Chapter 2

Emma ja Selma olivat kuitenkin surullisempia, kuin olisi sopinut. Jälkimmäisellä oli itkusta punaiset silmät ja torui sulhastansa kelpo lailla siitä, kun hän teki Selmasta pilkkaa, sanoen hänen surevan ylioppilaita. Emma oikein suuttui Eelille, kun uskalsi väittää, ett'ei Emma surrut laulajien vaan Leinon poismenoa.

Seuraavina viikkoina tutkivat tytöt muiden maalaiskaupunkien sanomalehtiä, saadaksensa nähdä laulajien menestystä sielläkin.

Emma ihmetteli, jos Leino olisi muille tytöille yhtä kohtelias kuin hän oli ollut hänelle; jos hyvästi jättäessänsä heitä sanoisi heille saman kuin hänellekin, ja kun Eeli ja Selma kysyivät mitä hän oli sanonut, eipä Emma sitä selittänytkään, vaan juoksi punehtuen pois.

Selma vaan puhui Vainion kauneudesta ja hempeästä käytöksestä. Hän ei tosin ollut mitään sanonut, joka olisi saanut Selman ajattelemaan, että hän piti häntä viehättävimpänä, mutta Selma luuli sen tulevan siitä, että hän oli kihloissa ja vielä päälliseksi papin kanssa; mutta kyllä Selma kuitenkin olisi taitanut elää ja kuolla siinä luulossa, että hän Vainion silmissä oli X:n kauniin tyttö. Kun Selma lisäksi muistutteli kuinka paljon Vainio oli hänen kanssansa tanssinut, oli hän ihan varma siitä, että Vainio olisi sanonut hänelle tuhansia yhtä muistettavia sanoja, kun Leino oli Emmalle sanonut, mutta nyt -- nyt oli hän liiaksi oikeamielinen sitä tekemään. Vainio unohtaisi hänen jonkun kauniin lemmen tähden, joka ei -- ollut kihloissa.

Näin ajatellessansa huokasi Selma ja piti sulhasensa kovin ikävänä, eikä taitanut käsittää kuinka hän milloinkaan oli saattanut rakastua häneen.

Antti Varhe parka; hän oli niinkuin käärme muurahaispesässä.

Selma oli oikullinen ja vaihteleva. Antti ei saattanut olla hänelle mieliksi; kaikki mitä hän sanoi taikka teki suututti häntä. Antin sopi sanoa että hänen onnensa aurinko oli laskenut samassa hetkessä, kun ylioppilaat tulivat X:ään. Ennen sitä tärkeätä tapausta oli Selma tosin ollut epävakaisen luontoinen, mutta myös viehättävä ja ystävällinen aina välillä; nyt, nyt oli hän pieni kiusan henki, jonka suurin ilo oli Antti parkaa kiusata.

Nimikirkkoherra toivoi sydämmensä pohjasta, että ylioppilaat olisivat olleet siellä missä ei enään hakopuutakaan kasva, eikä saanut sopivissa tiloissa oltua osoittamatta suuttumustansa siitä, että viisaat ja järjelliset ihmiset taisivat olla niin päästänsä paleltuneita, että nostivat semmoista touhua muutamien seikkailuhalullisten poikanulkkien tähden, jotka kulkivat pitkin maata ja valtakuntaa laulamassa.

Meidän pastorimme mielestä ei se ensinkään sopinut siihen kunniakseen, jota ylioppilaitten piti tunteman itseänsä ja yliopistoa kohtaan y.m.

Kun pastori jutteli näin, tuli Selma aina ilmituleen, ja silloin seurasi aina kaikkea muuta kuin miellyttävä kohtaus heidän keskensä.

* * * * *

Neljä viikkoa oli kulunut siitä, kun laulajat olivat jättäneet X:n, kun tuo iloinen uutinen levisi, että he taasen olivat sinne saapuneet viipymään muutaman päivän ja antamaan yhdet laulajaiset.

Luodolla nousi taasen ilo ja riemu, Väinön piti nytkin kolmen kumppaninsa kanssa asuman siellä, ja Selma päätti, että niiden tanssiaisten, joita hänelle oli luvattu, piti oleman loppujuhlana ylioppilaitten ollessa X:ssä.

Me jätämme kertomisen laulajaisista ja niistä serenaadeista, jotka nytkin tulivat tyttöjemme osaksi, ja sanomme vaan, että laulajat lauloivat itsensä sekä nuorten että vanhojen sydämmiin. Jos siihen lisäämme, että nämät kahdeksan nuorukaista olivat erinomaisen siivoja ja somia, niin että he tekivät kunniaa koko ylioppilaskunnalle, niin oli luonnollista, että heitä hyväiltiin ja mieliteltiin.

Jos heidän ihailijoistansa tytöt olivat etevimmät, niin ei se ihmettä ollut. Naisethan aina ovat hurmastuneet ylioppilaihin.

No niin, meidän Helsinkiläisiämme oli koko heidän lauluretkellänsä kohdeltu erinomaisen hyväntahtoisesti, jokaisella tavalla oli koetettu tehdä heidän oloonsa miellyttäväksi niillä seuduilla, joissa he olivat. Olihan sitten luonnollista, ett'ei X. tahtonut olla muita huonompi. Mutta jättäkäämme tämä.

Juuri päivää ennen, kun heidän toisen kerran piti lähtemän pois X:stä, oli rouva Saurion tanssijaiset pidettävät.

Tämä juhlallisuus oli maksanut Selmalle monta kuumaa hetkeä. Hänen sulhasensa oli mitä innokkaimmin sotinut sitä vastaan ja kokenut, niin paljon kuin suinkin mahdollista oli, saada rouva Sauriota puolellensa. Hän oli koettanut selittää eukolle, että se näytti naurettavalta, ett'ei se sopinut, ja että olisi sopivampaa jos ne pidettäisiin Selman kuuluttajaispäivänä; nyt olisi varsin hassua tanssia keskellä kuumaa kesää, y.m.

Saurio eukko huomasi tosin pastorin puheet viisaiksi ja järjellisiksi ja hän koki Selmallekin antaa tämän mielen asiasta, mutta se oli varsin turha koe. Selma rupesi heti itkemään ja voivottamaan siitä, ett'ei hän milloinkaan saanut mitä hän halusi, ett'ei mummo koskaan täyttänyt lupauksiansa ja ett'ei hän suonut Selmalle mitäkään iloa, y.m.

Rouva Saurio oli tosin päättänyt, ett'ei hän antaisi Selman kyynelien ja pyytämisien vaikuttaa mitään, mutta jo hänen ensimmäiset kyyneleensä saivat eukon tekemään takaperon, ja Selma sai perästäkin lupauksen tanssijaisista. Sillä ei kuitenkaan vielä kaikki voitettu, Selman piti sitten vielä kestää eri taistelun sulhasensa kanssa, joka, saatuansa tietää, että mummo oli peruuttanut hänelle antamansa lupauksen, vakuutti, ett'ei _hän_ ainakaan tulisi tuon hulluun toimitukseen, vaan saisi Selma silloin tyytyä ylioppilaihin.

"Halusta saat olla tulematta", vastasi Selma tulipunaisena kiukusta; "sinun ilkainen muotosi, Antti kulta, häiritsisi vaan minun iloani ja saisi minun pahalle tuulelle. Tähän aikaan on sinun iloasi näyttää ikävältä, puhua ikäviä asioita, ja olla ikävä päälaesta kantapäähän saakka. -- Jos sinä kosiessasi semmoisia puolia olisit näyttänyt, enpä olisi sinun morsiammeksesi ruvennutkaan. Jos vielä sanot ainoankin pahan sanan minun tanssiaisistani ja ylioppilaista, niin ei meistä tule ystäviä enään milloinkaan."

Kevennettyänsä sydäntänsä tällä tavalla, juoksi Selma pois, jättäen nuoren pastorin omin päinsä miettimään jos hän tulisi tanssiin vai ei.

* * * * *

Vihdoinkin kaikkien riitaisuuksien uhaksi läheni tanssipäivä.

Rouva Saurion huvila loisti kaikessa komeudessa, jota taide, rikkaus ja luonto taisi saada aikaan.

Etevimpänä niistä aarteista jotka sitä kaunistivat, loisti kuitenkin Selma.

Katselkaamme hetkisen tuota hienoa, hoikkaa, täyttä ja kaikin puolin moittimatonta vartaloa. Tuuheat kullankellertävät kiharat ympäröivät niin kauniita kasvoja, että niitä huviksensa katseli. Suuret, kirkkaat, tumman ruunit silmät sielullisella ja lämpeällä katsannollansa olivat omituisena vastakohtana vaaleille hiuksille, ja näyttivät todellakin vaarallisilta sille joka oli niin rohkea, että hän uskalsi niihin katsoa. Ei vaara suinkaan vähentynyt, jos näki hänen pienen suunsa täytöisine purppurahuulinen, joiden välistä hohtivat ihmeen valkoiset hampaat. Hän todellakin ansaitsi "X:n ruusun" nimen, joksi häntä yleisesti sanottiin. Selma oli juuri lopettanut tarkastusmatkansa huoneissa ja pysähtynyt erään kuvastimen eteen, katsomaan jos tuo sininen hame todellakin "vaatetti häntä", kun viereisestä salista kuului askelien ääntä.

Nyt tuo siunattu Antti jo taasen on täällä, ajatteli Selma ja kasvoissansa saattoi helposti nähdä jotakin, joka ei juuri osoittanut erin suurta rakkautta sulhasta kohtaan. Se ihminen, jatkoi hän ajatuksiansa, tulee aina ennenkuin hänen pitäisi. Mummo ei vielä ole pukeissa eikä Luodonkaan tytöt vielä ole tulleet. Nytpä on hauska alku olla ikävässä "tete-a-tete'ssä" hänen kanssansa. Eikö koskaan saa nauttia mitään iloa häiriintymättä.

Näin filosofiallisesti ajatellen kääntyi hän oveen päin, mennäksensä aikaista vierastansa vastaan, mutta pysähtyi äkkiä, sillä kynnyksellä ei seisonutkaan sulhanen, vaan nuori mies ylioppilaan lakki kädessänsä.

Lämpeä purppura-pilvi levisi kaulaan ja kasvoille. Selman muoto osoitti samalla iloa ja hämiä. Ennenkuin kerromme lyhyttä kohtausta, joka nyt seurasi, tahdomme muutamilla piirteillä kertoa nuorukaisen muoto; se todellakin ansaitsi kuvaamista, vaikka jo ennestään tiedämme, että kuvamme tulee sangen vaillinaiseksi.

Hän oli korkeavartaloinen, kuin "Suomen korvessa kasvanut kuusi", leveäharteinen, täysirintainen ja hoikkavyöteinen. -- Hän piti päätänsä omituisella itsevaltaisella tavalla pystyssä, ja se oli niin hyvin muodostunut, että katsoja heti tuli siihen päätökseen, että tuo korkea, täysi ja leveä otsa oli temppeli, jossa piili nero; tätä vakuutusta lisäsivät vielä hänen kirkkaat siniset silmänsä, joissa, vaikka ne olivat pienenläntäiset hohti omituinen loisto ja syvä sielullisuus. Nenä oli suora ja hieno, suulla, jota varjostivat vaaleat viikset, oli harvinaisen täydellinen muoto ja mitä kauniimmat, valkoiset hampaat. Koko tässä muodossa oli jotakin suoraa, eloisaa ja se sai katsojan aavistamaan, että sielukin mahtoi olla tämän soman pinnan kaltainen. Kun hänen kerran oli nähnyt oli häntä vaikea unohtaa.

Selma parka, tuo vieras, joka nyt seisoi edessäsi oli vaarallinen, emmekä me puolestamme ihmettele, että veri nousi kasvoihisi. Tuo nuori ylioppilas olikin semmoinen, että hän vaikutti kahdeksantoista vuotiseen tyttöön, ja varmaankin raskautti hänen omaatuntoansa se, että hän oli häirinnyt monen tytön rauhan.

"Hyvä neiti Saurio", virkkoi tämä nuori "liber studiosus" puhtaalla ja sointuisalla äänellä, "minä rukoilen teiltä anteeksi, kun tulimme näin aikaisin; mutta syy ei ole meidän vaan neiti Luotojen; he tahtoivat tulla puolta tuntia ennen kuin muut vieraat, ja sentähden ovat Leino, minä ja Väinö myöskin täällä."

"Emmekö olleet kilttiä", huudahti Emma, joka tulla keikutteli huoneesen samassa kuin Selma ojensi Arvo Vainiolle kätensä, "me tahdoimme vähän puhua sinun kanssasi ennen muiden tuloa. No, Selma, ulos ottamaan Eeliä, Väinöä ja herra Leinoa vastaan."

Selma oli varsin pyörällä. Veri hehkui niin lämpeästi poskella, kun hän riensi saliin tervehtimään Eeliä ja hänen seurassansa tulleita ylioppilaita. Hän sanoi, Herra tiesi mitä, mutta ei se kumminkaan seurasääntöjen mukaan ollut. Hän pyysi heidän astumaan salonkiin, jonne Vainio oli jäänyt. Muutaman minutin kuluttua oli hän taasen voittanut liikutuksensa, niin että hän taisi puhua ja pakista, niinkuin muutkin.

Kun Saurio eukko määrätyllä ajalla ja varustettuna ihka uudella myssyllä ja silkkihameella astui huoneesen, löysi hän siellä kolme tyttöä rattoisasti nauraen ja leikkiä lasketellen lauluseuran kolmen jäsenen kanssa.

Kohteliaisuus, jolla viimeksi mainitut tervehtivät tätä kunnianarvoista mummoa, ja kaikki ne korupuheet, joita he sanoivat hänelle, saivat eukon niin erinomaisen hyvälle tuulelle, että hän itseksensä ajatteli, että hän olisi tehnyt erinomaisen pahasti, ell'ei hän olisi antanut Selman juuri nyt pitää tanssiaisiansa.

Sulhais-mies tuli kaikista viimeiseksi. Häntä Selma tervehtikin niin häthätää, kuin suinkin.

Hän oli jo pyydetty kaikkiin tanssiin eikä hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa "franseesi" annettavaa kihlatullensa.

Kun hän nuhteli häntä siitä äkästyi Selma, ja selitti, ett'ei hän tietänyt hänen tulevankan sittenkuin hän kerran oli luvannut jäädä pois j.n.e.

Kävelypoloneesi oli loppunut ja nyt soitettiin valssia.

Selma ja Vainio alkoivat tanssin.

Koko elämässänsä ei Selma ollut itseänsä niin onnelliseksi tuntenut. Hänen mielestänsä ei kukaan koko maailman piirissä tanssinut niin hyvin kuin Vainio, ja hän toivoi sydämmessänsä, että hän nyt saisi tanssia suoraa päätä taivaasen.

Antti, kihlaus ja häät olivat unohdetut; niin koko maailmaa ei tämä nuori tyttö muistanut. Hän ei tietänyt muuta, kuin tämän hetken ja tämän valssin. Pelkäämmepä suuresti että sama onnellisuuden hurmaus, joka oli Selmaan tarttunut, oli saanut Arvonkin valtaansa; hänen kaunis ja suora muotonsa osoitti kuitenkin tavallista suurempaa iloa ja lämpeyttä.

Valssilla, olkoonpa kuinka ihastuttava ja hurmaava tahansa, on kuitenkin loppunsa. Se taivas, jossa tanssijat olivat olleet, lakkaa olemasta kun soiton sävelet loppuvat, ja he muutetaan yht'äkkiä todellisuuteen. Niinpä nytkin.

Soitto oli vai'ennut, valssi ja taivaanretki loppunut, ja Arvo vei Selman salista.

"Kuinka tämä valssi oli lyhyt!" virkkoi hän.

"Niin, siltä se tuntui", tuumi Selma huo'ahtaen.

"Niin on kaiken maailman riemun kanssa, se katoo äkkiä", lausui Arvo, "ja sentähden täytyy meidän nauttia hetken onnea, niin paljon kuin saatamme, sillä jo seuraavana hetkenä on se meidät jättänyt. Neiti on luvannut minulle kolmannen valssin?" liitti hän.

"Niin olen, ell'ette tahdo sitä luopua ... luopua..." Selma ei tahtonut saada tuota sanaa suustansa.

"Kenelle?" kysyi Arvo katsoen häneen.

"Sulhaselleni", kuiskasi hän, ja hänen mielestänsä poltti tämä sana huuliansa.

Hän ei varmaankaan olisi tätä ehdoitusta tehnyt, ell'ei hän olisi nähnyt Antin kolkosti katselevan häntä. Tätä nähdessänsä nuhteli joku sisällinen ääni häntä siitä suuresta riemusta, jota hän oli tuntenut. Rauhoittaaksensa omaatuntoansa, päätti hän pyytää Arvon luopumaan kolmatta valssia Antille. Hän mielestänsä nyt teki niin suuren uhrauksen, että hän olisi pyhimysloiston ansainnut.

"Älkää pyytäkökään minun hänelle luopumaan ainoatakaan kierrosta niistä tansseista, joita te olette minulle luvannut", vastasi Arvo hymyillen. "Ei se olisi liikaa vaatimusta. Hänellä on kuitenkin niin monta etua, joita minä häneltä kadehdin, enkä minä tänä iltana luovu ainoastakaan niistä joita minun osalleni on tullut. Hän saa omistaa teidän koko ikänsä, kun minulla vaan on muutama hetki lainana, jonka jälkeen minä matkustan kauvas pois, muassani vaan muisto katoavasta onnestani."

"Oh, herra Vainio unohtaa pian tämän matkan ja ne henkilöt, joita sillä olette tavanneet, jahka tulette Helsinkiin", arveli Selma, joka sydämmessänsä oli kiitollinen Arvolle, kun ei hän luopunut tanssia Antille.

"Jos tahtoisinkin unohtaa tämän osan, niin en sitä taitaisi", vakuutti Arvo ja loi Selmaan katseen, joka todellakin todisti hänen sanojensa totuutta; "ja jos saattaisinkin unohtaa kaiken ilon, jota olen nauttinut, niin en milloinkaan saattaisi unohtaa..."

Arvo lopetti äkkiä.

"Mitä?" kysyi Selma ja katsoi häneen.

"Tätä valssia", kuiskasi Arvo.

Selman sydän rupesi hirmuisesti sykkimään, hän ei saanut sanaa suustansa. Hänen onneksensa tuli mummo sinne ja kysyi, kuinka hänen lemmittynsä voi; hän oli niin punanen, että eukko pelkäsi hänen rupeevan yskimään verta tuon äkkinäisen tanssin jälkeen.

* * * * *

Tanssit olivat loppuneet; kynttilät olivat jo sammutetut juhlahuoneissa; mutta Selman kamarissa ne vielä paloivat ja siellä tapaammekin kolme serkkua.

Emma oli istuutunut erääsen keinustuoliin, jota hän liikutti levottoman vilkkaasti, joka toimi osoitti, ett'ei tanssi ollut hänen kaikkia voimiansa vienyt. Selma oli pitkänänsä täydessä tanssipuvussa vuoteellansa ja Eeli kymäryksissä eräässä sohvan kulmassa.

"Niin, niin, nyt se ilo on loppunut", huokasi Eeli. "Kello viisi he lähtevät. Kuinka nuo laivatkin kulkevat kummallisilla ajoilla; jos se nytkin lähtisi edes kello kahdeksan, niin..."

"Olisi päässyt heitä saattamaan", keskeytti Emma, "Niin, sinä olet oikeassa. Laivojen katteinit ovat inhoittavia. Ush, kuinka kiusallisen ikävältä nyt tuntuu, ja kuinka meidän nuoret herramme nyt ovat meistä arvottomia. -- Minä puolestani en saata niitä kärsiäkään. Ah, jokapa pääsisi Helsinkiin näkemään tuota kaunista Nikolainkirkkoa, yliopistoa, Kaisaniemeä ja kaikkia muita katsottavia, joita siellä on niin paljon."

"No, eihän nain suvella olisi mahdoton päästä sinne", sanoi Eeli hymyillen, "ja koska sinä ainoasti tahdot nähdä Helsingin erinomaisuuksia, niin käy papan kimppuun."

"Vaiti Eeli, sinä et ole rahtuakaan minua parempi, eikä sinun tarvitse minusta tehdä pilkkaa", sanoi Emma vähän tulisena. "Sinusta on kyllä hirvittävän ikävää, ett'ei Väinö jäänyt ja..."

"Sinä, sinä ajattelet vaan Leinoa", keskeytti Eeli häntä. "No Selma, kuka sinun ajatuksiasi paraiten sitoo?"

"Sulhanen, tietysti", vakuutti Emma.

"Enkö minä tietänyt, että teidän piti tuleman pahoiksi", puhkesi Selma sanomaan. "Ikäänkuin en minä olisi kylliksi onneton jo muutenkin, vaan teidän pitää vielä lisäksi ilkkua. Oi, nyt on hirveän ikävätä elää, olla kihloissa ja että..."

"Laulajat ovat lähteneet pois", täytti Eeli ja rupesi nauramaan. "Tunnusta, että me kaikin olemme kovin hupsuja, kun suoraan suremme, että ylioppilaat ovat lähteneet X:stä. Mutta mitähän tuossa juuri on surtavaa. Meillä on ollut erinomaisen hauskaa, olemme tulleet tutuksi seitsemän sievän ja kunnon nuorukaisen kanssa, Väinöä lukematta, jonka tunsimme jo ennen, ja meillä on aina jäljellä muisto siitä lyhyestä ja hauskasta ajasta, joka on kulunut. Ja nyt, tytöt, pois kaikki surulliset ajatukset! Menkäämme levolle!"

"Maatako?" sanoi Emma nostaen hartioitansa, "sinä olet onnellinen sinä, joka aina saat maattua. Minä puolestani..."

"Pian kuluu elon hetket" j.n.e. lauloivat muutamat kauniit, puhtaat ja raikkaat äänet tyttöjen akkunan alla, ja kolme impeämme töytäsi ylös sytyttämään kaikki kynttilät, jotka saivat käsiinsä ja kuultelivat sitten hitaasti ja sykkivin sydämmin kaunista serenaadia.

Kun viimeiset sävelet olivat haihtuneet, istuivat tytöt vaijeten katsellen toisiansa. Eeli ensin rikkoi äänettömyyden:

"Väinön ääni kuuluu oikein ihmeellisen hyvältä neliäänisessä laulussa", sanoi hän. "Milloinkahan hän nyt taasen tulee X:ään." Nyt huokasi Eelikin.

"X:ään", toisti Emma; "älä luule sen niin liian pian tapahtuvan; mutta tiedättekö tytöt, mitä juuri tänä hetkenä päätämme? -- Lähdetään ensi vuonna toukokuussa Helsinkiin. Jos suostutte tuumaani, niin pannaan kättä päälle, että sen pitää tapahtuman."

"Tässä käteni", sanoi Eeli ojentaen sen sisarellensa.

Selma heittäyi sohvalle, jossa hän istui pureksien kynsiänsä.

"No Selma, sinä olet vaiti", virkkoi Emma, kääntyen hänen puoleensa.

"Siksi, ett'en minä taida mitään lupausta antaa. Toukokuussahan jo olen naituna, eikä Antti suinkaan tahdo Helsinkiin mennä."

"Siinä tapauksessa, Selmaseni", sanoi Eeli, "on ylioppilaitten käynti X:ssä tärkeä ja muistettava tapaus elämässäsi, josta sinä alat lukea uutta ajanlukua. Sen nimeksi tulee: _ennen ja jälkeen laulajien tuloa_ X:ään. Hyvää yötä, nyt minä menen levolle."

Puolen tuntia tämän jälkeen oli tyttöjen huone pimeänä.

Eeli nukkui ja oli kuulevanansa Väinön vienon ja kauniin tenorin laulavan: "Hiljaa, hän nukkuu jo"; Emma ei saanut unta silmiinsä; hän muisteli kaikkia mitä Onni Leino oli sanonut hänelle, ja kaikkia niitä merkityksellisiä katseita, jotka olivat sanoja seuranneet. Selma taasen tanssi unissansa Arvon kanssa.

* * * * *

Vuotta myöhemmin.

Kirje Selma Sauriolta Emma Luodolle.

Helsingissä, 10 p. toukok. 18--

Rakas armas Emma kultaiseni! Nyt olen minä siis Helsingissä, jonne kaikin viime vuonna niin toivoimme; mutta varsin toissa suhteissa, kuin silloin ajattelimme.

Silloin sinä ja Eeli te'itte ehdoituksen matkustaa tänne, ja minä ajattelin ihan surullisena, ett'ei se onni milloinkaan minun osakseni tulisi.

Niinpä niinkin, tuossa olisi ainetta koko joukkoon kauniita ajatuksia, jos minulla olisi luonnetta harjoitella niitä; mutta sinä tiedät, ett'en minä lue niitä, jos niitä ilmestyy romaaneissakin, kuinka minä sitten itse rupeisin tuommoisia kirjoittamaan. Minä alan sentähden sitä, jota sinulle X:stä lähteissäni lupasin, nimittäin selittämään sinulle yhtä ja toista, josta sinulla ei ollut tietoa.

Eeli sanoi kerran, että laulajien käynti X:ssä olisi elämäni vaikuttavimpia ja merkillisimpiä tapauksia, ja hän oli oikeassa; sillä heidän kauttansa minä opin tuntemaan sydämmeni oikeat tunteet.

Luulenpa, että tämä puhe tuntuu viisaalta ja järjelliseltä. Eipä teaterissakaan olisi paremmin taidettu tätä ajatusta lausua.

Muistelen tässä juuri, että sinä usein ihmettelit, kuinka minä taisin Anttiin rakastua.

Niin, Emmaseni, nyt minä sitä itsekin ihmettelen; mutta yhtä totta kuin se on, yhtä varmaa on, että minä kerran olen rakastanut häntä, ja sentähden on parasta, että palaamme siihen aikaan, kun minä kirjoitin Antille kahdeksan, kymmenen sivuisia kirjeitä ja sain häneltä kahdenvertaisia takaisin.

Antti on, niinkuin tiedät, kaukaista sukua isäni kanssa. -- Kolme vuotta sitten, -- onhan oikein kauheata, kuinka minä olen vanhentunut, -- minä olin silloin kuudentoista vuotias, vietin minä, niinkuin muistat, rovastinna P:n luona kesää.

Antti oli rovastin apulainen.

Jos minä tulevaisuudessa saan tyttären, ei hän milloinkaan saa olla pappilassa, jossa on apulainen; se ei ole terveellistä.

Herra Jumala, Emma kulta, kuinka minä tänäpäivänä ajattelen viisaasti.

Mutta taasen takaisin K----n pappilaan. Se on kaukana kaikista naapureista, niin että tällä säätyhenkilöistä köyhällä seudulla on pian pari penikulmaa lähimmälle naapurille.

Pappilassa ei ollut muita nuoria kuin minä, apulainen ja rovastin neljäntoista vuotias tytär, jonka ajatukset ja olemus olivat kanakopissa.

Tämä teki, että apulainen ja minä päivät pitkään seurustelimme kahden. Minä tuskin koko kesänä näin muuta nuorta miestä kuin Anttia, ja juuri sentähden oli hän minusta erinomaisen viehättävä olento.

Nyt sinä naurat ja ajattelet Antin vähemmän kaunista muotoa ja vaaleanharmaata ihoa.

Kultaseni, yksinäisyys maalla ja ikävyys saavat aikaan kummallisia asioita. Niinpä esim. en minä nähnyt, että Antti oli ruma; en minä huomannut, että hän yhtämittaa oli hämillänsä, kun ei hän tietänyt minne hän sovittaisi kätensä ja jalkansa, minä en huomannut, että hänen oli äärettömän vaikeata saada suustansa niitä sanoja, joita hän aikoi sanoa j.n.e.; minä näin vaan hänen hyvän sydämmensä, joka aina oli valmis auttamaan ja lohduttamaan, jossa sitä tarvittiin. Sitä paitsi oli hän onneton, ja onnettomuus tavallisesti vaikuttaa... Kun nuori, vaalea apulainen istui ja näytti kolkolta, oli vaiti ja huokasi, silloin heräsi minun säälini, ja minä tunsin itsessäni vastustamattoman halun lohduttaa ja hauskuttaa tuota miesparkaa, etenkin kun hän aina loi surulliset katseensa minuun.

Sittenkuin hänen synkeytensä oli herättänyt minun sääliäni, rupesin minä tuntemaan jonkinlaista mieltymystä häneen, ja vihdoin meni asia niin loitos, että hän teki minun uskotuksensa.

Sepä tuntui joltakin; kuudentoista vuotiaana olla nuoren miehen uskottuna. Ja sittenkuin Antti oli minulle puhunut kärsimisistänsä, niin luulin minä muuttuneeni ihan toiseksi ihmiseksi, saaneeni kypsyneen järjen ja todellisen ihmisarvon.

Hän oli ensimmäinen, joka ei kohdellut minua lapsena; se häntä koroitti melkoisesti minun silmissäni.

Uskomuksen jälkeen tuli sanoja, jotka viittasivat, että minä taitaisin sovittaa hänen entiset vastuksensa y.m., jos tahtoisin antaa hänelle edes rahtusen ystävyyttä.

Niinkuin tiedät, Emma, en minä milloinkaan ole ollut itara. Minä lupasinkin hänelle, en vähää, vaan koko joukon ystävyyttä. Tämä oli juuri askel eteenpäin elämän polulla, jonka kautta minä itse mielestäni sain paljoa suuremman arvon.

Minä, joka vielä viidentoista vuotisena mielelläni leikin nukkeni kanssa, minä olin nyt nuoren pappismiehen ystävä ja uskottu. -- Minä tiesin nyt selvään, ett'en minä enään ollut lapsi, enkä minä enään ajatellut enkä uneksinut muuta, kuin niitä velvollisuuksia, joita minulla ystävänä oli.

Tähän aikaan oli Antti minusta mitä täydellisimpiä miehiä, ja kun minä tuumin, että minulla, täysikasvaneena naisena, täytyi olla joku, jota rakastaisin; -- rakastin minä Anttia.

Emma, Emma, minä näen hengessäni että sinä naurat; mutta sinä te'et väärin; sillä se ihastus Antin korkeampaan ihmisarvoon, joka silloin asui sydämmessäni yhdessä säälin kanssa hänen onnettomuuksiansa kohtaan ja toivon kanssa tulla hänen elämänsä lohduttavaksi ja hyväksi enkeliksi, olivat niin kauniita tunteita, ett'ei niitä sovi nauraa, vaikka ne olivat vähän lapsellisiakin.