minun sisälle tädin luo, joka tuli minua vastaan surullisen näköisenä. Sittenkuin olin häntä tervehtinyt, sain taasen takaisin kadonneen rohkeuteni ja taisin nyt puhua ja vastata niinkuin muutkin järjelliset ihmiset.

Kyllä Arvo minun mielestäni oli kaunis menneenä vuonna, kun hänen näin ensikerran, mutta minä vakuutan sinulle, että minusta on, kuin hän nyt olisi kymmenen tuhatta kertaa kauniimpi.

Minä kysyin heti Toivoa ja sain kuulla, että hän oli sairashuoneessa; hän oli taittanut toisen käsivartensa.

Arvo ja Väinö söivät illallista meidän kanssamme, jonka jälkeen he lähtivät pois, niinkuin silloin luulin, panemaan toimeen serenaadia minulle.

Täti ja minä jäimme siis kahden, ja sitten kertoi hän seuraavia Väinön, Arvon ja koko X:ssä käyneen lauluseuran tekemiä kauniita tekoja.

Lue nyt oikein tarkkaan, niin saat huomata kuinka erinomaisen tunnollisia ja kelpoja ihmisiä ylioppilaat olivat. Minun mielestäni heidän pitäisi jäädä ylioppilaiksi koko elinajaksensa; sillä eivät he milloinkaan enään tule niin hauskoiksi, kun he ovat valkoista lakkia kantaessansa. Kuule siis, ja ihastu!

Kun täti tuli kaupunkiin, oli Väinö, tuo kelpo poika, tullilla häntä vastassa, niin varovaisesti kuin mahdollista ilmoittaaksensa hänelle sitä onnettomuutta, joka Toivoa oli kohdannut. Väinö oli saanut tietää, että maisteri Vakava oli lähettänyt tädille sähkösanoman.

Hotelilla oli Arvo häntä vastassa, joka nyt ensi kerran tapasi Toivon äidin.

Nämät molemmat kelpo pojat käyttivät kaiken kykynsä rauhoittaaksensa ja lohduttaaksensa äitiparkaa, joka, saadessansa tietää, että poikansa oli sairashuoneessa, tuli kovin levottomaksi, etenkin kun ei hän näin myöhäiseen päivästä enään taitanut mennä häntä katsomaan.

Tänä iltana meni täti kovin surullisena levolle. Hän ei vielä tietänyt, kuinka pahoin Toivo oli käsivartensa loukannut, hän tiesi vaan että niin oli tapahtunut. Vähän sen jälkeen, kun hän oli kynttilänsä sammuttanut, kuuli hän kahdeksan kauniin äänen akkunansa edessä laulavan:

"Hiljaa oi aivan, Myrskystä vaivu pois" j.n.e.

Tunnetut laulajamme kunnioittivat murheellista äitiä serenaadilla.

Tunnusta, Emmaseni, että tämä oli kaunis teko. Täti sanoikin, että hän ei milloinkaan unohda, kuinka leppeästi se koski hänen murheelliseen mieleensä.

Toisena päivänä tuli Väinö saattamaan häntä sairashuoneesen. Toivo ei tahtonut tehdä äitiänsä murheellisemmaksi, vaan koki voittaa kivun ja sanoi, ett'ei se ollut vaarallista, vaan pieni arvoton vamma; hän ei ollut hyvillänsä siitä, että maisteri Vakava oli sitä äidille ilmoittanut.

Täti ei saanut olla pitkää aikaa pojan luona. Kun hän palasi asuntoonsa, odotti häntä maisteri Vakava siellä, ja ennenkuin Väinö ehti sitä estää, kertoi maisteri äitiparalle, ett'ei Toivo ollut ainoasti loukannut oikeata käsivarttansa, vaan että hän oli sen taittanut; ja sanoi vielä, että tämä oli tapahtunut tappelussa.

Maisteri Vakava, yli kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, joka oli unohtanut oman nuoruutensa ajan, kuvasi Toivoa kadotetuksi pojaksi, joka oli vähällä tulla siveellisyytensä puolesta turmelluksi vallattoman ja hurjan luonteensa tähden.

Täti oli itkenyt niin, että hän olisi taitanut kiveäkin liikuttaa; mutta eipä olekaan helppoa saada kuudenkymmenen vuotiasta maisteria heltymään, joka on elänyt kolmekymmentä vuotta ilman perhettä ainoasti kirjojensa seurassa. Kun hän lähti pois, oli täti niin murheissansa, että Väinö ja Arvo, jotka, puheen aikana poistuttuansa, taasen tulivat sisälle, ihan hämmästyivät hänen ylen surullista tilaansa.

Väinö ja Arvo tekivät minkä ikänäkin taisivat poistaaksensa hänen suruansa ja lohduttaaksensa häntä. Väinö ehdoitti, että menisivät kirkkoon, mutta täti sanoi, että hän oli nähnyt sen monta kertaa ennen, ja että hän nyt halukkaimmin olisi yksin.

"Tänään on lukusiat", sanoi Väinö, "on siis jotakin juhlallista nähtävänä", ja kun hän nyt vielä hetken puhui sai hän tädin lupaamaan tulla sinne.

Oli heti jälkeen päivällisten, kun täti, Väinö ja Arvo lähtivät kirkolle, sittenkuin hän ensin oli vielä kerran käynyt Toivon luona, joka nyt oli paljoa huonompi.

Alakuloisena ja surullisena astui hän molempien nuorukaisten välillä. Vähää ennen, kuin ehtivät kirkolle, erkani Arvo heistä, sanoen menevänsä katsomaan, jos kuulusteleminen jo oli loppunut.

Väinö ja täti astuivat hiljallensa perässä, ja kun ei Arvo palannut takaisin, ehdoitti Väinö, että menisivät sisälle temppeliin.

Ovet olivat auki, mutta kirkko typityhjä. Täti ja Väinö astuivat kuoriin päin; mutta kun he ehtivät ristikäytävälle, kuului urkuparvelta ylentävä laulu, jonka sävelet pidätyllä äänellä nousivat holvattua kattoa kohden, ja sieltä vienosti laskeuivat alas ja tunkivat kuulijan sydämmeen.

Emma, ne olivat ylioppilaita, jotka tällä tavalla tahtoivat saada erään kumppaninsa äidin unohtamaan sitä surua, joka valtasi häntä.

Täti sanoi, että hän oli syvästi liikutettu, ei ainoasti tämän kauniin laulun tähden, vaan sen ystävällisyyden ja säälin tähden, joka osoittihe tässä kohtelussa.

Hän sanoi vielä, ett'ei mikään laulu ollut ennen niin hänen sieluunsa tunkenut, kuin se, jonka hän silloin kuuli.

Kun sävelet hyväilivät hänen korvaansa, unohti hän kivun sydämmessänsä, ja toivo ja luottamus tuli entisen alakuloisuuden sijaan; tämän vaikutti ylioppilaitten laulu.

No, Emma, eikö tämäkin ollut kaunis teko? Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että ylioppilaat, puhuttakoon heistä mitä pahaa tahansa, kuitenkin ovat hyväsydämmisiä nuorukaisia.

Muista, että tämä tapahtui Toivon äidille, ja sitä kunnioitusta, jota he osoittivat hänelle, kehoittivat siis paljoa kauniimmat tunteet, kuin ne ovat, jotka johdattavat heitä, kun he ovat kohteliaita meille, nuorille tytöille.

Koko ajan, kun täti on ollut Helsingissä, ovat Arvo ja Väinö aina joutoaikoinansa seurustelleet ja kävelleet hänen kanssansa; he ovat laulaneet hänelle Kaisaniemessä ja muutamina iltoina pitäneet serenaadia hänelle.

Jos minä menneenä vuonna olin ihastunut ylioppilas-laulajiin, niin minä nyt oikein pidän heitä hyvänä, sentähden kuin he olivat niin kauniisti ja hellästi kohdelleet surullista ja murheellista äitiä.

Juuri kun täti oli lopettanut kertomuksensa, kuinka ystävällisiä Toivon kumppanit olivat olleet, ja kun minun piti rupeemaan selittämään ihastustani, sai laulu suuni sanattomaksi.

Se oli serenaadi, mutta en minä sitä itseeni ottanut; minä tiesin, että nämät verrattomat laulajat olivat monena iltana laulaneet tädille, ja kyllä he sen tänäkin iltana olisivat tehneet, jos ei minua olisi Helsingissä ollutkaan. Mutta ei tämä minusta laulun arvoa vähentänyt, päin vastoin, koroitti se sitä.

Väinön ääni kuului niin kirkkaasti, ja minä ajattelin Eeliä.

Nyt, armas Emma kultaseni, on päätetty niin, että täti jää tänne, siksi kun Toivo paranee sen verran, että äitinsä surutta saattaa jättää hänen. Tietysti minäkin jään, että tädillä on seuraa. Me jäämme siis luultavasti tänne toukokuun loppuun. Kyllä te minun mielestäni saatatte taputella Luoto enoa ja sovittaa asia niin, että tekin tulette tänne.

Aatelkaas, kuinka verrattoman hauskaa me saisimme. Kun sitten lähdemme Helsingistä tulette te mukana Rauhalaan, jonne täti on kutsunut Väinön, Arvon ja ne kahdeksasta ylioppilaasta, jotka tahtovat seurata Toivoa.

Ajatelkaat tytöt, minkä herttaisen kesän sitten saisimme, kuinka paljon laulua ja riemua.

Näytä nyt, että olet viisas tyttö, joka tiedät, kuinka sinun pitää menetellä isäsi kanssa, että aluksi saatte tulla tänne. Onni Leino on muiden lauluseuran jäsenien kanssa esitelty tädille, ja kun me tapasimme toisemme kysyi hän sinua. Hän tuli ihan punaiseksi, lausuessaan sinun nimeäsi.

Nyt sinun pitää syleilemän Eeliä ja sanoman hänelle, ett'ei hän sinä ilmoisena ikänä ansaitse tulla Väinön morsiammeksi, jos ei hän auta sinua, niin että te tulette tänne. Väinö käy ja toivoo teidän ilmestyvän.

Kirjoittakaat pian ja antakaat minun tietää kuinka asian käy, pyytää uskollinen _Selmanne_.

* * * * *

Rauhalassa oli suunnaton sievistäminen, puhdistaminen ja touhu päivinä ennen mittumaaria. Sinne piti tuleman talon täysi vieraita; ei vähempää kuin kahdeksan ylioppilasta Helsingistä, paitsi talon omaa poikaa, joka jo oli terve ja jota nyt odotettiin kotiin. Sitä paitsi odotettiin herra Luotoa tyttärineen X:stä. Nyt valmistui kukin nauttimaan oikein perin hauskaa kesäpäivää, ja seudun kaikki nuoret tytöt iloitsivat jo ennakolta ylioppilaitten tulosta, sillä niitä seuraisi luonnollisesti tanssia ja laulua ylen määrin; sehän oli varmaa.

Se, jolla oli varsin hirmuisen paljon tehtävää saman päivän aamuna, kun vieraitten piti tuleman, oli Selma. Hänen piti paneman kukkasia jos johonkin astiaan, niin että vieraitten huoneet näyttäisivät sieviltä ja miellyttäviltä, ja sitten piti hänen joka viides minuutti juokseman veräjälle katsomaan, eikö jo näkyisi mitään ajoneuvoa tulevan.

Vihdoinkin kello 6 j.p.p. näkyi tomupilvi kaukana lehtokujalla.

"Nyt, nyt he tulevat", riemuitsi Selma sydämmessänsä ja tähtäsi tarkasti sijaltansa veräjällä yhä lähenevää vaunuja.

Kun ne tulivat niin lähelle, että Selma taisi eroittaa niitä henkilöitä, jotka niissä istuivat, ei hän keksinyt ainoatakaan valkeata lakkia. Siinä tulivat siis X:läiset.

No niin, olihan sekin hauskaa; mutta ei niin hauskaa, kuin jos ne olisivat olleet ylioppilaat.

Luodon vaunut ajettiin ylös pihalle. Syleilemisiä, "tervetuloja" ja muiskuja "oikeahan ja vasempahan", jonka jälkeen tytöt riensivät heille määrättyyn huoneesen. Selma saattoi heitä, ja kummallakin puolen oli "hirmuisen paljon sanottavaa" toiselle.

Emma ja Eeli olivat "sanomattoman onnellisia" kun nyt olivat päässeet Rauhalaan; koskei Helsingin matkasta tullut mitään. Isä oli luvannut viipyä Tammiharju tädin luona kokonaisen kuukauden.

Selmalla taasen oli paljon juteltavaa olostansa Helsingissä; hänen piti kertoman kaikki sanat, jotka Arvo oli sanonut hänelle y.m. Ne eivät tosin sivullisen mielestä olleet minkään arvoisia, mutta sanottuina nuorelle tytölle, joka lainasi niille omasta sydämmestänsä ottamaansa lämpeyttä, niin ne tulivat merkillisen arvollisiksi.

Sittenkuin kaikki nämät tärkeät asiat olivat puhutut, ja tytöt olivat järjestäneet ja silittäneet hiuksensa ja rypistyneet hameensa, piti mentämän alas; mutta samassa virkkoi Eeli:

"No, Selma, onko Saurio täti kirjoittanut ja kertonut tuota suurta uutista?"

"Mitä uutista?" kysyi Selma.

"No herranen aika, Anttihan on uudestaan ruvennut kihloihin."

"Onko Antti kihloissa?" huudahti Selma, lyöden kätensä yhteen, "hän, joka ei milloinkaan lohduttuisi, ei milloinkaan unohtaisi minua, ja joka kuolisi keuhkotautiin ja suuttumukseen minun vaihtelevaisuudestani."

"Selma kulta, ei surusta kuolla; sittenkuin Antti oli itkenyt kyynelvirtoja sinun huikentelevaisuutesi tähden, rupesi hän miettimään ja huomasi, ett'ei hänellä muuta tekemistä ollut, kuin..."

"... Ruveta kihloihin", keskeytti Selma nauraen.

"Älä pidä niin kiirettä", oikaisi Eeli koomillisen totisena; "ensin hän huomasi, ett'et sinä ansainnut kaipausta vaan halveksimista."

"Mitä sinä sanoit?" huudahti Selma.

"Huikentelevaisuutta halveksitaan aina", jatkoi Eeli; "kun hän siis oli halveksinut jonkun ajan, äkkäsi hän että maailma on naisia täynnänsä; rupesi niin tähtäämään ympärillensä, ja näki Kristiina Kaposen, jonka niskaa jo painaa kahdeksankolmatta vuotta. Tästä huolimatta oli hän Antin silmissä viehättävä, ja pian hän huomasi, ett'et sinä ollut hänen sydäntänsä tykkönään murtanut, vaan että se vieläkin voi lujasta rakkaudesta sykkiä. Hän siis huomasi rakastavansa Kristiinaa ja -- nyt on hän kihloissa."

"Amen", huokasi Selma hartaasti. "Nyt Jumalan kiitos tuntuu, kuin raskas takka olisi nostettu hartioiltani; sillä minusta on ollut kuin jokin olisi navertanut sydäntäni aina, kun ajattelin Anttia; mutta, tyttökullat, minä kuulen vaunujen ääntä; siellä tulevat kahdeksan, ei yhdeksän ylioppilastamme."

Selma lensi alas portaita, ja riensi kyökin kautta saliin, ehtiäksensä sinne sopivalla tavalla ottamaan tulijoita vastaan.

Oikeastaan hän halusi oikein tervetulleeksi toivottaa ainoasti _yhtä_ näistä yhdeksästä. Hänellä olisi oikein ilonhetki saada kertoa, että Antti oli kihloissa; sillä hänen ollessansa Helsingissä oli Arvolla ollut voittamaton halu tuon tuostakin pistellä häntä vaihtelevaisuudesta, ja kerran kun kävelivät eläintarhassa, oli hän sanonut jotakin naisen sydämmettömyydestä yleensä ja kuinka hän välinpitämättömästi leikkii toisen tunteitten kanssa. Tämä oli suututtanut Selman, koska hänen sydämmessänsä täytyi tunnustaa todeksi, että hän näytti vaihtelevalta.

Nyt sai hän ilon todistaa, että miehet taitavat unohtaa yhtä helposti. Antti oli jo kihloissa toisen kanssa, ja niin ei ollut kumminkaan hänen laitansa; vaikka, rehellisesti puhuen, se ei ollut hänen vikansa. Jos Arvo olisi kosinut; kyllä Selma nyt olisi kihloissa ollut.

Se ilta oli todellakin juhla rouva Tammiharjun kodossa. Sairaana ollut poika oli kotona, ja melkein terveenä, vaikka hän vielä oli kelmeä ja kantoi käsivarttansa nauhassa. Ilo, jota äiti osoitti, saadessaan taasen nähdä poikansa ja kodossansa tervehtiä hänen kumppaniansa tervetulleiksi, oli niin sydämmestä lähtenyttä, että se löysi vastimen jokaisen sydämmessä.