Chapter 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

LAULAJAT

Jutelma

Kirj.

MARIE SOPHIE SCHWARTZ

Mukailemalla suomentanut Arvo Lempiranta

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

"Oletteko kuullet suurta uutista, tytöt", huusi Selma Saurio, kun hän eräänä kaunina heinäkuun aamupäivänä tuli serkkujensa Emma ja Eeli Luodon luo. Heidän isänsä oli kauppias kauniissa X:n kaupungissa.

"Mitä uutista?" kysyivät molemmat serkut ja katselivat kysyvästi tullutta.

"_Mitäkö_?! O, te surkuteltavat olennot, jotka ette mitäkään ele kuulleet, mitäkään saaneet tietää, jotka ette tiedä, että tänne kaupunkiin on tullut ... niin, arvatkaapas kuka."

"Keisari", huudahti Emma.

"Oh, parempaa", vakuutti Selma leyhytellen nenäliinallansa.

"Parempaa kuin keisari", sanoi Eeli, "kukapa se olisi? -- Annahan olla -- Skobelev."

"Te olette hirveän typeriä. Olisiko meille, vähäisille pikku-kaupungin tytöille, mitään iloa siitä, jos keisari tulisi tänne. Ei ensinkään, maistraati ja virkamiehet saisivat puhua ja syödä majesteetin kanssa, ja me tyttöraukat saisimme osallemme vaan katselemisen huvin."

"No, eikö se olisi hauskaa?" kysäsi Emma.

"Tralalala", lauloi Selma. "Minun mielestäni se ilo olisi jotenkin kuivamoinen. Keisari on tullut niin korkealle yhteiskunnassa, että pian saa suonenvedon niskaansa jos sinne ylhäälle tahtoo katsella, ja mitä Skobeleviin tulee, niin en minä käsitä mitä iloa meille siitä olisi, jos hän tulisi tänne."

"Kuinka Selma puhuu, eikö olisi juhla, kun saisi nähdä sen miehen, jonka maine täyttää koko Euroopan", virkkoi Eeli.

"Mitä se meihin kuuluu?" kysäsi Selma. "Minä puolestani ihailen mielukkaammin noita hirveitä suuria etäältä. Jos minä saisin nähdä tuon suuren Skobelevin, ja hänellä esim. olisi ruuppa nenällänsä, katselisi kierosilmäisesti taikka jos hänellä olisi vihriäiset hampaat, väärät polvet taikka joku virheys, joka loukkaisi minun kauneuden aistiani, lentäisi kaikki ihailukseni 'ain ylös mäkihin', ja tuo suuri Skobelev ei miellyttäisi minua enemmän, kuin rajasuutarin kierosilmäinen oppipoika."

"Selma on hirveän kevytmielinen", arveli Eeli, "sillä jos Skobelevilla olisikin kaikenlaisia ruumiin vikoja, olisi hän kuitenkin aikansa suurimpia miehiä."

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Selma, "mutta kulta Eeli mitä meidän on politiikan, sodan ja Turkin kanssa tekemistä. Se olkoon miehille, mutt'ei meidän kaltaisillemme nuorille, tanssinhaluisille tytöille."

"No, kuka se sitten on, joka tänne on tullut?" kysäsi Emma, joka halukkaammin toivoi saavansa tietää sitä, kuin kiistellä Skobelevin suuruudesta.

Eeli oli taasen tarttunut työhönsä ja ompeli nyt ääneti loukatun näköisenä, ikäänkuin hän olisi halveksinut kevytmielistä serkkuansa.

"No, avatkaat siis korvanne ja kuulkaat", alkoi Selma.

Emma näytti, kuin olisi hän tahtonut silminkin kuunnella, ja Eelikin nosti silmänsä työstänsä.

"Tänä aamuna saapui tänne Helsingistä laivalla..." Taasen keskeytti Selma puheensa.

"Näyttelijä-seura", täytti Emma. "Ah, kuinka hupaista, kuinka hauskaa!"

"Hän sanoi näyttelijäseura", huudahti Selma ja nosti käsiänsä ilmaan päin. "Emma ei ansaitse nauttia sitä onnea, joka meille kaikille on suotu, kun hän niin taitaa saastuttaa niitä vieraita, jotka ovat astuneet maalle meidän rannallemme. Tietäkäät siis, että kahdeksan..."

"Hyvää päivää hempeät serkkuni", huusi ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi nuori mies valkoinen lakki kädessänsä.

Tytöt olivat kaikki kääntyneet, ja Emma lensi odottamatonta vierasta vastaan, huudahtaen:

"Herra Jumala, se on Väinö; mikä iloinen äkkiarvaamaton tulo! Milloin sinä tulit, ja miksi et ole ilmoittanut meille, että aivoit tulla tänne?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, Emmaseni", sanoi Väinö tarttuen hänen pieniin kätösiinsä, "että minä tahdoin hämmästyttää teitä, koska minun piti tuleman..."

"Laulajien kanssa", keskeytti Selma.

"Laulajien kanssa", huudahtivat Eeli ja Emma yht'aikaa.

"Niin, mitä luulette, meitä on kahdeksan sävykästä, sievää 'tutenttia', jotka olemme lähteneet laulumatkalle, huvittamaan pikkukaupunkia laulajaisilla."

"Ja meitä serenaadilla", keskeytti Selma häntä.

"Nytpä tulee hirveän lystiä."

Emma tarttui Selmaan ja kiersi hänen kanssansa pitkin huonetta, laulaessaan puoliääneen: "Laulua, tanssia, tutenttia ja serenaadia. Minä tulen varmaan hulluksi pelkästä ilosta."

"Mitä meteliä tyttörentukat pitävät", huusi joku sisähuoneista; "luulenpa, hitto soikoon, että he tanssivat ihan keskellä arkipäivää."

Emma päästi Selman.

"Pappa!" kuiskasi hän Väinölle. -- "Näytä nyt että käyttäyt, niinkuin siivon ja reiman ylioppilaan sopii, joka ymmärtää vaikuttaa kahden kauniin tytön isään. Jos onnistut, niin..."

Tässä keskeytti häntä se, että isä tuli työhuoneesen.

Herra Luoto oli vähän yli viidenkymmenen vuotias, hyväsydämisen näköinen mies.

Niinpian kuin hän tuli näkyviin riensi Väinö tetvehtimään "rakasta ja oivallista enoansa."

Herra Luoto, joka todellakin aikoi läksyttää äidittömiä tyttöjänsä heidän ajattelemattomasta elämästänsä, unohti koko nuhdesaarnansa nähdessänsä paljon pitämäänsä sisarensa poikaa ja puristi sydämmellisesti nuorukaisen kättä, ilmoittaen iloansa ja hämmästystänsä nähdessänsä häntä.

"Pappa", keskeytti Emma, ennenkuin isä ehti tervehdystänsä lopettaa. "Väinö ei ole tullut yksin, hänen seurassansa on seitsemän ylioppilasta. Ajatteles, he ovat täällä laulajaisia antamassa ja ovat tulleet suoraan Helsingistä. Pappa, pappa, nyt tulee hauskaa." Emma pani kätensä isän kaulaan.

"Näenhän, että olet kadottamaisillasi sekä henkesi että järkesi", vakuutti Luoto hymyillen ja tuuppasi tyttöä luotaan; "mutta älä minua tukehduta. Vai niin", jatkoi hän kääntyen Väinön puoleen, "lauluseura. No, te aivotte käydä useammissakin kaupungissa kuin X:ssä?"

"Se on tietty; mutta koska minulla oli päättävä ääni määrättäessä, minne ensin mentäisiin, niin oli varsin luonnollista, että minä valitsin X:n, jossa minun hyvä enoni asuu. Me olemme myöskin päättäneet täällä antaa ensimmäiset laulajaisemme ja sitten aivomme me palatessamme täällä lopettaa lauluretkemme; siten on minun onnistunut saada X:lle osoittaa etuisuutta, joka ihan oli minulle mieleen sen rakkauden tähden, joka liittää minun enokultaani."

"Tuo rietas Väinö", ajatteli Selma, "kuinka hän taitaa enon itserakkautta kutittaa."

"Hm, hm; hyvä, varsin hyvä", sanoi Luoto ja näytti erinomaisen tyytyväiseltä, vaikk'ei hän tahtonut näyttää että niin oli laita. "No, nyt on luonnollista, että sinä ja muutama kumppanisi asutte minun luonani, niin kauvan kuin olette täällä. Eeli", jatkoi hän, "pidä huoli, että kaksi perähuonetta heti laitetaan kuntoon, niin että vieraani saattavat muuttaa sinne niin pian kuin mahdollista. Sinä Emma, käske emännöitsijän laittamaan päivällistä koko lauluseuralle ja vielä muutamalle muullekin."

Väinö lateli mitä koreimpia kiitoksia. Eihän koko maan päällä löytynyt niin hyvää ja herttaista enoa, kuin Luoto. Hänen pitäessään tätä kaunista puhetta, olivat Eeli ja Emma kevein askelin ja suurella kernaudella lähteneet toimittamaan tarpeellisia valmistuksia.

Uskallammepa vakuuttaa, että he ani harvoin niin suurella mielihyvällä olivat toimittaneet isänsä käskyjä, ja tehneet valmistuksia vieraiden vastaanottamiseksi.

Mutta kylläpä nyt olikin iloitsemisen syytä.

Ensin päivälliset, joissa saisivat nähdä nämät kahdeksan laulajaa, sitten laulajaiset ja kaikki serenaadit, joita he ihan varmaan saisivat, puhumattakaan niistä tanssiaisista, joita he toivoivat pappakullan panevan toimeen y.m.

Emma selittikin, kun hän Eelin kanssa oli lähtenyt huoneesta, ett'ei hän milläkään muotoa saattanut nähdä ylioppilaslakkia saamatta ankaraa sydämmen tykytystä, ja ett'ei hän tietänyt mitään, joka näyttäisi niin somalta kuin valkoiset lakit. Tämän selityksen johdosta antoi levollisemman luonteinen Eeli sisarellensa neuvon lähteä Helsinkiin ja hankkia siellä itsellensä paikan semmoiseen puotiin jossa oli ylioppilaslakkia myytävänä, niin saattoi hän saada ilon päivät pitkään katsella valkeita lakkia, koska ne olivat ne, jotka häntä niin kovasti miellyttivät.

Emmasta oli tämä neuvo hirveän yksinkertainen. Kyllä hän Helsinkiin halusi päästä, sehän selvää, ja kyllä hän paljon piti valkoisista lakista; mutta ei hän niitä puodissa tahtonut katsella, vaan hän tahtoi nähdä niiden kaunistavan kauniiden ja sievien nuorukaisien päitä.

Sisarien keskustellessa tätä, ja kummankin tehdessä tehtäväänsä, meni Selma Luoto enon luo ja pani käsivartensa hänen kaulallensa, sanoen;

"Eno kulta, onhan jo ennestään päätetty asia, että minä tänä päivänä saan olla päivällisellä täällä?"

"Ylioppilaitten kanssako?" kysäsi Luoto hymyillen kääntäen päätänsä hempeän kahdeksantoista vuotiaan tytön puoleen, joka loi häneen katseita, jotka olisivat olleet erinomaisen vaarallisia, jos Luoto olisi ollut kolmeakymmentä vuotta nuorempi.

"Niin, tottakai", vastasi Selma. "Eihän eno taida olla minua kutsumatta täksi juhlalliseksi hetkeksi. Kulta, armas, herttainen eno, saanko tulla päivällisille?"

"Tyttö, etkö häpeä noin peittelemättä osoittaa mieltymystäsi ylioppilaihin? Muista sinä sulhastasi, se on paljon viisaampaa."

"Mutta se on niin ikävää", vakuutti Selma.

Väinö rupesi nauramaan täyttä kurkkua.

"No, eno", jatkoi Selma, "saanko olla mukana?"

"Saat, minä kutsun sekä sinun että sulhosi", vastasi Luoto leikillisesti hymyillen.

"Siinä oli jo liikaakin", arveli Selma; "mutta laulajien tähden pääsköön Antti mukaan."

"Selma, mitäpä tässä kuulen", sanoi Väinö; "ethän näy ollenkaan mielelläsi ottavan rakasta Antti Varhea mukaasi, vaikka hän on saanut nimikirkkoherran arvon ja on määrätty vakinaiseksi kappalaiseksi. Onko rakkaus jo saattanut sammua?"

"Sanonpa sinulle, Väinö, että tämä on aine, johon..."

"... ei Selma tahdo koskettavan", keskeytti Luoto, "ja sentähden älkäämme enempää siitä puhuko. Sinä ja Varhe tulette tänne päivälliselle. Hän syömään ylioppilaitten kanssa, ja sinä -- pitämään seuraa tytöille, jotka eivät tule näkyviin pöydässä."

"Eno!" huudahti Selma ja löi kätensä yhteen, "pitääkö ylioppilaitten syömän päivällistä ihan yksin enon ja Antin kanssa? Oh, sehän on kovin pahasti heitä kohtaan."

"Niinkö luulet, -- mutta rauhoitu, kyllä minä heitä paitsikin saan kokoon pari, kolmekymmentä herraa."

Väinö ei saattanut pidättää uutta naurua nähdessänsä Selman silmiä. Nuori tyttö katseli enoa, silmin, jotka näyttivät, että enon viimeiset sanat vaatisivat kostoa. Väinön naurukin yhä enemmän suututti häntä, sillä hän kääntyi häneen päin sanoen:

"Onpa ilkeätä, kun nyt naurat. Hyvästi, eno, minä menen kotiin ilmoittamaan Antille kutsumustasi."

"No, etkö tule tyttöjen luo?" kysyi Luoto.

"Tottakai, jos en muuten, niin lohduttamaan heitä. -- Tiedätkö mitä, Väinö, minun mielestäni olisi laulajien sopinut valita jonkun muun kuin sinun ensimmäiseksi tenoriksensa. Tenorista ei Jumalan kiitos ole puutetta; hyvästi!"

"Älähän vielä, minä seuraan sinua", sanoi Väinö. "Meillä on harjoitus kello 12, niin että minun kaikissa tapauksissa täytyy lähteä."

* * * * *

Selma Saurion äiti oli herra Luodon nuorin sisar, joka oli ollut naimisissa läänin sihtieri Saurion kanssa; mutta sekä Selman isä että äiti olivat kuolleet, ja Selma oli heidän kuoltuansa ollut isänsä äidin, leskitehdastelija Saurion luona.

Rouva Saurio oli kasvattanut poikaansa kaikella kovuudella, jonka hänen luja ja miehevä luonteensa omisti, eikä se ollut vähää. Mutta yhtä luja ja kova kuin hän oli ollut poikaansa kohtaan, yhtä myöntäväiseksi tuli hän hänen tyttärellensä. Luonteensa mukaan oli rouva Saurion pitänyt tulla mieheksi. Hän oli äkkinäinen, vallanhaluinen, luja ja lannistumaton, ja kuitenkin kiersi häntä Selma sormiensa ympäri ja teki kaikkia mitä hän tahtoi tuon ynseän eukon kanssa.

Tosin luuletteli rouva Saurio itse, että hän oli Selmalle sangen kova, ja että tämä piti häntä erinomaisen suuressa arvossa ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen; mutta hän oli varmaan ainoa koko talossa, joka sitä luuli. Kaikki muut näkivät, että Selma kokonaan vallitsi mummoansa; ja jos jotakin tahdottiin saada täytäntöön, esim. lujaa tuomiota, jota työmiehet toivoivat helponnettavan, niin silloin käännyttiin aina Selmaan, ja sitten taidettiin olla varmat, että hän ajoi asian niin että eukon täytyi antaa perää ja suostua hänen vaatimuksiinsa.

Antaaksemme lukijalle kuva mummon ja Selman keskinäisestä välistä, tahdomme kertoa sitä kohtausta, joka tapahtui heidän välillänsä, kun Selma tuli kotiin Luodolta.

Hän oli tuskin ehtinyt kauniisen ja päiväiseen huoneesensa, ennenkuin ovi jo temmattiin auki, ja rouva Saurio, vahva ja lihava, vanha rouva marssi sisälle. Vaikka hän jo oli ylitse 60 vuoden vanha oli hänellä kiiltävän musta tukka, joka raskaan seppeleen muotoisena peitti pään ja muodosti Selman vastakohdan pensarmaisille, harmaille silmikarvoillensa. Nämät näyttivät harmailta kiviholveilta jonkun syvän luolan päällä, jonka sisästä loisti omituinen, kummallinen ja terävä valo, joka tuli kahdesta pienestä, ruunista silmästä. Ylähuulella oli jotenkin nähtävä -- varjo.

"Mitä vapauksia hän rupee nauttimaan, mamselli kelvoton", virkkoi rouva Saurio äänellä, joka oli myrskyn enteen kaltainen. "Mistä se tulee, ett'ei hän istu kotona ja tee työtä? Kuka on antanut hänelle luvan lentää pitkin katuja? Jos tekisin oikein, niin hän nyt saisi rangaistuksen kaikesta pahastansa, ja sen minä sanon: jos vielä kerran tapahtuu, että hän uskaltaa pistää nenänsä portista ulos minun luvattani, niin saa hän minun kanssani tekemistä, saa niin, ett'ei hän koskaan sitä unohda."

Viimeiset sanat kiljui rouva Saurio esille. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tulipunaisiksi ja hänen harmaat silmäkulmansa olivat rypistyneet hirmuisien näköisiksi. Näytti todellakin siltä, kuin hän olisi aikonut oikein kelpo lailla rangaista nuorta tyttöä.

Selma katseli sangen rohkeasti mummoa, heittäyi sitten sohvalle ja huudahti suurimman kärsimättömyyden äänellä:

"Vai niin, joko nyt taasen pannaan iljettävä kohtaus toimeen. Onpa varsin hirveätä, että mummo aina toruu ja huutaa, niin että koto tulee kärsimättömimmäksi paikaksi koko maailmassa. Tietäähän mummo, ett'en minä taida kärsiä näitä raakoja kohtauksia, että ne kiusaavat minua, että ne tekevät minun ilkeäksi, että minä tulen sairaaksi."

"Selma, Selma", varoitti eukko, mutta ihan toisella äänellä, joka kuului paljoa leppeämmältä: "sopiiko tuommoinen puhe..."

"Ei, mutta, kuka sen minulle on opettanut, jos ei mummo, joka ei koskaan taida puhua minulle torumatta ja sen kautta aina häiritsee iloni. Enhän minä milloinkaan saa iloita pienimmällekään asialle, jos ei aina joku tora tule rauhaa rikkomaan. Nyt esim. tulin niin iloisena kotiin, ja heti piti mummon häiritsemän tyytyväisen mieleni. Jumala tietää koska se nyt taasen palajaa."

Selma painoi päänsä erääsen sohvan tyynyyn.

Rouva Saurio oli saanut näön, joka erinomaisesti muistutti sitä, joka oli saanut oikein aimo nuhteita.

"Kas niin, kas niin, sydänkäpyseni", änkytti eukko ja meni nuoren tytön luo. "Älä nyt itke: kyllähän sinä tiedät, ett'ei mummon puheet niin vaarallisia ole. Katso nyt koreesti ylös ja sano minulle mille sinä iloitsit."

"Sen olen unohtanut; mummon saarnaamiset ovat kadottaneet sen muistonkin."

Selma kätki päänsä vielä syvempään tyynyyn ja rouva Saurio näytti levottomalta. Hän silitti tytön vaaleita, kiiltäviä kiharoita, nimitti häntä kaikenlaisilla hempeenimillä, ja lupasi vihdoin Selmalle kaikkea mitä hän tahtoisi, jos hän nyt vaan tahtoisi katsoa vanhaan mummoonsa.

Selma oli liikkumaton, siksi kuin eukko vakuutti, että hän saisi minkä huvin hän vaan tahtoisi, jos hän vaan taasen tulisi iloiseksi; nyt nosti Selma päätänsä sanoen:

"Muistakaa mummo, että olette luvannut minulle kaikkea mitä vaan haluan."

"Tottakai, kulta lintuseni, kun vaan hymyilet ja olet kiltti. Tiedäthän, että mummo aina täyttää lupauksensa."

"Joskus, niin; mutt'ei aina", arveli Selma nyreän näköisenä.

"Tyttö, mitä sinä uskallat sanoa", huusi rouva Saurio ja suuttui taasen tulipunaiseksi.

"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että kun vaan avaan suuni, suuttuu mummo heti. Onpa paras, että olen vaiti enkä milloinkaan puhu, ett'ei mummo peloita minua kuoliaaksi. Oi, kuin olen onneton."

Taasen kätkettiin nuot suloiset kasvot tyynyyn, ja rouva Sauriolla oli täysi tekeminen saada Selman nostamaan niitä vielä kerran ylös. Hän lupasi hänelle kaikkea, hän taputti ja hyväili häntä, ja kun ei mikään muu auttanut lepyttämään pikku yks'päistä, lupasi mummo panna toimeen tanssiaiset huvilassansa. Rouva Saurio tiesi kokemuksesta, että, kun kaikki muut rauhan ehdoitukset olivat turhat, ei Selma milloinkaan jäänyt kylmäksi kun tanssiaiset luvattiin hänelle. Niinpä nytkin, sillä hän nousi äkkiä ylös huudahtaen:

"Jos mummo panee toimeen tanssiaiset Hakoisella, ja sallii minun kutsua niihin keitä vaan tahdon, niin minä lupaan unohtaa mielipahani ja taasen tulla iloiseksi; mutta sitten pitää mummonkin luvata, ettei mummo moneen, moneen viikkoon toru minua, sillä mummo peloittaa minua niin huutamisellansa, että minä varmaankin joskus vielä saan halpauksen peljästyksestä. Niin, minä kuolen ihan varmaan, jos ei mummo tule kiltiksi minulle."

Nyt huomasi rouva Sauriokin, että hän oli ollut kovin kova lapsiparalle, ja että hän ehkä peloitti Selmaa liiaksi, koska hän pelkäsi saavansa halpauksen peljästyksestä. Niin, olipa selvää kuin päivää, että hänen täytyi ruveta lempeämmäksi ja ruveta kohtelemaan Selmaa sävyisemmin. Olisihan varsin Jumalan nähtävää, jos hän peloittaisi hengettömäksi ainoan olennon, jota hän rakasti. Se ei saanut tapahtua. Hän tahtoi koettaa mieltänsä malttaa.

Mummon ajatellessa kaikkea tätä, kertoi Selma, että kahdeksan ylioppilas-laulajaa oli saapunut kaupunkiin, että hän oli tullut kovin iloiseksi tuosta uutisesta, mutta että hänestä nyt oli aivan samaa, jos ne olivat X:ssä, taikka ei. Hän tiesi kyllä, ett'ei hän saanut laulajaisissa käydä. Kaikki muut tytöt menisivät sinne, mutt'ei hän y.m.

Rouva Saurio riensi vakuuttamaan hänelle, että hän pääsisi jok'-ainoan-ainoalle, ja että hän saisi huvitella niin paljon kuin hän tahtoi, kun ei hän vaan peljännyt mummoa niin hirveästi.

Rauha tehtiin, ja Selma oli niinkuin ennenkin tullut voittajaksi ja saanut toivonsa täytetyiksi. Hän oli saanut luvan käydä laulajaisissa, panna toimeen tanssiaiset ja olla serkkujensa luona niin paljon kuin hän tahtoi. Sepä häntä tätä nykyä paraiten miellyttikin. Sitä paitsi oli mummo luvannut hänelle uuden hameen ja kauniin hatun. Selma oli siis varsin tyytyväinen voittoonsa ja oli pelkkänä sydämmellisyytenä eukkoa kohtaan, lauloi ja hyppi tuon kovan rouvan ympärillä niinkuin pieni, suloinen kesälintu.

* * * * *

Tulonsa jälkeisenä päivänä antoivat laulajat ensimmäiset laulajaisensa.

Tuhansien koetuksien uhaksi ei Selma eivätkä Luodon tytöt olleet saaneet nähdä ketäkään seitsemästä vieraasta nuorukaisesta, ennen heidän julkista ilmestymistänsä.

Ensimmäiset laulajaiset olivat jo pidetyt, ja tytöillä ynnä tämän hyvän kaupungin laulua rakastavalla yleisöllä oli ollut nautinto saada kuulla ylioppilas-laulua, sekä, samalla kun laulu hurmasi heitä, huomata miltä laulajat näyttivät.

Laulajaisten loputtua kutsuttiin kaikki kahdeksan Luodolle. Mielet olivat erinomaisen vilkkaat. Laulua ja tanssia kello 2;teen yöllä ja sitten kaunis serenaadi talon tyttärelle.

Oli varsin mahdotonta olla onnellisempi kuin nämät kolme serkkua.

Selma oli jäänyt Eelin ja Emman luo serenaadin tähden.

Tätä äärettömän hauskaa päivää seurasi aamu ja nyt piti tyttöjen toisillensa ilmoittaman mieliänsä.

"No, Selma", virkkoi Emma, mielihyvällä silittäen kauniita, ruunia kiharoitansa, "mitä sinä Leinosta tuumaat? Minä puolestani pidin hänestä enemmin; hänellä oli niin hienot kasvopiirteet ja niin kauniit hiukset, sitä paitsi oli hän erinomaisen soma ja kohtelias. Hän tanssi minun kanssani valssia kolme kertaa; huomasitteko sitä?"

"Mitäpä sinä sanotkaan", huudahti Selma, "sanotko sinä todella, että Leino oli kaunis, kun Vainio oli hänen vieressänsä. Oletteko milloinkaan nähneet niin erinomaisen kauniita kasvoja kuin hänen? Minä tunnustan rehellisesti, ett'en minä tiedä, miltä toiset näyttivät; niin hänen muotonsa minuun vaikutti."

"Erinomaiset kauniit kasvot", tokasi Eeli silittäen kauluksensa poimuja; "Selma pitää aina huolen siitä, ett'ei hän vaan sano liian vähää. Tosin hän näyttää jotenkin sievältä, en sitä kielläkään; mutta hän on varmaankin itserakas. Minä pidän aina Väinön kaikin puolin muita etevämpänä. Muuten sanon teille, että he kaikki tyyni minun mielestäni olivat sieviä ja somia poikia, enkä minä ymmärrä, miksi Selma innostuu Vainion kauneudesta ja Emma ihastuu Leinon hempeydestä."

"Ehkä he olivat kaikki yhtä kauniita?" keskeytti Selma. "Tahdotko väittää, että saattaa löytyä kahdeksan niin kaunista ylioppilasta, kuin Vainio? Älähän vielä, lempiseni, eipäs luonto niin paljon kauneutta ja'a. Sitä paitsi en minä ollut ainoa, jonka mielestä hän oli erinomaisen kaunis, vaan kaikki muutkin tytöt arvelivat samaten, ja vieläpä tantti H:kin, tuo vanha ihminen, virkkoi sisällisellä varmuudella, että Vainiolla oli 'charmantti' muoto. Ah, herra Jumala, jos minun sulhaseni olisi semmoinen, muuttuisin minä enkeliksi häntä kohtaan pelkästä hyvyydestä, jolle kokisin häntä mielitellä."

"Sitä minä suuresti epäilen", arveli Emma, "eipä ole niinikään helppoa muuttaa itseänsä muuksi, mutta rientäkäät nyt tytöt, että ehdimme alas suurukselle tekemään 'les honneurs', vieraillemme."

"Leinolle, aivoit sanoa", keskeytti Eeli; "olihan oikein kauheata kuinka hän eilen liehi ja armasteli sinua, ja sinä sitten, sinä kiekailit niin, ett'en minä uskaltanut katsoakaan sinua. Selmasta en tahdo puhuakaan, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin Vainiota; ja jos ei Antti tänään ole kuollut mustasukkaisuudesta, niin ei hänen rakkaudestansa ole minnekään."

"Älä puhu Antista", huudahti Selma, "uskallanhan minä pitää nuorta ylioppilasta kauniina ja hauskana, sen olematta vaarallista; muuten et sinä itse ollut meitä parempi; sinä te'it mitä tehdä sopi miellyttääksesi Väinöä, ja K:n tytön, kokivat parain voimin tehdä itsiänsä T:lle ja N:lle mieliksi. Minun mielestäni X:n tytöt osoittivat kaunista mieltymistä vieraille oppineesta kaupungista, ja siinä he tekivätkin oikein, sillä se osoittaa rakkautta sivistykseen ja valoon."

Nyt purskahtivat Emma ja Eeli heleästi nauramaan, johon Selmakin yhtyi.

He olivat nyt pukeissa ja lähtivät alas suurukselle, joka tuli melkein yhtä vilkkaaksi, kuin edellinen ilta oli ollut. Väinö rohkeni ehdoittaa, että ihan keskellä aamupäivää otettaisiin muutama kierros, ja niinpä saatiin pari valssia ruv'an päälle.

Koko viikon viipyivät laulajat X:ssä, jossa he antoivat kolme laulajaista ja kutsuttiin yhtä moniin tanssiaisiin. Vihdoin täytyi heidän matkustaa eteenpäin.

Sepä oli vaikea hetki näille nuorille impyeille, jotka olivat olleet ilmitulessa iloisten hilpeiden nuorukaisten tähden. Laiva poistui rannasta, ja siinä seisoivat sievät tytöt muun kansan keskellä, joka oli tullut hyväiltyjä laulajia saattamaan, ja heiluttivat nenäliinojansa.

Selman ja Emman silmissä kiilsi kyyneleitä, ja meidän täytyy todenmukaisesti tunnustaa, että nämät kahdeksan nuorukaista kaipauksen tunteella näkivät laivan yhä poistuvan X:stä, jossa heillä oli ollut niin monta iloista hetkeä. Heidänkin sydämmensä tykkivät tavallista taajammin.

Kukapa heistä edeltäpäin taisi päättää, jos ne tunteet, joita he olivat saaneet, katoisivat taikka pysyisivät?

Kun höyrylaiva oli kadonnut niiden silmistä, jotka seisoivat rannalla ja joiden katseet seurasivat sitä, palasi kukin taasen kotiinsa, ja meidän nuoret impyemme lohduttuivat pikaisen jälleen-näkemisen toivolla, ja että he vielä kerran saisivat nauttia muutamia yhtä iloisia hetkiä kuin kuluneetkin olivat olleet.